Part 14

Herra Lemming ajatteli itsekseen: ohoo, kyllä minä pakoitan hänen puhumaan. Niin kauan kuin Unkarin kieltä puhutaan, voi hän myöntää ja kieltää jos ei tahdo sanoa muutu, mutta Englannin kielen opettaja ei saa pahaksi panna jos käytännöllinen perheen-isä tahtoo tietää osaako se, joka saa yhden guldenin tunnista, sanoa muuta kuin "Yes sir!" Lemming rupesi puhumaan Englannin kieltä.

"Oletteko syntyperäinen englantilainen, miss?"

Ilonka punastui vähän. Hän luuli rehellisen pankirin tahtovan tietää mimmoinen englantilainen se oli, jolle hän maksoi niin paljon rahaa.

Sujuvalla Englannin kielellä ilmoitti hän nyt kaikki, mitä soveliaaksi katsoi, uusia kysymyksiä odottamatta.

"Minä en ole englantilainen, herrani; vanhempani ovat unkarilaisia. Isäni on ollut virkamies, hänen nimensä on Bilágoschi. Viime aikoina on hän ollut virastansa eronneena. Sitten koetimme maanviljelystä ja kadotimme katovuoden kautta kaiken omaisuutemme. Isäni sairastui kovasti ja meidän täytyi tuoda hänet tänne. Nyt minun on käyttäminen mitä olen oppinut ja palkitseminen mitä olen maksanut".

"Ah, tämä on jaloa, liikuttavaa. Te osoitatte jaloutta ja minä pyydän saada lausua teille kunnioitukseni. Luulisinpa että minulla on hiukan valtaa maailmassa. Tahdon miettiä, mitä voitaisiin tehdä perheenne huolten lieventämiseksi. Olen ennenkin auttanut ihmisiä semmoisessa tilassa. Onnen tähti on johdattanut teidät tähän taloon. Muutaman päivän perästä on minulla oleva kunnia puhua teille enemmän tästä. Jos voin tehdä jotakin perheenne hyväksi, niin sanokaa suoraan".

Ilonka ei vastannut mitään, mutta punastui sitä enemmän. Hän ei ollut almuihin tottunut.

"No no, minä en sano mitään; kaikki jää meidän kesken", jatkoi Lemming suojelijan äänellä. "Sanassani pysyn. Onnenne tähti on johdattanut teidät tähän taloon. Lemming'in talossa on Jumalan siunaus. Good-bye miss! Kuulen rouvani tulevan, enkä tahdo häiritä opetusta. Hyvästi!"

Hän nousi ojentaen Ilonkalle kättä. Ilonka unhotti ottaa sen vastaan. Kenties ei hän sitä huomannutkaan. Tai ehkä oli hänellä tärkeä keskustelu jonkun kanssa, jolta hänen oli tapa kysyä neuvoa arveluttavina hetkinä. Tämä joku oli "minä itse".

Herra Lemming oli muutaman päivän perästä taas tilaisuudessa puhutella Ilonkaa ennen opetuksen alkua.

"Kunnioitettu neiti! Voin teille ilmoittaa, että rouvani on aivan ihastunut teihin. Hän ei voi kyllin kiittää teidän jaloja ominaisuuksianne; hän pitää teitä omana lapsenansa. Olen keksinyt jotain, jonka kautta saavutamme kaksi asiaa yht'aikaa. Vaimoni on kaivannut seura-naista nyt jonkun aikaa; hyvin harvoin hän löytää soveliasta henkilöä, mutta teihin on hän mieltynyt. Tiedän, mikä uhraus teistä olisi jättää vanhempanne ja muuttaa vieraasen taloon; mutta minä en tee tarjousta ajattelematta soveliasta korvausta. Lupaan teille vaivastanne rouvani luona summan, joka voipi tuottaa vanhemmillenne tarpeelliset mukavuudet -- 2,000 guldenia vuodessa".

