Part 5
Vaan huolimatta tästä on ihminen niin aristokratillinen olento, ett'ei hän pidä siitä, jos häntä sanotaan koiraksi. Leijonaksi ja kotkaksi saapi häntä nimittää, vaan hän suuttuu jos nimitetään koiraksi.
Uskollinen koira.
Ei tämäkään häntä miellytä.
Mitähän uskollinen koira ajattelee, vaivaakohan se aivojansa miettimällä mitenkä hän on ajava saalista herrallensa?
Filosoferaako koira näin itsekseen: tällä otuksella on luitakin, niitä herrani ei syö -- ne jäävät minun osakseni.
Minä en väitä, että koira näin ajattelee; en tahdo loukata ketään tämmöisellä väitöksellä, mutta otaksukaamme, että se niin ajattelee.
Herra Andjaldy tietää jo niin paljon, että hänen herrallansa on jalo otus, oikea paratisi-lintu, jota hän ajelee.
Tämä lintu on paennut häkistään, ja nyt hän katuu hoitaneensa sitä niin huonosti.
Mutta metsä on iso, siinä täytyy hänen olla väijyksissä ja harvoin on tilaisuutta ampumiseen.
Ferdinand Harter oli ikävissään siellä maahovissaan, jossakin Theiss-virran rannalla. Hänen vaimonsa on eronnut hänestä ja mennyt erään asioitsijan vaimoksi ja jättänyt pienen kaupungin. Hän asuu nyt Wien'issä, josta ainoastaan juhlallisiin tilaisuuksiin tulee maaseudulle loistamaan entisten tuttaviensa pariin.
Siis he ainoastaan harvoin enää tapaavat toinen toistansa.
Ei siis muuta neuvoksi, kuin että Ferdinand Harter'in täytyy muuttaa Wien'iin.
Mutta tähän muuttamiseen ei hänellä ole vähintäkään järjellistä syytä. Tuommoiselta unkarilaiselta ylimykseltä vaaditaan varmaankin tilintekoa siitä, mitä hän Wien'issä toimittaa, jos hän sinne muuttaa; valesyitä ei kukaan helposti usko.
Meillä yleinen mielipide on peloittava hirmuvaltias.
No, tuota hirmuvaltiasta vastaan voi nostattaa kapinaa ja hyvällä menestyksellä. Mutta eräs toinen seikka Harter'ia rasittaa pahemmin.
Ferdinand Harter on suuri herra hänen tiluksiinsa katsoen, vaan samalla huono säästäjä. Hän ei tee mitään laskuja eikä itsekään huomaa, että hänen vekselivelkansa karttuvat ja vuositulonsa vähenevät.
Hänen ainoa perillisensä, Elemér, on myöskin huono säästäjä, nautinnoista tylsistynyt, kyynillinen junkkeri, mainio velkojen tekijä.
Kun hänen isänsä, päästäksensä hänestä, hiljakkoin lähetti hänet Italiaan, antoi hän jäähyväis-hetkenä seuraavan hyvän opetuksen hänelle evääksi:
"Annas nähdä, että käytät itseäs siivosti ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja syömäreille ja juomareille. Älä juokse kuin rakastunut narri tyttöjen jälkeen, siihen sulla vielä on hyvä aika. Älä toimita minulle sanomia kevytmielisistä veloista, sillä siinä tapauksessa pidän kuukaus-rahasi".
Junkkeri Elemér käänsi sanat hiukan ja antoi ne samalla kädenpuristuksella takaisin isälleen:
"Ja nyt pyytäisin minä myös puolestani, että käytät itseäs järjellisesti, ollessani ulkomailla. Älä tuhlaa rahoja turhuuksiin ja juominkeihin vaalimiehiä varten. Älä anna naisten itseäsi viehättää, siksi olet sinä liian vanha; äläkä hanki itsellesi mitään kevytmielisiä velkoja, sillä jos sen huomaan, että tuhlaat äitini jättämää perintöäni, niin minä isken siihen kiinni".
