Part 6

Hän oli mun, minä sysäsin hänet luotani enkä tahtonut tietää hänestä. Ja nyt huomaan, että hän on valloittanut mieleni, niinkuin nuo loistavat mielikuvitukset kunniasta ja korkeasta arvosta.

Harter tulee olemaan kuin karhu, joka leskeksi jäi. Talvea ja huonoa tuulta hänelle kyllä piisaa.

Tämä oli viimeinen lehti.

Andjaldy huomasi että myrkky ei vielä ollut tunkeunut luuhun ja ytimeen asti. "Antakaamme enemmän sitä ainetta!"

Muutamia päiviä sen jälkeen sai Harter Pesth'istä kirjeen tunnetulla käsi-alalla.

Malvina lausui hänelle kiitoksensa hänen ystävällisestä välityksestään, joka jo oli vaikuttanut paljon. Hän toivoi joskus voivansa osoittaa Harter'ille kiitollisuuttansa. Samalla lähetti hän muutamia muotokuvia itsestänsä ainoastaan sen tähden, että nämä olivat paremmat, kuin ne, jotka fotografit tuolla maaseuduilla huonoilla koneillaan ennen tekivät. Vaikka kaikki siteet heidän välillänsä nyt olivat poikki, toivoi hän että ystävällinen väli kuitenkin tulisi jatketuksi eronneitten puolisojen välillä.

Oi! nämä valokuvat olivat tosiaankin toisenlaiset kuin ne, joita talonpoikais-fotografit ennen auringon avulla olivat paperille polttaneet.

Toisessa valokuvassa Malvina oli amazonina hevosen selässä ja puettuna pitkään ratsuhameesen, joka selvästi ilmaisi hänen sorean vartalonsa. Toisessa oli hän kuvattuna valkoisessa kudotussa kotipuvussa, joka oli tarkasti ruumiin mukainen, istuessaan nojatuolissa ja käännellen valokuva-albumin lehtiä. Pikku jalka somassa tohvelissaan lepäsi samettipallilla ja hennon hameenhelman alta näkyi kaunis nilkka.

Albumin lehdillä nähtiin pari sanomattoman pientä muotokuvaa. Ferdinand Harter otti esille vahvan suurennuslasin, jonka avulla hän tavallisesti kartalla etsi pienempäin paikkakuntain nimiä. Hän katsoa tarkasteli, nähdäkseen mitä kuvaa tuo toinen kuva katseli. Kasvojen muotoja ei voitu eroittaa, mutta hän päätti sentään dolman napeista ja vaipan kaavasta, että puku oli aivan ummelleen erään puvun näköinen, jossa hän kerran oli antanut kuvata itsensä.

Tässä hauskassa tarkastuksessa hänen kirjurinsa tuli häntä häiritsemään.

Herra Andjaldy tuli puhumaan esimiehellensä sangen jokapäiväisestä asiasta.

"Täällä on pari kirjettä, joiden tekijät muistuttavat vekseleistä, jotka joutuvat maksettaviksi ja joita heidän ei tee mieli jälleen uudistaa, koska heillä on toivo saada rahansa suuremmalla voitolla käytetyksi".

"Vai niin, vai niin! vai minäkö en kelpaa enää? Niin kauan kuin olin vallanpitäjien joukossa, tulivat itse tarjoomaan minulle pitennys-aikaa, vaikk'en sitä pyytänyt. Ehkä vielä kerran tulevat tekemään sellaisia tarjouksia".

Andjaldy kohotti olkapäitänsä.

"Täällä on myös joukko toisia kirjeitä".

Ulkomaille lähteneet siirtolaiset vuodelta 1849 ja pääkirjoitusten tekijät ulkomaan sanomissa vaativat apurahojansa, joiden lähteet aikoja sitten ovat kuivuneet Harter'illa.

"Kummallisia! Eikö tästä ikinä loppua tule?"

"Noo, teille se maksaa sanasen vaan, ja tuo on kaikki lopussa".

