Part 15
Tehden ajattelemattomasti hyökkäystempun, sai hän kuitenkin sellaisen "terssi-piston" peukaloon ja kynteen, että hänen täytyi jättää kaikki hyökkäyskoetukset sikseen. Peljättävä tyttö hätyytti häntä niin murhaavasti vastustamattomilla hyökkäyksillään ja iski mestarillisella "kvartti-iskulla" kepin hänen kädestään, niin että se sinkosi kynttiläkruunuun ja jäi siihen riippumaan sen lasiprismojen joukkoon, sillä välin kun nuori herra Elemér, peräytyen sitä seuraavaa lujaa pistoa, töyttäsi Malvinan ompelupingoitinta vastaan niin kiivaasti, että hän repi keskentekoisen ompelutyön rikki.
Vaan että vastoinkäyminen tulisi täydelliseksi, kaikui vlereisestä huoneesta iso nauru. Malvina oli tullut kotiin samalla kun nuori herra oli tullut sisään, ja oli siis alusta alkaen nähnyt nuo sotaiset temput, jotka loppuivat poikapuolen noin perinpohjaisella tappiolla.
Elemér oli kuin täydellisesti kukistettu. Nyt hän näki mimmoinen pelkuriraukka hän itse oli. Tyttökin häntä lyö jos vaan tahtoo.
Mutta Malvinasta tämä leikki oli äärettömän hupaisaa.
"Ohoo! Sepä oivallista, oikein jumalallista! Ha ha ha! uljas Ilonka! Hyvin tehty, tyttöseni! Vaikkapa miljonan saisin, niin en tahtoisi tapahtumattomaksi sitä, mitä ystäväni tässä tällä tavoin on saanut maistaa. Se on hänelle ihan parhaiksi!" Hän taputti käsiään riemuissaan.
Ilonkan kasvot hehkuivat. Hän häpesi itseänsä ja Elemér'iä. Hän oli hyvillään voitostaan ja punastui sen vuoksi samalla kertaa. Hän häpesi, että oli joutunut noin ilkeään asemaan, että hänen tällä tavoin täytyi kohdella nuorta miestä -- jonka kukkia hän kerran oli niin paljon ihaellut -- että hän oli tapellut tuon nuoren miehen kanssa sen liiallisen rohkean yrityksen tähden, jonka tämä oli tehnyt.
Elemér oli kalpea kuin valkoiseksi maalattu seinä. Hän otti hattunsa, joka oli pudonnut lattialle, ja sanoi Ilonkalle sortuneella äänellä:
"Te olette minut tappanut!"
Ilonka kääntyi pois ja toivoi täydestä sydämestään, että hänellä olisi ollut hiottu miekka kädessään, ja että pisto tosiaan olisi mennyt Elemér'in sydämen kautta. Menköön hän mielellään, koska hän jo oli tapettu.
Ja Elemér menikin. Hän ei sanonut jäähyväisiäkään emintimällensä, joka sitäpaitse ei vielä ollut ennättänyt tointuakaan herkästä naurustaan.
Hän ei myöhemmälläkään palannut, vaan osasi kadota sillä tavoin, ett'ei kukaan tiennyt, mihin hän oli joutunut. Hänellä oli ulkomaalle otettu passi ja taisi siis lähteä avaraan maailmaan, mihin ikinä vaan tahtoi. Ett'ei hän ollut syössyt Tonavaan, sen taisi päättää siitä että hän samana päivänä, kuin hän katosi, oli asian-ajajallensa antanut valtakirjan jatkaa isää vastaan alotettua oikeudenkäyntiä ja samalla määräyksen maksaa takaisin herra Lemming'ille tältä saadut lainat, jos rahoja saataisiin ennen kuin hän palajaisi. Päätteeksi antoi hän asianajajalle testamenttinsa käytettäväksi siinä tapauksessa, ett'ei hän kahden vuoden kuluessa palajaisi tai että sitä ennen tulisi tieto hänen kuolemastansa.