Näillä sanoilla erosivat.
Ja junkkeri Elemér olisi kylläksi kovasydäminen täyttämään mitä näin leikillä oli luvannut. -- Siis, monesta syystä ei voi tulla puheeksi muuttaa Wien'iin.
Mutta Budapest on puolen matkan päässä; sehän olisi sopiva paikka.
Vaan millä tavoin otus ja sen pyytäjä tulisivat Pesth'iin, jossa ei heillä ole vähintäkään tekemistä?
Siinäpä solmu.
Miksi erään herran palvelija vaivaa aivojansa, saadaksensa tämän solmun avatuksi, sitä ei kukaan voi tarkoin tietää. -- Minulla on ovat ajatukseni siitä -- ja kenties muidenkin ajatukset joutuvat samalle uralle ennen tämän kertomuksen loppua.
Palvelija puolestansa teki tarkat valmistukset tuon otuksen ajelemista varten.
Maa oli taas jonkinlaisessa piiritystilassa. Sitä ei hätyytetty ruudilla ja kuulilla, vaan ainoastaan kuulilla ilman ruutia.
Nämä kuulat tulivat erittäinkin sanomalehtien osaksi.
Sanomalehdenkirjoittajaa sanotaan kohta "sikamaiseksi", jos hän vaan uskaltaa kirjoittaa pääkirjoituksen, missä viimeiset valtiolliset nimitykset tarkastellaan.
Ja tämmöinen pääkirjoitus ilmestyi todellakin kerran, jonka alle Andjaldy oli piirtänyt täyden nimensä.
Tämmöinen hullu rohkeus ei voinut jäädä rankaisematta.
Ryöstö, vankeus tai kunnianloukkaus uhkasi.
Andjaldyssä oli kuitenkin sen verran myrkynsekoittajan älyä, että hän otti juuri sen verran _aqua tofanaa_ kuin tarvittiin asianomaisten ärsyttämiseksi, jotka valitsivat viimeisen edellämainituista keinoista.
Hän pääsi tarkoituksensa perille.
Nopeasti sai hän käskyn viipymättä tulla Pesth'iin "_moderator'in_" luo.
Mikä ihmeellinen sanansepitys, joka rikastuttaa kieltä sanoilla, joita voi ymmärtää jos niin tahtoo, tai olla ymmärtämättä jos se on mukavampi.
Siis: "_ad audiendum verbum_", niinkuin Unkarin vanhassa lakikielessä sanottiin.
Andjaldy riensi tottelemaan käskyä.
Moderatori oli sangen hienosti sivistynyt herra; hän oli erittäin kohtelias ihmisille, jotka sanomalehdissä kirjoittivat.
Näiden suhteen oli hän todellinen herkku-suu.
Hän ei niellyt heitä raatoina, vaan keitti ne ensin kauniisti, paistoi ne, voiteli niitä sinapilla, kaatoi kuumaa lientä niiden päälle, pisti ne ätikkään, ja vasta silloin kun olivat oikein pehmeät, puuttui hän niihin veitsellä ja kahvelilla.
"Siis, mun rakas ystäväni", aloitti moderatori tunnetulla hauskalla tavallaan, "siis eivät nimitykset ole teidän mieleen? Te ette pidä noista henkilöistä? Olettehan uskollinen alamainen?"
"Olen kyllä", vastasi Andjaldy.
"En epäile sitä. Ylimalkain ei enää löydy muita kuin uskollisia alamaisia maassa. Koska nimitykset eivät siis ole teidän mieleenne, niin teillä varmaankin on koko joukko hyviä neuvoja antaa hallitukselle siitä, ken sopiva olisi?"
