Part 10
Herra Saituri antoi suoritetusta maksusta tarpeellisen kuitin.
Ratsumestari Föhnwald seisoi ikkunanpieleen nojautuneena ja kummasteli sitä suloutta ja vakavuutta, jolla tämä lapsi toimitti ikävän tehtävänsä.
Kun tämä oli suoritettu, s.o. kun kuitti oli Ilonkan kädessä ja tukatit herra Saiturin kukkarossa, astui herra Konyecz esille. Hän oli nojautunut esimiehensä tuolin selkäpuuhun ja tarkastanut laskuja, ett'ei erehdyksiä tapahtuisi. Nyt hän astui lähemmäksi ja veti esille jotakin, joka tähän asti oli ollut piiloitettuna hänen selkänsä takana. Hymyillen ja kulmiansa kohottaen, ikäänkuin olisi vakuutettu siitä, että hänen leikintekonsa oli hyvin onnistunut, vaikk'ei hän tahtonut ensimmäiseksi nauraa, hän lähestyi.
"Ja sitten pieni sakko, pieni neitini!" sanoi hän ojentaen Ilonkalle jonkinmoisen setelin.
"Mitä tämä on?"
"Olkaa niin hyvä ja katsokaa".
Ja hän tuli nyt asian perille. Nuo tupakkalehdet, joita hänen äitinsä oli pistänyt sohvan päällyksen alle, varjellakseen kangasta koilta, olivat nostaneet isällisen valtion vihaa. Rangaistus oli viisi gulden'ia ja muutamia kreutzeriä.
Tämäkin oli maksettava.
Ilonka käsitti varsin hyvästi, että olisi ollut turha sanoa, ett'ei löytynyt talossa enempää rahoja. Vastaus olisi ollut: "No me odotamme kunnes tulee".
Herra Konyecz seisoi ilkkuen tytön edessä nauttien hänen hämmästystänsä.
Ilonka pisti käden taskuunsa ja otti siitä veitsen.
"Hohoo", ajatteli herra Konyecz, "tämä ei tiedä hyvää".
Vaan veitsellä rupesi Ilonka rikkomaan erästä rannerengasta, jota hän käytti ja johon oli pantu 12 unkarilaista hopearahaa ynnä yksi unkarilaisella päällekirjoituksella varustettu tukati. Tämän kaltaiset rannerenkaat olivat siihen aikaan hyvin tavalliset. Tukatin Ilonka irroitti veitsen avulla ja viskasi sen herra Konyecz'ille. Nyt sekin oli maksettu.
"Totta kai nyt olemme kuitit?"
"Olemme kyllä tätä nykyä!" vastasi herra Saituri ja kumarsi syvään. Nyt hän aikoi ruveta rakastettavaksi. "Katsokaa ihana, armollinen neiti, miksi ette kohta alussa suorittaneet tätä velkaa? Tiesinhän minä että loppu tulisi tämmöinen. Eikö olisi ollut parempi välttää ikävyyksiä? Miksi pakoittaa valtiota ryhtymään tämmöisiin toimiin alamaisia kohtaan?"
"Herra komisarius!" aloitti ratsumestari, "olkaa lyhytpuheinen hyväntahtoisissa opetuksissanne, sillä nyt minä käsken satuloimaan".
Ja hänen oli lopettaminen, sillä Ilonka antoi hänen seisoa siinä ja juoksi ulos kyökkiin ilmoittamaan Böschkelle, ett'ei mitään valmistuksia vieraita varten tarvitsisi tehdä enään.
"No, näettekö, herra ratsumestari, että minä aina olen oikeassa", sanoi herra Saituri. "Ihminen älköön olko herkkätuntoinen. Me puolestamme olemme kaikki koneita, jotka eivät saa tuntea eikä ajatella. Tuota saamme tehdä ainoastaan kun valtiokoneen hallitsijat sitä suvaitsevat ja siihen suuntaan kuin he määräävät".
Föhnwald ei kuullut puoltakaan tästä puheesta, hän riensi ulos hevosensa luo ja käski sotamiehet ratsuille.
Herra Konyecz'ille tuli kiiru, ja komisariukselle samaten, käskeä valjastamaan. Hullua olisi ollut jäädä sotamiesten lähdettyä.