Hänen ei tarvinnut muuta kuin muuttaa yks'ainoa sana arvonimessään, niin tämmöiset kirjeet lakkaisivat tulemasta.

"Ja vielä muutakin. Joukko rätinkejä".

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee kenties muistella? Vanhoja suku-rätinkejä".

Nämä ovat oikeastaan muistoja eronneesta armollisesta rouvasta; rehelliset silkki- ja muoti-kauppiaat eivät ole säästäneet vaivaa säilyttäessään tämmöisiä papereita vetääksensä ne esille pitkän ajan perästä ja lähettääksensä ne eroitetulle miehelle. Tavallinen ihminen olisi kai, saadessansa tämmöisiä muistoja, päästänyt suustansa "tuhat tulimmaista" tai kysynyt kaikilta "pommeilta ja kranateilta" eivätkö tahtoneet iskeä alas velkojiin, jotka työntävät puolison rätingit ihmisen niskoille sitten kun tämä puoliso jo aikoja on ollut toisen miehen omana; mutta sen sijaan kysyi Ferdinand Harter ainoastaan:

"Suuriko summa on?"

"Se on parin tuhannen guldenin suuruinen".

"Onko meidän kassassa rahoja?"

"Siinä täytyy aina olla, mutta onko rahaa tähän tarpeesen, sitä en tiedä?"

"Siinä täytyy olla tähän tarpeeseen. Lunastakaa kaikki rätingit siitä ajasta, jolloin Malvina oli puolisoni".

Tämähän on mainiota. Nuo kauppiaat olisivat aika pässinpäitä, jos huomaamatta kenties jättäisivät rätinkejä lähettämättä, koska on niin helppo saada rahoja tältä herralta ja sitä vastoin niin vaikea saada ne herra Lemming'iltä.

Ferdinand Harter otti kirjoituspöydän laatikosta esille ne valtio-arvopaperit, joidenka avulla nämä asiat voitaisiin selvittää ja sulki mainittuun laatikkoon sen sijaan sangen huolellisesti molemmat muotokuvat.

* * * * *

Kolme päivää sen jälkeen viralliset sanomat ilmoittivat että Ferdinand Harter oli nimitetty keisarilliseksi neuvokseksi.

6 Luku.

Daami ja nainen.

Kuukautta myöhemmin olemme taas yhdessä Pesth'issä.

Seura-elämässä tunnetaan jo Lemming'iä.

Malvina on se nainen, josta enimmin puhutaan, loistava kaunotar. Kaikki ihailevat häntä.

Hänen kasvoistansa näkyy jo kaukaa tuo omituinen loiste, josta onnellinen puoliso tunnetaan.

Kun tämä nainen vielä seisoi miehen rinnalla, joka itse oli komea ja loistava, tuskin häntä huomattiinkaan, yhtä vähän kuin kuuta huomataan, kun se kääntää varjopuolensa maahan päin.

Vaan ken on tuo uusi aurinko, tuo Lemming? Tarkastakaamme häntä likemmin.

Mitä hänen toimiinsa tulee, on hän keinottelija ja rahamies, joka jo ruumiinsa ko'on kautta aloitti asioitsija-toimensa niin onnellisesti, että oli kolmea tuumaa lyhyempi lyhyintä rekryytti-mittaa ja sen kautta säästi 1,500 guldenia, jonka summan hänen pitemmät yhtä-ikäiset toverinsa saivat maksaa vapauttamisestaan sotapalveluksesta. Hänen kasvonsa muistuttavat vanhamaista poikaa. Muuten on hän ulkomuodoltaan varsin komea ja uusimman muodin mukainen.

Mutta ehkä meidän pitäisi tietää mikä ominaisuus se on, joka on tehnyt Malvinan hänen onnelliseksi puolisokseen. Minua vähän peloittaa tämän salaisuuden ilmaiseminen ja katson ensin ympärilleni, löytyykö läheisyydessäni joku viaton sielu, jonka ei pitäisi saada tietää semmoisia asioita.

