Part 12

Ferdinand Harter lakkasi jo toivomasta että voisi puhua mielensä mukaan tämän nuorukaisen kanssa. Hänen kanssansa ei päästä mihinkään.

"Sinä olet täydellinen narri, rakas poikani. Ja kentiesi se on onneksesi".

"Niin, onhan saksalainen näytelmäkappale, jonka nimi on: 'Tyhmän hyvin käy'."

"Vai sekö on _sinun_ sananpartesi. Miehenä ei sinulla ole suuri arvo, vaan kenties sinua voitaisiin aviomiehenä lukuun ottaa. Mene naimiseen, niin ehkä sillä voit tehdä onnen kaupan".

"Ehkä olet unessa nähnyt sen numeron, jolla minä voisin voittaa pelin?"

"Jotain sinnepäin. Muistatko Danváryn perheen?"

"Tuonko kolipää-herran ja hänen lihavan rouvansa ja verettömän tyttärensä?"

"Herra on kuollut, mutta rouva on perinyt puolen miljonaa sedältänsä, joka oli rikas kauppias. Hän asuu täällä Pesth'issä ja elää loistavasti. Minä olen usein häntä tavannut ja hän huomauttaa aina kuinka suotava yhdistys lastemme välillä olisi. Sinä tunnet tytön. Sinä voit sen valloittaa".

"Isä, sinä olet todellakin uneksinut ternosta minulle. Jotta en olisi kiittämätöin, annan sinulle qvinternin sijaan. Mene itse naimiseen äidin kanssa".

Elemér nousi tuolilta ja isä sekä poika koettivat saavuttaa semmoista asemaa huoneessa, että seisoivat selin toinen toista vastaan. Hetken aikaa ei kumpikaan katsonut hyväksi sanoin ilmoittaa ajatuksiansa. Viimein Elemér katkaisi äänettömyyden.

"Tiedätkö, isä, mitä sinun pitäisi tehdä? Anna minulle vihdoin viimeinkin matkapassi".

"Kyllä, kun vaan tietäisin mitenkä".

"Heitä minut ulos ovesta ja perintöni perässä".

Kuullessaan nämä sanat, kuvautui Ferdinand Harter'in kasvoissa hänen todellinen luonteensa, hänen kylmä, ylpeä, tunnoton itsekkäisyytensä.

"Rakas herra poikani", sanoi hän ylpeästi, "kuuden kuukauden perästä olette te laillisessa iässä. Siihen asti olette minun holhottini. Sitten voitte haastattaa minut oikeuteen ja oikeuden-käynnin päätyttyä sopii meidän tehdä tili siitä, mitä olemme toinen toisellemme velkaa. Mutta siihen asti saatte hankkia itsellenne jonkun, joka teitä mieluummin näkee kuin minä".

"Kuitataan kiitollisuudella isällinen siunaus, isäni", sanoi Elemér katkeralla hymyllä. "Ja nyt minä pyydän, että teet minut perinnöttömäksi kaikesta mitä on sinun omaasi, sillä niitä kasvoja, joita tänään olet minulle näyttänyt, en tahdo periä kaiken maailman kunnian edestä".

Hän otti hattunsa ja meni. Hänen astuessaan rappusia alas, tuli Andjaldy alas ylikerrasta, jossa hänen huoneensa oli. He kohtasivat toinen toistansa porstuassa.

"Hyvää iltaa, Andjaldy".

"Ah -- hyvää iltaa!"

"Te ette tunnustele, että vielä olen hengissä".

"Minä katson sitä luonnolliseksi. Oletteko jo puhutellut isäänne?"

"Olen senkin tehnyt. Ukko arveli että minun pitäisi palata valaskalan kitaan, joka minut rannalle purskaisi".

"Mitä nyt aiotte tehdä?"

"Jatkaa elämätä".

"Mutta mitenkä?"

"Kuinka minä sen tiedän? Italialainen sanoo ett'ei kukaan vielä ole kuollutta aasia nähnyt".

Herra Andjaldya huvitti tämä sananparsi; hän hymyili.