Hän ei siis kuollut, sen verran näytti varmalta.
Malvina oli kuitenkin Ilonkan tähde riemuissaan.
"Rakkain ystäväni! Tehän olette oikea Amalazuntha. Niinhän te taistelitte kuin Orleans'in neitsyt. Sanokaapa, oletteko oppinut miekkailemaan?"
"Olen, jo lapsuudestani saakka, kun kävin turnauskoulussa".
"Oi, onpa se herttainen taito; arvattavasti on suuri nautinto saada leikitellä terävällä säilällä ja sanoa: ole varoillasi, muutoin kuolet! silmä silmää ja teräs terästä vastaan torjua tyhmänrohkea hyökkäys ja antaa sellainen isku takaisin, että rauta menee hänen sielunsa lävitse!"
Rouvaa tärisytti -- ilosta, tätä lausuessaan.
"Oi, aina on ollut rakkain toivoni oppia miekkailua, kun vaan olisi joku, jolta saisin opetusta. Enhän minä voi miekkailu-opettajalta vastaan-ottaa opetusta, siitä puhuttaisiin liian paljon. Mutta, näettekös, voisittehan te mulle sitä opettaa tunnin päivässä".
"Mutta, armollinen rouva -- --"
"Mutta, armollinen rouva, mitä se merkitsee? Enhän minä itsesään sitä paljon taida".
"Olenpa sen nähnyt. Niinhän te hätyytitte tuota nuorta herraa, kuin oikea tappelija".
"Hän tuli hämillensä ja unhotti, minkä oli oppinut".
"Noh, olisinpa minä varsin tyytyväinen, jos osaisin saman kuin te. Vastatkaa, suostutteko kauppaan. Joka päivä miekkailuharjoitus Englannin kielen opetustunnin jälkeen? Vähäinen liike ei haittaa tee. Sitte minä aina lähetän teidät vaunuissa kotianne, ettette vilustuisi jos olette lämmin. Ja vaivoistanne saatte 100 guldenia kuukaudessa".
Ilonka suostui ehdoitukseen. Olihan tuo hyvä ansio melkein mitättömästä työstä, muutamasta hyppäyksestä vaan edestakaisin ja muutamista käsien liikunnoista; sen parempi kun tästä taidosta maksetaan enemmän kuin Englannin kielen osaamisesta. Tosin on tavatonta, että nuori ja kaunis tyttö ansaitsee rahaa sellaisella ammatilla, mutta olihan se kunniallista työtä; sitähän ei edeltäpäin tarvitse hävetä eikä jäljestäpäin katua.
"Olkoon menneeksi, hyvä rouva, minä opetan teille miekkailua".
"Tosiaankin, minä siitä riemuitsen jo edeltäpäin, kuin koulupoika kevätjuhlasta. Nyt saan täytetyksi vanhan toiveen. Milloin vaan olen nähnyt sapelin tahi miekan, olen aina toivonut osaavani lyödä ja pistää niinkuin miehetkin. Ettekö luule näitä käsivarsiani kyllin väkeviksi?"
Hän kääri hihansa ylös kyynäspään yläpuolelle ja ojensi ylpeänä kauniin käsivartensa, jonka jänteitä hän kaikin tavoin koki saada kiinteälle pingoitetuiksi.
"Aloitammeko heti, huomenna vai miten? Te saatte toimia kaikista tarpeista. Mitä kaikkea tarvitaan?"
"Muutamia harjoitusmiekkoja, sillä jotkut saattavat helposti taittua; kaksi hirvennahkaista rintahaarniskaa, kaksi paria miekkailukintaita ja kaksi teräslankaista naamaria, sekä sen lisäksi pitkä lauta pehmeästä puusta, sillä lattialla tahi matolla ei voi miekkailla".