Kaksituhatta guldenia on kaunis summa kyllä! Ja ainoastaan siitä, että opetetaan rouvaa sammaltelemaan tuota englantilaista th-ääntä ja että kärsitään vähän kiukkuisuutta, kun hänellä on migraini, _ainoastaan tästä_ on korvaus loistava.

Vaan tämä ajatus ei Ilonkan mieleen juolahtanut. Hänen viattomassa sydämessään ei vähintäkään epäluuloa herännyt. Hän oli toisella lailla turvattu.

"Minä kiitän teitä, herrani, jalosta tarjomuksestanne, mutta minä en voi jättää perhettäni. Isäni huononee huononemistansa, usein on hän raivoisakin. Äitini pelkää häntä silloin. Ei kukaan muu talossa voi hallita häntä sellaisessa tilassa, kuin minä. Kun minä häntä puhuttelen, hän tyyntyy".

"Viisainta olisi lähettää hänet johonkin sairashuoneesen".

"Oi, herrani! se olisi hirveätä. En voi ajatella mitään kauheampaa kuin heikkomielisen karkoittamista perheen piiristä kylmäkiskoisten vieraitten ihmisten keskelle kuumeentapaisessa mielentilassa. Olen varma siitä, että hän tulisi auttamattomasti hulluksi. Kenties hänen parantumisensa olisi mahdollinen, mutta minä itse kävisin mielettömäksi, jos minun yöt päivät olisi ajatteleminen, mitä hän nyt kaukana minusta kenties kärsii, rääkäten itseänsä, kuolon kylmänä, enkä minä saisi olla hänen luonansa, minä, joka voin häntä rauhoittaa painamalla kättäni hänen otsallensa, minä, joka puhutellessani häntä kutsun hänet elämään jälleen. Minä en voi erota isästäni tässä hänen onnettomassa tilassaan. Niinäkin hetkinä jotka täällä vietän, huolettavat minua tuhannet surut. Sentähden en ole ottanut muita opetustuntia antaakseni. Mitä täällä ansaitsen, riittää hyvin meidän pieniin tarpeisin. Me tyydymme vähään, kun vaan saamme olla yhdessä".

"Pyydän anteeksi. Minä tarkoitin hyvää".

"Kiitän teitä, herrani, hyväntahtoisuudestanne".

Herra Lemming jätti sitten tämän asian.

Ilonkan mieleen ei koskaan tullut miettiä, mistä syystä tuo numeroihminen niin jalosti tarjosi hänelle vähästä vaivasta niin suuren rahasumman. Hänellä ei ollut mielikuvituksia sielussaan sellaisia, jotka olisivat johdattaneet hänen ajatuksensa oikealle uralle, toisten kanssa ei hän puhunut asiasta.

Hän pelkäsi äitinsä taipuvan tuumaan, jos hän mainitsisi tuon suuren rahasumman. Hänen pelkonsa oli kuitenkin turha; sillä jos hän olisi maininnut siitä äidillensä, olisi tämä paikalla hänelle opettanut että nuorten kauniitten tyttöjen suojelijat eivät kuulu mesenatien luokkaan, ja että hänen oli tästä hetkestä luopuminen tunnistaan herra Lemming'in talossa.

Oliko herra Lemming siis mokoma veitikka? Tuo kuolleen-naamainen mies, tasku-painos luonnon herrasta?

Niin, senlainen herra Lemming todellakin on, ei rahtuakaan parempi noita ilkeitä apinoita, jotka eläintarhoissa ottavat kiinni nuorten tyttöjen vaatteista, purrakseen heidän valkoisiin kätösiinsä tai repiäkseen kappaleita heidän puvustansa. Nämä apinat ovat kostonhimoisiakin.