"Oletteko kuulleet mitään talonvuokraajasta Nadasch-arolla?" kysyi Elemér.

"Ainoastaan että he ovat suurimmassa hädässä".

"Vai niin, hyvää yötä".

Nuori herra meni portaita alas ja Andjaldy Ferdinand Harter'in luo.

Tuo suuri mies käveli kiihoissaan edes takaisin huoneessa. Herra Andjaldy ei katsonut tarpeelliseksi huomata tätä kiihtynyttä mielentilaa.

"Pyydän saada jättää tämän jälkirätingin. Kaksi sataa guldenia".

"Mitä se on?" kysyi Harter äreästi.

"Muotokuva on tullut".

"Mikä muotokuva?"

"Se, jonka olette Wienistä tilanneet, öljymaalaus, Elemér'in kuva".

"Olkaa hyvä ja menkää helvettiin sen kanssa!" huusi Harter raivoissaan ja heitti kynän laattialle.

Andjaldy näytti kummastuneelta ikäänkuin ei hän ymmärtäisi tätä pikaisuutta. Harter malttoi mielensä. Hän katseli tarkasti kirjurin silmiin. Hän sai katsella niin paljon kuin mielensä teki. Esirippu oli laskettu.

"Kohtasitteko portailla ketään, joka äsken meni luotani?"

"Tulen huoneestani".

"Ette siis ole nähneet ketään?"

Andjaldy osasi vastata kysymyksiin välttäen.

"Näin postimiehen, joka jätti tämän paperin. Asia on suoritettu ja on maksettava".

Harter tarkasteli vielä minutin aikaa kirjurin kasvoja, kunnes oli varma siitä, ett'ei tämä tahtonut laskea leikkiä hänen kanssansa; sitten otti hän toisen kynän kirjoituspöydältä ja kirjoittaa rapisteli nimensä posti-seteliin.

"Kas siinä, maksakaa pois. Kuvan viette rouva Lemming'ille ja sanotte että se on lahja hänelle".

Andjaldy otti postilipun ja meni tiehensä. Hän ei ollenkaan kysynyt esimieheltänsä miksi tämä suvaitsi olla niin raivoissaan ja kiukkuinen.

Postista hän toi suuren lautalaatikkoon suljetun kuvan ja vei sen Lemming'in herrasväelle.

Herra Lemming'in kasvojen puolikasta ei enää särkenyt, mutta hänen täytyi kuitenkin istua sisällä.

Herra ja rouva olivat yhdessä kun herra Andjaldy ilmoitti tulonsa.

"Mitä hyviä uutisia te tuotte?" kysyi Malvina, osoittaen hänelle sijaa.

"Herra Harter tahtoisi tehdä teille mieliksi. Hän lahjoittaa teille poikansa kuvan".

"Oi, se on jalosti tehty. Joko maalaus on täällä?"

"Olen antanut tuoda sen tänne. Laatikko puretaan juuri".

Malvina soitti kamaripalvelijaa ja käski hänen tuoda kuva sisään. Hän määräsi mille pöydälle se oli asetettava, jotta joutuisi hyvään valoon; kun se oli asetettu, otti hän lorgnettinsa, koska, niinkuin tiedetään, maalauskuvaa ei voida käsittää paljaalla silmällä.

Herra Lemmingkin oli taiteenharrastaja ja kiirehti selittämään oman käsityksensä kuvasta:

"Sangen kaunis, hieno työ; toinen käsi olisi voinut olla paremmin piirustettu! Tuo vaalea pohja tekee kasvojen värin melkein tummaksi, Rahl'in koulun on tapana tehdä kasvot tummiksi; se on valokuvan syy, että nenä on leveämpi ja silmät pienemmät kuin olivat, vaan tämä ei estä näkemästä yhtäläisyyksiä. Vai kuinka, herra Andjaldy?"

Herra Andjaldyllä ei ollut mitään mielipiteitä tässä asiassa.

"Minä en ymmärrä arvostella maalauskuvia".

