Part 13
Hän ajatteli: tuon maiseman kaltainen minun sieluni on.
* * * * *
Kaksi päivää Elemér oli meno- ja tulo-matkalla. Myöhään iltapäivällä hän taas oli Pesth'issä.
Hän riensi heti Lemming'ille; jo eilen päivällisellä hänen olisi pitänyt olla siellä. Hän pudisti tomun vaatteistansa, ett'ei huomattaisi mitään tuosta kummallisesta jalkapatikasta. Hänen jalkansa olivatkin niin väsyneet, että tuskin jaksoivat toinen toistansa seurata.
Kamaripalvelija, joka oli ilmoittava hänen tulonsa, sanoi hänelle edeltäkäsin: että herrasväki juuri oli menossa sirkukseen. Pyydettyänsä saada puhua muutaman sanan, pääsi hän kuitenkin sisään.
Malvina oli täydessä teateripuvussa ja herra Lemming veti juuri glacé-hansikkaat käsiinsä.
Levottomalla mielellä vastaan-otti hän tuon nuoren herran.
"Kylläpä te tulitte kauniisti!"
"Minä satuin hiukan viipymään".
"Hiukan, sanotte. Jos olisimme eilen odottaneet teitä päivälliselle, niin ruoka olisi tullut jotensakin kylmäksi. Missä olette te oleskelleet?"
"Saat kysyä, minä en kuitenkaan sitä tunnusta".
"Olette kaiketi olleet juomatoverien seurassa paikoissa, joita ei sovi mainita siistille ihmisille. Näen silmistänne, ett'ette ole nukkuneet ollenkaan. Näytätte siltä kuin olisitte korttia lyöneet ja olleet juomatiellä kaksi päivää ja kaksi yötä; tuosta yöllisestä ilosta nyt tuskin jaloillanne pysytte, näyttää siltä kuin olisitte tanssineet kaksi yötä".
"Toru vahvasti, rakas emintimäni, minä ansaitsen kaikki moitteesi. Kaikki mitä huonoa sinä voit ajatella ei ole niin huonoa kuin se, mitä minä olen tehnyt. Olen kelvoton, kunnoton raukka, tiedäthän sen".
"Se on paha kyllä teille. Minä ponnistan voimiani teidän hyväksenne ja te ette huoli minusta edes sen verran, että annatte minun tietää missä oleskelette. Panen vetoa siitä, että jo olette tuhlanneet rahanne kaikki".
"Oi kuinka verrattoman hyvin te minua tunnette".
"Menkää nyt, minä suutun teihin. En huoli teistä enää tänään. Hankkikaa itsellenne asunto ja nukkukaa tarpeeksi. Minä olen todellakin suutuksissani".
Herra Lemming katsoi nyt sopivaksi säestää julmistunutta puolisoansa ja kääntyi hänkin Elemér'iä vastaan.
"Jaha, mon cher, tämä ei kelpaa ajan pitkään. Te ette ymmärrä sitä tilaa, johon olette itsenne saattaneet. Te väärinkäytätte heikkouttamme sentähden että liiaksi teitä hyväilemme. Te vietätte huonoa elämää, mon cher, muiden kustannuksella alinomaa eläen, olette kevytmielinen muiden kustannuksella ja pilkkaatte sitten omaa häpeäänne -- niin ei siveä ihminen tee".
Elemér punastui ankarasti, vaan hän ei sanallakaan vastustanut, pusersi vaan huulensa yhteen ja loi silmänsä maahan. Torukoot!
Vaan Lemmingin lausuessa tuon loppulauseen ja kun hän oikein oli vauhtiin pääsemäisillään saarnassansa, tuuppasi Malvina häntä hiljaa kylkeen, mennen hänen ja Elemér'in väliin, ja katkaisi hänen puheensa.