"Oivallista, herttaista! Käskekää vaan mitä tarvitaan. Sininen sali on oleva miekkailusalimme ja sitte suljemme ovet, niin ett'ei meitä kukaan häiritse. Aivan oikein, varsin hankalaksi käy miekkailla näissä pitkissä vaatteissa, varsinkin minulle, tämä suuri krinoliini ylläni".
"Epäilemättä. Kun minä opin miekkailemaan, olin vielä lapsen vaatteisin puettu".
"Siis teetämme itsellemme lyhyet pukimet niinkuin pikku-tytöille, koko amatson-puvut. Ei kukaan saa nähdä meitä niihin puettuina. Kuten jo sanoin, suljemme ovet ja laskemme alas akkunaverhot. Yksinämme seisomme vastatusten silmä silmää vastaan, emmekä kuitenkaan naura toisiamme. Siitäpä tulee hauskaa, vai kuinka?"
Ilonka myönsi.
Malvina oli jo tästä uudesta oikustaan niin innostunut, ett'ei hän laskenut Ilonkaa rauhaan, ennenkuin tämä oli kahdella ratsuraipalla näyttänyt ensimmäiset temput. Tosin hän parkasi kun raippa häntä kosketti, sillä hän ei kärsinyt kutkuamista, mutta huudahti kuitenkin yhä uudelleen: "oivallista, herttaista!"
Tästä päivästä lähtien hän ei enää lukenut Englannin kieltä. Kun miekkailuharjoitus oli loppunut, hyppäsi hän kirjoituspöytänsä ääreen, etsi siellä paperikasasta sata guldenia ja työnsi ne Ilonkalle maksuksi ensimmäisen kuukauden harjoitustunneista. Lapsi raukka -- kuinka hän oli hyvillään näistä rahoista!
Hänellä ei ollut vähäinen kiire tulla kotiin jättämään ne huolestuneelle äidillensä. Nyt on hänellä jotakin, jolla ostaisi polttopuita talveksi, maksaisi lääkärin ja rohdot, hankkia vähän ravintoa sairaalle ja säästää hyyryä varten. Hänen ei enää tarvinnut taistella jokapäiväistä huolta vastaan elatuksen tähden eikä puutteita vastaan. Sadalla guldenilla voidaan hankkia sangen paljon.
Ja mistä hänellä oli tämä tulo? Ei sellaisista ominaisuuksista, joista naiset tavallisesti ylpeilevät: kauneutensa, neronsa tai hienon sivistyksen taikka muun sellaisen ominaisuuden ansioksi hän ei sitä voinut lukea; hänen oli siitä kiittäminen ainoastaan vähäpätöistä ruumiin taitavuutta, josta ominaisuudesta hän ei luullut koskaan saavansa hyötyä, mutta olipa se nyt kasvanut kultaisia hedelmiä kantavaksi puuksi, joka sattumalta oli eksynyt oikullisen naisen a aivoissa syntyneihin puutarhoihin.
Luulisipa että Ilonka tästä vaan tunsi huvia ja virvoitusta. Asia ei kumminkaan ollutkaan niin, juuri sen vuoksi että se oli huvia ja virvoitusta.
Hänen kotonansa vallitsi suuri suru -- unettomat yöt, joita mielipuolen isän raivonpuuskaukset häiritsivät, -- heikkohermoisen äidin alituinen vapiseminen ja pelko, -- kuuromykän veljen eläimen tapainen riippuvaisuus ainoassa olennossa, joka häntä ymmärsi; -- kyyneliä päivällä, huokauksia yöllä -- ja tätä surkeata elämää yhä lakkaamatta. Tästä oli poikkeuksena kaksi tuntia päivässä, jolloin hänen täytyi hymyillä, meluta ja riemuita -- sillä hän sai siitä maksun.
Kun sitte leikki, pilapuheet ja riemu olivat tauonneet, -- silloin hänen tuli aina mieleensä, miten kurja tila sill'aikaa oli kotona ollut!