Sitä paremmin Andjaldy ymmärsi eläviä kasvoja. Hänen huomionsa oli kiintynyt Malvinan kasvoihin ja tämän raittiista huulista hän huomasi, ett'ei lorgnetti ainoastaan auta paremmin näkemään, vaan myöskin kätkemään kaksi petollista kyyneltä, jotka nousevat silmiin nähdessään kuvan hänestä, joka kaikkine vikoineen kuitenkin oli hyvä poika, ja joka nuoruuden kukoistuksessa sai niin surkean surman.

Tämän tarkastelun ja äänettömän katselemisen kestäessä astui huoneesen Wienistä tuotettu kamaripalvelija, joka ei vielä tuntenut ketään kaupungissa. Ilman mutkitta huusi hän kohta:

"Jesus, Maria! tuo herra on täällä!"

"Mikä herra?" kysyi Lemming.

"Joka on maalattu tuossa".

"Missä on herra?"

"Ulkona etuhuoneesso. Minä pyysin hänen korttiansa, mutta hän sanoi, että se oli meren vahingoittama; kysyin sitten hänen nimeänsä ja tähän hän vastasi, että minä vaan menisin sisään pyytämään, että hän pääsisi 'emintimänsä' puheille".

Malvina huudahti ja piti tuolin selästä kiinni, jott'ei kaatuisi.

Hetken kuluttua ovi lensi selälleen ja kuolleeksi luultu poika astui sisään.

Täällä ei häntä vastaanotettu niinkuin isän katon alla.

Malvina juoksi ilohuudolla häntä vastaan ja sulki hänet rajusti iloiten sylihinsä. Hän suuteli nuorukaisen päätä, kasvoja, silmiä; itki ja nauroi vuorottain, kallistaen päätänsä hänen olkapäätänsä vasten! Ne eivät olleet sanoja, inhimillisiä ääniä, joita Malvina puhui hänelle; se oli riemulaulua linnun, joka poikasensa löytää.

Herra Lemming, puoliso, ja herra Andjaldy, kirjuri, katselivat toinen toistansa kummastellen. Molemmat näyttivät etsivän syytä, jonka nojalla sopii näin vastaanottaa haaksirikkoa kärsinyttä poikaa.

Elemér salli itseänsä suudella ja syleillä, ja kun se oli päättynyt, purskahti hän nauruun.

"Niin, täällä olen nyt taas, emintimäni!"

"Yhdeksänkymmentä prosenttia", mutisi Lemming itsekseen, silittäen leukaansa. Hänen huulillansa oli melkein kysymys: "kuinka uskalsitte olla kuolematta?"

"Paha, ilkeä poika!" huusi Malvina, pyyhkien pois kyyneleet batisti-nenäliinallaan. "Tuolla tavalta saattaa meidät epätoivoon! Näettekö tämän mustan puvun? Te olette pukeneet minut tähän pukuun. Ja kuinka itkinkään teidän requiem'issä".

"Minunko requiem'issä?"

"Niin juuri teidän; se oli suurenmoinen. Me maksoimme siitä kymmenen tuhatta guldenia".

"Tuhat tulimmaista! Eikö niitä voi saada takaisin pappi-roistoilta?"

"Aina sama narri kuin ennenkin. Te olette pässinpää".

"Me täällä juuri katselimme teidän muotokuvaanne, jonka teidän hyvä isänne on maalauttanut Wienissä. No älkää nyt naurako yhtä mittaa. Teidän isänne on sen minulle lahjoittanut. Herra Andjaldy on juuri sen tuonut".

Elemér huomasi nyt vasta Andjaldyn.

"Ah me tapaamme toisemme jo toisen kerran, kunnon ystävä!"

"Te olette siis jo nähneet herra Elemér'in?" kysyi Lemming, katsoen terävästi Andjaldyyn.

"Me kohtasimme toinen toistamme --"

"Ettekä sanoneet meille mitään?"

"Ei kukaan ole minulta kysellyt".

"No se on omituista! Tämä Andjaldy on peijakkaan hidas ihminen. Kuuletteko armaani!"

Malvina ei kiinnittänyt huomiotansa siihen.