Herra Lemming ei enää etsinyt tilaisuutta saada puhutella Ilonkaa. Hedelmä on vielä kova; täytyy odottaa kunnes se kypsyy ja joku ravistaa sen puusta; sillä herra Lemming tiesi että niin kävi tavallisesti. Vanhan metsästäjän jalat ovat kankeat; nuorella metsävuohella on nopeat jalat, mutta jahtikoiralla vieläkin nopeammat, ja sen avulla metsävuohi vielä joutuu pyssymiehen tielle. -- Herra Lemming käski usein nuorta herraa Elemér'iä atrioitsemaan kanssansa. Atrian jälkeen menivät tupakkahuoneesen juttelemaan mokka-kahvin ja Curacaon ääressä, ja silloin kaikenlaiset hupaiset seikat tulivat puheeksi. Tietysti nämä jutut koskivat nuoria tyttöjä ja rouvia.

"No oletteko kohdanneet tuota tuntematonta sinihuntuista naista?" kysyi Lemming nieltyänsä suullisen kahvia ja huvitettuna ystävän sydämen asiasta.

"Kaksi kertaa olen häntä kohdannut, mutta kasvonsa olivat taas niin kätketyt, että oli mahdotonta niitä tuntea. Mutta vartalo on epäilemättä hänen, niin myös astunto, jotta voin vannoa että se on hän. Minun kävi nyt niin kuin viimein, tervehdin, hän ei vastannut tervehdykseen. Minä puhuttelin häntä, hän ei kuullut. Kävin sitten hänen jälessänsä saadakseni tietää, missä hän asui. Vaan samassapa hän oli kadonnut kuin noita ainakin. Ja kuitenkin olen vakuutettu siitä, että se on hän".

"Eikö kukaan teidän hienommista tuttavistanne tunne häntä?"

"Ei kukaan voi antaa hänestä tietoja; ja kuitenkin sen on mahdoton häntä unhottaa, joka kerran on häntä nähnyt. Hän nostaa huomiota jo senkin kautta, ett'ei koskaan käytä tuota ilkeätä krinolinia, jota naiset julkisesti suosivat ikäänkuin valkoisten muurahaisten kuningatar. Kädessään kantaa hän päivänvarjoa milloin viritettynä, milloin laskettuna, ja hatussa on sininen huntu".

"Ja hän katoo, jos hänen jälessänsä käy?"

"Niin, hän katoo".

Herra Lemming kyllä olisi voinut Elemér'ille tietoja antaa, sillä rouvaltansa oli hän usein kuullut, että sama nuori tyttö, joka opettajana käy heidän talossansa, oli junkkerin ihanne. Malvina oli kuitenkin käskenyt puolisonsa olla ilmoittamatta nuorelle herralle mitään. Hän sanoi, ett'ei Ilonka enää tahtonut tavata Elemér'iä. Hän häpesi köyhyyttänsä. Eikö tämä tunne ollut oikeutettu?

Malvina kielsi sentähden miestänsä puhumasta Elemér'ille Ilonkasta. Tämä ilmoitus pakoittaisi köyhää tyttöä jättämään heidän talonsa, sanalla sanoen ottaisi leivän hänen suustansa. Sattumalta tavata Ilonkaa herra Lemming'in talossa oli Elemér'ille vallan mahdotonta, sillä hän nukkui vanhurskaan unta siihen aikaan kuin Ilonka oli lopettanut päivätyönsä. Kaupungissa kohtasi hän Ilonkaa usein hänen mennessänsä lääkärin luo, mutta huntu teki hänet tuntemattomaksi.

"Rakas ystäväni", sanoi Lemming, "minusta on vähän arveluttavaa, kun tyttönen ei tunne vanhaa tuttavaansa jonkun ajan kuluttua".

"Niin minustakin".

"Kun te viljelitte hänen tuttavuuttansa, onhan hän silloin vielä aivan siveä tyttö".

"Hän oli vielä lapsi eikä mennyt mihinkään, ellei äitinsä seurannut".

