Part 11

"Jumala on meitä masentanut maan mustaan multaan", sanoi paimen, "katso me tulemme tomuksi vielä elävinäkin. Me tunnemme ett'emme ole mitään ja ett'ei meillä ole mitään. Hyvinä päivinä olimme ylpeitä ja nurisimme siitä, ettei ollut vielä parempi. Me teimme pilkkaa isännästä, emme pitäneet huolta hänen omaisuudestaan, emmekä huolineet siitä tuliko hänelle vahinkoa. Mutta nyt olemme toisia ihmisiä. Meidän opettajina ovat olleet myöskin maan mahtavat herrat, eikä ainoastaan kaikkivaltias Jumala. Oi, minä olen syntinen työmiesraukka, murhapoltto vaivasi sieluani, mutta verrattuna niihin, joita olemme täällä nähneet kolmen päivän kuluessa, olen mielestäni kuin viaton lapsi. Minun syntini on keveä kuin höyhen, mutta niiden sentnerin painoinen. Ottakaa kymmenekset Jumalan lahjoista, sitä raamattu ei kiellä; mutta raamatussa emme ole koskaan lukeneet että, kun taivas lyö kymmenellä iskulla ihmis-raukkaa, muut ihmiset saavat antaa hänelle yhdennentoista iskun. Isäntä, me tiedämme ettei tässä talossa ole rahoja eikä tule olemaan pitkään aikaan. Mutta älköön sentähden päänne huolista alas painuko. Onnettomuudessa ihmiset oppivat toinen toistansa tuntemaan. Me olemme sopineet keskenämme ja tahdomme tämän kautta ilmoittaa, että me tulevaan kesään saakka tahdomme teitä palkatta palvella. Emme pyydä äyriäkään ennenkuin tuleva sato on korjattu. Me tyydymme kuivaan leipään niin kauan kuin sitä on, kun se on lopussa, yksi meistä menee päivätyöhön hankkimaan toisille elatusta, mutta me emme jätä toinen toistamme emmekä isäntäämme tämmöisessä hädässä. Jos isännältä viedään kaikki, niin nämä karkeat kourat ovat vielä jälellä ja ehkä nekin ovat jonkun arvoset. Älkää joutuko epätoivoon, herra! Tulee toinen vuosi ja toiset ilmat. Maa on levännyt ja ollut kesantona tänä vuonna. Tulevana vuonna satelee jyviä niin tiheään kuin rakeita, niin runsas tulee sato olemaan. Me saamme korvauksen siitä, mitä olemme kadottaneet ja kärsineet. Ja sentähden, herra, älkää epäilkö!"

Rouva Bilágoschi ei voinut kuulla tätä loppuun kallistumatta itkien miehensä tuolia vasten. Onnen kyyneleitä ne olivat, sillä ne salasivat häneltä, mitä hänen tyttärensä täytyi nähdä.

Ilonkan silmät olivat koko tämän ajan olleet hänen isänsä kasvoihin luodut. Hän näki kuinka isänsä vähitellen vaaleni, kunnes hänen kasvonsa olivat kamalasti lyijyn-väriset, ja tummat syvät silmäkuopat tekivät ne vieläkin kauheammiksi. Noista kuopista tuijottivat silmät tylsinä. Sinertävät huulet olivat erittään niinkuin sillä ihmisellä, joka näkee unta, ja rypyt otsasta hävisivät. Sitten hänen ruumiinsa vähitellen vaipui kokoon, ikäänkuin elon voima olisi siitä paennut, ja pää painui painumistaan. Kun tuo karkeakourainen palvelija viimein kehoitti häntä toivomaan ja kielsi vaipumasta epätoivoon, kävi hän yht'äkkiä voimattomaksi ja olisi pudonnut tuolilta, jos ei tytär olisi ottanut häntä syliinsä.

"Isäni kuolee!" huusi Ilonka, joka kauhistuksella ja hämmästyksellä oli katsellut tuota kamalaa muutosta hänen kasvoissaan.