Tyytyväisenä ja hymyilevänä seisoi herra Saituri portailla, niinkuin rakas talon-ystävä ainakin, jota ei mielellään pois päästetä, mutta joka kuitenkin lähtee matkalle unohtamattomilla muistoilla menneistä ihanista päivistä.
9 Luku.
Pajazzo.
Mutta ennenkuin hra Saituri sai oikein valjastetuksi ja kaikki silat reilaan, tuli eräs pieni tapaus vielä lisäksi päivän huvituksiin.
Tiellä syntyi yht'äkkiä aika melske. Työväen juoksentelevat lapset, jotka eivät ensinkään huoli siitä mitä talossa tapahtuu, rupesivat huutamaan kuin mielipuolet:
"Heisaa, tuossa tulee Pajazzo! Eläköön Pajazzo!"
Ja nyt tuli pihalle koko joukkokunta. Sen etupäässä oli rattaat. Rattailla oli ryysykasa ja ryysyissä istui pieni nälkään menehtynyt lapsi, josta ei selville saatu oliko se tyttö vai poika. Rattaiden vieressä kulki vähän isompi lapsi, tamburini kädessä. Molemmat olivat puetut likaisiin trikooteihin ja koristetut hohtavilla punaisilla tilkuilla, ja pörröiset tukat olivat sidotut vanhoilla korunauhoilla. Rattaiden edessä on herra Pajazzo itse, sillä hän niitä vetää. Hän on kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva mies, kuljeksiva komediantti, arokapakkojen huvittelija, sen raukan narri, joka käy hänen jälessänsä ja huutaa: "hopsan Pajazzo!" Päässä hänellä on kulkusilla varustettu huippulakki; hänen pukunsa on muuten kokoonpantu tilkuista, joista huomaa että ovat tottuneet tulemaan sateesta pestyiksi ja tuulesta kuivatuiksi. Sekä Pajazzon että hänen lapsensa kasvot ovat paksulta maalatut liidulla ja huonolla punasella värillä. Hänen kulmakarvansa ovat mustatut limröökillä puolenkuun muotoisiksi.
Tuolla takana hyppi pieni tatarilainen hevonen, joka on sidottu rattaisin. Ei se kuitenkaan vedä niitä, sen tekee hänen herransa. Tuo pikku hevonen on itse taiteilija, ja enemmän sääli olisi hevosta kuin sen omistajaa. Sillä jos herra omistaja vahingoittuu, niin hevonen kyllä toimeentulee ilman häntä, mutta jos hevonen vahingoittuu, niin tämä olisi ääretön vahinko sen herralle.
Tämä joukkokunta tuli, kuten sanottiin, ryöstetyn talon pihalle, huvittaakseen talonväkeä hullunkurisilla tempuillaan.
Sopimattomampaan aikaan ei olisi voinut tulla.
"Menkää pois täältä Herran nimessä, ihmisparat. Täällä ei sovi pelata komediaa!" Näillä sanoilla lähetti Böschke ne pois ennenkuin ehtivät aloittaakaan.
Böschke ajatteli itsekseen että herra komisarius tänään oli erittäin hyvällä tuulella ja että nuo köyhät raukat ehkä hänen kunniakseen voisivat panna jotain toimeen. _Siltä_ herralta ehkä saisivat pari kreuzeriä, jotka kaiketi tulisivat hyvin otolliseen aikaan.
Joku kenties saattaa katsoa sitä kummalliseksi oikuksi että annetaan pelata komediaa talossa, josta viimeinenkin ropo on viety. Mutta herra Saituri oli mies saamaan semmoisen oikun.
Vaan pysykäämme totuudessa. Läkkikala ei ole pahansuopa. Hän tarttuu saaliisen ja imee veren siitä kaikin voimin, vaan tätä hän ei tee peritystä vihasta toiseen tai toiseen uhriin, vaan ainoastaan sentähden että hän on senluontoiseksi luotu. Hän vainoo kylpevää impeä yhtä paljon kuin merihämähäkkiä. Krapu tai ihminen, hänestä se on yhdentekevä. Hänellä on vatsalaukku, joka on täytettävä; siinä kaikki muuttuu läkiksi, olkoonpa lämmintä verta tai verettömiä itikoita.
Herra Saituri kallistui yli verandan aidan ja katseli sikarri hampaissa Pajazzon konstitemppuja.