"Mutta nyt käy hän yksinänsä ulkona, ja kun te häntä kohtaatte, ei hän tahdo teitä tuntea. Se on huono merkki, minä tunnen monta semmoista seikkaa". Elemér väänsi naamaansa. Ehkäpä vaan tuo väkevä tupakansavu väänsi hänen suunsa vinoon.

"No", jatkoi Lemming, "kun asia tarkoin punnitaan, on tuo yhdentekevää; voihan pähkinä hyvälle maistua, vaikka toisen hampaat ovat sen särkeneet. Usein on todellisuus parempi kuin unelmat. En pelkää teidän puolestanne. Hitto vieköön. Murheissaan Elemér'istä ja kauniin tytön tähden! Jos asian laita on _sellainen_, sitä parempi!"

Hän ei selittänyt tarkemmin "millainen".

Elemér'in oli usein sylkeminen karvaan papyrossin tähden.

"Apropos", sanoi Lemming, "minä ostin tänään kauniin ratsun. Aioin kerran huvittaa Malvinaa, lähtemällä hänen jälkeensä hänen aavistamattansa. Otin tuntia ratsastuskoulussa, mutta ne tulivat kalliiksi minulle. Luulin ettei ratsastamiseen tarvita muuta kuin että toinen jalka on pidettävä toisella ja toinen toisella puolella hevosta. Mutta äläpäs huoli! kun ratsu lähti liikkeelle ja minä tunsin perustuksen allani horjuvan, haparoin käsilläni, ikäänkuin pitääkseni ilmasta kiinni, ja vedin samassa suitsista; silloin hevonen nousi pystyyn ja rupesi kulkemaan kahdella jalalla taaksepäin. Kun sitä sitten kannustin, rupesi se juoksemaan, jotta luulin sielunikin musertuvan. Joka hetkellä ajattelin: pääni särkyy, jos ei ennen, niin toisella maannavalla. Hyvä Jumala, jos en olisi oikealla kädellä pitänyt satulasta kiinni takanani, niin olisin ollut hukassa! Mitä enemmin huusin: 'ohoo!' tuolle raivokkaalle eläimelle, sitä hurjemmaksi se tuli, vaan viimeinkin sain sen seisattamaan vetämällä harjasta. Minut nostettiin puolikuolleena satulasta. Vaan sen minä tiedän, ett'en nouse hevosen selkään enää eläissäni".

Herra Lemming tiesi että Elemér rakasti ratsuhevosia. Hänen korkeasukuinen herra pappansa piti häntä varten aina ratsuhevosta, kun heidän välinsä vielä oli hyvä, ja Elemér luuli olevansa erittäin reipas ratsastaja.

"Mitä nyt aiotte hevosella tehdä?" kysyi junkkeri Elemér, iskien kiinni tähän keskustelu-aineesen ja heti paikalla luopuen keskustelusta syreni-värisestä immestä.

"Aion pitää sitä. Ennen tai myöhemmin tapaan ehkä tuttua kavaljeria, joka saattaa vaimoani 'kaupungin metsään'. Osaatteko te ratsastaa?"

"Sen luulisin toki osaavani! Enhän osaakaan muuta mitään!"

"Siis voitte ratsastaa ulos Malvinan kanssa joka ainoa päivä?"

"Varsin mielelläni!"

"Mutta siinä tapauksessa saatte nousta varhain aamusin; rouvani lähtee ratsastamaan ulos puistoon jo kello viisi".

"Kun minut kutsutaan metsästys- tai ratsastus-retkelle, ei koskaan ole liian varhaista. Jos tahdotte tulen vaikka päivän noustessa. Siis koska käskette?"

"Jo huomenna".

"Tässä käteni. Te olette ostaneet hevosen, nyt otatte minut tallinpäälliköksi".

"Kauppa on tehty. Ehdot ovat: vapaa murkina minun luonani -- iltaan asti".

"Minä vastaan palveluksesta!"