Mutta Bilágoschin silmät näkivät vielä ja hänen huulensa liikkuivat, mutta hänen kätensä vapisivat voimattomina eikä hän voinut puhua selvästi, vaan änkkäsi ilman merkitystä:

Ta-ta-ta, te-te-te.

Tämä oli kaikki mitä hänen kielensä taisi lausua.

Ja tuo tuijottava katse!

Hän on saanut halvauksen tai käynyt mielipuoleksi?

Kenpä tietää mitä hänen sydämmessänsä tapahtuu?

(Ensimmäisen osan loppu.)

TOINEN OSA

11 Luku.

Mitä etelän kukkasista tuli.

Ferdinand Harter oli päässyt vaan muutaman kukonaskelen likemmäksi päämääräänsä. Hän sai nyt silloin tällöin tavata Malvinaa. Virkansa puolesta täytyi hänen myöskin valvoa niitä toimia, joihin Lemming'in kontrahti valtion kanssa häntä velvoitti. Semmoisen herran luona ei säästetä muutamia kuppeja teetä, kenties ei muutakaan.

Malvinan entisellä ja nykyisellä puolisolla oli paljon tekemistä toinen toisensa kanssa. Toinen käsi pesee toista. (En tahdo sentään sanoa että tätä nykyä peseminen oli tarpeellinen.)

Ferdinand Harter'illa oli myös yksityisiä asioita, joita varten hän tarvitsi Lemming'in apua.

Niin oli esim. laita kaikessa, mikä koski nuorta Elemér herraa, joka alinomaa tarvitsi rahaa, ensin Italiaan, sitten Ranskaan ja viimein Englantiin. Rahoja hänellä ei tietysti koskaan piisannut. Kaikkialla hän teki velkoja, suuria kuin valtiovelat. Jokaisessa kaupungissa oli hän pelastettava velkavankeudesta, teeskenneltyjen sopimusten kautta ja näissä sopimuksissa tarvittiin aina herra Lemming'in välitystä.

Kaikki nämä seikat antoivat Ferdinand Harter'ille yhtä monta hauskaa tee-iltaa, joiden kuluessa hän antoi anteeksi tuhlaaja-pojalleen Malvinan ihanien silmien tähden. Tuo kaunis rouva ymmärsi niin liikuttavalta tavalla pyytää anteeksi vallattoman pojan puolesta, jota hän nyt niinkuin muinoin nimitti omaksi pieneksi pojakseen. Herra Harter'ista tämä oli niin suloista kuulla.

Eräänä iltana tuli taas sana Lemming'iltä, että hänen jalosukuisuutensa tekisi niin hyvin ja tulisi herra Lemming'in luo, joka oli sairaana eikä voinut jättää huoneitansa, mutta jolla olisi tärkeitä ja kiireellisiä uutisia herra Elemér'istä. Suuri onnettomuus oli tapahtunut.

Herra Harter tunsi kokemuksesta näitä onnettomuuksia. Hiljakkoin oli hän saanut kaivaa poikansa ylös Lontoon koronkiskojain lietynnäis-mudasta ja käskenyt hänen viipymättä astua laivaan ja olla asettamatta jalkansa maahan ennenkuin Triest'issä, missä Andjaldy häntä odottaisi ja veisi hänet kotiin. Nuori Elemér oli myös sähkösanomalla ilmoittanut Southamptonista että hän samana päivänä astuisi "Atlantic" laivaan ja kahden viikon kuluttua olisi kotona.

Jospa tämä vaan olisi totta? Hänen sanaansa ei koskaan ollut luottamista.

Lemming odotti Harter'ia kamini-huoneessa. Hänen päänsä oli varustettu useilla lämpöisillä siteillä. Rouva istui hänen vieressään häntä hoitamassa niinkuin uskollisen puolison sopii.

"Te olette sairaana, kunnioitettu ystävä, olkaa vakuutettu siitä että surkuttelen --"

"Älkää minua surkutelko", katkaisi herra Lemming puheen vakavuudella, jota paisuneet kasvot saattoivat vielä ankarammalle näyttämään -- "tässä sähkösanoma Elemér'iltä".