Tähän kysymykseen moderatori ei voinut odottaa kuin kahta lajia vastausta, joko jyrkän ja törkeän taikka hiljaisen ja nöyrän, joko: "hiisi vieköön ne kaikki! valitkaa ken hyvänänsä, vaali tulee aina olemaan yhtä kurja"; tai kentiesi: "minä pyydän nöyrimmästi -- siinä asiassa minulla ei ole mitään mielipidettä". -- Sitten sopii neuvon-antajaa keittää joko makeassa taikka happamessa liemessä, kunnes hän tulee pehmoiseksi.
Moderatori sentähden aivan ällistyi, kun hänen uhrinsa nousi ja vastasi:
"Minulla on todellakin vakaat mielipiteet niiden periaatteiden suhteen, joidenka nojalla nämä nimitykset ovat tehtävät, sekä siitä piiristä, mistä sopivat henkilöt ovat haettavat. Teidän ylhäisyytenne luvalla tahdon nämä mielipiteet selvittää".
Se huolettomuus, jota tämä nuori mies osoitti, käyttäessään hyväksensä hänelle tarjotun istuinsijan tuon kaikkivaltiaan miehen läsnä-ollessa, näytti että hänessä oli itseensä luottamus ja ettei hän pitänyt moderatorin kohteliaisuutta pilkkana. Joka uskaltaa käydä istumaan olympiläisen Jupiterin läsnä-ollessa, on itse vähintäin Apollo. Mutta kysymys oli semmoinen, jota tarkoitetaan puheenparrella: "joka voipi tähän vastausta antaa, _erit mihi magnus Apollo_".
"Kuinka arvelee siis teidän viisautenne, että meidän olisi menetteleminen näiden nimitysten suhteen?" sanoi korkeasukuinen herra, seisoessaan hajasäärin ikkunan edessä.
"Olen esittävä mielipiteeni; mutta tehkää hyvin ja istukaa, ett'en jää yksin istumaan".
"Oo, saan nöyrimmästi kiittää", kuului pilkallinen vastaus, "mutta minä tahtoisin vielä kasvaa".
"Minä puolestani en tahtoisi, että etuhuoneessa kuultaisiin mitä täällä sanotaan", sanoi Andjaldy ja nousi tuolilta. "Jos teidän ylhäisyytenne siis ainoastaan aikoo antaa minulle varoituksen tuon tunnetun kirjoituksen johdosta, niin pyydän minä että tämä pian suorttetaan, ja että sitten määrätään olenko lähetettävä kotia vaiko muualle. Mutta jos teidän ylhäisyytenne todellakin tahtoo kuulla ajatukseni, niin pyydän nöyrimmästi että kuuntelette".
"Minä pyydän! Älkää pikastuko, vaan istukaamme kauniisti toinen toisemme viereen".
"Minä luulen", sanoi Andjaldy, kohta ryhtyen itse asiaan, "että nykyiset vallanpitäjät suuresti erehtyvät kun he, järjestäessään hallitushoitoa, nojauvat juuri niihin, jotka ovat kaikkein vähimmin kansan mieleen".
"Vaan mitä tulee meidän tehdä, kun kansan-mieleiset eivät tahdo ruveta meidän apulaisiksi? Hallitushoitoa meillä täytyy olla, ja kun emme saa sitä kokoon hyvistä aineista, niin täytyy meidän ottaa huonoja".
"Joko hyvät aineet ovat koetetut?"
"Ovat todellakin kaikkialla. Ei ole mahdollista saada yhtään ainoata koko liitosta. Ei edes köyhä, nälkäinen raukka, jolla on seitsemän lasta olkivuoteilla, anna itseänsä houkutella".
"Se on suuri erehdys, että on aloitettu alhaalta, nälkäisistä. Ne ovat sitkeät. Ylhäältä olisi pitänyt aloittaa, loistavista piireistä. Mitä on voitettu tuommoisella raa'alla, nälän ja köyhyyden hätyyttämällä? Häneen heitetään ylenkatseen silmäys ja sitten mennään ohitse. Mutta jos puolueen-johtaja, mainio mies, antaa itsensä houkutella ja saattaa koko leirin hämmästykseen, semmoinen viekoittelee ja valloittaa muitakin".