Tämä teki kaikkia niitä ihmeellisiä konsteja, joilla tämmöiset matkustavat taiteilijat ihastuttavat rahvasta ja houkuttelevat itselleen heidän rahojansa. Hän levitti likaista mattoa, jossa hän sekä elävät nukkensa seisoivat päälaella ja väänsivät selkäpiinsä vääräksi käsillä kävelemisellä. Hän kannatti jalan anturoilla lapsensa, jotka seisoivat päälaella tallukset taivasta kohti. Hän söi rohtimia, oksensi tulta ja veti pitkiä nauhoja nenästään ja suustansa ja väänsi kasvojansa kaikin tavoin niin paljon kuin vilkkaat kasvonsa jaksoivat. Sen ohessa puhua määkkyi hän kaiken maailman kielillä ja nauraa hohotti omille sukkeluuksilleen. Herra Saituri katseli näytelmää suurella uteliaisuudella.
Viimeiseksi talutti pajazzo esille tuon pienen hevosen ja näytti kunnioitetulle yleisölle sen taiteilija-ominaisuudet. Pieni hevonen osasi kantaa suussansa kapinetta niinkuin jahtikoira; polkemalla etujaloillaan antoi se vastauksia luvunlasku-kysymyksiin, joita herransa sille teki; käskystä se polvistui ja tanssi galoppia sekä valssia rummun tahdin mukaan, Hevonen osoitti olevansa sangen oppinut.
Kun pajazzo oli tehnyt kaikki konstinsa ja herrojen hymyilevistä naamoista luuli näkevänsä, että hän oli korkeita asianomaisia huvittanut, otti hän päästänsä kulkusilla koristetun lakkinsa ja kävi ympäri saadakseen palkinnon taidostansa.
"Bravo, pajazzo, bravo!" huusi herra Saituri, taputtaen käsiänsä. "Sinä olet aika mestari ja olisit oiva jäsen Renz'in sirkissä. Mutta nyt tulee kai kysymys maksusta. Kuinka suuri on sinun pääsymaksusi?"
"Se on aivan ihmisten aseman mukaan. Talonpojat antavat kreuzerin ja herrat antavat herruutensa mukaan yhden sechserin tai yhden guldenin".
"Oh, etpä olekkaan vaativa. Tavalliset ihmiset maksavat niin paljon kuin voivat, herrat mitä tahtovat. Kaikkiansa saat luultavasti noin yhden guldenin päivässä?"
Narri mitään vaaraa aavistamatta luuli että tuo leikkisä mies oli talon isäntä, joka tiedusteli kuinka paljon hänen pitäisi ottaa omasta taskustansa, palkitakseen taiteilijaa.
"Hyvä herra, saanhan välistä kaksikin päivässä ylhäisiltä herroilta".
"Otaksukaamme ainoastaan yhden guldenin", sanoi herra Saituri, "ja otaksukaamme että on 65 päivää vuodessa, jolloin ei mitään ansaitse, niin sinulle jääpi vuotuista tuloa 300 guldenia. Niin paljon sinä ansaitset, pajazzo, eikö niin?"
Tuo köyhä raukka kiiruhti myöntämään.
"Ja kuinka suuren veron sinä tästä maksat, pajazzo?"
Komediantti luuli tavanneensa oikein hupaisen herran.
"Sangen paljon, herrani", vastasi hän leikillisesti. "Joka vuosi kuluu minulta yksi bulbani-takki, ryysyt viepi ryysy-kauppias ja siitä hän voi tehdä vaikka 100 guldenin pankki-setelin".
Herra Saituri nauroi tälle vastaukselle.
"Hyvin vastattu, pajazzo, mutta tällä hetkellä olet kuitenkin rästiluettelossa. 300 guldenin vuositulosta tulee sinun maksaa III:nnen tabellin mukaan vuosittain 21 guldenin vero. Se on velvollisuutesi". Hän kääntyi herra Konyecz'in puoleen.
"Kirjoita nyt tälle herralle kuitti 21 guldenin verosta III:nnen tabellin mukaan".
Herra Konyecz ryhtyi todenteolla toimeen. Mutta komediantti väänsi surkeasti apinankasvojansa ynnä nokisia kulmiansa.
"Semmoisella rahalla ei Hans Katzenbuckel koskaan ole tullut maksetuksi".
Herra Saituri lausui Konyecz'ille: "Veron-alaisen nimi on Hans Katzenbuckel".
