Part 7

Tämä asunto miellytti Andjaldya ja hän rupesi sen asukkaaksi. Ihmiselle, joka rauhassa tahtoo seurustella kirjojen kanssa, taikka rakastavalle pariskunnalle on tämä erittäin hauska olopaikka. Andjaldy ei nähnyt suurta vaivaa asunnon järjestämisessä, vaikka se tietysti oli ilman huonekaluja. Lehmuksista sänkyä, pöytää, kirjoitusneuvoja -- näitä ei kukaan varasta, vaikkapa ikkunat ja ovet ovat selällään. Palvelijaa hän ei tarvitse, hän harjaa itse vaatteitansa ja siivoo huonettaan. Hän aterioitsee pienessä ravintolassa, joka on puolen tunnin matkan päässä, ja vettä hän tuo pienessä matkapullossa. Hänellä on kaksi lasia, toisesta hän juo ja toisessa seisoo kukkasia.

Kuka luulisi hänen huolivan kukkasista? Oppineet käyttävät niitä ainoastaan botanillisia tutkimuksia varten, jos luovat silmänsä niihin, mutta hän asettaa ne raittiisen veteen, joka ei juuri ole miesten tapana, ja ikkunaa, joka on tielle päin, hän koristaa viheriöillä köynnöksillä.

Byrokrateillakin on romantillisia puuskia!

Eräänä kauniina iltapäivänä Kesäkuulla tulee eräs kaunis nainen ratsastaen tuota viheriäistä polkua myöten, joka vie Suden-luolalle. Tuuli on vienyt hunnun kasvojen eteen, mutta tuo ruumiinmukainen puku ilmoittaa, että vartalo on solakka ja jäsenet plastilliset, että hän on nuori ja kaunis. Hän ratsastaa yksinänsä, ilman saattajaa, ja kun tie käy yhä huonommaksi ja siellä täällä on suuria kivi-lohkareita, astuu nainen alas satulasta, kiipee rotkotien reunalle ja kävelee kauniissa pehmoisessa ruohikossa, taluttaen hevostansa suitsista.

Hän poimii kevätkukkia tieltä. Löydettyänsä ne, pistää hän ne rintaansa sekä jatkaa laulaen tietänsä. Kenties hän ei muuta etsikään täältä?

Ehdittyänsä tuolle pienelle asunnolle laaksossa, seisauttaa hän hevosen ja sitoo sen kiinni nuoreen pyökkipuuhun.

Hän rientää itse taloa kohti.

Talon ainoa asukas tulee ruohoisella pihalla häntä vastaan. Ruusupensaat tarttuvat kiinni naisen silkkihameesen, ikäänkuin sanoakseen: "jää tänne, älä mene edemmäksi!" Vaan hän ei huoli okaista, vaikka repisivätkin hänen hamettansa, hän ottaa joutuisasti hunnun pois kasvojensa edestä, ett'ei se poistaisi suudelman lemua.

"Siis sinä todellakin viimeinkin olet täällä!" huusi tuo nuori mies.

Kuinka paljon hurjuutta, kuinka paljon autuutta ja tuskaa nämä muutamat sanat ilmaisivat!

"Viimeinkin!" ja hän suuteli suutelemistaan tuon valkosen käden sormenpäitä ja sitten jokaista sormenpäätä erikseen ja sitten koko ruumista hameenhelmaan asti, kunnes makasi polvillaan naisen edessä, syleillen hänen jalkojansa, innoissaan huo'aten: "viimeinkin!"

"Oletko odottanut minua?"

"Oi, kauan olen sinua odottanut!"

"Joko nyt uskot, että olen täällä?"

"Minusta on kuin näkisin unta".

Nainen naurahti. "Ha ha ha, mikä ihana uni! Metsiä, pensastoja, kukkia, yksinäisyyttä, kaikki uni on esiin tuonut, sinä minun rinnallani, minä sinun; eikä kukaan meidän unennäöstämme tiedä".

"Ainoastaan metsä ja pensastot, mutta nuo todistajat ovat niin hiljaiset".