"Aivan oikein! Tuota keinoa olisi toinenkin voinut keksiä. Vaan kysymys on kuinka onnistua. Te vastaatte kenties sananparrella: 'Jos tarvitset turkkilaista, niin vangitse semmoinen'. Hyvä, minä käyn teihin. Älkää peljätkö, en tarkoita teidän personaanne, läkki-sorkkia en tarvitse; ne pistän kauniisti vankeuteen. Mutta mitä sanoisitte, jos teille uskoisin esim., että ai'on viekotella erästä mainiota ja kansan-mielistä miestä, joka ei ole kukaan muu kuin teidän esimiehenne, Ferdinand Harter?"
Andjaldy ei joutunut hämille.
"Olkaa hyvä ja koettakaa!"
"Teidän on helppo sanoa: 'olkaa hyvä ja koettakaa!' sillä te tiedätte varsin hyvin, ett'en voi hänen kanssansa yhteen sattua, sillä hän ei tee senlaisia tuhmuuksia, että niiden johdosta voisin käskeä hänet tänne. Hänellä ei ole mitään haettavaa minulta, jonka johdosta hän tänne tulisi. Jos ystävällisesti kutsun hänet, on hän vastaava että hän on sairas tai että jalkansa on niukahtanut. Jos on hyvällä tuulella, vastaa hän ehkä, että minulla on yhtä pitkä matka hänen luoksensa, kuin hänellä minun luo. Eikö niin?"
"Mutta mitä sanotte te jos minä väitän, että Ferdinand Harter sekä pyytämättä että käskemättä, vapaa-ehtoisesti on tuleva tänne?"
"Te muka voisitte sen aikaan saada?"
"Niinpä niin, juuri minä".
"Onko teillä joku noita-pilli?"
"Se on minun asiani".
"Ja koska se tapahtuisi?"
"Kahdeksan päivän kuluessa".
"Vai kahdeksan päivän kuluessa! Malttakaa hieman".
Moderatori meni kirjoituspöydän luo, otti laatikosta kirjeen ja antoi sen Andjaldylle.
"Tunnetteko tätä käsi-alaa?"
"Varsin hyvin. Se on Ferdinand Harter'in."
"Lukekaa se".
"Sen sisällyksen tunnen jo edeltäpäin. Siinä sanotaan, että hän kiittää hänelle osoitetusta luottamuksesta, vaan että hänen horjuva terveytensä ei salli mitään pitempiä matkoja ennen kevättä, ja että hän silloin on lähtevä johonkin kylpylaitokseen".
"Ja te luulette, että hän kahdeksan päivän kuluttua on aivan muuttunut?"
"Kahdeksan päivän kuluttua ei hän ainoastaan ole terve, vaan on saapuva tänne, osoittamaan teille kunnioitustansa".
"Jos te sen mestarityön teette, että Ferdinand Harter kahdeksan päivän kuluttua koputtaa minun ovelleni, niin lupaan minä, että -- --"
"Minä en vaadi palkintoa".
"Sitä en tarkoittanutkaan; ainoastaan, että siinä tapauksessa en rupea oikeudenkäyntiin teidän kirjoituksenne johdosta".
"Oh", sanoi Andjaldy hymyten, "en pyydä niinkään paljon kiitollisuutta; teidän ylhäisyytenne osoittakoon vaan minulle kaikkea isällistä ankaruutta. Minä tiedän, miksi tämän teen. Kaikessa tapauksessa takaan, että Ferdinand Harter on täällä kahdeksan päivän kuluttua".
"Hyvä! Nyt voitte mennä. Vaan älkää luulko, että nyt olette asiasta päässeet. Jos olette laskeneet leikkiä minun kanssani, niin teemme tilinpäätöksen kahdeksan päivän kuluttua".