Pajazzo rupesi nyt tarkastamaan katselijoita ja hänen talonpoikainen järkensä ilmoitti hänelle, että hän oli joutunut hyvin huonoon paikkaan. Täällä on ryöstö tapahtumaisillaan ja nämä vieraat ovat sen toimeenpanijat. Ei ole leikkiä tämä.
Liikuttamatta toista suupieltänsä sanoi pajazzo muutamia sanoja lapsilleen. Nämä yht'äkkiä kiertämään mattoa kokoon ja täyttä laukkaa juoksemaan hevosineen päivineen porttia kohti. Mutta herra Saituri ajoi ne santarmilla takaisin.
"Kas niin, Hans Katzenbuckel, sinä tahdot pötkiä tiehesi keskellä keskustelua; se oli huono leikki sinun puoleltasi. Tahdoit jättää minun tänne seisomaan kuitti kourassa, vaikka olen niin kauan sinua etsinyt sen kanssa. Täällä se on. Ota se pois ja maksa 21 guldenia".
Pajazzo luuli nyt todellakin, että hänestä laskettiin leikkiä. Ei hän koskaan suurilla markkinoillakaan ollut nähnyt 21 guldenia yht'aikaa. Yhtä monta groschenia oli usein hänen suurin aarteensa.
"Jos te maksatte 22 guldenia näytelmästä, niin voimme kuitata", sanoi pajazzo leikillisesti.
"Herra taiteilija", sanoi herra Saituri, "minulla ei ole aikaa laskea leikkiä. Tämä on totta eikä leikkiä. Maksamaton veronne tältä vuodelta tekee 21 guldenia, ja teidän velvollisuutenne on maksaa se".
"Mutta minulla ei ole ropoakaan".
"Siinä tapauksessa teidän pitää pantiksi antaa irtain omaisuutenne taikka joku muu ulos-ottoon sopiva esine".
Pajazzo nauroi:
"Ho, hoo, vai ulos-ottoon sopiva esine! Tahdotteko valita toisen lapsista takavarikkoon otettavaksi?"
"Ei ole kysymys lapsista. Onhan sinulla muutakin. Hevonen tuossa!"
Pajazzo ällistyi. Että hevonenkin oli lukuun otettava, sitä hän ei odottanut.
"Mutta, hyvä herra, tuo hevonen ei ole samanlainen kuin muut hevoset. Se on minulle yhtä tarpeellinen kuin kirves salvomiehelle, naskali suutarille ja sakset räätälille. Sitä ei voi minulta ryöstää velasta. Hevonen on minulle niin tuiki tarpeellinen kuin käsi tai jalka".
"Lörpötyksiä!" sanoi läkkikala käskevällä äänellä. "Sinä ja kakarat kyllä voitte komediaa pelata ilman hevosta, voitte rumpua lyödä, purra poikki kengän saumaa ja tanssittaa nenällänne oljen korsia. Joko sinä paikalla kauniisti maksat mitä olet velkaa valtiolle, taikka minä otan hevosesi".
Hans Katzenbuckel ei tahtonut uskoa noita uskottavia tietoja, joita herra Saiturin kieli lausui. Epätoivoissaan kääntyi hän sentähden santarmin puoleen, joka piti hänen hevostansa suitsista ja puhutteli häntä tschechiläisellä murteella, tiedustaakseen oliko tämä leikkiä vaiko kamala totuus.
Rehellinen santarmi tietysti ei voinut muuta vastata kuin että asia ei ollut naurettava, ja että se, joka oli joutunut herra Saiturin kynsiin, ei minkään almanakassa olevan pyhimyksen avulla irti pääse. -- Tämän selityksen johdosta pajazzo viimein hyrskähti itkuun; hän heitti pois lakkinsa kulkusineen päivineen, juoksi ylös verandalle, polvistui herra Saiturin eteen ja alkoi rukoilla ja vaikeroida.
"Herra! jalo herra, olkaa armollinen! Minulla ei ole rahoja eikä keinoa ansaita niitä edes sen verran, että saisin lapsilleni leipää. On monta viikkoa siitä kuin viimein keittoruokaa söimme. Olkaa meille armollinen. Lapset, tulkaa tekin rukoilemaan hänen armoansa, hänen ylhäisyyttänsä, hänen eksellensiänsä!"