Seuraavana aamuna kello viisi oli junkkeri Elemér todellakin paikalla. Lemming'in ajuri ilmoitti hänelle, että hänen armonsa oli ratsastanut ulos neljännestuntia sitten.

"Ei haittaa, kyllä minä hänet saavutan".

Kahden tunnin kuluessa hän ratsasti pienessä puistossa ristin rastin, vaan rouva Lemming'iä ei hän tavannut missään. Koko tunnin hän viipyi lähellä turkkilaista huvihuonetta, jonka ohitse Malvinan välttämättömästi oli tuleminen, jos hän oli käynyt metsikössä; mutta siinäkään ei Elemér häntä tavannut. Viimein täytyi hänen palata ilman sitä amatsonia, joka oli uskottu hänen turviinsa.

Mennessään ylös Lemming'in luo, kertoakseen hänelle, mitä oivallisia ominaisuuksia oli huomannut hänen hevosessaan -- ihmiset, jotka eivät ennen ole omistaneet ratsuhevosta, kuulevat mielellään että heidän tuhannen markan hintaisella hevosellaan on etuja 5,000 markan edestä -- silloin oli Malvina jo kotona.

Syötiin juuri aamiaista; kolmas sija oli tyhjänä Elemér'iä varten.

"Kylläpä te olette kaunis kavaljeri", huusi Lemming hänelle vastaan. "Missä erositte rouvastani?"

Elemér silmäili ensin Lemming'iä, sitten Malvinaa, ja hän pääsi kohta asioista selville. Hän arveli: ystävä Lemming aikoo käyttää minua ja hevosta tiedustaaksensa, huvitteleeko hänen rouvansa todellakin ratsastamisella kaupungin puiston käytävillä; mutta emme ole niinkään hevosia me kaksi. -- Kohta hänen hämmästynyt katseensa muuttui hymyksi ja hän sanoi:

"Vai niin, sinä olet pettänyt minua, emintimäni. Ja minäpä aioin uskottaa pappa Lemming'ille täällä kotona, ett'emme olleet tavanneet toinen toistamme!"

"Ahaa, viekas petturi!" sanoi herra Lemming hymyillen. "Sopiiko todellakin noin jättää daaminsa ja lentää ensimmäisen syreni-värisen hameen jälkeen?"

"Älkää väärinkäyttäkö tietoanne heikkoudestani".

"Ahaa! te olette siisti hulivili! Te voitte unohtaa kohteliaisuudenkin vaatimukset, kun hulluus teidät valloittaa. Onnellinen nuoruus! Minäkin olin semmoinen nuoruudessani. Mutta Malvinan sijassa en koskaan lähtisi ulos enää teidän seurassanne. Voisihan teidän mieleenne juolahtaa hypähtää alas hevosen selästä ja antaen suitset daamillenne sanoa: odottakaa rouvani, niin kauan kuin minä ajelen metsävuohta".

Elemér nauroi itse enimmin Lemming'in sukkeluudelle. Malvina oli siinä avullisna.

Atrian aikana sai Elemér kuulla vielä enemmän turhasta ratsastamisesta.

"Onko kukaan mokomata kuullut: että hevosen selässä ajellaan metsävuohta katuja myöten, tietysti se taas on päässyt pakoon johonkin läpikäytävään taloon. Ja sitten ette enää löytäneet jälkeäkään. Katsokaa, teidän olisi siivosti pitänyt pysyä suoralla tiellä".

Sen pitemmälle ei hän saanut puhettansa jatkaa, sillä Malvina heitti sokeripalasen hänen päähänsä, muistuttaaksensa häntä olemaan sekautumatta asioihin, jotka eivät häntä koskeneet. Hän menetteli nyt niinkuin se, joka malttaa mieltänsä ja päättää korjata erehdyksensä.

"Ystäväni, karkoittakaa tuo syreni-värinen olento päästänne. Pesth'issä on arvattavasti monta semmoista kuin te, jotka juoksevat hänen jälkeensä. Joka häveten karttaa teitä, sillä on varmaankin syytä hävetä".