"Kaikki hengittää rakkautta: puut ja kukkaset tuoksuvat rakkautta, perhoset ja mehiläiset surisevat rakkautta, kaikki lintuset laulavat rakkautta ja tuuloset hengittävät rakkautta".

"Kuinka kaunis sinä olet, jumaloittu! kuinka ihana! Älä katsele minua, sinä tapat minut!"

"Jos se olisi vallassani, niin minä tappaisin sinut joka päivä ja herättäisin sinut kuolemasta jälleen, että olisit kuollut milloin en sinua näe".

"Oi, minä vannon että olen kuollut kun et näe minua. Minä olen kuin hengetön kuvapatsas. Sinä viet sieluni mukaasi. Oi anna se takaisin minulle, anna se minulle takaisin!"

Ja nainen tiesi kuinka hänen oli antaminen tuo ryöstetty sielu takaisin.

Käsillään kannattaen taaksepäin kallistettua päätänsä, nojaten rakastetun käsivarteen, katseli hän autuaana sinitaivasta.

"Oi kuinka ihana maailma olisi jos ei siinä olisi muuta kuin puita, kukkasia -- ja me kaksi!"

"Oi, me kaksi!"

"Nyt tuo kirottava maailma on meidän välillämme".

"Mutta me kostamme maailmalle".

"Ihanin kosto! Sen nimi on: rakkaus".

Nuori mies kuiskaa suloisia sanoja naisen korvaan, hän hymyilee, jokainen säije hänessä kuulee näitä sanoja, jokainen säije tuntee niiden suloutta; sormensa nyppivät rikki vuohensulan: "hän lempii, hän ei lemmi". Kun kukkanen on oikeassa, täytyy nuorukaisen vahvistaa sen lausunto suudelmalla, kun se on väärässä, täytyy hänen kahdella suudelmalla sitä vakuuttaa valheeksi.

Mitä hän kuiskailee?

"Minä olen suuttunut sinuun, kun näen sinua muualla ja sinä aina olet kaukana minusta, paitsi kun olemme yksinämme. Muut puhuvat kanssasi ja uskaltavat lausua sinulle sanoja, jotka houkuttelevat hymyn huulillesi; he seuraavat sinua tarjoten sinulle käsivartta, enkä minä voi huutaa noille: 'Pois tieltä siellä! Hän on minun, eikä kenenkään muun!'"

"Siinä kyllä, että sinä tiedät sen todeksi!" vastasi nainen, katsellen nuorta miestä suurin, säteilevin, lumoavin silmin.

"Niin, mutta kuinka pitkälle on se totta?"

Nainen hymyili ja vastasi:

"Oi mikä hupsu se, joka on saanut vastauksen edeltäpäin ja kuitenkin kysyy".

"Tiedän olevani tuommoinen suuri narri. Vaan sinun ei sovi sitä ihmetellä; ehkä joskus tullessasi tänne näet minun riippuvan tuossa kauniissa puussa -- -- sillä ajatellessani sinua ja kohdatessani sinua ulkona maailmassa riehuu sydämessäni koko legiona paholaisia".

Nainen rankaisi ja palkitsi tämän ilmoituksen hänen tunteistansa veitikkamaisella hymyllä.

"Miksi et anna sydäntäsi minulle? Jos antaisit sen minulle, niin minä vartioisin sitä paremmin".

"Se syttyisi tuleen, jos olisi sun luonasi".

"Ja etkö näe, että minä jo olen ilmitulessa?" huudahti nainen ja lakkasi nauramasta; hänen kasvonsa olivat noiden hohtavien ruusujen kaltaiset, jotka kätkevät itsensä auringon säteiltäkin. -- "Sielu ja ruumis ovat ilmitulessa sun tähtesi. Ikäänkuin perhonen syöksee tietämättänsä tuleen, niin minäkin liekkihin syöksen".

Näin sanoen hän taittoi kaksi metsäruusua, pisti toisen rakastettunsa liiviin ja toisen kiharoihinsa ja kallisti sitten päätään hänen rintaansa vasten. Eroitetut ruusut tahtoivat tietysti yhtyä jälleen.