Nyt Harterkin sai päänkivistyksen.

"Mutta tämähän on ilkeätä. Enkö ole häntä käskenyt olla astumatta maalle? Mitä tuo kelvoton Toulon'issa toimittaa? Minä en lähetä hänelle rahoja enää".

"Voi, voi, mun hampaitani!" valitti Lemming; "mutta antakaa minun puhua loppuun. Teidän poikanne ei ole Toulon'issa eikä teidän tarvitse enää lähettää hänelle rahoja. Tässä on sähkösanoma: Atlantic on hukkunut myrskyssä; ei yksikään ihmishenki ole pelastunut".

Ferdinand Harter katseli epäillen vuorottain miestä ja vaimoa, tiedustaaksensa laskivatko leikkiä hänen kanssansa.

Mitä Lemming'iin tuli, ei nyt parhaimmallakaan tahdolla voitu luulla hänen olevan leikillisellä tuulella toisen kustannuksella. Hän seisoi suu auki, niinkuin se ihminen, joka pelkää että kaksi kolme hammasta kasvaa liian pitkäksi juuri tätä juhlallista tilaisuutta varten. Ja kun Harter katseli Malvinaa, huomasi hän että se liikutus, joka hänessä heti oli havaittava, oli yltynyt syväksi murheeksi ja hänen mustat silmäripsensä musersivat kaksi kyynelhelmeä. Mutta viimein tuo ihana nainen ei enää voinut kätkeä tunteitansa; hän nosti hienon batisti-nenäliinan silmille ja rupesi hiljaa nyyhkyttämään.

Nyt Ferdinand Harter ymmärsi että tämä oli totinen toimi ja rupesi miettimään mikä asema hänen puoleltansa olisi sopiva tällaisessa tilassa.

Otaksukaamme että plastillisin asema surusta muserretulle isälle tämmöisessä hetkessä on nojatuoliin alas vaipuminen, kasvojensa kätkeminen käsihin; sitten seuraa esim. pitempi äänettömyys, jonka jälkeen se hetki tulee, milloin onneton mies voittaa tunteensa; hän pidättää muka väkisin kyyneleensä, hän pusertaa kovasti kätensä yhteen, rypistää kulmiansa ja lausuu katkonaisia lauseita ikäänkuin hänen surusta puristunut kurkkunsa töin tuskin antaisi ääntä sanoille.

"Tämä on kauhea isku -- -- herrani -- -- minä en tiedä kuinka elää tämän jälkeen -- -- koko elämäni toivo!"

Ja tämä ajatus pakoittaa hänen puremaan huuleensa. Jatkaminen oli liian tuskallinen.

Mutta herra Lemming, joka oli huonolla tuulella jäsentaudistaan, heitti hänelle seuraavan lohdutuksen:

"Nyt, herra valtioneuvos, ei teidän enää tarvitse rahoja lähettää".

Malvinan tunteliaisuus koetti kohta parantaa tätä törkeyttä.

Hän ojensi kätensä Ferdinand Harter'ille.

"Elemér raukka! Hän oli kuitenkin hyvä poika".

Ja kun hän tällä tavalla ojensi hänelle kättä kyynelsilmin, teki hän Harter'in vielä hullummaksi kuin ennestään olikaan. Hän siunasi sydämessään merta ja myrskyä, jotka hänelle hankkivat tämän kädenpuserruksen ja hellän katseen.

Hän koettikin niin paljon kuin mahdollista kääntää tilaisuuden hyödykseen.

"Te olette aina niin paljon pitäneet hänestä, armollinen rouva", sanoi hän tarttuen Malvinan käteen, "-- -- ja hän oli ainoa lapseni -- -- perheeni ainoa jälkeinen".