"Hyvä Lemming, ei kukaan ole käskenyt sinua sekauntumaan tähän asiaan. Elemér on kyllä kevytmielinen, mutta mitään huonoa ei hän ole tehnyt; sitä ei kukaan sanoko minun kuullen. Jos hän on tuhlannut, niin on hän omia rahojansa tuhlannut, ja mitä hänen edestänsä on maksettu, se on otettu hänen omaisuudestansa. Ja nyt hän kadottaa senkin, mitä ymmärtäväisemmät hänen omaisuudestansa heittävät ulos ikkunasta. Älä ollenkaan häntä moiti. Minä voin sitä tehdä, sillä minä tarkoitan hänen parastansa. Mutta te muut saatte olla sekauntumatta tähän. Tämä asia on aivan meidän kesken".
Malvina napitsi kauniin valkoisen hansikkaansa ja kääntyi Elemér'in puoleen.
"Te herra tuhlaaja-poika, minä annan teille tiedoksi että olemme myyneet hautapaikkanne l,000:stä guldenista. 10:ksi kuukaudeksi olette siis turvattu; mukautukaa siihen. Sill'aikaa ehkä jotakin keksitään. Oletteko tyytyväinen minuun?"
Elemér nyykäytti päätään.
"Hän ei kiitäkään!" mörisi Lemming itsekseen, tarjoten Malvinalle käsivartta.
Elemér hiipi hitaasti ja hiljaa heidän jäljissään.
Ennenkuin Malvina astui vaunuihin, jotka olivat portilla, katsoi hän vielä kerran taakseen ja, antaen tuolle kevytmielisellä nuorukaiselle kättä, sanoi hän:
"Kas niin, nyt en ole suuttunut enään".
12 Luku.
Katkeraa leipää.
Mutta mihin aro-talon asukkaat ovat joutuneet?
Tuon kovan koetuksen jälkeen, joka oli kohdannut Bilágoschin perhettä, oli ensimmäisenä ja tärkeinnä toimena se, että sairas perheen-isä oli vietävä Pesth'iin ja kysyttävä lääkärein neuvoa hänen suhteensa.
Eihän varmaan tietty oliko hän halvautunut vaiko mielettömäksi käynyt. Kysymys oli vaan kuka häntä saattaisi ja kuka kotiin jäisi.
Rouva Bilágoschi oli itse niin hermoton, että näytti mahdottomalta lähettää hänet yksinänsä hänen tylsämielisen puolisonsa kanssa matkalle. Eikä myöskään käynyt jättäminen sairasta yksistään Ilonkan hoitoon; vaan jos molemmat häntä seuraisivat, kuka silloin hoitaisi toista onnetonta perheessä, tuota kuuromykkää lasta?
Tästä oltiin hyvin huolissaan. Sen Böschke kuuli ja hänellä oli kohta neuvo käsillä.
"Lähtekää molemmat Pesth'iin sairaan herran kanssa. Pientä kuuromykkää minä kyllä hoidan. Uskokaa koko talo minulle. Ei höyhensulkakaan ole katoova teidän poissa ollessanne".
Tähän ei ollut mitään sanomista; talo ja lapsi oli jätettävät Böschken huostaan.
He hiipivät pois tuon pienen raukan luota aamulla kun hän vielä nukkui. He eivät häntä herättäneet jäähyväissuutelolla, ett'ei hän itkisi heidän lähdöstänsä. Böschke vannoi kaiken pyhän kautta suojellakseen pienokaista yöt päivät.
Sairaan tähden oli heillä monta vastusta tiellä.
Hän ei tahtonut liikahtaa paikasta, mihin kerran oli istuutunut. Hän ei syönyt jos ei häntä suorastaan ruokittu; hän oli kuin pieni lapsi, joka ei vielä osaa käyttää jäseniänsä.
Pääkaupungissa neuvoteltiin taitavimpien lääkärien kanssa. Nämä antoivat sangen vähän lohdutusta. Tämä tauti on pitkällinen, sanottiin, ainoastaan kuolema sen lopettaa. Paras neuvo, mitä he taisivat antaa, oli se, että lähdettäisiin takaisin maalle sairaan kanssa viheriöivän luonnon helmaan! --
Siellä hän oli käynyt mielettömäksi.