Herra Andjaldy tarttui hattuunsa ja jätti hyvästi.

"Minun täytyy mennä; hyvää yötä!"

Mitään käden suutelemista ei tällä kertaa tapahtunut.

Herra Lemming katseli kelloansa ja huomasi että sen oli aika panna maata, joka äsken oli parantunut sairaudesta.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei saanut olla kuulemassa kaikkia niitä merkillisiä seikkoja, jotka pelasivat herra Elemér'in niin merkillisellä tavalla. Vaan huomenna hän kuulustelee niitä rouvaltansa. Nyt oli tohtoria totteleminen. Lääkärin määräys on pyhä käsky. Hän pyysi sentähden saadakseen toivottaa itsellensä hyvää yötä.

Vaan oikeastaan hän ajatteli itsekseen: "on paljoa viisaampi, että tämä nuori mies on yksinään rouvan kanssa, joka on hänelle äidin sijassa, kuin että olemme kaikki kolme yhdessä. Tämä nuori mies tarvitsee nyt epäilemättä rahoja; matkapassin on hän saanut isältänsä ja jos Lemming jää, niin hänen kukkaronsa kaula varmaankin pitenee. Puhukoon siis rouvan kanssa, minä olen nukkuvinani".

"Te olette siis jo olleet isänne luona?" kysyi Malvina, kun olivat kahden kesken.

"Kävin siellä; hän ajoi kuin ajoikin minut jo ulos".

"Voi teitä huliviliä, nyt olette varmaankin taas käyttäynyt sopimattomasti ja uudestaan ärsyttänyt isäänne".

"Entäs sitten?"

"Mitä olette tehnyt?"

"Olen ollut niin hävytön, ett'en uponnutkaan mereen".

"Mitä nyt taas lörpötätte?"

"Tietysti sulaa panettelemista. Se on parantumaton tauti minussa; minä myönnän sen. Isäni on itse hyvyys ja rakkaus, sen sinä paraiten tiedät, emintimäni. Mutta minä ai'on olla yhtä kovasydäminen ja kiittämätön häntä kohtaan, kuin sinä olit. Minäkin ha'en eroa hänestä".

"Mutta, hyväinen aika, malttakaa toki mieltänne!"

"Enkö minä rukoillut sinua, kun ai'oit erota meistä? Ja enkö tänään myönnä että kuitenkin teit oikein? Jos olisit häntä vihannut, niin sovinto kenties olisi voinut tapahtua, mutta sinä ylenkatsoit häntä, ja se teki asian auttamattomaksi. Minä olen käyvä oikeudessa äidinperinnöstäni. Mutta puhukaamme hauskemmista asioista".

"Hyvä, Elemér, sangen hyvä; mutta ensimmäinen kysymys on: kunnes oikeuden-käynti on päättynyt -- ja sitä voi kestää kauan kyllä, sillä isänne on mahtava herra -- mistä aiotte elää?"

"Hahahaa' Voinhan ostaa itselleni ruukun ja tulla teidän luo joka päivä, päivällisen jälkeen, saamaan vähän tähteitä".

"Älkää puhuko niin, muuten tukistan teitä. Suuri veitikka kun olette, tiedätte varsin hyvin, että niin kauan kuin minulla on leipäpalanen, ei teiltä tule puuttumaan puolta siitä. Mutta asua minun luonani ette voi, sillä te olette jo pitkä poika ja maailma voisi ruveta puhumaan asiasta; sitä paitsi on Lemming'in ja Harter'in väli semmoinen, jotta ei olisi viisasta menetellä aivan suorasti häntä kohtaan. Me emme anna teidän nälkää kärsiä, mutta tähän asti olette ollut kavaljeri ja tottunut kuluttamaan ainakin sata guldenia kuukaudessa. Että näytätte renttumaiselta ei käy laatuun. Siis on jotakin keksittävä".

"No, minä arvaan että pian jotakin keksitte".

"Vai minäkö?" huusi Malvina, sydämellisesti nauraen. "Kas kuinka tuo veitikka minun tuntee. Minun pitää hänelle jotakin keksiä. Ajatelkaamme. Mistä kivestä hänelle voitaisiin öljyruukkua tehdä?"