Kuka voisi pahaksua sitä, että murheellinen isän sydän saattoi hänet molemmin käsin pusertamaan hienoa naisen kättä vasten poveansa, kun hän lausui nämät sanat? Ei läsnä-oleva aviomieskään voinut sitä paheksua. Olihan Malvina kerran ollut Elemér'in emintimä.

Ferdinand Harter tahtoi näyttää tuolle asioitsijalle miten ritarillinen mies osoittaa tunteitansa kun hänen ainoa poikansa on mereen hukkunut.

"Oi, rouvani, te sen kyllä tiedätte, vaikk'ei maailma sitä kenties usko, kuinka suuresti rakastin onnetonta poikaani. Mutta nyt olen sen osoittava, niin että koko maailma on sen tietävä. En aio kammoksua rahan menekkiä. Vaikka tuhansia maksaisi, aion kunnioittaa hänen muistoaan. Minä pyydän, minä rukoilen teitä -- sillä naisilla on tällaisissa asioissa niin hieno kekseliäisyys -- toimittakaa tätä minun puolestani. Mitä pitää minun tehdä viettääkseni surujuhlaa, joka on Harter'in nimen arvoinen ja joka on osoittava taivaalle ja maalle suruni suuruuden? Istukaa pöydän ääreen, tässä on lyijyskynä; kirjoittakaa mitä katsotte tarpeelliseksi surujuhlaa varten Elemér'in muistoksi".

Kuinka Malvina voi kieltäytyä noudattamasta tätä pyyntöä? Ei ole tapana kieltää semmoista, ja naisia suuresti huvittaa kustannus-ehdoituksien tekeminen. Hän otti siis lyijyskynän sekä kirjoitustaulun ja kirjoitti omakätisesti mitä tarvittaisiin.

"Ensiksi ilmoitus kuoleman tapauksesta Bristolin paperille painettuna kaikille tuttaville lähetettäväksi kuverteissa eikä ristisiteissä, 300 guldenia. Juhlallinen requiem katafalkilla ja suurella valaistuksella 1,000 guldenia. Hauta Karapescher-kadun varrella olevalla kirkkomaalla 100 guldenia. Komea muistopatsas granitista tai marmorista, pitääkö olla granitia vai marmoriako?"

"Kallis-arvoisin", määräsi Harter.

"Herra Lemming, kumpiko on kalliimpi, granitiko vai marmori?" kysyi Malvina.

"Sen tietäköön hiisi!" mörisi Lemming. "Paitsi sitä ei ole sairaan ja kärsivän ihmisen erittäin hauska kuulla luetteloa siitä, mitä hautajaismenoja varten tarvitaan".

"Määrätkäämme granitia!" päätti Ferdinand Harter.

Malvina kirjoitti 2,000 guldenia. Sitten tuli muutamia pieniä lahjoja, suruharsoja, kukkia, vahakynttilöitä, valkoisia ja mustia hansikkaita, soittoniekkoja, seppeleiden sitojia, haudankaivajia y.m. kelpo väkeä, joita mainittaissa herra Lemming'in toistakin hammasta rupesi särkemään -- ja viimein komea öljymaalaus, jota eräs maalari Wien'issä saapi maalata Elemér'in valokuvan mukaan; vieläkin 1,000 guldenia. Summa summarum 5,000 guldenia.

Ferdinand Harter kiitti Malvinaa hellällä katseella hänen hyvyydestänsä, mutta herra Lemming mutisi särkevien hampaittensa välistä: "viisi prosenttia".

"Minulla on vielä yksi tuuma", sanoi Harter surumielisesti. "Tahdon tehdä lahjoituksen poikani Elemér'in nimessä, korot tästä summasta ovat annettavat semmoisille nuorille miehille, jotka kovasydämiset isät jättävät satunnaiseen rahapulaan".

(Semmoinen rahasto on todellakin jo kauan ollut surkeasti tarpeellinen.)

"Tähän tarpeesen olen määrännyt 5,000 guldenia".

Herra Lemming'in särkevien hampaitten välistä kuului: "kymmenen prosenttia".