Kun Ilonka otti päällysvaatteensa mennäkseen opetustuntiansa antamaan, saatuansa isänsä rauhoitetuksi, suudeltuaan pois kyyneleet äitinsä kasvoilta, ja kun hän oli salaa päässyt hiipimään pienen veljensä luota -- niin hän huokasi raskaasti. Ja nämä huokaukset sanoivat: menkäämme huvittelemaan!
Mutta koska se tuottaa leipää, niin -- -- -- Tosin katkeraa leipää, mutta leipää kumminkin.
13 Luku.
Kaikellaisia rosvojuttuja.
Kuku mielellään kuuntelee rosvojuttuja? Hevosen selässä ja jalkaisin kulkevista ryöväreistä? No, minä kerron muutamia, joissa ei ole kumpaakaan laatua.
Herra Lemming sanoi eräänä päivänä rouvallensa: "Madame! Tunnetteko markiisi Montefioren? Kyllä! Ja myöskin paronessa Anselmin? Kyllä hänenkin. Ja kaikkien ylistämän paronessa von Radák'in? Miks'ette! Tietäkää siis, että nämä kaikki yhteensä eivät koko vuoden kuluessa kirjoita ulostekojensa joukkoon niin suuria summia hyväätekeväisiä tarkoituksia varten, kuin te pakoitatte minun kirjoittamaan omiini. Ei päivääkään mene ohitse, ilman että te olette pelastanut onnettoman perheen-isän yhdeksän lapsensa kanssa nälkään kuolemasta, tai pelastanut hukkumasta sen onnettoman virkamiehen kunnian, joka on korttipelissä hävittänyt hänen huostaansa uskotut rahat, tai olette hankkinut jollekin kirjailija-vainaalle hautaus-apua, tai teettänyt jollekin rammalle Honvéd-soturille keinollisen jalan, tai on teidän täytynyt antaa morsius-apua jollekin isättömälle ja äidittömälle tytölle, puhumattakaan noista tuhansista julkisista keräyslistoista, joihin ette koskaan laiminlyö kirjoittaa. Luulenpa teidän maksavan veroa sekä paaville että Garibaldille".
Lemming luultavasti ajatteli salaa jotakin muuta, ett'ei Malvina lahjoittanut paaville eikä Garibaldillekaan mitään ja ett'ei näitä autettuja onnettomia missään ollutkaan, mutta hän ei uskaltanut antaa tämän ajatuksen tulla ilmi.
"Tietäkää, lemmittyni", virkkoi Lemming viimein, "minä olen jo tähän kyllästynyt".
"No", vastasi kaunis rouva, olkapäitään kohauttaen, "tästä hetkestä lähtien voitte pääkirjastanne pyyhkiä pois sanat hyväntekeväiset tarkoitukset". -- Ikäänkuin kauniilla rouvalla olisi vaan yksi avain miehensä raha-arkkuun, joka kaikkien sanomalehti-ilmoitusten mukaan on tulenkestävä ja mahdoton murtaa auki. Huoleti voi herra Lemming vaatia tehtailijan oikeuteen. Hänen arkkuansa ei ole mahdoton avata.
Puolen vuoden kuluttua sanoi herra Lemming taas rouvallensa: "Madame! oletteko kuullut kreivinna Persigny'ä mainittavan? Totta kaiketi! Oletteko koskaan lukenut ruhtinatar Metternich'istä? Epäilemättä. Eikö teille ole joskus kerrottu paronitar Rothschild'ista? Aivan varmaan, luulen ma! -- No niin, nämä kolme suurinta komeutta harrastavaa naista Europassa eivät lähetä miehillensä kiusaksi niin monta rätinkiä muotikauppiailta ja kultasepiltä, kuin te, armaani, yksinänne minulle lähetätte. Minun täytyy ajatella, että te uusiin silkkivaatteisin ja pitseihin pukeutte kolmasti päivässä ja ett'ette käytä yhtäkään pukua useammin, kuin kerran".