Tuo herra Lemming'in salainen ansio, jonka avulla hän lumoaa ja onnistuttaa vaimoansa on -- ett'ei hän ole kotona koko päivänä. Aina hän on matkoilla, aina hän juoksee asioissa; joka kerta, kun hän näkee Malvinan, joko jättää hän hyvästi taikka tervehtii.

Tuolla tavoin Kolumbuksenkin onnistui asettaa muna seisomaan; vahinko vaan, ett'ei se silloin enää ollut mikään muna.

Mitä iloa herra Lemming'illä siis on tuosta ihanasta vaimostaan?

Mikäkö ilo? Se ilo, että hän on liikkuva ilmoitus hra Lemming'in firmasta. Ihana nainen, josta koko maailma puhuu, ja hänestä puhuessaan tietysti mainitsee miehenkin nimen samalla -- voiko ajatella parempaa pöyhkäystä? Kaiken maailman sanomalehtien kirjoittajat eivät voisi hyödyttää asioitsijaa niin paljon kuin kaunis vaimo sen voi.

Käykää, armollinen rouva, kaikissa tanssipidoissa, näytelmissä, soittajaisissa ja kilpa-ajoissa, pitäkää tukkanne milloin tornintapaisesti ylöspantuna, milloin kierrettynä näkinkengän muotoiseksi, milloin pörrötettynä kuin Medusan pää, milloin kiilanmuotoiseksi kammattuna ja milloin hajallaan kuni Vellamon neitosen, pitäkää sitä tänään punaiseksi värjättynä, huomenna puuderoittuna kultapuuderilla; pukekaa itsenne riikinkukoksi, riikinkukon diadeemi päässä ja pitkä häntä; näyttäkää plastillisen kauniit käsivartenne, viehättävät olkapäänne, sametin-hieno rintanne; antakaa timantti-koristeiden kimeltää taivaan kaaren kaikissa väreissä käsivarsillanne; ilmestykää tänään yö-perhosena, huomenna idän kuningattarena; miellyttäkää yleisöä; valloittakaa, lumotkaa, viehättäkää! Kaikki tämä hyödyttää asioitamme. Sillä kaikki, jotka ihastuneena matelevat jalkojenne juuressa, kaikki, jotka kilpailevat kanssanne, kaikki, jotka teitä kadehtivat ja panettelevat, niinkuin myöskin ne, jotka ovat teihin suuttuneet, rypistävät nenänsä teidän tähden ja teitä moittivat, kaikki nämä toitottavat maailmalle, että kauppahuone Lemming on suurenmoinen, erinomainen ja verraton. Tämä tuottaa varmat prosentit.

Kauniin vaimon omistaminen on aina edullista. Löytyy semmoista, josta miehet saavat maksaa suuret rahat, vaan jota naiset saavat erittäin halvalla hinnalla. Jotta ei kenenkään päähän juolahtaisi siivottomia ajatuksia, tahdon heti ilmoittaa mitä se on.

Tämä asia esim., jonka vuoksi kauppahuone Lemming katsoo edulliseksi muuttaa Wien'istä Pesth'iin, tämä erittäin tuottava yritys olisi maksanut herra Lemming'ille kuka tiesi kuinka paljon. Ihmisiä on, jotka ovat kokeneet tämmöistä.

Vaan rouva Lemming osti 50 kreuzerin valokuvan. Tällä valokuvalla hän osti mainion miehen, ja tällä mainiolla miehellä hän osti yllämainitun kauppa-asian. -- On maailmassa paljon tuommoista pientä rahaa.

Kaksi kuukautta sen jälkeen kuin Ferdinand Harter päätti tehdä tuon askeleen, joka saattoi hänet aivan uusiin oloihin, kävi herra Andjaldy eräänä päivänä k:lo 12 rouva Lemming'in luona.