"Armollinen rouva", sanoi Harter ja nousi tuolilta, "olen teille suuresti kiitollinen teidän jalosta myötätuntoisuudestanne; sallikaa minun nyt vaan pyytää että te minun puolestani otatte toimet tehtäväksenne -- minä en nyt sitä voisi. Poikaparkani on kerran nimittänyt teitä äidikseen, ja hänen eläessään olitte aina hyvä häntä kohtaan".

Malvina suostui tähänkin.

"Huomenna jätän herra Lemming'ille tätä kaikkea varten 5,000 guldenia".

"Anteeksi, ainoastaan vaimolleni. Minua eivät hautajaismenot huvita, ja jos voisin siitä päästä, niin en tahtoisi olla läsnä omissa hautajaisissanikaan".

"Pitäköön taivas ne vielä kaukana!" sanoi Harter, ja toivoi sitten että arvoisa herra pian tulisi terveeksi, pusersi rouvan kättä vielä kerran ja meni.

Kun mies ja vaimo olivat yksinään ahdisti Malvina häntä kysymyksillä mitä hän tarkoitti noilla sanoilla: "viisi prosenttia" ja "kymmenen prosenttia".

"Tarkoitin", änkytti jäsentautinen puoliso, "että Elemér'in äidin myötäjäiset tekevät 100,000 guldenia, jotka testamentin mukaan joutuvat isän omaksi siinä tapauksessa että Elemér kuolee; tästä minä laskin prosentin".

Seuraavana aamuna olivat nuo 5,000 guldenia todellakin Malvinan käsissä. Tuo ihana nainen toimitti sopimuksen mukaan kaikki.

Surusanomat Bristolin paperilla lensivät ympäri maan; palvelijat puettiin mustiin kiireestä kantapäähän; hurskaat isätkin tekivät kaikki, mitä katsottiin tarpeelliseksi vainajan sielun rauhaa varten; ruumiin kokoinen kuva oli valmis ja makasi Wienissä odottaen vaan lähettämistä; granitipatsas oli myöskin valmistumaisillaan, ainoastaan kirjoitus puuttui siitä; tätä varten Andjaldy ja oli tehnyt kolme ehdoitusta, mutta Harter oli ne hylännyt, koska siinä ei ollut selvästi lausuttu, mitä ihailevan jälkimaailman pitäisi löytämän erään Harter'in muistopatsaasta. Harter päätti itse tehdä kirjoituksen hautapatsasta varten. Hän sytytti lampun, sillä jo rupesi hämärtämään.

Tavatonta mielen lujuutta vaaditaan ihmiseltä, jonka itse pitää tehdä kirjoitus lapsensa hautapatsasta varten, ja Ferdinand Harter'illa oli tämmöinen mielen lujuus. Hän näytti kirjurillensa kuinka se olisi kirjoitettava.

Elemér von Harter'in Muistoksi Pystytti Surevan Isän Murhe Tämän Muistopatsaan. Hänen Luunsa Valtameri Peittää.

Näin pitkälle hän oli ehtinyt, kun kuuli askeleita takanansa. Eihän se voinut olla kukaan muu kuin hänen kirjurinsa, jolle hän juuri tahtoi näyttää oman ehdoituksensa. Ei kukaan muu olisi uskaltanut tulla sisään itseänsä ilmoittamatta. Sentähden Harter ei edes kääntänyt päätänsä, vaan jatkoi epitaphium'in kirjoittamista.

Yht'äkkiä joku taputtaa hiljaa hänen olkapäätänsä ja tuttu ääni huutaa:

"Palvelijanne, isäni! Minä en todellakaan ole uponnut mereen".

Harter pudotti lyijykynänsä paperille, josko hämmästyksestä tai ilosta, olkoon sanomatta.

Mutta junkkeri Elemér veti puolehensa tuolin ja istui aivan niinkuin vaan olisi palannut ketun-ajosta tai joltakin samantapaiselta retkeltä ja aikoi kertoa siitä. Tähän supistui molemmin puolin jälleennäkemisen ilo.