"Ainoastaan sitä minä pyydän, että teidän ylhäisyytenne on niin armollinen, että olette sekauntumatta asiaan, sillä muuten en perille pääse".
* * * * *
Kahdeksan päivää ei vielä ollut kulunut, kun Ferdinand Harter oli Pesth'issä.
Kirjuri, joka oli saanut tiedon hänen tulostaan, odotti häntä hotellissa hänen huoneissansa. Tälle selitti Harter syyt tuloonsa. Hänen täytyi kohta ryhtyä keskusteluun vallanpitäjien kanssa. Theiss haaravirtoineen uhkasi tulvata yli reunojensa ja sulut olivat vaarassa. Tämä on asia, joka koskee yhteistä hyvää, ja puolue-asiat saavat sentähden vaipua unohduksiin. Kiireinen apu on tarpeellinen, ja tätä apua voivat ainoastaan vallanpitäjät antaa; olkoot meidän mielipiteet mitkä hyvänänsä nykyisen hallituksen laittomuudesta; tällaisissa tapauksissa täytyy meidän lähimmäistemme tähden ryhtyä toimiin heidän kanssansa. Kirjurin täytyi sentähden kiiruusti lähteä asianomaisten luo, pyytämään yksityistä vastaan-ottoa Ferdinand Harter'ille.
Andjaldy toimitti tämän, pyytäen että aika määrättäisiin, jolloin hänen herransa voisi tulla vastaan-otetuksi.
"Hm! Perhanan mies te olettekin", sanoi moderatori, "te olette todellakin pitäneet sananne. No mikä saattaa tuon jalon miehen tänne?"
"Theiss on viisi päivää sitten ruvennut tulvailemaan yli reunojensa. Sulut ovat vaarassa".
"Mutta kuinka te siitä tiesitte kahdeksan päivää sitte?"
Hän luuli saavansa Andjaldyn näyttämään korttinsa. Mutta tämä vastasi aivan tyynesti:
"Minä ennustan jo kaukaa vedentulvaa, niinkuin abbé Richard".
"En rakasta leikkiä. Minun sopisi leikkiä laskea, vaan teidän ei sovi. Puhukaa suoraan, kuinka taisitte tietää kahdeksan päivää sitten, että Ferdinand Harter tästä syystä tulisi luokseni?"
"Hyvä; minä tahdon olla suora. Minä en usko, että hän vedentulvan tähden on tänne tullut. Hän kyllä siitä huutaa toitottaa, kunnes pääsee tämän kynnyksen yli; mutta tämän kynnyksen sisäpuolella on hän puhuva muista asioista".
"Mistä?"
"Teidän ylhäisyytenne armollisella luvalla olen siitä aivan tietämätön".
"Minä tarvitsisin teidän kaltaista henkilöä".
"Nöyrin palvelijanne -- jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi vaan olla minua käskemättä -- -- --"
"-- -- -- Mikä siis on voinut saattaa Ferdinand Harter'in tänne?"
* * * * *
Vastaanotto-aika lykättiin iltapäivään asti, ja Ferdinand Harter oli määräajalla moderatorin luona, ei tosin kansallisessa juhlapuvussaan, vaan mustissa vaatteissa, seurassaan kirjuri, joka jäi etuhuoneesen puhumaan virkaveljensä kanssa.
Keskustelu kesti täydelleen neljänneksen toista tuntia, mutta etuhuoneesen ei kuultu paljon siitä, sillä noilla ylimyksillä oli tapana olla huolimatta siitä josko se, jolle puhuttiin, kuunteli tai puhui yht'aikaa. Kun molemmat nyt tällä tavoin menettelivät, oli sangen vaikea oven kautta tajuta mitä he puhuivat.
Kun ovi avattiin, oli kuitenkin huomattava, että tuo mahtava herra moderatori varsin armollisesti saattoi vieraansa ovelle ja että vieras oli vähän kuuman näköinen.