Tällä rouvalla oli komea huoneisto kauniimman kadun varrella Leopoldstadt'issa, ja hänen salongeissaan kävi koko ylhäinen maailma. Andjaldy tapasi etuhuoneessa kamaripalvelijan ja jätti tälle visiti-korttinsa; kamaripalvelija meni häntä ilmoittamaan, palasi, avasi ovet ja käski hänen tekemään hyvin ja astumaan sisään, niinkuin on tapa vastaan-ottaa ylhäistä väkeä.

Rouva Lemming oli puettu paksuun kultakirja-vaatteesen, puoli-sormikkaat käsissä. Hän istui silkki-damastilla päällystetyssä sohvassa ja osoitti viehättävällä liikunnolla herra Andjaldylle sijaa nojatuolissa.

Herra Andjaldy ei näyttänyt olevan noita ylhäisiä, joita hymyten vastaan-otetaan. Nainen puhutteli häntä äänellä, joka osoitti armollista alentavaisuutta, Olihan hän vaan kirjuri.

Vähän syrjempänä istui eräs nuori nainen silkkipuvussa, arvattavasti seuran-pitäjä. -- Huone oli koristettu öljy-maalauksilla. Messinki-häkissä istui papukaija; flyygeli-piano oli myös, vaikk'ei rouva Lemming pianoa soittanut. Ehkä hän nyt opetteli.

"On pitkä aika siitä kun viimein kohtasin teitä, herra Andjaldy", sanoi rouva Lemming kylmällä, huolimattomalla äänellä.

"Niin, sangen pitkä. Minua ilahduttaa, että rouva vielä muistaa nimeni. Nyt täytyy minun esimieheni puolesta vaivata teitä muutama minuutti".

"Vai niin, esimiehenne lähetti teidät? Ja missä toimessa, sanokaa! Minä olen hänelle kiitollisuuden velassa -- en ole sitä unhoittanut -- hänen hyväntahtoisesta vaivastansa".

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Andjaldy viattoman näköisenä. "On sangen jokapäiväinen asia, joka saattaa minut tänne".

"Olen utelias saamaan siitä tietoa".

Andjaldy katseli epäillen toista naista.

Rouva Lemming ymmärsi häntä.

"Tämän naisen tähden voitte vapaasti puhua, hän ymmärtää ainoastaan Ranskan kieltä. Minä harjoittelen nyt Ranskan kieltä; minun oloissani ei voi olla sitä taitamatta".

"Mutta minun asiaani seuraa osoitus, jota umpi-ranskalainenkin ymmärtää. Se on siis -- tässä".

Herra Andjaldy otti esille myttyyn kokoonkäärityitä paperilippuja ja jätti ne kohteliaasti rouvalle.

"Mitä se on?" kysyi rouva Lemming, katselematta papereita.

"Olen tilaisuudessa ilmoittamaan teille, armollinen rouva, jos ette tahdo vaivata itseänne tutkimalla niitä. Ne ovat rätinkejä siitä ajasta, jolloin teidän armonne vielä kantoi herra Harter'in nimeä. Vaikka tämä liitto jo puolitoista vuotta sitten purkautui, ei herra Harter kuitenkaan tahtonut olla näitä rätinkejä maksamatta. Hän lähetti ne sentähden, että samat rätingit kenties tuodaan teillekin".

Rouva Lemming ei vastannut sanaakaan tähän, vaan nousi ylpeästi sohvastaan ja soitti. Kamaripalvelija astui sisään.

"Sano armolliselle herralle, että minä pyydän saadakseni sanoa hänelle sanasen nyt kohta".

Sitten istuutui hän taas paikalleen ja rupesi haastamaan ranskaa seuranpitäjän kanssa.

Herra Andjaldyn oli sill'aikaa tilaisuus katsella öljymaalauksia ja miettiä mitä ne olivat maksaneet.

Herra Lemming tuli kohta sisään käskyn johdosta.