Malvina pani toisen kätensä ruusunvärisen sormenpään huulillensa ja mietti. "No, yksi keino minulla on!" sanoi hän ja hänen etsivä silmänsä kiintyi muotokuvaan. "Tuo muotokuva".

"Tämä muotokuvako?"

"Niin, teidän muotokuvanne".

"Pitääkö minun ottaa se selkääni ja mennä tarjoamaan sitä kaupaksi?"

"Kuva on minun, ymmärrättehän! Minä olen sen tilannut. Se tuli maksamaan kolme sataa guldenia. Ne täytyy sekä Lemming'in että Harter'in maksaa. Minä otan sen hinnan molemmilta, ja siitä tulee sentään jotakin teille. Kuva jää tänne. Aivan luonnollista on siis että Lemmingkin maksaa maalauksesta, joka hänen salonkiansa kaunistaa. 200 guldenia annan teille kohta, enempää ei ole piirongissani. Jos ei Lemming olisi pannut maata, saisi hän maksaa kolmannen sadan. Nämä kaksi sataa riittäkööt siis huomiseksi, s.o. kaksi kuukautta".

Elemér suuteli Malvinan kättä.

"Olenhan sanonut, että sinä olet rakastettavin emintimä maailmassa".

"Kas niin, ei mitään imartelemista, miettikäämme mitä muuta voidaan tehdä. Kuolemanne kautta olette saattaneet meidät hyvin turhiin kustannuksiin. Tiedättekö että me teidän muistoksenne olemme teettäneet suuren graniti-patsaan, joka maksoi 2,400 guldenia?"

"Kauheata! Kuolleethan tuhlaavat rahoja aivan hulluuteen asti".

"Osoitus jälkeenjääneitten surun suuruudesta. Mutta päähäni pistää jotakin. Lemming'illä on monta tuttavaa raha-maailmassa. Ehkä voitaisiin myydä hauta ja patsas jollekin, joka tarvitsee sitä paremmin".

"Hahahaa!" nauroi Elemér. "Tämä kosto _non plus ultra_ kekseliäisyyttä tuhlaajapojalta. Kelvoton nousee kuolleista ainoastaan myymään hautansa ja hautakivensä ja elääksensä vielä vähän aikaa isänmaassansa niin kauan kuin hautakivestä saadut rahat riittävät. Tätä temppua ei kukaan ole tehnyt ennen minua".

Malvina itse nauroi sydämen pohjasta tuhlaajapojan kevytmieliselle puheelle.

"Vähäksi aikaa olette pelastunut; sanokaa nyt kauniisti emintimällenne hyvää yötä ja menkää kotia. Missä teidän kapineenne ovat?"

"Kapineeniko? Atlantic'in majassa kuusi syltä meren pinnan alla".

"Ette siis saaneet mitään pelastetuksi?"

"Ei edes kaulaliinaakaan".

Elemér'illä ei todellakaan ollut mitään kaulaliinaa. Hänen paidankauluksensa oli napitsematta leveillään molemmille puolin.

"Ette siis voi mennä siistiin ravintolaan illallista syömään. Odottakaa":

Malvinalla oli kaulassa ohut musta kaulavaate, hienoilla pitseillä reunustettu. Sen hän riisui kaulastansa ja pani Elemér'in kaulaan.

"Herra maankuleksija, te olette niinkuin puusta pudonnut hirtehinen; nyt näytätte ainakin ihmiseltä. Suudelkaa kättäni ja menkää tiehenne. Minä odotan teitä huomenna päivälliseksi ja silloin saamme jatkaa keskusteluamme teidän asioistanne".

"Tuosta suuresta taakasta, joka on pudonnut sydämeltäni".

Elemér suuteli hellästi Malvinan kättä ja meni.

Ovessa Malvina huusi hänen jälkeensä:

"Tulkaa takaisin, niin saatte vielä jotakin".

Hän tuli ja sai suutelon poskelleen. Malvina juoksi sitten sisään makuuhuoneesensa.