Vaan ei löydy rohtoja tätä tautia vastaan pääkaupungin seitsemässä aptekissa.
Eräänä aamupäivänä, kun lääkäriä odotettiin, näki Ilonka alhaalla kadulla erään talonpoikais-naisen pienen pojan kanssa. Nainen kantoi suurta vaatemyttyä selässään.
"Katso äiti", sanoi Ilonka, "jos en tietäisi että Böschke ja pikku veli ovat siellä kotona, niin sanoisin: katso tuossa he ovat".
"Kuinka sinä niin arvelet", sanoi rouva Bilágoschi, "eiväthän nuo ole heidän näköisiä".
Talonpoikaisnainen seisahtui ulkopuolelle sitä ravintolaa, jossa Bilágoschi asui, ja teki kysymyksiä. Muutama hetki sen jälkeen aukeni ovi ja he astuivat sisään.
Nyt he kohta tunnettiin. Päivettyneitä, pölyisiä kiireestä kantapäähän olivat molemmat, sekä Böschke että tuo kuuromykkä lapsi.
"Mitä Jumalan nimessä on tapahtunut?" huusi rouva sill'aikaa kuin Ilonka riensi syliinsä sulkemaan pienen veljensä. Lapsi vaipui uupuneena ja itkien hänen syliinsä.
"Mitäkö on tapahtunut, mitäkö on hätänä?" kertoi Böschke laskien suuren myttynsä lähimmälle pöydälle, niinkuin se olisi ollut sopivin paikka. "No kyllä minä kerron kaikki järjestyksessä niinkuin se tapahtui. Mutta jos saan luvan, niin nyt käyn istumaan, sillä me olemme kävelleet tänne ja minä olen kantanut pikku herraa käsivarrellani kun hän oli väsynyt".
Näin sanoen kävi hän istumaan ja, vedettyänsä jalkaan kengät, joita hän tähän asti oli kädessään pitänyt, jaksoi hän ruveta kertomaan asiat alusta asti.
"Niin, neljä päivää armollisen herrasväen lähdettyä tulee vaunut ajaen sekä vaunuissa punatukkainen viskaali ja laamauni. Paitsi niitä kirjuri ja heitukka, Päästyänsä sisään nämä herrat eivät tehneet mitään kysymyksiä eivätkä odottaneet semmoisia, käskivät vaan kirjurin istumaan. Tämä rupesi kirjoittamaan montako peiliä huoneessa oli, montako tuolia, montako piironkia! 'Hm', ajattelin minä, 'mitähän tästä tullee?' Sitten kysyivät minulta oliko minulla piirongin avaimet. Minä myönsin, sillä minkätähden valehtelisin? Sitten piti minun jättää ne heille, sanoivat, mutta minä vastasin: enpä anna, en itse perkeleellekään! No se oli yhdentekevää. He sytyttivät kynttilää, ottivat esille lakkaa ja rupesivat lakkaamaan pieniä papereja lukonläpien eteen. 'Kuulkaa herrat, tuota en suvaitse, että tuolla lailla lakkaatte huonekalujamme. Täällä on kaikki uskottu minun huostaani, enkä minä salli mitään koskettaman isännän poissa ollessa'. Nain sanoin minä. Silloin huusi punatukkanen viskaali: 'miksi ei hän ole kotona? Juuri sentähden kirjoitamme kapineet, että hän on karannut perheensä kanssa'."
"Karannut!" huudahti rouva Bilágoschi ja peitti häpeästä hehkuvat kasvonsa. "Mekö olisimme karanneet!"