"Tervetullut takaisin!" sanoi tuo mahtava herra Ferdinand Harter'ille, ja sitten, alentaen itsensä, tuttavasti Andjaldylle: "Hyvä, nyt tekin voitte lähteä kotia".
Tämän Andjaldykin käsitti.
"Mitähän ukot niin kauan siellä sisällä keskustelivat?" kuiskasi moderatorin kirjuri virkaveljelleen.
"Sitä me emme voi tietää", oli Andjaldyn viisas vastaus.
Saiko moderatorin kirjuri koskaan asiasta selkoa, voimme jättää sikseen, vaan että se Andjaldylle oli sangen helppoa, tiedämme me, jotka tunnemme jutun salkun avaimista.
Ferdinand Harter oli tarkka ihminen; hän teki tiliä jokaisesta päivästä. Hän pani paperille tärkeämmät elämänvaiheensa ja hänen päiväkirjansa oli kokoelma näistä kertomuksista.
Andjaldyn ei tarvinnut muuta kuin pitää varalla jotakin iltaa, jolloin hänen herransa huvitteli Kasinossa, avataksensa hänen salaisuuksiensa portin ja lukeaksensa päiväkirjan viimeisistä lehdistä seuraavaa:
Sen sijaan, että maa-elämän yksinäisyyden pitäisi johdattaa ajatukseni pois hänestä, täyttää se yhä sieluni hänen kuvallansa. Minä en voi nähdä pensasta puutarhassani enkä kukkasta kasvihuoneessani, muistamatta että tuo pensas ja tämä kukkanen olivat hänen lemmikkinsä. Tuossa paikassa olin nähnyt hänen istuvan, täällä olin riidellyt hänen kanssansa. Miksi en silloin vielä tietänyt rakastavani häntä niin sanomattomasti?
Käydessäni huoneissani, tuntuu minusta aina ikäänkuin hänen pitäisi olla jossakin niistä; ja kun kaikki ympärilläni on ääneti, kummastelen mihinkä hänen äänensä helinä on haihtunut. Ja kuitenkin, kuinka katkerasti kerran tätä ääntä vihasin? Minä suljin oven hänen ja minun huoneitteni välillä! -- Ja nyt, kun 60 peninkulmaa meidät eroittaa, olen alati hänen luonansa. Jos voisin lyhentää meidän välistä matkaa edes puoleksi! Jos asuisimme edes samassa kaupungissa ja voisimme joskus toinen toistamme tavata!
* * * * *
Mitä minulle on tänään tapahtunut? Minä sain häneltä kirjeen. Päällekirjoituksen tunsin hänen käsi-alakseen. Kerran kammoin tätä käsi-alaa; kun hän poissa ollessani kirjoitti minulle, saivat hänen kirjeensä päiväkausia maata avaamatta pöydälläni. Nyt vapisin kuin rakastunut runoilija. Se oli kummallinen kirje; Madonna kääntyy pyynnöllä puoleheni.
Ja mitä hän pyytää? Jotakin sangen prosallista.
Ja kenenkä hyväksi? Miehensä hyväksi.
Hän pyytää, että minä mahtavuuteni kantta hallitsevien piirissä vaikuttaisin siihen suuntaan, että Lemming'ille, hänen miehellensä, uskottaisiin muonan hankkiminen sotaväelle Pesth'issä.
Eikö ole narrimaista tehdä minulle semmoinen esitys? Voinko minä vastata hänelle muuta kuin: Rouvani, minulla ei ole vähintäkään vaikutusvoimaa nykyisissä hallitus-piireissä; minä olen epäsuosioon joutunut henkilö. Sillä se ei ole minun asioitani, kuinka sotamiehiä ruokitaan, eikä koske minuun, josko herra Lemming taikka joku muu leipoo kommissi-leipää? Mitä tekemistä minulla on hallituksen kanssa, tai herra Lemming'in, teidän aviomiehenne, tai herra Lemming'in rouvan, minusta eroitetun vieraan naisen kanssa?