"Kuinka kaunis äsken puhjennut ruusu on sun kiharoissasi!" sanoi hän hellästi. "Se antaa kasvoillesi aivan tyttömäisen luonteen".

"Miellyttääkö se sinua enemmän?"

"Ainoastaan sellaisena voin sinua katsella ilman että sieluni vimmaan joutuu. Jos tietäisit mitä kärsin nähdessäni sinua rouvan päähineessä, niin sinä et koskaan panisi sellaista päähäsi. Se on helvetillinen ajatus, että rouvilla pitää olla erilainen päähine, josta jokainen voipi lukea: 'tässä on paratiisi, josta sinä olet karkoitettu!' Oi, älä koskaan pane myssyä päähäsi kun luulet tapaavasi minua. Eikö ole siinä kylliksi, että olet niin kaunis ja lumoavainen? Pitääkö sinun myöskin olla julma?"

"Hyvä, sinun ei tarvitse enää nähdä minua semmoisena! Hu, mikä tämä on?"

Nainen päästi kauhistuksen huudon ja hypähti nurmikosta kuin säikähtynyt metsävuohi.

"Mikä on?"

"Käärme!"

Hän oli niin pelästynyt, että vapisi koko ruumiissaan. Tuskissaan hän heittäysi nuoren miehen kaulaan verettömin kasvoin.

"Käärme luikerteli päälleni ruohistosta, tunsin sen kädelläni ... apua Tihamér! -- minä pyörryn!"

"Leona, rauhoitu! Täällä ei ole mitään käärmettä. Mitä sinä pelkäät?"

Kuulemme nyt ensi kerran rakastavaisten nimet: Tihamér, Leona. Vaan kenpä tietää, ovatko nämä nimet todelliset vaiko ainoastaan valenimet, varovaisuudesta otetut?

"Tiedäthän kuinka pelkään käärmeitä, katso kuinka käteni vapisee. Kuule kuinka sydämeni sykkii!"

Olihan nyt aivan luonnollista, että joku otti vapisevan käden omaan käteensä ja rauhoitti sykkivää sydäntä, pusertaen sitä toista sykkivää sydäntä vasten.

"Vaan katso kuinka lapsellinen olet! Oma ratsuraippasi sinua peloitti", sanoi Tihamér, nostaen tuon peloittavan esineen ruohikosta.

Leona (nimittäkäämme mekin häntä näin tuttavasti) purskahti nyt nauruun ja ilo luonnon ihanuudesta palasi hänen sydämeensä.

Mutta nurmikolle hän ei uskaltanut enää istahtaa.

"Katsokaamme mitenkä sinä asut täällä erakko-majassasi!" sanoi hän, luoden uteliaan silmäyksen rakastettunsa suojaan.

Siinä oli todellakin paljon katsomista. Vuode tuoreista ruohoista; pöytä kukilla peitetty; tuoreita mansikoita viheriäisellä lehdellä, pieni maljallinen piimää ja karheata leipää.

"Ah, sinä olet valmistanut minulle atrian!" sanoi ylhäinen nainen iloisesti ja istui pöydän ääreen kutsumusta odottamatta, taittoi puolet leipäpalasesta, pisti sen piimään, jota hän söi puulusikalla, ikäänkuin se olisi ollut parahin atria hänen elämässään.

Tihamér oli istunut vuoteelle ja nautti täysin määrin tätä näkyä.

Kuinka ihanata katsella naista, joka näin mielellään syö rakastettunsa karheata leipää!

"Ja nämä mainiot mansikat! Sinä olet kai itse poiminut ne metsästä?"

Odottamatta vastausta rupesi hän jakamaan marjat Tihamér'in kanssa, vaan ei: "Toinen sinulle, toinen minulle"; jokaisen marjan hän jakoi kahteen osaan, koskematta niihin sormillaan, s.o. samalla tavalla kuin kyyhkynen ruokkii poikiansa!