"No, no, älkää olko millännekään; minä hankin teille paikalla hyvitystä. 'Jos te rohkenette sanoa että isäntäni on karannut, niin saatte itse karata tavallista pikemmin, sama se, josko oven tai ikkunan kautta!' Punatukka käski minun olla vaiti, muuten saisin korvapuustin. 'Koettakaa vaan', sanoin minä, 'mutta samassa te, hyvä herra, menetätte puolet punasesta parrastanne'. Toinen herra kuiskasi hänelle jotakin latinaksi, arvattavasti häntä rauhoittaaksensa. Hän kääntyi sitten minun puoleeni, luullen minua niin tyhmäksi, että uskoisin kaikki mitä hän sanoi. 'Kuules, sisar, tilan-omistaja tahtoo vuokraa talostansa ja me olemme tänne lähetetyt ottamaan takavarikkoon irtaimen omaisuuden. Me emme vie täältä mitään, me kirjoitamme vaan luettelon kaikesta, ett'ei kukaan muu sitä tekisi. Sentähden on parasta, että sinä annat avaimet, muuten minun täytyy avata lukot väkivallalla'. Noin hän saarnasi kunnes sai minut avaamaan lukon toisen perästä. Sitten vetivät esille kaikki mitä löytyi, vaippoja, hameita, pöytäliinoja, serviettejä, ja kirjuri pani kirjaan jok'ainoan kapineen. Minä katselin. Mutta kun kajosivat neidin vaatteisin, sanoin minä heille: 'älkää koskeko sitä, se on neidin'. He nauroivat minulle ja rupesivat niitäkin esille repimään, niinkuin kaikkea muutakin. Se oli synti ja häpeä! Veri nousi kasvoihini nähdessäni ett'ei tuommoiset vieraat herrat hävenneet nyppiä esille siveän neitosen valkoisia liinavaatteita ja lukea niitä kappaleittain. Mutta kun tarttuivat kauniisin kudottuihin kauluksiin, niin en voinut enää malttaa mieltäni. 'Mutta kuulkaa, hyvät herrat, tuota ette ota luetteloon muun joukkoon. Neiti on ne omakätisesti kutonut; hän ei käytä muita koristuksia kuin näitä hienoja kutimia, suurin hävyttömyys olisi näitä ryöstää kun eivät ole isännän, vaan neidin'. Kirjuri käski minun olla 'haukkumatta'. Se oli törkeätä, mutta minä rauhoituin enkä tokaissut mitään törkeätä vastaukseksi, en sanaakaan, otin vaan läkkitolpon ja kaasin sen sisällyksen sille paperille, johon hän kirjoitti, ja maalailin sitä sitten kämmeneltäni. Nyt yritti hän lyömään minua, mutta minä hieroin hänen naamaansakin samalla kämmenellä, jott'ei erittäin kauniilta näyttänyt".
"Mutta teithän sinä suuren tyhmyyden", sanoi Ilonka kummastellen.
"Niin itselleni kyllä, vaan vähätpä siitä! Nyt tulee paras juttu. Lakimies joutui raivoon ja huusi pandurillensa, että toisi käsipuut minua varten ja vangitsisi minut. Mutta minä en ollut ikävissäni tästä, vaan huusin ulos ikkunasta: 'Marcz, Pischta, Fautschi, tulkaa sisään seipäillä ja kirveiltä varustettuina. On ryövärejä talossa! Apua, apua!' Teidän olisi pitänyt nähdä kuinka nyt lähteä tassuttivat ulos takaoven kautta. Pelästyksissään panduri jätti kivärinsäkin minun käsihini, kun minä vetäisin hänen kaulaliinansa hieman kireemmälle kuin häntä miellytti. Joka ensimmäiseksi vaunuihin pääsi, hän oli onnellinen. He hävisivät tietämättömiin ikäänkuin ei heitä olisi ollutkaan. Kun yksin jäimme, rupesimme pelkäämään että kuitenkin olimme tehneet jotakin hullunkurista. Arvattavasti nuo herrat palajaisivat voimakkaampina meidät rautoihin panemaan ja viemään meidät pois. Vaan minä en voi siihen mitään, että sydäntäni särki kun panivat luetteloon neiti Ilonkan koruommellut paidat".
Tuo hyvä sielu ei voinut olla kyyneleitä vuodattamatta näitä sanoja lausuessaan.
"Ja sitten? Mitä sitten tapahtui?" kysyi rouva.
Böschke pyyhki hihallaan silmiänsä ja rupesi taas reippaasti kertomaan.