Tämä olisi luonnollisin vastaus Malvinan kirjeesen.
Mutta minä en vastaa näin, vaan sanon muistavani menneitä onnellisia päiviä, ja että näiden suloisten muistojen tähden otan askeleen, jota maailman aarteet eivät olisi saaneet minun ottamaan; minä lähden itse vaikuttamaan tuon Lemming'in hyväksi.
Päätarkoitus on kuitenkin, että Malvina tulisi Pesth'iin, ja silloin on hän minua puolta likempänä.
Tämähän on sallittu! Eikö se ole sallimus, joka taas tuo hänet minun läheisyyteeni?
* * * * *
Tänään tein, mitä hän oli minulta pyytänyt. Otin askeleen, joka saattaa ihmisen sangen liukkaalle mäelle, missä kompastuminen helposti tapahtuu, eikä pääse nousemaan ennenkuin on luistanut mäkeä alas. Minä keksin syyn päästäkseni korkeain asianomaisten luo, ilmoittamatta toivoani tulla hänen läheisyyteensä: tavaton vedentulva, pikaisen avun tarpeellisuus.
Sitten puhuttiin muista asioista.
Ikäänkuin sattumalta mainitsin siitä vääryydestä, jota hallituksen nimessä tehdään, vaikk'ei se ole siihen syypää, nimittäin sotaväen muonavarain hankkimisessa.
Lukiessansa armeijan kulunkiarvion voisi luulla että sotamiehet uivat kahvissa ja tokayer-viinissä. Niin kyllä kai he uivat, nimittäin muonakauppiaat. Minä puolestani sanoin tuntevani kunnon miehen, joka ei ole muiden kauppiasten kaltainen; ei minulla ollut mitään syytä erittäin häntä suositella, koska hän oli ottanut vaimokseen minun eroitetun puolisoni. Minä kartoin maailman edessä tätä ihmistä täydestä syystä; kuitenkin täytyi minun tunnustaa, että hän olisi luotettava, ja sulkiessani hänet hallituksen suosioon Pesth'issä, oli minulla päämääränä ainoastaan valtion etu.
Mutta nytpä jouduin kauniisti kiikkiin.
Jos valtion etu oli minulle niin tärkeä, niin minunkin pitäisi hyvillä avuillani hyödyttää valtiota, sanottiin. Sillä jos jokainen olisi rehellinen alhaisimmasta miehestä ylhäisimpään, niin tähän sarjaan ei voisi jäädä yhtään epärehellistä; mutta jos joku osa siinä on epärehellinen, niin tämä pakoittaa muitakin epärehellisyyteen. Minä esittelin Lemming'in, se oli varsin hyvä; mutta minun pitäisi ruveta hänen tarkastajakseen ja vastaanottaa se korkea valtiovirka, joka johtaa tätä hallitus-osastoa, siis keisarillisen neuvoksen virka.
Kaikella vakavuudella annoin kieltävän vastauksen. Tämmöinen käännös ei soveltuisi entisyyteeni.
En ymmärrä mitä kasvoissani on huomattavaa, joka ilmaisee ajatukseni.
Näytti siltä kuin minun kieltoni ainoastaan olisi loihtinut esiin uusia tarjomuksia. Kävikö silmistäni lukeminen, että vapisin ajatellessani, että kerrassaan pääsisin semmoiseen asemaan, jossa joka päivä saisin olla hänen läheisyydessänsä, hänen, jota hartahin toivoni oli saada niin lähestyä, ett'emme ainoastaan asuisi samassa kaupungissa, vaan että hänen etunsa olisi minun vallassani.
Ja se mies, jonka hän on valinnut, tulisi olemaan nöyrin palvelijani, käskyjeni toimittaja, jonka tuli kiittää minua kaikesta, jotta oma etunsa liittäisi hänet minuun.