"Niin, tuommoinen tyhmä pikinuttu on onkinut minut merestä ja uudestaan antanut minut isänmaalle ja elämälle".

Ferdinand Harter oli todellakin suutuksissaan, ei sentähden ett'ei hänen poikansa maannut meren pohjassa, sillä kuka Herran nimessä voisi uskoa isällä olevan semmoinen tiikerin-sydän, vaan sentähden että hän suotta oli menettänyt 5,000 guldenia, osoittaakseen tälle hulivilille viimeistä kunnioitusta -- ja sitten tämä elki elävänä astuu huoneesen ilmoittamaan ett'ei hänellä voi olla kunnia olla kuollut!

Turhemmalla tavalla ei voisi viskata rahoja ulos ikkunasta. Ja nyt tulee isä päälliseksi pilkan alaiseksi! Harmillisinta on kuitenkin että junkkeri Elemér on sanova: "Isäni, nuo kustannukset saat kirjoittaa omaan tiliisi, minä en ole käskenyt sinua suremaan minua niin kalliisti".

Ei ole helppo tietää mitä on sanottava tämmöisessä tilaisuudessa. Mutta pian ollaan tunteellisia taas ja annetaan kättä kotiin palaavalle.

"Minä sanon sinua tervetulleeksi kotia, poikani! Minua ilahuttaa nähdä sinua hengissä. Luulimme sinun hukkuneen".

"Niinpä olisinkin, jos eivät olisi saaneet minusta kiinni. Mutta sinä tiedät kuinka on huonon rahan laita. Se ei niinkään pian huku".

"Toivon että se palajaa hyvänä rahana".

"Se riippuu arvo-aineesta, isäni, ja varsinkin teidän luonanne on se sangen vaihettelevaa. Olen kuullut että sinäkin olet antanut vaihettaa itsesi uudeksi pankinseteliksi vanhasta hyvästä hopeasta".

"Ei mitään lörpötyksiä".

"Silti olet menetellyt hyvin viisaasti, isäni. Kun agio on suuri, niin pitää kauppoja tehdä. Täällä sinulla on paljoa kauniimpi huoneisto kuin sinulla oli komitatirakennuksessa. Minä jo silloin kehoitin sinua luopumaan noista lapsellisuuksista. Isänmaanrakkaus ei tuota muuta kuin tulisoihtu-serenadeja. Minun lapsen-sydäntäni miellyttää että olet neuvoani noudattanut".

Ferdinand Harter'illa oli pistoksia kaikissa jäsenissään; kuullessaan tätä kiitosta olisi hän tahtonut aivastaa kiukusta.

"Ja minusta olisi sangen hyvä jos noudattaisit minun isällistä neuvoani!" huusi hän kovalla äänellä, ankarasti punastuen.

"Hei kuinka sinä pikastut! Enkö ole noudattanut neuvoasi ja lähtenyt suoraa tietä kotia? Tie oli tosin vähän mutkainen, sillä tuo kirottu höyrylaiva, joka onki minut aalloista, vei minut ensin Kersel'iin ennenkuin kotimatkalle, mutta olenhan nyt täällä, niinkuin olet käskenyt, eikä minulla vielä ole ollut tilaisuutta saavuttaa suosiotasi".

"No, siihen kyllä tulee olemaan tilaisuutta. En voi sanoa muuta kuin että olen sangen tyytymätön käytökseesi tähän asti".

"Sen annan sinulle anteeksi".

"Tämä ei ole leikin asia. Minä lähetin sinut ulkomaille, jotta sinusta tulisi mies, ja sinä olet oppinut ainoastaan mitä oli huonoa".

"Niin, sinä olet oikeassa! Kuinka paljon hyvää enkö olisi oppinut täällä kotona -- sinun esimerkistäsi!"