"Me ymmärsimme ett'ei siellä enää voitu mitään tehdä. Kaikki kalut ottaa tilan-omistaja maksamattoman talonvuokran edestä, eivätkä ne enää ole meidän isäntämme omia; joka ottaa ne haltuunsa, hän kyllä niistä huolta pitää. -- Maailma on suuri, jokainen saa hakea siinä soppensa. Me emme jääneet taloon yöksi, minä otin ensimmäisen lakanan, mikä käsiini sattui, sain tämän mytyn kokoon, heitin sen selkääni, otin pojan käsivarrelleni ja menin ulos avaraan maailmaan, ja nyt me olemme täällä".
"Onneton", huusi Ilonka säikähtyneenä. "Etkö tiedä että tämä on varkaus? Sinä olet varastanut meille, mitä on takavarikkoon otettu".
"Älkää olko millännekään, neitiseni, minä tunnen tuota paremmin. Kolmen herrasväen luona, joita olen palvellut, on ryöstö tapahtunut, ja he ovat talosta pois joutuneet, sen jälkeen kuin minä arolle tulin, sillä siellä on mahdotoin toimeen tulla. Silloin olen nähnyt ett'ei saa koskea herran eikä rouvan eikä talonväen vaatteita. Sitä laki ei salli, sen tiedän minä yhtä hyvin kuin parahin lakimies. Sentähden maalasin tuon ahneen kirjurin kasvot, koska hän otti mitä ei hänelle kuulunut. Olkaa hyvä ja olkaa huoleti minun puolestani; Böschke kyllä vastaa tyhmyyksiin. Minä otin ainoastaan mitä eivät saa ryöstää isännältäni, ja sitten tämän rakkaan pienen aarteen".
Näin sanoen meni hän pienen mykän pojan luo, joka uupuneena oli vaipunut äitinsä syliin, ja polvistuen pojan eteen suuteli hän suutelemistansa hänen käsiänsä, kysyen oliko hän pahasti väsynyt. Ja kuitenkin oli Böschke käsivarrellansa kantanut häntä tänne.
Rouva Bilágoschin suru ilmauntui nyt haikealla tavalla. Hän painoi mykkää lasta sydäntänsä vasten ja itkeä nyyhkytti.
"Me olemme kerjäläisiä, lapseni, kerjäläisiä, kodistamme karkoitetut!"
Tuo rouva parka ei voinut enää hillitä murhettansa. Ilonka ei itkenyt äidin kanssa. Hän pusersi huulensa yhteen, tarkasti ainoastaan ympärillä olevia, ikäänkuin laivan perämies myrskyssä.
Sill'aikaa kuin rouva Bilágoschi itkeä nyyhkytti, istui perheen-isä nojatuolissa eikä näyttänyt kuulevan eikä ymmärtävän mitään siitä, mitä tapahtui ja puhuttiin. Taikka hän kuuli ja ymmärsi kaikki ja oli tuskissaan siitä, vaan hänen sielunsa ei hallinnut hermoja eikä voinut ilmoittaa mitä tunsi. Tylsästi tuijotti hän eteensä ilmaan.
Ilonka viittasi palvelijalle, että hän tahtoi olla yksinänsä. Böschke ymmärsi viittauksen.
"Minä en mene ulos, neiti, tahdon jäädä luoksenne kurjuuteen. Sanokaa minusta mitä tahdotte. Ehkä minäkin voin antaa jonkun hyvän neuvon. Ette saa lähettää minua pois, antakaa minunkin kuulua teihin".
Ilonka nyykäytti äänetönnä päätänsä, pusertaen uskollisen palvelijan karheaa kättä, ja meni sitten äitinsä luo ja pyyhki pois hänen kyyneleensä.
"Älä itke, äiti, vaan rauhoitu! Emme saa joutua epätoivoon. Katsele isää ja tätä pientä mykkää lasta. Jumala on uskonut ne meille, meidän täytyy pitää huolta heistä, jotka eivät voi itsestään huolta pitää. Mutta voidaksemme sitä tehdä, täytyy meidän olla voimakkaat".