Tämä ajatus minun hurmasi.
En tiedä mitä muuta sanoin. Varmaankin puolustin itseäni huonosti, sillä mennessäni soivat sanat 'tervetullut takaisin' minun jälkeeni.
Suuren isänmaallisen miehen päiväkirja jatkui näin:
Tosiaankin, kaikki on jo hukassa; odottamattomia seikkoja ei kukaan voi lukuun ottaa.
Tosiasiat kääntyvät meitä vastaan toinen toisensa perästä. Kun ei isänmaa itse puoltansa pidä, miksi pitää minun kaikki sen puolesta tekemän?
Yleinen kunnioitus on kuitenkin jotakin suurta.
Nuo toiset pitävät minua nyt johtajanansa. Mitähän sanoisivat jos erkanisin heistä? Seuraisivatkohan minua?
Entäs jos petyit, jos jättävät minut yksikseni!
En pelkää kenenkään moitteita enemmän kuin Bilágoschin. Tuo ihminen näyttää olevan syntynyt ilmi kaivamaan ikävän asian, joka on ollut haudattu, sekä sen uudestaan asettamaan maailman eteen.
Kun minä 21 vuotta sitten jätin Marian, tuon hupakkoraukan, joka uskoi kaikkia loruja, mitä nuorelle tytölle kuiskataan, arvelin minä että hän joko kuolisi suruun tai hakisi yksinäisyyttä jossakin syrjäisessä paikkakunnassa, jossa en enää saisi häntä nähdä eikä hänestä enää puhuttaisi. Silloin tämä ihminen hänen armahtaa ja ottaa hylätyn tytön vaimoksensa. Ja sitten olen ollut pakoitettu tapaamaan Mariaa joka askeleella. Hän oli rouva, jota yleisesti kunnioitettiin, eikä hän luonut silmäystäkään minuun, ja siitä ajasta kaikki tiesivät että hän ylenkatsoi minua yhtä paljon kuin hän miestänsä kunnioitti; minä olen turhaan taistellut tätä tietoa vastaan.
Luulenpa että Bilágoschi myös on syypää toisen avioni onnettomuuteen. Malvina sai tietää minun entisestä liitostani, ja tämä teki hänet kylmäkiskoiseksi minua kohtaan. Bilágoschista kerrottiin kuinka kaikki häntä kunnioittivat, hänen vaimostansa alkaen.
Tehdessäni sen ehdoituksen, että komitatin virkamiehet luopuisivat viroistaan, olisin todellakin suonut, että tuo ihminen olisi jäänyt paikallensa eikä seurannut esimerkkiäni.
Jos olisin voinut häntä edes päiväksikään alentaa vaimonsa silmissä! Jos tämä vaimo vaan olisi saanut huomata eroituksen hänen ja minun välillä! Minä kansan suosion pyhyyden-loisteessa, hän ylenkatseen ryysyissä ja repaleissa -- tarpeeksi hyvät sille, joka vilua kärsii.
Ja nytkö minun pitäisi riisua lämpönen vaippa päältäni ja jättää pyhyyden-loiste tuolle toiselle?
Jos tuo toinen ei löytyisi maailmassa, olisi minun helpompi tehdä päätös.
Tästä maasta paitsi sitä ei enää voi mitään tehdä.
Vaan kaikissa tapauksissa entisyyteni on minulle esteeksi.
Minun on sääli kaivaa maahan se toiminnan voima, joka rinnassani on; mutta minä tiedän myös, että velvollisuuteni on olla kuollut. Minä olisinkin aivan kuollut, jos ei tuo vaimo muistuttaisi minua että uneksin.
Hänestä uneksin aina!
Nyt olisin tilaisuudessa käydä uneen käsin kiinni ja sanoa: valveellakin pidän sua kädessäni.
Järjettömät houreet!