Mutta junkkeri Elemér juoksi täyttä laukkaa rappusia alas ja suoraan ulos kadulle niin pian kuin nuori ihminen voipi, jolla ei pitkään aikaan ole ollut äyriäkään ja jonka taskussa 200 guldenia nyt polttaa.

Asunnon hankkimista hän kaikkein vähimmin ajatteli. Hän seisatti ensimmäisen ajurin, minkä vaan löysi, ja käski tämän ajaa niinkuin hengen kaupalla. Lupaus juomarahasta lisäsi vieläkin vauhtia.

Elemér tuli asemahuoneelle oikeaan aikaan.

Hän lunasti kohta pääsylipun ja hän hyppäsi junaan kun kolmas kerta soitettiin. Minnekä nyt? Hänellä oli vaan yksi ajatus.

Olikohan kukkia kasvanut niistä siemenistä, jotka hän oli etelästä lähettänyt?

"Kuinka vuokraajain käy Nadasch-arolla?" oli hänen ainoa kysymyksensä ollut Andjaldylle, joka oli toimittanut hänen kirjeensä perille.

"He elävät suuressa kurjuudessa".

Tämä sana karkoitti kaikki muut ajatukset hänen mielestään.

Matkarahoja oli hänellä juuri sen verran että sai ajurin ja rautatiematkan maksetuksi. Noita kahta sataa ei saatu koskea. Hän tyydyttää sentähden ruokahaluansa ainoastaan pienellä vehnäleivällä. Kentiesi heillä ei ole sitäkään.

Rautatie-vaunuissa uni hänet valloitti; hän heräsi vasta jokseenkin myöhään aamulla konduktörin huutaessa hänen korvaansa sen aseman nimen, jossa hänen oli pois astuminen. Se oli eräässä pikkukaupungissa Unkarin aromaalla.

Elemér katsoi kohta ympärilleen, hakien kyytimiestä.

Asemahuoneella seisoi ainoastaan yhdet rattaat, joidenka omistajan kanssa hän pian sopi. Ajuri pyysi vähän ja lupasi vielä vähemmän. Hän lupasi ajaa lähimpään kylään, armollinen herra saisi sitten pitää huolta siitä, kuinka sieltä pääsisi.

Vaunuissa oli ainoastaan lauta istuimeksi.

"Kuules, toveri, eikö sopisi panna vähän olkia vaunuihin?" kysyi Elemér.

"Olkiako?" kertoi ajomies, "niitä me söisimme, jos vaan olisi".

Elemér ei tätä vastausta ymmärtänyt. Hän tuli kaukomailta, minne huuto isänmaan hädästä ei ollut kuulunut.

Selittääksensä asiaa näytti ajuri hevosen pääkopsan. Siinä oli hienoksi hakatuita poppeli-vesoja.

"Tässä on kauroja".

Eväspussistaan otti mies kiilan-muotoisen kummallisen esineen, saman-värisen kuin maa.

"Tämä on leipää".

"Mistä se on leivottu?"

"Hienonnetuista ja liisillä sekoitetuista mais-oljista".

Elemér rupesi nyt katsomaan ympärillensä. Vasta nyt hän huomasi mikä erämaa hänen eteensä levisi.

Se seutu, jonka kautta hän eilen matkusti, oli vielä paratisin kuvana. Tonavan toisella puolella oli vielä vihannuutta ja peltoja, riihissä puitiin, vaan täällä oli kaikki autiota, paljasta ja tyhjää.

Hevoset olivat kurjia ja jaksoivat tuskin liikkua. Edistyminen oli niin muodoin sangen surkeata, vaikka ajomies ahkerasti piiskaa heilutti. Toinen kummallinen seikka esti kulkua. Karjalaumoja ajettiin tomuista tietä myöten ajajia vastaan niin paljon että Elemér'in kiusaksi täytyi seisahtua; sillä eläimet eivät väistyneet pois tieltä, ei silloinkaan kun väliaika tunkesi ruumiisen.

"Onko täällä markkinat?" kysyi Elemér.