Herra Lemming tosin ajatteli vallan toista, että hänen rakas puolisonsa ylipäänsä ei käyttänyt näitä kalliita tavaroita, vaan että hän niillä teki sellaista omituista kauppaa, että hän toisessa paikassa osti nämä tavarat mistä hinnasta hyvänsä, myydäkseen ne toisessa paikassa halpaan hintaan, siten hankkiaksensa rahaa. Rätingit hänen herra miehensä maksaa, joka näissä kaupoissa tuli sata prosenttia tappiolle. Herra Lemming'illä ei kuitenkaan ollut uskallusta sitä lausua.
Malvina vastasi tähän: "Eikö totta, tämähän on käyttämätöntä, rakas ystävä?"
"Päinvastoin, minulla on omat aivan vakaat ajatukseni asiasta. Minä tiedän, että niin on oleva, ja jollette olisi laillinen vaimoni, sanoisin: te suvaitsette saattaa minut perin köyhäksi sen verrattoman onnen tähden, että saan sanoa teitä omakseni. Tämä on, kuten suurten sopii. Mutta koska me muodostamme laillisen perheellisen yhdistyksen, niin minun täytyy teille huomauttaa sellaista aikaa, jolloin 'talollemme' tulee elämän ehdoksi, että talon naiset joksikin aikaa lakkaavat menoja tekemästä".
"Sepä tosiaankin olisi merkillinen ajan vaihde! Aivan syksyn tullessa, säsongin alussa. Oletteko menettänyt järkenne? Onko missään maailmassa aviomiestä, joka puolisoansa hämmästyttäisi sellaisella pyynnöllä säsongin alussa? En puhuisi mitään, jos sen tekisitte paaston ajalla tai uuden vuoden aikaan. Maalla pidän kuusi viikkoa samaa crèpe-vaatteesta tehtyä hametta ja jos tahdotte, niin olen ilman lakeijaa. Mutta nyt minun on, rakas ystävä, vallan mahdoton noudattaa käskyänne".
"Ja kumminkin 'teidän täytyy', armaani. Käsittäkää minua oikein. 'Teidän täytyy'. Minä olen aivan ryhtymäisilläni ratkaisevaan toimeen, jossa minun täytyy heittää kaikki mahdollisesti käytettävissä olevat rahasummat vaakaan, että se kallistuisi minun puolelleni. Nyt ei ole sen vähemmästä kysymys kuin miljonan voittamisesta. Voisimme yht'äkkiä tulla suunnattoman rikkaiksi, mutta sitä varten tulee meidän ponnistaa kaikki voimamme. Tämä on taistelu, jossa rahamiesten rouvat tavallisesti panttaavat koristeensa, hopeansa, jolloin he myövät hevosensa, yksin ne pitsinsäkin, joita paitse he voivat olla, auttaaksensa siten miehiänsä voiton saantiin. Minä en tätä kaikkea teiltä vaadi, vaan ainoastaan sen, että kolmen kuukauden ajalla ette lähetä kassanhoitajalleni mitään rätinkiä, -- ette ainoatakaan".
"No mihin minun siis tulee ne lähettää?"
"Olen jo teille antanut vastauksen, joka jotenkin vastaa tähän kysymykseen. Selvästi a järkähtämättä sanon nyt teille, että kassanhoitajani on saanut käskyn olla kolmen tulevan kuukauden ajalla maksamatta teidän tekemiänne rätinkejä ainoatakaan".
Malvina nauroi ääneensä.
"Hyvin! rakas Lemming. Siihen nähden olemme yhtä hyvät ystävät".
"Uskokaa minua, tämä on hartain toivoni. Minä kunnioitan teitä äärettömästi, ja omistan teille hartahimman rakkauteni. Juuri sen vuoksi minun täytyy teille huomauttaa, että Itävallan lakien mukaan rouva saattaa itsensä varsin ikävään asemaan, jos hänen miehensä ei maksa hänen velkojansa".