Sitten istui hän Tihamér'in viereen, pani kätensä hänen kaulaansa ja lauloi hänelle erään kansanlaulun, joka ei juuri viehättänyt äänen kauneuden, vaan sitä enemmän suloisen lemmen sopertamisen kautta.

"Oi, miksi ei tätä kestä ijankaikkisesti?" huokasi Tihamér.

"Kestäähän se, jos kestää, yhtä kauan kuin me elämme".

"Niin, minun puolestani kyllä; vaan sinä olet nainen, sinä olet muuttuvainen".

"Kuka sen sanoo?"

"Kaksi silmääni; sinä et ole niin kaunis, olematta petollinen".

"Ken minut petolliseksi tekisi? Hän kenties, jota näen joka päivä, vaan jota en koskaan rakasta?"

"Oh ei, ei hän".

"Vai hänkö, joka minua jumaloitsee, vaan jota minä en koskaan näe?"

"Ei hänkään, vaan joku, jota itse kerran olet rakastava".

"Ken hän on?"

"En tiedä, mutta minä tunnen sen. Minä tunnen, että joko sinä tapat minut taikka minä sinut".

Nainen nauroi sydämen pohjasta näille sanoille.

"Sinäkö tappaisit minut! Ha, ha, ha! Murhaaja! Apua! ha, ha, ha! Ja kuinka sinä tapat minut? Aiotko leikata kurkkuni poikki ja asettaa sen muistoksi kirjoituspöydällesi? Vai ai'otko pistää tikarin sydämeeni, tähän rintaan ja katsella kuinka punanen veri siitä ruiskuu? Sano minulle, millä keinoin sinä ai'ot minua surmata?"

"Älä naura, äläkä laske leikkiä! Sinä tiedät, että aina kannan myrkkyä luonani ja että olen hyvin jyrkkä ihminen".

"Myrkkyäkö? Oikeatako myrkkyä, joka kuolettaa? Oi, näytä se minulle. En koskaan ole myrkkyä nähnyt. Miksi pidät semmoista luonasi?"

"Se on hyödyllistä ihmisille, jotka mielellään ovat äänettömät ja, jos niin tarvitaan, ijäksi vaikenevat".

"Oi, anna minun nähdä!"

Tihamér otti povestansa pikkusen kulta-kotelon, joka oli nauhaan kiinnitetty, ja otti tästä kotelosta ohuen kokoonkäännetyn paperin.

"Ja tämäkö on todellista myrkkyä?" kysyi nainen ihmetellen; hän katsoa tuijotti suurin silmin, sulkien muhkeat huulensa niinkuin se, joka ensikerran näkee sen salakähmäisen loitsukeinon, jonka nimi on -- kuolema.

"Kuolettavaa myrkkyä".

"Ja sinä surmaisit minut tällä, jos se aika koittaa, jolloin minua vihaat?"

"Aivan varmaan".

"No tapa minut siis niin kauan kuin minua lemmit!" sanoi hän ja tempasi salaman nopeudella paperin nuoren miehen kädestä ja pisti sen suuhunsa.

Tihamér ei ehtinyt estää sitä, vaan kun se oli tapahtunut huusi hän kauhistuneena:

"Jumalan tähden, Leona, mitä teet? Se on kuolettavaa myrkkyä, anna se pian takaisin! Jos se tulee tuoreeksi ja tarttuu suun lakeen, niin sinä olet kuoleman oma!"

Hän heittäysi polvilleen Leonan eteen, tarttui hänen käsiinsä ja repäisi epätoivossaan hiuksiansa, vääntäen itseänsä kuin mato.

Mutta Leona katseli häneen ylpeästi hymyten ja näyttäen kuinka valkoiset hammasrivinsä olivat yhteen pinnistetyt paperi-kotelon eteen, ja nauttien nuorukaisen tuskista ja epätoivosta, ja tyydytettyänsä tätä paholais-haluansa, otti hän viimein myrkyn suustansa ja antoi sen Tihamér'ille.

"Kas tässä, ota se takaisin! Ja älä uhkaa enää minua surmata sillä, sitä sinä kadut".