"Olemmehan hukassa! Koko omaisuutemme on hukassa, kaikki toiveemme ovat rauenneet. Jumala on ryöstänyt meiltä kaikki".
"Älä sano niin, äiti. Juuri mitä Jumala on meille antanut, on meillä vielä jälellä".
"Mitä?"
"Voima ja halu rehelliseen työhön".
"Mitä tarkoitat?"
"Juuri sitä minäkin ai'on sanoa!" keskeytti Böschke; "neiti osaa tehdä hienoa kutoma- ja neulomis-työtä ja siitä kaiketi maksetaan hyvästi tässä rikkaassa kaupungissa. Minä voin ruveta pesijäksi. Jäätä myöten kulkekaamme".
"Tiedänpä parempaakin ja tuottavampaa tointa!" sanoi Ilonka, hiipien lempeästi äidin luo. "Monta vuotta olen saanut opetusta kaikenlaisissa aineissa. Osaan Ranskan ja Englannin kielet. Tässä suuressa kaupungissa moni elää kieli-opetuksesta. Se opettaja, joka minua opetti, ansaitsi jotensakin paljon, jotta tuli toimeen perheineen".
"Hän ei ollut nainen", änkytti äiti.
"Mutta luulenpa että naiset ja pienet lapset mieluummin oppivat nais-opettajalta".
"Itsehän vielä olet lapsi; tuskin seitsemännellätoista".
"Mutta minä osaan kieli-oppini niin perin pohjin, että voin toisiakin opettaa".
Rouva Bilágoschi pudisti epäillen päätänsä.
"Sinä et tiedä mitä on käydä yksinään vieraissa taloissa äitisi seuratta".
Sitä Ilonka ei todellakaan tietänyt, hän vaan hymyili sitä ajatellessaan. Ei vienoinkaan puna noussut hänen puhtaille poskillensa.
"Se on ikävää, mutta siihen täytyy tottua".
Rouva Bilágoschi tarttui tyttärensä käteen ikäänkuin peläten häntä kadottavansa.
"Lapsi -- mieti kumminkin; sinä et arvaakaan kaikkia niitä vaaroja ja kiusauksia, jotka kohtaavat nuorta tyttöä, joka yksinänsä kulkee maailmassa! Ken on sinua suojaava?"
"Minä itse!"
Mahtava on todellakin se, joka maailman kysymyksiin voi vastata: "minä itse". Minulla ei ole kukaan takanani eikä edessäni turvana: suojelen itseäni.
Rouva Bilágoschi ei voinut sanoin enää tytärtänsä vastustaa. Hän kietoi vaan Ilonkan kädet kaulansa ympäri, antoi pienen pojan halailla Ilonkaa ja kuiskasi kyynel-sumuisella äänellä:
"Tee siis meidän kanssamme mitä tahdot! Ota isäsi, äitisi ja veliraukkasi kohtalot huostaasi, ja Jumala sinua auttakoon, armas rakas tyttäreni".
Ilonka innokkaasti suuteli äitinsä kättä, iloisena kuin se, joka on saanut kalliin perinnön anteliaasta kädestä; sitten meni hän isän luo ikäänkuin pyytääkseen hänen suostumustansa, niinkuin ennenkin; hän kallistui yli isän olkapään, suuteli kivikylmää otsaa ja katseli tarkastaen elävän kuolleen kasvoja. Silloin oli hänestä niinkuin nuo liikkumattomat silmät hetkeksi olisivat lempeiltä näyttäneet ja palaavan sielun huomio olisi kiintynyt hänen muotoonsa. Huuliltansa kuului pari kertaa äänet:
"To to to, ta ta ta".
Siinä kaikki mitä hän sanoi.
* * * * *
Ilonka ilmoitti vielä samana päivänä sanomissa, että eräs nuori tyttö halusi opettaa Ranskan ja Englannin kieliä naisille ja nuorille tytöille.