Malvina nauroi vielä enemmän.
"Hyvin, herra Lemming, älkää rouvanne tähden peljätkö minkään kansan lakia".
Epäilemättä tiesi Lemming varsin hyvin, ettei kukaan Itävallassa eikä Ranskassa eikä missään muussakaan maassa ole nähnyt naisen joutuvan velkavankeuteen, jos tällä naisella on -- kauniit silmät. Hän tahtoi vaan Malvinalle lausua: ystäväiseni, tähän saakka olet osoittanut suunnattoman suurta sukkeluutta sotkiessasi minun asioitani; olisipa paha vahinko maailmalle, jollet tätä kaunista taitoasi näyttäisi muidenkin asioissa. Mene nyt saalista hakemaan muualtakin. -- Tai kenties: "menkäämme yhdessä hankkimaan saalista".
-- -- On kysymys miljonasta!
Kuka siis täällä miljonia jakelee ympärillensä?
Suo mulle anteeksi, ystäväni romaanin-kirjoittaja, että olemme itävaltalaisessa kruununmaassa, siinä maassa, jossa on kymmenen kreutzerin hintaisia valtion velkaseteleitä, jossa ministerikin lyö suutansa vasten jos siitä sattuu pääsemään sana "miljona!" jossa sellaisten maatilusten omistajalla, joiden arvo on miljona, ei ole kymmentä äyriä kovaa rahaa taskussa. Ja kumminkin kuulee puhuttavan miljonasta, joka on voitettava! Sehän on kaiken runoilijoille sallitun vapauden rajojen ulkopuolella. Pikemmin voisit puhua fröökinöistä, joilla on kalanpyrstöt, tai muuttaa koko romaanisi näyttämöpaikka Belgiaan tai Amerikaan.
Ompa tosiaankin kysymys miljonan voittamisesta, noin miljonan suuruisesta summasta, joka vaan on jonkun vastaanotettava, -- sen, jonka eteen pelipallo seisattuu. Pelipöytänä on avara autio valtakunta, jonka laajuus on enemmän kuin kolmetuhatta neliöpeninkulmaa, jossa ei ole ainoatakaan viheriäistä paikkaa.
Tänä vuonna tällä summattoman laajalla alalla -- ei kasvanut mitään. Tulevana vuonna se on oleva yhtä autio, sillä tänä vuonna siihen ei kylvetä mitään, koska ei ole ollenkaan siementä. Tälle maalle käy niinkuin Kivikko-Arapialle, niinkuin Kuuvuorien seudulle, niinkuin Palmyran kotomaalle, jotka kaikki ovat olleet kerran Edenin yrttitarhoja, vaan nyt ovat erämaita, monen päivämatkan laajuudelta ihmisten ja eläinten hylkäämät, soran peittämine komeine rakennuksineen tiettömällä aromaalla.
Kuitenkin käynee hallitseville vaikeaksi odottaa tällaista kohtaloa yhtä kylmäkiskoisesti kuin muita tässä maassa kasvavia onnettomuuksia. Sen vuoksi ylhäisemmissä piireissä päätettiin, että miljona mittaa jyviä jaettaisiin hätää kärsivälle väestölle -- edeltäkäsin, etteivät vainiot jäisi kesannoiksi.
Miljona mittaa jyviä piti siis niin pian kuin suinkin ja säntillensä hankittaman, kuljetettaman oikeaan seutuun ja paikkakuntaan ja siellä viipymättä jaettaman; syksy on aivan tulossa, joka päivä on kallis-arvoinen ja sitä ei voi rahallakaan korvata. Sateinen aika on vast'ikään alkanut, maa on saanut kylliksi mehua, aivan nyt tarvitaan siemen-ohria. Aikaa ei käy uhraaminen keskusteluihin. -- Kuka tämän jyvämäärän hankkii? Tietysti otetaan se tavaran hankkijaksi, joka suostuu hankkimaan sen helpoimmilla ehdoilla.