Herra Konyecz oli pakahtua nauruun, katsellessansa tätä näytelmää. Hän olikin naurettava. Valkoiseksi ja punaiseksi maalattu pajazzo, joka ulvoi ääneensä, ja kaksi pientä pajazzoa, jotka takertuivat ankaran herran käsihin ja jalkoihin sill'aikaa kuin sama ankara herra jaloin ja käsin ponnisti päästäksensä irti näistä syleilyksistä, joka oli sangen vaikea, sillä pienillä pajazzoilla oli väkevät käsivarret. Toinen huutaa herjaussanoja, toiset rukoilevat ja valittavat. Herra Konyecz'in olisi todellakin pitänyt suorittaa pääsymaksu, sillä hänellä oli erittäin hauska, ja hän maksoikin miekan lappeella, kun herransa käskystä ajoi pois nuo hävyttömät roistot.
"Hävytön komediantti-joukko", huutaa puhalsi herra Saituri raivoissaan, "kylläpä minä teille veron anteeksiannan! Nämä maankiertäjät ansaitsevat rahoja joka paikassa, vaan eivät maksa veroa. Toinen köyhä raukka saa syödä kynsiänsä, voidaksensa täyttää velvollisuutensa valtiota kohtaan. Nämä vaan kiertävät maata syöden ja juoden, mutta kun vero-seteli tulee, niin silloin -- joukko pakoon. Kyllä minulla on ennenkin ollut tekemistä tuommoisten petturien kanssa. Ett'eivät minua unohda, sen tiedän. Kahdentoista pitkän vuoden kuluessa eivät he olleet veroa maksaneet. Luuletteko, että semmoiset, jotka eivät veroa maksa, saavat kuljeskella ympäri maata? Minusta on sangen hupaista pyytää tuommoisia lintuja, sillä niissä on oiva kepponen pettää valtiota. Maksa pois vaan mitä olet velkaa tahi saat olla hevosta vailla!"
Pajazzo oli jo heittänyt sikseen armon rukoilemisen läkkikalalta. Hän riisui nöyrästi huippulakkinsa ja rupesi kerjäämään.
Olihan talossa niin monta, jotka taisivat auttaa.
Ensimäinen, jonka puoleen hän kääntyi, oli ratsumestari.
"Hyvä ystävä", sanoi Föhnwald, "ei täällä maksa vaivaa kerjätä. Taaton viimeinen ropo on jo mennyt tuon herran taskuihin; täällä eivät siis voi sinulle mitään antaa. Mitä minuun tulee, en olisi antanut sinun ryömiä maassa näin kauan, jos minulla olisi rahoja ollut: mutta minun viimeinen groschen on jo lopussa, eikä sotilailla ole ainoatakaan eksynyttä äyriä. Jos tapaat niitä, jotka ovat vielä pahemmassa pulassa kuin sinä, niin kysy niiltä, miksi sotilaat, jotka olivat heidän taloonsa majoitetut, ovat ilman rahoja. Älä voitele itseäsi maalilla ja kyynelillä, vaan sano hyvästi hevosellesi ja ryhdy kupperi-keikkoihin. Niin saavat kaikki muutkin tehdä".
Herra Saiturin oli kunnian-asia pysyä päätöksessään. Hänen vaununsa ajoivat esille, hän antoi santarmille käskyn sitoa pajazzon hevosen vaunuhevosten rinnalle.
Ylhäisille herroille oli naurettava näky, kun, kuultuansa käskyn, pajazzo halaili hevostansa, suuteli sen kuonoa ja hyväili sitä tuhannella tavalla.
"Rakas hevoseni, hyvä, armas ystäväni, ainoa leipätoverini, -- jonka kanssa olen jakanut jok'ainoan palasen, jota olet auttanut minua ansaitsemaan. Vaimoparkani on sinua kasvattanut ja sinä kannat hänen nimeänsä. Nyt menet sinä pois, niinkuin hän, sinä kuolet niinkuin hän. Oi rakas, rakas hevoseni, kuka nyt on ansaitseva lapsilleni leipää?"
Hetkeksi juolahti hänen mieleensä ampua santarmin hänen omalla kivärillään, hypähtää hevosen selkään ja lähteä täyttä laukkaa ulos avaraan maailmaan, mutta sen ajatuksen heitti hän pian; "mihinkä sinä ihmis-parka pääsisit kurjalla hevoskaakillasi niin monesta ratsumiehestä pakoon!"