Tihamér riensi noutamaan lasillisen vettä tuolle kevytmieliselle, että hän saisi suutansa puhdistaa.

"Suutaniko? pelkäätkö että se on myrkyllinen? No, jos huulillani on myrkkyä, niin kuole sinäkin siitä!"

Ja hän opetti rakastettuansa kuolemaan.

"Hiljaa nyt! Nyt olet kuollut! Älä puhu sanaakaan enää, murhaaja; sinä olet minut surmannut, sinua siitä syytetään. Katsos nyt kuinka pidän huolta siitä, ett'ei sinua rangaista".

Kevytmielisellä uhkamielisyydellä tarttui nainen kynään ja kirjoitti paperiliuskalle seuraavat sanat:

"Olen väsynyt elämään; -- maailma minua ilettää. Jumala olkoon sielulleni armollinen!"

"Kun kerran minut surmaat, niin pistä tuo paperipalanen poveeni, tänne liivien alle. Ymmärrätkö?"

Mitä nuorukainen taisi tehdä muuta kuin heittäytyä kasvoilleen, kiitollisena tästä äärettömän rakkauden osoituksesta, tästä rajattomasta lemmestä, joka voitti hänenkin rajut tunteensa, samaten kuin henget "Tuhat ja yksi yö" nimisessä sadussa toinen toisensa voittivat.

"Oi, mun aarteeni! Mun elämäni! Minäkö sinut tappaisin, minäkö, joka en kykene poistamaan jälkeäkään, jonka sinä olet maahan jättänyt. Kaikki mitä sinä pitelet täällä minun luonani, olkoon vaikka kynä, paperi tai mitä hyvänänsä, on elävä kauemmin kuin minä itse. Olenko koskaan pyytänyt, että muistoksi antaisit minulle kiharan hiuksistasi? En ole koskaan sitä tehnyt, sillä melkein murhan kaltaista olisi minusta yhden ainoankin hiuskarvan ryöstäminen tuosta komeasta kihara-rikkaudesta, jonka varjoon usein piilotin kasvoni kun eivät silmäni enää kestäneet paratiisin loistetta. Ja kuitenkin käyn milt'ei mielettömäksi, ajatellessani, että toinen käsi samoin kuin minun saa kätkyä noihin sähköisiin silkki-hiuksiin. Nuo hiukset ovat minusta ikäänkuin tuhansia kieliä lumotusta kanteleesta, josta taivaallisia säveleitä soi; ja kuitenkin pidät tukkaasi kiharoissa, etkö arvaa mitä tuskia sytytät sen rinnassa, joka sinua rakastaa, kun hänen täytyy ajatella, että yhtä monta hiuskarvaa kuin sinulla on päässä, yhtä monta ihmistä sinua lähestyy, muukalaisia, rakastuneita, narreja, inhoittavia ihmisiä? Oi älä pidä hiuksiasi kiharoissa!"

"Oi mikä suuri hupsu sinä olet!" kuiskasi nainen ja hypähtäen Tihamér'in vierestä, riensi hän ikkunalle ja katseli ulos tuon vihriäisen verhon läpi. "Kah! hevoseni on valloillaan ja voi juosta tiehensä; kuinka minä sitten pääsisin kotia ratsupuvussa. Tahdotko tehdä hyvin ja ottaa hevoseni kiinni?"

"Tuon sen kohta pihalle".

"Älä sitä tee. Hevosen kengistä jää syviä jälkiä; ne eivät saa pihalle johdattaa. Kun lähden, niin menen kävelemällä pihan yli".

"Oi kuinka viisas sinä olet!"

"Kavala kuin käärme, eikö niin?"

Andjaldy meni ulos ottamaan kiinni lemmittynsä hevosta. Kun palatessaan aikoi ilmoittaa, ett'ei hevonen ollutkaan valloillaan, jäi hän hämmästyksissään seisomaan kynnykselle, sillä tuo kaunis rouva oli leikannut kiharansa poikki. Nuo sähköiset silkkikiharat, joita hänen sormensa hetki sitten olivat silitelleet, olivat nyt katkaistuina pöydällä. Nainen oli hänen poissa ollessaan luopunut tuosta viehättävästä koristuksestaan ja pani juuri sakset pois.