Helpoimmilla ehdoilla, ha ha ha!
Huomaatkos nyt arvoisa lukija, minkä vuoksi Lemmingin täytyi haalia kokoon kaikki rahat, mitkä suinkin taisi, heittääkseen ne vaakaan, jonka kieli, jos se kallistuu hänen voitoksensa, lausuu: "miljona on sinun?" Joko nyt tajuat minkä vuoksi rahamiesten rouvat sellaisissa tilaisuuksissa jättävät kalleutensa panttiin ja miksi rahamiehet eivät sellaisina aikoina maksa puolisoittensa rätinkejä? Kohta sen huomaamme vielä paremmin. Silti voimme nyt jo olla vakuutetut, että miljona tosiaankin on olemassa; ettei se ole mikään kumma, eikä haaveksittu numero, vaan uusia rahoja, suorastaan rahapajasta tullutta, siis niin sanottua viheriäistä kultaa. Ei tarvita monia konstikkaita laskuja, vaan aivan yksinkertainen vähennyslasku. Neljä pois viidestä tekee yhden. Kuinka sitä valtio tietäisi, oliko se vilja, jonka rehellinen maamies kylvää ja multaa maahan, viisikertaisesti puhdistettua, vai oliko siihen kohtalaisesti sekoitettu rikkaruohoa, multaa ja torajyviä?
Äänetön maa sen tietää.
* * * * *
Mitä herra Andjaldy tähän aikaan luki esimiehensä salaisesta päiväkirjasta? Saakaamme tieto siitäkin.
Tänään edellä puolen päivää oli Lemming luonani. Hän puhui paljon jyvälainasta. Luulempa, että hän haluaa saada jyvän hankkimista toimekseen,
Tosi on, että paljon riippuu minusta, mutta ei kaikki. Hallitsevissa piireissä minun lausumani sana voi kahden tasapainossa olevan vaakalaudan kesken ratkaista asian sille suunnalle, mitä minä tahdon. Minun vaan tulee sovittaa niin, etteivät vaakalaudat ole yhden painoiset. Toisella urakkamiehellä on tarkempi omatunto kuin toisella. Lemmingillä mielestäni sitä on vähimmän.
Tämä asia on hyvin arveluttava. Koko tulevaisen vuoden siunaus, kokonaisen maan menestys on siitä riippuva.
Tämä ei ole sentapainen asia, kuin sotajoukon muonavarain hankkiminen. Jospa sotamies saisikin pelkkää myllyntomua jauhojen asemesta, niin ei hän kumminkaan siitä kärsi mitään vahinkoa. Kuta mustempi hänen leipänsä on, sitä paremmin se ravitsee. Eikä sotamiehellä olekkaan juuri valittamista hienomakuisesta suusta.
Mutta jos talonpojalle annamme huonompaa siemenviljaa, kuin kohtuullista on ja hallitus tahtoo, niin tulevan vuoden sato menee hukkaan; maamies nostaa hirveän melun, huutaa kohti kurkkuansa, lähettelee lähetyskuntia, soittaa hätäkelloa, saa toimeen ikäviä selkkauksia.
Tässä on suurin varovaisuus vaarinotettava. Lemmingille en luvannut mitään. Hänelle sanoin hyvästi lausuen, että annamme etusijan järjellisimmälle urakkamiehelle, jolla on parhaimmat takaukset.
Jälkeen puolen päivän hän lähetti luokseni kamaripalvelijansa, joka toi vähäisen arkun. Minä avasin sen ja huomasin sen olevan sikarilaatikon. Sen mukana oli kirje, jossa Lemming ilmoitti Malvinan lähettävän _syntymäpäivänänsä_ tämän sikarilaatikon minulle lahjaksi. Varsin kummallinen ajatus, että joku omana syntymäpäivänänsä lähettää toiselle lahjan! Minusta oli kummallista, että se oli niin raskas, kun otin sen käteeni. Laatikko oli jaettu kahteenkymmeneen osastoon -- eri osasto kullekin sikarille -- ja niihin oli pistetty hienoon paperiin käärityt kääryt. Niistä otin esiin ja avasin yhden. Siinä löysin 250 kultarahaa. Jokaisessa kahdessakymmenessä osastossa oli samallainen kääry. Yhteensä siis 5,000 tukatia.