Hänen oli jo kunnia tuntea herra Andjaldyä; esittelemistä ei tarvittu.

Rouva Lemming osoitti papereita, jotka olivat pienellä muinais-aikuisella kultajalkaisella pöydällä, ja ilmoitti mitä ne sisälsivät.

"Siinä on muutamia minun vanhoja rätinkejäni, jotka erehdyksestä on lähetetty herra Harter'ille ja jotka hän, noudattaen liiallista kohteliaisuutta, on maksanut".

Herra Lemming tarkasti paperit asioitsijan silmäyksellä, ensin paljaalla silmällä ja sitten kultaisen lorgnettinsa kautta. Tätä tarkastelua hän pitkitti kauan kyllä, voidaksensa sill'aikaa tutkia herra Andjaldyn kasvoja. Mutta ne olivat suljetun kirjan kaltaiset, ei päästy selville sen nimestä eikä sisällyksestä.

"Kunnioitettu herra kirjuri", sanoi herra Lemming viimein hävyttömällä honoäänellä. "Te ymmärrätte arvattavasti, ett'ei Rudolf Lemming voi sallia kenenkään muun maksaa hänen puolisonsa rätinkejä. Rudolf Lemming tietää mitä hänen on tekeminen, kuin gentleman ainakin".

Herra Lemming teki niin paljon melua omasta rakkaasta itsestänsä, että hän aina puhui itsestään kolmannessa personassa.

"Rudolf Lemming on maksava nämä 2,000 guldenia Ferdinand Harter'ille yhden kuukauden korolla, koska maksut tehtiin jo kuukausi sitten".

Rouva Lemming viittasi puolisolleen ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Anna minun hoitaa tuota asiaa, armaani! Rudolf Lemming ei suinkaan tahdo loukata Ferdinand Harter'ia, joka on ritarillinen mies kireestä kantapäähän, jota tämäkin teko osoittaa. Lemming on osoittava, että hän gentleman'ina, rahamiehenä ja puolisona osaa menetellä samalla tarkkuudella. Tämä summa on maksettava pankki-osoitteilla, joidenka korot joutuivat maksettaviksi kuukausi sitten ja sentähden lunastetaan jokaisen pankkiirin luona".

Kirjuri näytti varsin hämmästyneeltä herra Lemming'in esityksen johdosta.

Tuommoinen oikea asioitsija on kuitenkin paljoa etevämpi kuin tavallisella järjellä varustettu ihminen. Hän voi osoittaa, että kauppa on ainoa tiede maailmassa, jota hän ymmärtää ja tunnustaa.

Kaikki muu on vaan houretta, tämä on todellista. Ja tämä todellisuus olikin nyt kahden 1,000 guldenin pankki-setelin muodossa tullut herra Andjaldyn käteen, ennenkuin hän oli ehtinyt tehdä mitään vastaväitöstä.

Herra Ferdinand Harter oli saanut korvauksen jalomielisellä tavalla.

Annettuansa tuon komean vastauksen, tarttui herra Lemming, voittoriemusta kirkastuneena, puolisonsa käteen, nosti sen huulillensa ja suuteli kunnioituksella rannetta hansikkaan ja pitsihihan välillä, jossa näkyi vähän ihon valkoista samettia.

Herra Andjaldy teki samaten, hänkin suuteli armollisen rouvan kättä, vaan ainoastaan hansikan päälle. Tämä oli hänelle tarpeeksi hyvä.

Kokous oli siis päättynyt. Herra kirjuri sai mennä kotiin. Maksun hän oli saanut.

Vaan tähän asia ei päättynyt.

"Armollinen herra, meille on annettu rahamme takaisin", sanoi herra Andjaldy, astuessaan Ferdinand Harter'in työhuoneesen. Hän kertoi asian laidan.

Korkeasukuinen herra suuttui tästä julmasti.