Hymyten viittasi hän Andjaldylle.

"Kas tuossa se nyt on. Älä nyt enää kadehdi hiuksiani. Ne ovat nyt sinun eikä kenenkään muun."

"Leona, mitä olet tehnyt?"

"Mitäkö olen tehnyt? Olen kostanut sen, että olet sanonut minua 'viisaaksi'; nyt voit nähdä kuinka hurmautunut minä olen. Ja kun tavataan, saat joko minua jumaloida taikka paeta, sillä minä olen mieletön ajatellessani sinua."

Tihamér ei huolinut pötkiä pakoon. Hänen silmänsä sietivät katsella naista, joka on lemmen raivoissa.

"No", jatkoi hän, "ymmärrätkö nyt että sinulla on lumous-voima, jommoista sadun haltiatar suo ainoastaan lemmikillensä? Jokainen toivotus, joka pääsee huuliesi yli, käy toteen. Sentähden ole varoillasi kun minulle puhut, sillä sinä ei voi puhua mitään niin suurta ja kauheata, jota minä en olisi valmis tekemään. Sinä sen käsket -- se tapahtuu".

"En pyydä muuta kuin että palajat".

"Sen tekisin vaikka kieltäisitkin. Pidä vaari tuosta _avonaisesta akkunasta_".

Päivä oli laskemaisillaan. Erohetki oli tullut. Vaikka nopeastikin ratsastaa, on tie pitkä kotia, sillä polku vie alas Dersch'iin ja sentähden täytyy tehdä pitkä mutka. Mutta eroaminen on niin vaikea! "Jää tänne, älä saata minua. Joku voi meidät nähdä. Mene ruusupensaan taakse ja katso minun jälkeeni niin kauan kuin voit minua nähdä. Hyvästi!"

Nainen riensi ulos, löysi hevosensa, asetti suitset reilaan ja nousi satulaan, ratsasti pienen talon ohitse, tervehtien ratsuraipallaan ruusupensasta kohti.

Hän katseli takaisin ainakin kymmenen kertaa kunnes tuli erään tien mutkaan laaksossa, missä kaikki hävisi kallion ja pienen talon pensaitten taakse.

Täällä käänsi hän hevosen, koski sitä kepeästi ratsuraipallansa ja riensi täyttä laukkaa takaisin talolle. Hän ratsasti suoraan ruusupensaasen. Vähätpä siitä jos joku keksisi hevosen jäljet.

Hänen lemmittynsä seisoi vielä paikallaan.

"Minä palajan ainoastaan katsomaan vieläkö seisot siinä ja vieläkö katselet jälkeeni".

Niin, hän seisoi tietysti siinä ja katseli hänen jälkeensä.

Sitten molemmat ojensivat toisillensa kättä ruusupensaan läpi. Okaat pistivät heitä ankarasti. He eivät huolineet siitä.

Sitten vasta amatsoni todenteolla pyrki kotia päin. Ilta jo hämärsi.

Nuori mies katseli hänen jälkeensä siksi kun sumu peitti metsän ja laakson.

Nyt vasta hän palasi asuntoonsa.

Kun hän siellä näki nuo leikatut hiukset pöydällä -- mikä ihmeellinen saalis -- tuli hän järkeensä jälleen ja hämmästyi.

"Hohaa, tämä on kiusallinen seikka, joku varmaankin huomaa vajavuuden. Tämä vaimo on auttamattomasti ilmaissut itsensä. Mitähän tästä tulee?"

Tämä ajatus ei antanut Andjaldylle mitään rauhaa. Hän lähti kohta matkalle kaupunkiin.

Joka häntä kohtasi, hän tuskin aavisti että tämä oli rintatautinen, joka juoksi näin mäkeä ylös toista alas. Hän meni suoraa tietä teateriin, siellä hänen oli tapana kaukaa katsella lemmittyänsä; hän katseli parketilta -- rouva Lemming loosistaan.