Ja sitten hevonen todellakin sidottiin herra Saiturin vaunuhevosten rinnalle. Tämä herra oli nyt lopettanut tehtävänsä täällä ja kiirehti ehtiäkseen vielä samana päivänä toiseen paikkaan. Hänen täytyi tehtävänsä toimittaa, yksityistä huvitusta varten hän ei saanut kauan jäädä samaan paikkaan.
Pajazzo äänetönnä koroitti ristiin pannut kätensä herra Saiturille vielä kerran, armeliaisuutta anoen, kun armollinen herra astui vaunuihin.
"Laittakaa tuo ihminen pois!" käski läkkikala alamaisiansa.
Herra Konyecz hyppäsi ajurin istuimelle ja molemmat santarmit talonpojan rattaille. Herra Saituri sanoi kohteliaasti jäähyväiset ratsumestarille, lausuen: "iloiseen näkemään saakka, herra ratsumestari!" Föhnwald mutisi jotakin hampaittensa välissä, jota voipi selittää sanoiksi: "en pidä väliä siitä!" Ja molemmat vaunut pyörivät pois.
Pajazzo juoksi heidän jälessään ja katseli sieltä kauan eteneviä vaunuja. Hänellä oli vielä kipinä toivoa siitä, että tämä lopultakin olisi leikkiä, että tuo korkea herra ainoastaan oli tehnyt kuria hänelle ja aikoi päästää hevosen irti kun oli ajanut kappaleen matkaa. Mutta nähtyään, että he todellakin lähtivät pois ja ett'ei hevonen palannut, astui hän horjuen takaisin pihalle.
Ratsumestari ja hänen väkensä olivat hevosten selässä.
"Herrani!" kysyi pajazzo, "onko se totta että hevoseni on poisviety?"
"Se on toden totta".
"Mitä aikovat tehdä sen kanssa?"
"Myydä sen torilla".
Miehen silmät kävivät verisiksi kun hän sanoi:
"Mitä se nyt hyödyttää että minä ja lapseni elämme? Minä tapan ne ensin ja sitten itseni".
Näin sanoen veti hän taskustaan linkkuveitsen, viritti sen ja syöksi epätoivoissaan ja raivoissaan lastensa päälle.
Lapsiparat juoksivat hädissään pakoon ja hakivat suojaa hevosten alla, minne isä heitä takaa ajoi veitsi kädessä; sotamiehet koettivat pidättää häntä, vaan hän kiertyi irti heidän käsistään ja juoksi lasten jälkeen, jotka viimein pääsivät kyökkiin, minkä ovi oli auki, ja pajazzo seisoi yht'äkkiä neiti Ilonkan edessä.
"Seis!" huusi hän käskien. "Mitä te tahdotte?"
"Tappaa ja tulla tapetuksi; tappaa sekä itseni että lapseni. Siitä ei kukaan minua estäne".
"Rauhoittukaa!" sanoi nuori tyttö ja otti veitsen hänen kädestänsä, niinkuin hänellä olisi ollut tekemistä vallattoman lapsen kanssa. "Mitä ai'otte tehdä veitsellä?"
Pajazzo rupesi itkemään eikä saanut sanaakaan sanotuksi.
"Tule minun kanssani!" sanoi Ilonka. "Minä annan teille toisen hevosen sen sijaan, joka teiltä ryöstettiin. Ei teidän vielä tarvitse epätoivoon joutua".
Hän otti pajazzon kädestä kiinni ja vei hänet mukaansa talliin.
"Tschillah, tänne!" huusi tyttö tallin ovesta.
Tätä huutoa totellen tuli hänen pieni ponynsa esille. Se oli viehättävä pieni isabella-kiplo, harja ja häntä lumen valkoinen. Ovella kumarsi hevonen hallitsijalleen ja sysäsi kaulansa hänen olkapäätänsä vasten.
"Katsokaa, tämä on yhtä viisas ja kaunis ratsu kuin teidän oli. Ette usko kuinka paljon minä tästä pidän. Se noudattaa käskyjäni ja oppii vaikka mitä. Ottakaa se korvaukseksi siitä, minkä olette kadottaneet, älkääkä vahingoittako lapsianne ja älkää joutuko epätoivoon. Menkää Jumalan nimessä!"
Ilonka jätti hevosen suitset pajazzon käteen. Tämä laskeutui polvilleen hänen eteensä.