"Siinä puhut oikein tahtomattasikin. Minun esimerkistäni olisit oppinut, että todellisella isänmaan-ystävällä aina on velvollisuuksia ja että jos ala ja ajat muuttuvat, tämä ei päästä häntä velvollisuudesta muuttuneella ajalla ja alalla tehdä tehtävänsä isänmaan hyväksi -- --"

"Vuotuisesta palkasta ja arvosta, joka vastaa isänmaallisuutemme suuruutta".

"Kuule mitä sanon, äläkä puhu mikä ei asiaan kuulu. Isänmaa ei kärsi korottomia pääomia".

"Eikä laiskoja kapaturskia".

"Mitä puhetapaa -- --"

"No no, isäni, jatka sinä vaan!"

"Isänmaa ei kärsi niitä, jotka syövät leipäänsä laiskuudessa niinkuin sinä teet. Jokainen laiskuri on kadotettu pääoma isänmaalle".

"Mieleeni muistuu Lemouton'in ranskalainen kieli-oppi, jossa ensimmäiseksi lu'in että sinä olet oikeassa. Sinun mielestäsi pitäisi minun siis nyt jo ryhtyä työhön. Mutta eikö meillä ole uuden-aikuinen virasto, jonka toimena on se, että _korkeasti-vapaasukuinen_ esimies, koko päivän laiskoteltuansa, illalla kirjoittaa nimensä sen alle, mitä alhaisempi virkamies ahkerasti on päivän kuluessa hänelle kokoon kirjoittanut?"

"Se ei enää kelpaa, itsensä täytyy työskennellä ja lukea".

"Mutta tuota kokoelmaa miljoneja pykäleitä, jota sanotaan la'iksi, sitä minä en voi sulattaa. Asian-ajajaa minusta ei tule, sillä minä en rakasta oikeuden-käyntiä. Tuomariksi en sovi, sillä minä pitäisin aina velan-alaisen puolta ja tuomitsisin velkojat. Hovikansliassa minua ei voitaisi käyttää, sillä minä juttelisin kaikki salaisuudet kahviloissa. Lähettiläskuntaan en tohtisi ruveta, sillä silloin joutuisin taas ulkomaille, missä on huonoja esimerkkejä nähtävinä. Lainopillisiin ja valtiollisiin toimiin minulla ei ole taipumusta. Kirjurina ei minua kärsittäisi, sinä tunnet käsi-alani; joka sillä tavalla kirjoittaa, hän kelpaa ehkä hänen ylhäisyydeksensä, vaan ei muuksi".

"Valitse sitten toinen elämän ura".

"On tosiaan valitsemisen varaa. Insinöri-toimista ymmärrän juuri niin paljon ja sen verran kuin opettajani kallooni tulppasi, nimittäin Pythagoraan lauseen. Lääkärinä minua voitaisiin käyttää ainoastaan siinä maassa, missä väkiluku on niin suureksi karttunut, että viisas hallitus on päättänyt jälleen saattaa tasapainoon sadon ja sen kuluttajat. Pappi voisi minusta tulla, katolilainen kun olen, niin olisin perheeni viimeinen uskonheitturi. Suoraan sanoen, minun tekisi enimmin mieli ruveta kauppiaaksi. Suuria herroja kauppiaat ovat ulkomailla, hattu päästä pois vaan niiden edessä! Kauppias siellä on paljoa mahtavampi eläin kuin kuvernöri täällä. Ja mitä elämää viettävät! Jokainen tekee työtä itsekseen. -- Ei siellä ole presidenttejä eikä kuvernörejä, joidenka suosiosta kauppias riippuu, ei vaalin-johtajia eikä vaalikokouksia, joidenka ääniä hänen täytyy hankkia, hän ei suosittele ketään eikä kiitä ketään, maksaa vaan, siinä kaikki. Hänestä on yhdentekevä onko maassa tasavalta vaiko provisoriumi, vallitsevatko punaset vaiko valkoiset, hän on aina virassaan eikä hänen tarvitse heittää pois leipäänsä isänmaanrakkaudesta eikä ottaa sitä muilta -- isänmaanrakkaudesta. Kauppiaaksi tahtoisin ruveta jos ei tuo kirottu seikka olisi, että rahat aina polttavat taskussani. Paitsi sitä kunniarikas perhe Harter ei koskaan sallisi, että heidän ainoa laillinen perillisensä seisoisi kauppapöydän takana ja mittaisi silkki- ja moaree-kangasta entisille tanssijattarilleen tai selittäisi vanhoille tovereille paljonko naula maksaa tuota tai tätä juustolajia. Kaikkein Harterein ruumiit kääntyisivät haudoissaan semmoisesta julki-häpeästä".