"Ihmisen parahimmat aikeet käsitetään kaikin tavoin väärin. Mitä on minun nyt tekeminen noilla rahoilla? Minun tekisi mieli heittää ne ulos ikkunasta".

"Minä voisin esittää hyvän keinon", kiiruhti kirjuri sanoman. "Ja minkä?"

"Täällä Pesth'issä on useita hienoja nais-yhdistyksiä hyviä tarkoituksia varten, jos jättäisimme nämä rahat, jotka kaikissa tapauksissa olisivat hukkaan menneet, jollekin semmoiselle nais-yhdistykselle ja nimittäisimme ne rouva Lemming'in rahastoksi, niin peli vielä kerran olisi voitettu. Se, joka olisi meille kiitollisuuden velassa, olisi yhtä kaikki rouva Lemming, eikä hän voisi kieltää tämmöistä kunnian-osoitusta".

"Se oli hyvä tuuma", vastasi Harter. "Jätän sen toimen teille".

"Mutta meidän täytyy edeltäpäin ilmoittaa asia heille, ett'emme epäkohteliaisuuden tähden saa kieltoa".

"Hyvä, mene siis takaisin Lemming'ille ja kysy heiltä, onko lahjoitus heidän nimessään heille mieluinen".

Andjaldy meni siis taas iltapäivällä herrasväki Lemming'in luo.

Kamari-palvelija vastaan-otti taas hänen korttinsa, kysyen:

"Tahdotteko tavata armollista rouvaa?"

"En, armollista herraa".

Hän saatettiin siis armollisen herran puheille.

"Mitenkä voin minä palvella teitä?"

"Minä tulen herra Harter'in luota, samassa asiassa kuin viimeinkin".

"Tehkää hyvin ja kääntykää vaimoni puoleen".

"Anteeksi, vaan sitä en tahdo tehdä. Armollinen rouva on antanut minulle pari tuntia sitten selvän viittauksen siitä, että olin eksynyt oikealta ovelta; enkä enää ai'o olla niin rohkea, että astun hänen salonkinsa kynnykselle".

"Ohoo, ystäväiseni, ei hän teitä tarkoittanut, vaan erästä toista".

"Se on ymmärrettävä, sillä minä olen tietysti herra 'ei kukaan'. Ainoastaan toisen lähettämänä kuljen sinne ja tänne. Tahdon puhua lyhyeltä. Tämä toinen tahtoo, jos te ja rouva Lemming sen sallitte, saada jättää takaisin-lähetetyt rahat jollekin täällä olevalle nais-yhdistykselle hyvää tarkoitusta varten, rouva Lemming'in perustaman rahaston nimellä".

"Vai niin, siis meidän kuitenkin on kääntyminen vaimoni puoleen".

"Se on teidän vallassanne. Minä olen ainoastaan kääntynyt teidän puoleenne".

"Tuhat tulimmaista! te olette itsepäinen, saatuanne jotakin päähänne. Te arvelette siis, että minun itse pitää kysyä vaimoltani?"

"Koska ei kukaan muu ole siihen oikeutettu, niin --"

"Hyvä! Tehkää hyvin ja kuluttakaa hetken aika kirjastossani".

Herra Lemming vei Andjaldyn kirjastoon, joka parhaasta päästä sisälsi kuvilla varustettuja koruteoksia, joissa vaskipiirroksissa ja kirjansitojan työllä oli kalliimpi arvo kuin nerokkaalla sisällyksellä, ja siellä antoi hän Andjaldyn viettää aikansa, kunnes hän oli ratkaissut asian rouvansa kanssa.

Tosiaankin oiva kirjasto.

Andjaldy ei edes katsellutkaan noita komeita kirjoja. Isäntä, joka neljännestunnin kuluttua palasi, näki hänet samassa asemassa kuin mennessänsäkin, samaan tuoliin nojautuneena, hattu kainalossa.

"No mitä arvelette, mitä vastausta luulette minun saaneeni?"

Andjaldy nostahutti olkapäitänsä kääntäen kasvot sivulle päin.