"Neiti! Minä en tiedä mitä sanoa. Kuuleeko taivas minuakin? Onko köyhän saatanankin siunauksilla jotain arvoa? Te pelastitte minut helvetistä. Olin menossa suorinta tietä sinne. Olin epätoivossa, olin kuollut; te olette minut henkiin herättänyt, olette tehnyt minut ihmiseksi. Olen köyhä saatana, Katzenbuckel on nimeni; mutta en ole sitäkään isältäni perinyt, vaan olen saanut sen pilkkanimeksi. Olen narri ja pajazzo, matonen, jota jalkojen alla poljetaan. Kuinka minä koskaan elämässäni voisin teille palkita tämän hyvän työn? Mutta jos taivaassa on Jumala, niin tämä kurja pajazzo kuitenkin on kerran teitä palkitseva! Neiti, sallikaa minun suudella kauniita käsiänne!"
Ilonka ei kieltänyt häntä suutelemasta käsiänsä ja kastamasta niitä kyyneleillä, ja sill'aikaa kuin Pajazzo riensi syleilemään lapsiansa, pani Ilonka kätensä uskollisen pienen hevosen kaulaan ja suuteli sitä salaa otsalle. Ehk'ei kukaan sitä nähnyt.
"Marsch!" kuului ratsumestarin komento-huuto, ja nuo kuusitoista kyrassieria ratsastivat pois.
Ilonka meni takaisin huoneisin. Komediantti-joukko lähti eteenpäin. Pihalla oli äänetöntä. Aurinko oli laskemaisillaan ja pian seutu peittyi hämärään.
10 Luku.
Tappolyönti -- vaan ei viimeinen.
Myöhään illalla Bilágoschi palasi. Että hänen matkansa oli ollut turha, sen näkivät vaimo ja tytär, jotka riensivät häntä vastaan-ottamaan, hänen kasvoistansa.
Tuskin olivat häneltä matkavaipan riisuneet, kun hän ilmoitti huonot uutiset.
"Olen tehnyt turhia ponnistuksia. Kaupungissa ei ole enää rahoja saatavissa korkeintakaan korkoa vastaan. Kuuluisimmat koronkiskojat eivät enää ryhdy raha-asioihin ihmisten kanssa, joilla ei ole omaisuutta enempi kutu meillä, he kun ovat tilaisuudessa lainaamaan rahojansa sadankertaista korkoa vastaan rikkahimmille tilanomistajille. Niitäkin ahdistetaan veroista".
Sitten katsahti hän ympärillensä ja kysyi kummastellen: "mutta minne meidän vieraamme ovat joutuneet?"
Naiset katselivat toisiansa kysyvin silmin, epäillen kummanko heistä piti ilmoittaa tuo masentava uutinen.
Ilonka ryhtyi nyt tähänkin, jotta, jos isä pahastuisi, hänen vihansa ei kohtaisi äitiä.
"He ovat jo poissa. Tänään iltapäivällä eivät tahtoneet enää odottaa, vaan aikoivat väkivallalla tulla äitin huoneesen. Ratsumestari meitä suojeli ja he käänsivät sitten aseensa häntä vastaan. Minä en tahtonut että meidän tähtemme toinen joutuisi onnettomuuteen, vaan annoin heille ne rahat, jotka olivat vuokramaksoksi säästetyt, ja maksoin kaikkityyni".
Kuultuansa tämän Bilágoschi ei pikastunut eikä moittinut ketään, hän vaipui vaan eräälle tuolille ja laski kädet polvilleen. Pää vaipui alas rinnalle ja kolkko äänettömyys syntyi.
Tämä äänettömyys oli kauhistuttavan kamala. Naiset eivät uskaltaneet liikahtaa paikastaan. Oli oikein huojentavaa kun joku ulkoa avasi oven ja katkaisi tämän äänettömyyden.
Palvelusväki tuli huoneesen, ajuri, isäntä-renki, renkipoika ja paimen. Heidän kasvonsa ilmoittivat tavatonta alakuloisuutta. He astuivat hiljaa sisään, eivätkä koroillansa kopisseet, jättäen tilaa sille, jonka olivat valinneet puheenjohtajaksi. Paimen astui esille.
"Armollinen herra, mekin tulemme sanomaan ajatuksemme teidän luvallanne. Minä en voi puhua kauniisti, vaan sanon juuri niinkuin ajattelen".
Bilágoschi liikutti päätänsä ikäänkuin suostumukseksi.