Nyt Malvina heitti vielä suuremman sokeripalasen hänen liivillensä. Jos se olisi sattunut nenään, olisipa nenäluu musertunut.

"No, minä vakuutan kunniani kautta ett'en koskaan enää puhu ihmiselle hänen sydämensä asioista. Mutta jos minulla olisi lemmitty, joka salaisi itsensä minulta, vaikkapa vaan tunniksikin, niin minusta tulisi murhaaja".

"Herra Lemming, muistakaa että olette nainut mies", sanoi Malvina, hymyillen veitikkamaisesti.

"Minä puhun suoraan. Lemmittyni on minun rouvani. Rouvani ilmoittaa minulle, missä hän on joka hetki ja minne hän menee. Mitä sanoisinkaan, jos hän kerran juoksisi pakoon, kohdatessani häntä: joko arvelisin hänen niin rumistuneen siitä kuin viimein näimme toinen toistamme taikka että hän on jonkun muun lemmitty, jota hän häpee".

Malvina nousi suuttuneena pöydästä.

"Elemér, olkaa hyvä ja menkää kotiin!"

"Niin aioin juuri tehdä", sanoi Elemér.

Hänen mentyänsä rupesi myrsky riehumaan Lemming'in yli.

"Miksi ärsytätte tuota nuorta miestä tyttöä vastaan? Onko tyttö loukannut häntä?"

"Päinvastoin aioin saattaa Elemér'in unhottamaan tytön tykkönään".

"Te ette tunne ihmisiä; tällä tavalla saa aikaan ihan vastakohdan. Te tiedätte varsin hyvin, ett'ei tyttö tahdo kohdata tuota nuorukaista enään ja siinä on hän oikeassa. Tyttö elää työstänsä, ja se on katkeraa leipää kyllä. Nuori mies elää armoleivästä, on kevytmielinen hulivili, joka ei osaa mitään eikä ole mitään oppinut ja jota minä elätän sukulaisuuden vuoksi. Hänen pitäisi hävetä enemmän kuin kenenkään muun kohdatessansa tyttöä, jos he toinen toistansa tapaavat. Hän saa sanoa itsellensä: 'siihen aikaan olin _jotakin_, nyt en ole enää mitään'. Tyttö parkaa hävettää tämä ajatus: siihen aikaan olin vallasnainen ja nyt kuulun palkollisten luokkaan. Jätä tyttö rauhaan!"

Lemming nauraa hohotti, kita ammollaan, näyttäen mustia hampaitansa.

"Hän, tai joku muu".

"Se on sydämetön periaate".

"Jos ei toinen, niin toinen".

Täysi syy kukan poimimiseen, "jos ei hän sitä tee, niin toinen sen tekee".

Herra Lemming jätti rouvansa, nauraen voittajan tavalla. Malvina rypisti silmäkulmiansa ja näytti sangen vihaiselle niin kauan kuin miehensä häntä näki. Sitten kasvonsa kirkastuivat.

Lemming otti parantaaksensa Elemér'iä hänen tarpeettomista tunteistansa. Herra Lemming'illä oli varoja siihen, sillä semmoinen parannuskeino maksaa rahaa. Saattamalla miestä ylenkatsomaan naisia parannetaan hän heitä rakastamasta.

Meidän kesken puhuen ei junkkeri Elemér paljoa sellaista opetusta tarvinnut. Hänellä oli hyvät taipumukset saavuttaakseen sellaisten perikuvan, jotka ikäkautensa pysyvät ylioppilaina. He tulevat harmaapäisiksi, jopa paljaspäisiksikin, ja ovat kumminkin vaan ylioppilaita. Varsinkin mitä tulee naispuolen sukuun, niin ei heiltä ylioppilas-aika koskaan lopu. He etsivät helppoja rakkauden valloituksia ja koska he helposti sellaisia saavat, koska ovat oppineet tuntemaan rakkauden ainoastaan palveluspiikana, eivät he usko sen kuninkaallista suuruutta eivätkä tunne sydämellisen luottamuksen taivaallista onnea.