"Silloin sanon sulle jotain", lausui Ferdinand Harter, nousi ja kävi poikansa luo --; "rupee sotilaaksi ja kuukauden kuluttua olet upseri".

Elemér purskahti nauruun. "_Ars brevis, vita longa_! On kai kenraleja, jotka kuukaudessa ovat oppineet sen konstin, josta ovat eläneet 80 vuotta. Minä en puhu mielipiteistäni. Tahdon vaan huomauttaa että kuollut pääoma on parempi kuin velka. Mutta nuori herra armeijassa vaatii suuria korkoja, s.o. hän menettää hyvästi isä-ukon rahoja".

"Mutta miksi sitten aiot ruveta?" huusi tuo suuri mies pojalleen.

Elemér kallisti päätänsä toiselle puolelle ja pisti kädet syviin tyhjiin taskuihinsa, sanoen:

"Miksikö? En miksikään".

"Etkö miksikään!"

"Onkohan maailmassa parempaa virkaa kuin tyhjäntoimittajan? Ja eikö meitä ole monta? Eikö tämä ole onnellisin ihmisluokka?"

"Olkoon. Mutta herra Tyhjäntoimittaja arvattavasti ei elä tyhjästä".

"Elänhän minä",

"Ja mistä?"

"Mitä se minuun koskee, se on sinun asiasi".

"Vai minunko?"

"Tietysti. Olisihan tuo tarpeettoman mutkallista jos kohtalo, antaessaan minulle mainion miehen isäksi, vielä päälliseksi olisi antanut minulle hyvät luonnonlahjat? Minä olen varsin tyytyväinen molemminpuoliseen tehtäväämme. Sinä toimitat viisauden työt, minä hulluuden".

"Sinun työsi ovat pahemmat kuin hulluuden, ne osoittavat huonoa luonnetta. Vai luuletko että petetyt velkojat, vietellyt tytöt ja rouvat ovat kunniaksi ihmiselle, joka sanoo itsestänsä että hän on herra 'Tyhjäntoimittaja'? Semmoinen ei toimita ainoastaan mitä on tyhjää ja turhaa, vaan mitä on huonoa".

Junkkeri Elemér katseli aivan kylmäkiskoisesti julmistunutta isäänsä ja istua keikutti tuolilla polvi käsissään.

"No, no, isä kulta, älä tuomitse niin ankarasti. Sinäkin voit vielä tulla yhtä nuoreksi kuin minä olen".

"Siinä olet taas puhunut totta vasten tahtoasi. Niin nuoruutta vailla kuin sinä en minä koskaan tule olemaan. Sinä olet jo ukko minun rinnallani, pilkkaa kun teet kaikesta mitä on muille pyhää, etkä huoli työstä, joka jalostuttaa miehen sydäntä. Kun minut viedään kirkkomaalle, on minulla oleva jommoinenkin saattojoukko ja sinä et eläissäsikään löydä ketään, joka muistaisi sinua kauemmin kuin sinua näkee".

"Ehkä et sinäkään sitä tee?"

"Minä puhun sinulle suoraan. Kun sain sanoman sinun kuolemastasi, suretti minua ajatus: 'kas tuossa loppu hyödyttömästä elämästä'. Ja kun pelastuneena astuit silmieni eteen, ei jälleennäkemisen ilo kestänyt sekuntiakaan, ennenkuin sen poisti ajatus: 'kas tuossa hyödytön elämä uudestaan pitkitettynä!"

"Toinen, uusilla painovirheillä enennetty painos".