Kylmä väristys pudistutti minua. Olenko siis jo joutunut niin pitkälle. Ajatteleekohan maailma siis tosiaankin minusta, että vastaanottaisin lahjoja? Otsassani, rinnallani on siis kirjoitettuna: 'täydellinen loppuun myynti'. Ei, rahaihminen! Tässä ainoassa kohdassa olet toki vielä pettynyt.
Jos minua valtiomiehenä syytetään virheestä, niin voin itseäni puolustaa; mutta jos ihmisenä, kansalaisena yhteiskunnassa teen kelvottoman työn, niin ei minun ole odottaminen mitään puhdistusta syytöksistä.
Tuolle kauppiassielulle olen näyttävä, kuka asuu siinä kolossa, johon hän niin varomattomasti pistää jalkansa. Nyt on käsissäni valtti, jonka voin häntä vastaan lyödä esiin.
Kerran hän saatti minut siihen tilaan, että ne rahat, joilla olin aikonut toimeenpanna suuremmoisen työn, jätin hyväntekeväiseen tarkoitukseen, jota en ollenkaan ollut aikonut kannattaa. Nyt oion tehdä hänet kuuluisaksi. Nämä rahat minä jätän Unkarin tiede-akatemialle. Kerran pyysin myöskin Lemmingiä tekemään jotakin tämän isänmaallisen laitoksen hyväksi ja hän lupasi panna nimensä listaan. Nyt lähettämänsä summan tarkoituksesta hän ei maininnut mitään. Sen voin jättää jalomielisenä lahjotuksena 'häneltä'.
Jo tänä päivänä kirjoitan lahjoituskirjan. Hän saa sen lukea huomispäiväisissä sanomalehdissä. Hän saa oppia tuntemaan, kuka minä olen!
Päivää myöhemmin herra Andjaldy luki uudella lehdellä päiväkirjassa seuraavan:
En ole jättänyt asiaa sikseen. Mutta olisipa liian rohkeata, jos kirjoittaisi julkisen lahjoituskirjeen ilman että antaja siitä tietää. Kuitenkin olen lujasti päättänyt pysyä aikeessani. Nämä 5,000 tukatia on akatemia saapa.
Aion mennä Lemmingin luo, heittää ansan hänen kaulaansa ja sanoa: 'herrani, te lähetitte mulle 5,000 tukatia. Näillä voi olla ainoastaan yksi tarkoitus, joko kunnioittava tai loukkaava. Jos tarkoitus oli kunnioittava, niin ei se voinut olla muu kuin se, johon itse olen teitä kehoittanut, nimittäin että antaisitte lahjan isänmaalliselle yleishyödylliselle laitokselle. Vaan jos asian laita on päinvastoin, niin saatte minun kanssani tekemistä kahdessa suhteessa -- ensiksikin teidän omana tuomarinanne, toiseksi rehellisenä miehenä. Molemmissa tapauksissa kyllä osaan hankkia itselleni korvauksen.
Tällä päätöksellä läksin tänään hänen luoksensa. Olin lujasti päättänyt, etten häntä vähääkään säästäisi. Aikomukseni oli olla häntä vastaan röyhkeä kuin heitukka. Kun olin äkeissäni, niin satuin lähtemään hänen luoksensa sangen aikaisin. Tullessani hänen asuntoonsa vastaanotti kamaripalvelija minut sanoen, että hänen armonsa vielä makasi.
No sittepä täytyy herättää hänen armonsa, sillä minun vähäpätöisyyteni tahtoo häntä puhutella.