Wienissä asuessaan oli herra Lemming aina ollut ylhäinen seura-ihminen. Sellaisen ihmisen nautinnonhimo ei suinkaan tarvitse kuolla nälkään Pesth'issä. Kun joku kulkeva seura ratsastustaiteilijoita Wienistä täällä levitti telttansa, löysivät seuran jäsenet aina joukossamme tuttavia. Tässä kohden herra Elemér huomasi herra Lemming'in aina oivalliseksi opettajaksi, joka hänen johdatti oikeihin seuroihin.

Muutoin heidänkin joukostaan on seurue hyviä ja kunnioitettavia ihmisiä, mutta ne jätetään siivosti rauhaan. Sitävastoin on toisia, jotka varmaan eivät anna kenenkään nääntyä. Täällä huomaa että kaikki naiset ovat yhtä syntiset ja eroitus vaan on siinä, että toinen on älykkäämpi sitä peittämään kuin toinen. Toinen saadaan jo hyvällä tunnustamaan itsensä syylliseksi, toinen odottaa kidutuspenkkiä. Moni kuoleekin kidutettaissa, mutta hänkin oli syntinen, vaikka hän osasi teeskennellä kuolemaan saakka.

Elemér tottui täydellisesti elämään irstaan tyhjäntoimittajan elämää; samat tunteet, jotka hän edellisenä kesänä oli kastellut kyynelillään maatalon ruohopenkillä, tulivat talvella hänen pilapuheittensa aineeksi ja hän kasti ne uudestaan viinissä herra Lemmingin seurassa.

"Lemmingillä on ystävällinen talo". Sitäpä hänestä tuskin olisi luullut.

Mutta sinipunertavaa haltijatarta ei Elemér ollenkaan saanut käsiinsä. Ja kuitenkin hän joka päivä istui samalla istuimella, josta hänen entinen lemmittynsä oli samana päivänä noussut, otti joka päivä käteensä saman kirjan, jonka hän vähää sitä ennen oli pannut kiinni, ja hänen sormensa koskettivat samoja paikkoja, joita toisen kädet olivat selailleet, ilman että ne taisivat mitään kertoa siitä salaisesta ihastuksesta, jota ne samalla tunsivat.

Tämä kuva täytti hänen sielunsa enemmän kuin maallinen ilmiö.

Elemér'ille tapahtui niinkuin arapialaisessa kertomuksessa mainitulle haltijalle, joka suljettiin sinetillä lukittuun astiaan ja upotettiin meren syvyyteen: ensimmäisenä vankeutensa vuonna hän lupasi pelastajalleen yltäkyllin rikkauksia; toisena vuonna hän lupasi sen tehdä kuninkaaksi; mutta kolmantena hän julmistui ja vannoi tappavansa sen, joka hänet nostaisi päivän valoon.

Ensimmäisenä kuukautena oli Elemér luvannut itselleen, että missä hyvänsä hän vaan tapaisi lemmittynsä, niin hän tunnustaisi hänelle lempensä ja pyytäisi häntä puolisokseen; toisena kuukautena hän oli päättänyt ampua itsensä julman kaunottarensa jalkain edessä, kun hänet kohtaisi; kolmantena kuukautena hän lukitun haltijan tavalla vannoi: missä ikinä tapaan pettelevän kiusahenkeni, kadulla tai kävelyllä tai vieraassa talossa, niin minä häntä -- suutelen.

Eihän tarinassa mainittua kostonhimoista haltijaakaan köyhä kalastaja merestä nostanut, ennenkuin se oli täynnä murhatuumia pelastajaansa vastaan.