Kun hän tuli parketille, oli Lemming'in loosi vielä tyhjä. Tämä ei häntä kummastuttanut.

Mutta kolmannen näytöksen aikana loosin ovi avattiin ja tuo odotettu astui sisään erään tuttavansa kanssa.

Andjaldy aivan ällistyi. Rouva Lemming'in valkoisille hartioille, hänen, jonka tähden Andjaldy oli semmoisessa tuskassa, valuivat tummat kiharat alas yhtä kauniisti kuin kaksi tuntia sitte.

Andjaldy painoi kätensä rintaa vasten. Oikeat hiukset olivat varmaankin samassa paikassa, mihin hän oli ne kätkenyt. Ja kuitenkin ei hän voinut huomata mitään muutosta tuon ihanan rouvan päässä. Se oli yhtäläinen tänään kuin eilen.

-- -- -- Se nainen ei ilmaise itseänsä koskaan. Näytelmän jälkeen Andjaldy jäi teaterin porstupaan ottamaan osaa siihen miesten huvitukseen, jota sanotaan "naistarkasteluksi".

Ollessaan tässä toimessa ei hän huomannut, että hän, selkä loosiin päin käännettynä, niinkuin moni muu, seisoi herra Lemming'in tiellä, joka tuli portaita alas, taluttaen vaimoansa, ja oli pakoitettu pyytämään herroilta sijaa.

"Ohoo, ette näe meitä ollenkaan, herra Andjaldy!" sanoi tuo suuri rahamies puoleksi moittivalla äänellä, puoleksi tuttavasti.

"Anteeksi, hyvä herra! -- Hyvää iltaa, armollinen rouva!" sanoi Andjaldy katsomatta heihin ja jättäen herrasväelle tietä.

7 Luku.

Kauhistuksen vuosi.

Toinen kevät on jo käsissä siitä vuodesta, jolloin Bilágoschin perhe kaupungin elämän vaihtoi maan elämään, siis kevät 1863.

Ken ei ole lukenut Robinson Crusoën historiaa.

Se on kauhea kertomus.

Askel askeleelta kerrotaan siinä ne vaikeudet, joita vastaan unkarilainen maamies saa taistella haaksirikosta alkaen ja aina siihen asti, jolloin uhkaa vaara joutua verenhimoisien villi-ihmisten suupalaksi.

Kutka ne villit ovat, jotka tulevat meren yli nielemään Robinson'ia karvoineen päivineen, saapi lukija tietää tämän luvun lopussa.

Täällä aromaallakin, niinkuin Robinson'in saarella, on kaikki alusta aloitettava.

Maan-ala on hedelmällinen, eikä muuta mitään.

Jos on hyvä vuosi, niin saadaan 20:nes jyvä; toisessa tapauksessa kuollaan nälkään.

Robinsonina meidän vuokratussa saaressa on nuori tyttö, joka tuskin on päässyt lapsen kengistä. Ensimmäisenä vuokravuonna hän vasta täytti viisitoista vuotta. Muut tytöt hänen iällään leikkivät vielä nukeilla taikka korkeintaan käyvät tanssikoulua, mutta Ilonka hoitaa jo kaikki asiat.

Paitsi hyvää tahtoa ja säästäväisyyttä on isä vailla kaikkia näitä ominaisuuksia, jotka maamieheltä kysytään; äiti ei ymmärrä maatalon hoidosta mitään, kaikki on tuon tyttölapsen hoidettavana.

Ja hän osoittikin siihen kelpaavansa.

Hän on jokapaikassa järjestämässä aamusta varhain iltaan myöhään, voittaen väsymykset, ja päättäen päivänsä sillä tunnolla, että se on ollut liian lyhyt.

Huomataan että hän on innostunut työhönsä ja tämä innostuttaa muitakin.

Saamattomalla isännällä on saamattomat palvelijat jopa laiskatkin.

Toimelias tekee muutkin toimeliaiksi.

Mutta kaikki pitivätkin hänestä. Ei sata hävytöntä miestä voisi saada väkeänsä semmoiseen vauhtiin kuin tuo pieni tyttö vilkkaan ja hilpeän luontonsa kautta.