"Se on minulle aivan yhdentekevä; eihän asia minua koske".

"Te saatte kuulla vastauksen häneltä itseltään".

Lemming avasi oven ja Malvina astui sisään.

Tuo ihana nainen oli jo ratsupukuun puettuna. Hänellä oli pitkä ruumiinmukainen silkkihame, kapea pitsikaulus, punanen kaularosetti, päässä kurjensulalla koristettu hattu ja kädessä kepeä ratsuraippa. Toisessa kädessä piti hän ratsuraippaa ja kannatti toisella pitkät liepeet, jotta alushameen hienot ommellukset pääsivät näkyviin. Rinnassa oli hänellä vihkonen orvokkia ja hiukset valuivat kiharoina alas hartioille.

Hän oli tavattoman kaunis. Mutta vielä kauniimpaa oli se häneltä, että hän niin ystävällisesti puhutteli herra Andjaldya.

"Hyvä Andjaldy, tehkää hyvin ja viekää terveiset herra Harter'ille, että ilolla myönnyn hänen jaloon esitykseensä".

Hän sanoi vaan nämä sanat kirjurille ja riensi taas pois.

"Hyvästi, hyvästi".

Ja hän ojensi Andjaldylle toisen kätensä suudeltavaksi toista kertaa. Tällä kertaa oli se hansikkaa vailla. Sen oli hän tahallansa pois jättänyt.

Nämä lempeyden osoitukset maksaa vaivaa mieleen panna.

Herra Andjaldy näytti tuskin niitä huomaavan. Tarjottua kättä suuteli hän noin ilmassa, koskematta siihen huulillaan, ja kun pois rientävä amatsoni kynnyksellä pudotti ratsuraippansa, niin herra Andjaldy varsin tyvenesti katseli kuinka hänen puolisonsa kiirehti sitä nostamaan. Saatettuansa vaimonsa ulkohuoneesta, tuli hän takaisin ja vei herra Andjaldyn ikkunalle katsomaan kuinka Malvina ratsasti portista ulos.

Herra Lemming'in kasvot loistivat ylpeydestä, kun hänen ihana puolisonsa ratsasti katua alas. Hän olisi mielellään tahtonut lukea Andjaldyn kasvoista mitä hän tällä hetkellä tunsi.

Ei mitään!

"Tuo täplikäs hevonen on kaiketi mesohegjillistä rotua?" kysyi hän herra Lemming'iltä.

"En ole vielä mokomaa kuullut!" mutisi herra Lemming hampaissaan, pudistaen päätään kummastellen. "Ihminen näkee kauniin naisen hevosen selässä, eikä huomaa muuta kuin että hevonen, jolla hän ratsastaa, on täplikäs kimo! Kummallista!"

"Mutta mitäpä hyödyttäisi, että tämmöinen jalkapatukkaa marssiva henkilö katselisi ihanaa naista?" sanoi Andjaldy. "Saanko pyytää teitä sanomaan minulle, kuinka tämä lahjoituskirja on kirjoitettava!"

Herra Lemming arveli, että Andjaldy oli kun olikin oikeassa. Mikä älykäs, ymmärtäväinen, vaatimaton nuori mies!

Rouva Lemming'in lahjoituskirja nais-yhdistykselle kirjoitettiin. Tästälähin herra Lemming voi olla varma siitä, että naispuolinenkin yleisö, eikä ainoastaan miespuolinen, hartaasti ylistäisi hänen kävelevää ja ratsastavaa kylttiänsä, puhumatta lukemattomista imartelevista sanomalehti-kirjoituksista, jotka asiaan kuuluvat.

Hänen korkeasukuisuutensa Ferdinand Harter puolestaan juurtui vielä enemmin siihen luuloon, että herra Andjaldy oli tuommoinen verraton ja uskollinen palvelija, joka teki kaikki, arvataksensa esimiehensä salaisimmatkin ajatukset ja täyttääksensä hänen tahtonsa ennenkuin se on lausuttukaan.