Seuraavana päivänä hän kutsuttiin erääsen mahtavaan taloon Pesth'issä ja palasi sillä iloisella uutisella, että ensimmäinen oppilaansa oli eräs rakastettava nainen, joka yhdestä opetustunnista päivässä maksaa hänelle kolmekymmentä guldenia kuukaudessa.
"Siis emme enää ole kerjäläisiä!"
Tosi on että 30 guldenin suuruinen kuukaustulo mannermaan kalliimmassa kaupungissa, Pesth'issä, juuri on niin suuri, että asianomainen henkilö voi sanoa ett'ei hän ole kerjäläinen, s.o. hänen ei tarvitse seisoa katukulmissa almuja anomassa ohitse kulkevilta; mutta kotona neljän seinän sisällä voi hän oppia tuntemaan köyhyyden kurjuutta yhtä likeltä kuin kurjin kerjäläinen. Ja kun näillä kolmellakymmenellä guldenilla on elätettävä isä, äiti ja veli, jotka kaikki ovat kykenemättömät pitämään itsestänsä huolta, kun osa tulosta on menevä aptekiin sekä lääkärille ja puku kuitenkin pitää olla siisti, niin jokainen käsittänee mitä sen on kestäminen, joka ansaitsee nämä kolmekymmentä guldenia.
Ilonka kertoi äidilleen että ensimmäinen oppilaansa oli rikas porvaris-nainen. Hän odotti kauan että äiti kysyisi tämän rouvan nimeä, mutta sitä ei hän tehnyt. Ei Ilonkallakaan ollut kiirettä tätä nimeä mainitsemaan, ja mitäpä se olisi hyödyttänytkään? Rouva Bilágoschi ei tuntenut ketään ihmistä Pesth'issä, hänestä oli ihan yhtä oliko naisen nimi tämä tai tuo. Hän oli vaan mielissään siitä, että oli se porvarillinen perhe, johon tyttärensä joutui. Hän arveli tätä perhettä semmoiseksi, johon maailman houkutukset eivät vielä ole tunkeuneet.
Sekin oli hänelle mieleen, että rouva tahtoi saada tuntinsa k:lo 7 aamusin. Joka nousee aikasin, sillä on paljon työtä, ja se rouva, jolla on paljon työtä, on kelpo talonemäntä. Siis perheen elämä lienee hyvä.
Vaan tämä ei ollut syynä tuohon aikaiseen opetustuntiin; syynä oli se, että tuo rikas nainen lähti ratsastamaan jo k:lo 5 aamulla ja arveli että kielitunti oli sopiva ajanvietto palaamisen ja uudestaan pukeumisen välillä. Siten oli koko muu päivä vapaana. Ilonkalle tämä järjestys myös oli sangen mukava, hän kun sai olla päivällä kotona kutomassa ja ompelemassa, joka ainakin tuotti hänelle pari guldenia lisää kyökki-tarpeisin.
Ja sitten, joka oli pääasia: k:lo 7 nukkuvat ihmiset eivätkä käyksentele kaduilla. Ilonkan ei tarvinnut pelätä tapaavansa tuttavia, joidenka edessä tarvitsisi hävetä nykyistä köyhyyttä. Oi mikä suuri ja häpeällinen synti köyhyys kuitenkin on! Joka joutuu tämän synnin valtaan, hän karttaa tuttaviansa ja kääntää kasvonsa pois, niinkuin olisi suuren rikoksen tehnyt. Hän rukoilee ihmiskuntaa olemaan häntä näkemättä ja häntä unhottamaan. Sitä enemmän on tämä laita jos köyhistynyt on tyttö.
Näin kului ainakin kuukauden aika ennenkuin Ilonka tapasi Elemér'in, Ja kuitenkin oli hän jo päässyt selville siitä että Bilágoschin perhe oli muuttanut Pesth'iin. Mihinkä siellä olivat hävinneet? Hän käyskenteli katuja myöten päiväkaudet ja meni teateriin siinä toivossa, että jossakin tapaisi etsittävänsä. Niin hänen päähänsä juolahti kysyä polisissakin, vaan mitään selkoa saamatta.