"Ei suinkaan, armollinen herra, ajavat vaan karjoja talveksi Tonavan toiselle puolelle. Täällä ei enää ole oljenkorttakaan, jota voisivat syödä".

Elemér käsitti nyt tuon surkean ammonnan, jolla nuo tuhannet laihat elukat ilmaa täyttivät.

Jaksaisivatko todellakin kulkea Tonavan toiselle puolelle?

Ihmiset, kohdatessaan toinen toistansa tiellä, eivät enää tervehtineet. Se oli voitettu joukko, joka teki pyhiinvaellusta.

Siellä täällä oli kaatunut elukka tiellä. Se jäi sinne.

"Eikö voisi käyttää lihaa?" kysyi Elemér.

"Miksikä liha kelpaa kun ei ole suoloja?"

"Eikö ole suoloja?" sanoi hämmästynyt Elemér.

"Ei ole".

Tie oli jotensakin pitkä. Väsyneet hevoiskaakit kulkivat suurella vaivalla.

Jo kaukaa näkyi sen kylän kirkon torni, johonka oli lähdettävä. Vaan oli ikäänkuin se itse olisi ollut mutkalla, eikä tahtonut lähemmäksi tulla. Oli jotensakin myöhäistä, kun saapuivat tien varrella olevaan ravintolaan, jonka edustalle ajuri pysähtyi, antaakseen hevostensa levätä.

Nyt eivät enää olleet kaukana periltä. Elemér maksoi ajurin eikä malttanut odottaa hevosten tointumista, vaan jatkoi matkaa kylään päin jalkasin. Sinne tultuansa hän kysyi kylänvoutia. Tälle hän ilmoitti olevansa matkalla Nadasch-arolle ja tahtoi hevosta rehellistä rahapalkkiota vastaan.

Kylänvouti oli huonolla tuulella. "Vaikka tukatin maksaisitte, ette täältä voi saada hevosia".

"Miksi ei?"

"Siksi ett'ei niitä ole".

"Minne ne ovat lähteneet?"

"Me olemme tänään tappaneet ne kaikki".

"Miksi sen teitte?"

"Päästäksemme näkemästä niiden tuskia. Kolmekymmentä viikkoa olemme turhaan odottaneet saavamme nähdä ruohon kortta maassa".

Elemér alensi vaatimuksiansa yhä enemmin.

"Onko täällä mitään ravintolaa, jossa voisi saada pikarillisen vettä ja leipäpalasen?"

"Jos meillä olisi vettä ja leipää, niin olisimmekin suuria herroja. Täällä ei asu mitään ylimyksiä".

"Sitä, jolla on leipää, pidetään siis ylimyksenä?"

Elemér'iä ravistutti vilu, vaikka aurinko paahtoi palavasti.

"Oletteko kuulleet mitään talonvuokraajista Nadasch-arolla, kuinka heidän käy?"

"Nyt ei kukaan tiedä uutisia naapureistaan, ei kukaan käy kylässä. Ehkä te aiotte lähteä sinne?"

"Ai'on. Onko pitkä matka?"

"Ainakin kolmen tunnin matka. Menkää vaan oikealle, itään päin; ette voi eksyä tieltä; korkea savutorvi osoittaa kaukaa missä Nadasch-aron polttimo on. Luulen sen seisovan, niinkuin kaikki muutkin polttimot, kun ei ole mitään poltettavaa".

"No, voitteko antaa minulle edes keppiä matkatoveriksi?"

"Siinä voin teitä palvella; kerjäläissauvoja täällä vielä löytyy".

Elemér rupesi kulkemaan autiota seutua myöten, joka kaikkialla oli kamalan näköinen.

Oli vallan hämärä kun hän saapui taloon. Portti näytti jo olevan suljettu. Hän huusi pihalle päin, että tultaisiin avaamaan; kun ei kukaan tullut, avasi hän itse portin ja meni pihalle.

Ei mikään koiranhaukunta häntä vastaan-ottanut, ja se häntä kummastutti. Mutta vielä kummempi hänestä oli että kyökin ovi oli suljettu. Eivät suinkaan vielä olleet levolle menneet?