Kaikki hänen ympärillänsä olivat kuin yksi sielu, eläimetkin rakastivat häntä. Sillä niilläkin on sydän ja ne ymmärtävät pitää arvossa hyvää käytöstä heitä kohtaan; joka niitä rakastaa, sille osoittavat nekin rakkauttaan.

Kanat ja lehmät kuuntelivat hänen ääntänsä ikäänkuin ymmärtäisivät hänen sanojansa.

Ilonkalla oli pony-hevonen. Tällä hän ratsasti aavain tilusten ympäri. Tämä pony oli jo liittynyt häneen aivan kuin leikkikumppaniin. Kun hallitsija tahtoi nousta satulaan, piti hevonen sill'aikaa ratsuraippaa hampaissaan, seisoi oven edessä kuunnellen minne päin oli mentävä ja juoksi sitten minne käsketty oli. Keväisin oli se kukkia poimimassa ratsastajansa kanssa; missä kukkia näkyi, siihen se seisahtui. Ilonkan poimiessa kukkia söi hevonen ruohoja, mutta niin varovasti ett'ei pieninkään kukkanen hukkaan mennyt. Kun pikku neiti kuumina kesäpäivinä kävi peltoja katsomassa, kuljeskeli pony nolona katsellen yhäti sivulle; jos sitä silloin uhattiin ratsuraipalla, piti se tätä leikkinä ja nousi pystyyn kävellen yhä hitaammin, vaikka sitte olisi mitä puhunut, se odotti korkeintaan kunnes oli päästy jonkun heinäkuorman ohitse heittäytyäkseen pitkällensä, ja pakoittaen ratsastajansa nousemaan pois satulasta, siten ilmoittaen että neiti tekisi paremmin jos lepäisi eikä kuleksisi ympäri päivän paisteessa, jossa voisi saada auringonpistoksen ja hänen valkoinen kaulansa vaan päivettyisi. Ja jos pieni hallitsija silloin oli järjellinen ja astui alas nurmelle, ojensi pony kaulansa hänelle pään-aluiseksi. Jos Ilonka kallisti päätänsä tuon uskollisen eläimen niskalle, niin se valvoi eikä liikahtanut paikasta tytön nukkuessa, heilutti vaan häntäänsä poistaakseen kärpäset nukkuvasta. Jos hevosta aavisti että rajuilma oli tulossa, varoitti se hallitsijaansa kaikuvalla hirnumisella, kun Ilonka käveli eloväen luona pellolla, jätettyään hevosensa pellon paulalle syömään. Jos Ilonka ei huolinut ponyn varoituksesta, juoksi se hänen luo ja otti maahan heitetyt suitset suuhunsa, tullakseen suitsetetuksi; jos rajuilma oli ihan likellä ja Ilonka vaan oli ehtinyt satulaan, niin ei tarvittu ratsuraippaa eikä kehoitusta, sillä pony riensi silloin niin nopeasti kotia päin, ett'ei rajuilmakaan heitä saavuttanut. Tschilla meni kyökkiinkin ja sai tarkastaa kaikki avaimet, oliko pieni hallitsijansa jättänyt niihin jotain ponylle riippumaan. Ajuria se myöskin piti kurissa; jos tämä oli unohtanut antaa sille kauroja, puri se hänen takinhihaansa eikä hellittänyt ennenkuin mies oli tunnustanut Ilonkalle, ettei Tschilla todellakaan ollut saanut mitään kauroja tänään.

Ilonkan palatessa pelloilta odotti häntä kotona pieni kukkas-tarha, täynnä kukkia, joita hän itse hoiti, niitä hän ei koskaan jättänyt muiden hoidettavaksi.

Näillä kukkasillakin oli historia.

Aina siitä asti kuin Bilágoschi oli aromaalle muuttanut, tuli joka kuukausi kirje, milloin pohjois-, milloin etelä-Italiasta, myöhemmin Kreikanmaalta ja viimein Espanjasta.