Ja kuitenkin Elemér kävi joka päivä samassa talossa, missä Ilonkakin; hän istui joka päivä nojatuolissa, jossa Ilonka juuri äsken istunut oli, vaan luonnollista oli että Elemér, joka aloitti päivänsä k:lo 9, ei millään muotoa voinut kohdata sitä, joka jo k:lo 8 oli lopettanut päivätyönsä.
Tuo hieno porvaris-rouva, joka sai Ilonkalta opetusta Englannin kielessä, oli -- niinkuin lukija on arvannut -- rouva Lemming.
Ett'ei Malvina itse koskaan tullut puhuneeksi Elemér'ille Ilonkasta, siihen oli eri syitä. Ja miksi hän ei herra Lemming'illekään ollut puhunut hänestä, siihen hänellä myöskin oli eri syitä.
Asioitsija kun oli, herra Lemmingin elämän-järjestys ei ollut erittäin säännöllinen. Jos hänen oli matkustaminen pois, nousi hän ennen päivän koittoa; jos hänellä ei ollut matkoja, ei hän jättänyt huonettansa ennen päivällistä. Vaimonsa huoneesen ei hän koskaan tullut ennen päivällistä. Työhuoneesensa oli hänellä eri käytävä.
Eräänä päivänä, kun herra Lemming palasi rautatien asemahuoneelta, kohtasi hän portailla Ilonkan.
Ilonka ei vielä ollut vetänyt hattuansa silmien eteen, sillä hän tuli suoraan Malvinan luota. Lemmingin huomio kiintyi tuohon kauniisen tuntemattomaan lapseen, jonka täällä-olo näin oudolla ajalla oli hänestä selittämätön.
"Hyvää huomenta, neitini, ketä te etsitte?"
"Hyvää huomenta, herrani, minä opetan täällä Englannin kieltä".
"Tekö?" huudahti rahamies epäillen. "Ken täällä opettelisi Englannin kieltä?"
"Hänen armonsa, rouva Lemming".
"Minun vaimoniko? Sitä en tiennyt."
"Minun on kunnia jättää hyvästi", sanoi Ilonka ja meni, kuultuansa tämän ja päästäkseen jatkamasta tämmöistä keskustelua portailla.
Herra Lemming seisoi portailla ja katseli tytön jälkeen kunnes tämä oli ehtinyt alas. Ilonka ei katsahtanut taakseen.
Herra Lemming pudisti päätänsä ja palasi huoneesensa. Siellä kuulusteli hän kamaripalvelijalta kauanko tuo nuori neiti oli käynyt talossa.
Tästä päivästä alkaen otti hän pois pöydän-laatikon avaimen, jossa säilytti englantilaisen kirjeenvaihtonsa.
Tämän jälkeen kysyi hän tarkasti joka päivä kamaripalvelijalta, oliko armollinen rouva palannut ratsuretkeltänsä. Hän palasi säännöllisesti k:lo 7.
Mutta eräänä päivänä tapahtui että Malvina viipyi tavallista kauemmin ja että Englannin kielen opettaja, joka oli tullut juuri k:lo 7, vietiin vastaanottohuoneesen odottamaan armollista rouvaa. Kohteliaisuus vaatii että talon isäntä emännän poissa ollessa vastaanottaa opettajan, ja herra Lemmingkin meni vaimonsa vastaanottosaliin.
"Anteeksi, neitini; vaimoni antaa teidän odottaa, mutta saapuu luultavasti kohta. Tehkää hyvin ja istukaa niinkuin kotonanne".
"Kiitän, herrani".
Ilonka istuutui ja herra Lemming vastapäätä.
"Kauanko olette opettaneet vaimoani?"
"Yhden kuukauden".
"No, ja kuinka hän edistyy?"
"Sangen hyvästi".
"Eikö ole hän uppiniskainen ja itsepäinen, ettekö välistä saa ryhtyä vitsaan?"
Herra Lemming koetti olla hauska.
"En".