Tarkemmin ympärillensä katseltuaan, havaitsi hän ett'ei mitään jälkiä näkynyt portaitten hienossa tomussa. Täällä ei siis asunut ketään.

Hän katsoi ikkunoista sisään; ei missään kynttilän valoa näkynyt. Hän meni työväen asunnoille; nämäkin olivat suljetut. Hän kävi tallissa ja läävässä; kaikki tyhjinä.

Koko talo, koko talo tyhjänä; ei oljen-korttakaan näkynyt. Ladolla oli olkikatto; tämä oli puoleksi revitty. Silppukone ja oljen tähteet osoittivat mihin tarpeesen katto oli tullut käytetyksi.

Hän meni alas puutarhaan. Puissa ei ollut lehtiä eikä hedelmiä. Viisikymmen-vuotiset hedelmäpuut oli kuivuus halaissut latvasta juureen asti ja tarhamaa oli täynnä halkeemia ja loukkoja, niin kuin hyytynyt laava-virta.

Hän tuli pieneen, paju-oksilla aidattuun tarhaan; siellä löysi hän etsimänsä.

Siellä olivat nuo etelän kukkaset, joiden siemenet olivat tulleet kaukomailta. Hän tunsi ne. Siinä ne ovat.

Kuihtuneet olivat, tomuksi poltetut, kuolon seppeleeksi muuttuneet.

Mutta niitä oli kuitenkin ollut; ovat kasvaneet ja kukoistaneet hellän käden hoitamina.

Missä hän on, joka niitä on hoitanut? Mihin koko perhe on joutunut? Ei kukaan voi hänelle tietoa antaa. Ei ole elävää olentoa, joka voisi kaikunakaan vastata hänen kysyvään ääneensä; ei kuulu linnun liverrystä eikä mehiläisten surinaa. Kukat yksistänsä puhuivat.

Pienen puutarhan keskikohdalla on hiekkakumpu, joka ennen oli ollut turvepenkkinä, mutta nyt oli ihan paljas. Siihen nuorukainen istuutuu ja rupeaa puhumaan kukkasille, noille kuihtuneille kukkasille. Kaikki on äänetöntä, autiota hänen ympärillänsä.

Tämä nuorukainen, joka nauroi kun hän karkoitettiin isän kodista ja teki pilkkaa omasta hautauksestansa, rupesi nyt pää kuihtuneelle turvepenkereelle kallistuneena, kenenkään näkemättä ja kuulematta, katkerasti itkemään.

Tällä vuotehella kului yö. Siinä hän uneksi valveilla yön pitkät hiljaiset tunnit, yksinänsä tässä suuressa avarassa haudassa, jonka pohjana oli koko maa ja seininä neljä ilmansuuntaa. Aamu tuli, hän valvoi vielä. Silloin taittoi hän yhden noista kuihtuneista kukkasista, jotka olivat hänelle niin tutut ja jotka olivat niin eroavia Unkarin kukista. Sen hän pani lompakkoonsa ja meni samaa tietä mitä tullut oli.

Tuo nuori herra sai mennä jalkasin rautatielle asti, vaikk'ei ollut tottunut semmoisiin marsseihin. Hän ei voinut saada vaunuja mistään hinnasta, vaan sai kulkea jalkapatikkaa niinkuin muutkin köyhät raukat.

Matkalla maistoi hän maisin-oljista tehtyä leipää; muuta ei ollut saatavissa, eikä hän ollut syönyt mitään 36 tunnin kuluessa. Tästä leivästä oppi hän paljon muutakin, jota ei ollut ennen tietänyt.

Rautatien asemalle tuli hän keski-yöllä, jotta juuri ennätti astua junaan. Siinä olisi hän levännyt, jos olisi saanut aromaan autiokuvaa mielestänsä poistetuksi. Yön pimeydessäkin näki hän yhä vaan tuota mustaa aromaisemaa, joka olisi ollut paratisi, ellei taivaan kirous olisi sitä polttanut.