* * * * *

Kevään alkupuolella Andjaldy ilmoitti esimiehellensä, että hän oli sairas ja että hänen lääkärinsä oli neuvonut häntä lähtemään Osen'in vuoristoon uusia voimia kokoomaan raittiista ilmasta siellä.

Andjaldy lähti siis hakemaan asuntoa itselleen vuoristossa. Mutta ei noissa lehdiköissä, joissa rikkaat porvari-rouvat lakaisevat teitä liepeillään, eikä Kenralin-vuorella, jossa joka ilta positivin soitannolla tanssitaan 11 kapakassa; ei myöskään "Jumalan-vuorella", jossa edistynyt viljelys on istuttanut joka rotkoon perunoita ja papuja; ei "Martin-vuorella", jossa saapi käyttää sateenvarjoansa aurinkoa vastaan, jos varjoa tahtoo; ei "Kauniin paimentytön" luona, missä sunnuntai-metsästäjät tikkoja ampuvat ja vanhat akat astuvat kulkijan tielle tarjoomaan sieniä kaupaksi; ei, tuolla "Sudenluolassa" on pieni talo, sen hän valitsi.

Ainoastaan harva tuntee tätä sudenluolaa ja vielä harvempi on nähnyt tuon pienen talon, ja kuitenkin on tämä talo hyvin sovelias erakolle -- tai rakastavalle pariskunnalle.

Laakso on pitkä, syvä ja ahdas kahden vuoririnteen välillä, jonka tuuheat tammi- ja pyökkipuut muodostavat katon tien yli. Jos luopi silmänsä alas tämän varjoisan laakson läpi, niin pilkoittaa tuolla alhaalla esille sininen Tonava, jota Raczkeveer-saari jakaa kahteen haaraan, ja vielä etempänä yhtyy taivaanrannan sumuihin unkarilaisen alankomaan ääretön aro, jota poppeli-puilla reunustetut maantiet jakavat ristin rastin. Tasangolla virran toisella puolella on vilkas liike ja elämä, täällä vuorien välillä vallitsee erämaan rauha. Tielle, joka laaksoon vie, on kasvanut ruohoja ja kukkaset peittävät viime vuoden heinävaunujen jäljet. Tien molemmilla puolilla lyövät sinikellot tahtia heinäsirkkojen soitannolle; pyöreät champignonit tarjoovat hauskaa lepopaikkaa lentäville hyönteisille, ja kukkivissa pensastoissa kaikuvat rastaitten ja satakielien kilpalaulut.

Päivän yleisö ei kävele täällä, siinä tapauksessa ei täällä enää olisi sinikelloja, linnunpesiä eikä sieniä. Ne olisivat aikoja sitten pois noukitut ja hävitetyt.

Kaukana laakson perukassa, tien varrella on kuitenkin pieni talo.

Kenenkä päähän on juolahtanut rakentaa taloa sinne? Jonkun yksinäisen jörön varmaankin.

Tämä talo on varsin pieni; siinä on yksi huone ja kyökki. Takapuolella taloa on ulkohuone, jota sopii käyttää talliksikin. Etupuolella on katto rakennettu niin esiinpistäväksi, että se suojaa ikkunata kuin sairasta silmää. Kerran oli täällä aituuksia, mutta se ei voinut kestää iankaikkisesti. Sen sijalle on aikaa myöten kasvanut metsäruusuja, joiden pensaat ovat miehen korkuiset ja nyt peitetyt äsken puhjenneilla ruusuilla, valkoisilla, lihavärisillä, punaisilla, kokonainen kukkasmetsä, joka tuoksuu kuin lumottu yrttitarha.

Joukko kukoistavia selja-pensaita antaa aavistuksen siitä, että täällä muinoin on ollut kasvitarha. Pihalla kasvaa kyynärän korkuista ruohoa, josta keltaisia voikukkia hohtaa.