Kylmemmän vuoden-ajan tultua täytyi Malvinan lopettaa aamu-ratsastuksensa ja siis lykättiin Englannin kielen oppitunti myöhempään aikaan aamulla. Siten tuli välttämättömäksi, että Elemér ja Ilonka tapaisivat toisensa.

Eräänä aamupäivänä meni junkkeri herra Lemming'in luona käymään:

Asioitsijalla ei sattumalta ollut aikaa jutella nuoren ystävänsä kanssa, vaan pyysi häntä menemään rouvan luo.

Herra Lemming tiesi varsin hyvin, että hänen rouvansa oli poissa kotoa ja oli ottanut mukaansa seuranaisensa, ostaaksensa jotakin muotikaupasta, ja että Ilonka oli yksin Malvinan huoneessa työskennellen englannin-kielisten kirjoitusten tarkastamisessa.

Nuori herra luisti eteenpäin aivan kuin hänellä olisi ollut luistimet jalassa ja hyräili jotakin laulua kulkeissaan paksujen mattojen yli salissa. Malvinalla ei huoneissaan ollut mitään kaksois-ovia, vaan puoleksi taaksepäin vedetyt raskaat varjostimet, joiden aukkojen kautta oli tilaisuus luoda yleinen silmäys koko huoneistoon. Heti kun Elemér astui ensimmäiseen huoneesen, huomasi hän kolmannessa sini-punertavan haltijattarensa istuvan pöydän ääressä syvissä mietteissä korjaellen jotakin kirjoitusta, joka veti koko hänen huomionsa puoleensa.

Jos tarinan haltijan ensimmäinen uhkaus nyt olisi tullut hänen mieleensä, niin olisi siitä syntynyt suuri onnettomuus -- Ilonkalle; kun nyt vaan oli kolmas lupaus kysymyksessä, niin siitä seurasi pelkkää onnettomuutta Elemér'ille, kuten kohta saamme nähdä.

Astuessaan välissä olevien huoneiden mattoja myöten, tuli hänen mieleensä: tuohan on sama kieliopettaja, josta on puhetta ollut, ja joka täällä käy opetustunteja antamassa samaan aikaan kuin Elemér itse tavallisesti kotona venyi makaamassa. Hänestä oli melkein tahallaan tehty tepponen, että Ilonka joka päivä samassa talossa käy ulos ja sisään, jossa Elemér melkein asui. Luultavasti hänelle siitä nauretaan.

"Hei, viimeinkin sinun käsitän, pikku karannut haltijattareni!"

Näin sanoen syöksi Elemér huoneesen ja meni avosylin sinipunertavaan pukuun puettua tyttöä kohti.

Säikähtynyt tyttö hyppäsi äkkiä työstänsä, mutta sen sijaan, että hän jollakin tyttöjen tavalla olisi osoittanut säikähdystään, sieppasi hän vaan kylmäkiskoisesti tuolilta vieressään olevan auringon-varjostimensa ja ojensi sen kärjen tanaan nuoren herran nenää kohti.

"Hoh hoo! nuori herraseni, älkää toki juosko silmiänne puhki!"

Sellaista vastustelemista vastaan ei herra Elemér'illä ollut "taskusanakirjassaan" muistissa minkäänlaista vastausta. Kuitenkin oli sen verran hänelle selvää, että jos hän ei tahtonut silmäänsä puhkaista auringon-varjostinta vastaan, niin kepillä täytyi torjua.

"Hei! osaatteko miekkaillakin?" huusi tyttö, "katsokaammepa, mitä olette oppinut!"

Samalla hän asettui tarkasti miekkailu-asentoon ja antoi ystävällemme kelpo "sekundi-piston" kylkeen, niin että auringonvarjostimen varsi taipui, kuitenkaan katkeamatta, sillä se oli hyvää kalanluuta.

Ystävämme Elemér huomasi, että hänen täytyi vakaasti miettiä puolustaumista, sillä tämä ei maar ollut mitään leikintekoa, ja olipa hän itse kyllä kauan käynyt miekkailukoulussa.