Part 25

Tuo tuntematon herra piirsi muutamia variksenjalkoja paperi-liuskalle ja ojensi sen hänelle.

"Pyydän teitä nyt maksamaan saatavani".

Tuo tuntematon herra katseli rätinkiä ja antoi sen sitten takaisin.

"Niin, rakas neiti, 'Entreprise universelle des pompes funebres' on tänä aamuna laannut suorittamasta sitoumuksiaan ja kassa on nyt suljettu".

Sitä Ilonka ei ymmärtänyt.

"Kuinka se on mahdollista?"

"Rakas lapseni, se on pitkä juttu. Ettekö tiedä siitä mitään? Puhuuhan koko kaupunki siitä. Tottahan olette kuulleet puhuttavan rikkaista Arnstein'istä ja Eskeles'estä? No, niin, nämä tekivät eilen konkurssin ja vetivät mukaansa A. Meiser'in; A. Meiser saattoi häviöön B. Meiser'in ja B. Meiser C. Meiser'in. Eilen menivät kupperikeikassa toinen pankiri toisen perästä; tänään tukku-kauppiaat heitä seurasivat ja huomenna heitä seuraa arvattavasti maito- ja ruokakauppiaita. Jokainen, jolla on hyvämaineinen kauppanimi, rientää sulkemaan puotinsa. 'Entreprise universelle des pompes funebres' tekee niin kuin muut eikä maksa enää mitään".

"Mutta kuinka se on mahdollista, että jätetään maksamatta tilattu työ".

"Rakas neitini, niinpä on laita. Tiedättekö mitä? Kirjoituttakaa velkojien luetteloon, mitä teidän tulee saada; 8 tai 9 vuoden kuluttua konkurssi on selvillä; jos silloin on mitään jälellä konkurssipesässä, niin te varmaankin olette niiden joukossa, jotka ovat uteliaat tietämään, montako kreutzer'iä saavat guldenista".

Sen sanottuansa kääntyi tuo tuntematon herra pois, ikäänkuin olisi sanonut sukkeluuden, tyytyväisesti hymyillen ja jättäen Ilonkan päätettäväksi, tahtoiko mennä tiehensä vaiko jäädä tuntemattomien, sydämettömien silmäysten esineeksi. Ilonka sanoi vaan: "mutta, herrani, minä olen tänne rahanvartijan huostaan jättänyt 40 guldenia, sillä, kuten tiedätte, sitä vaaditaan niiltä, jotka tekevät kotona työtä. Nehän ainakin takaisin saanen?"

"Epäilemättä, neitini; 8 tai 9 vuoden kuluttua saatte nekin. Sentähden pitää teidän valvoa niitä. Ehdoitan teille oman asian-ajajani, toht. Slempelmeijer'in; hänen prosessi-kustannuksensa eivät tule nousemaan yli 100 gulden'in".

Ilonka horjui tunnotonna ovea kohti. Viimeinen ropo oli lyöty hänen kädestänsä.

Oi kuinka huonoja ihmiset ovat! ne varastavat kerjäläiseltäkin.

Oli jo myöhäinen ilta ja hänen olisi pitänyt mennä kotiin; hänen rakkaat sairaansa olivat jo kauan odottaneet häntä, he odottivat lohdutusta ja lääkkeitä ja hänen hymyänsä. Vaan kuinka hän nyt voisi palata heidän luo. Ei hänellä ole lohdutusta, lääkkeitä. Hänellä ei ole enää äyriäkään, eikä ole toivoa saada työtä lähimmässä tulevaisuudessa; heillä ei ole leipää päiväksikään!

Ihmis-virta, joka kaduilla pauhasi, veti häntä, tuota tunnotonta, myötänsä. Hän ei tietänyt itsekään, mihin se kaikki vei, mitä tietä hän kulki tai mitä etsi.

Ohitse menevien sanat sattuivat välistä hänen korvaansa. Kaikki puhuivat yleisestä häviöstä, kurjuudesta, karkaamisesta. Muiltakin oli syytä epätoivoon, eikä ainoastaan hänellä.

Ihmis-virta vei hänet kanavan rannalle; siinä hän kuljeksi aikomuksitta, ajatuksitta, tunnotonna. Yhdessä kohden oli suuri väentungos. Toinen kysyi toiselta, mitä oli tapahtunut. Jotkut tiesivät jotain. Erään vanhan kauppiaan kerrottiin juuri hypänneen kanavaan; hän nostettiin sieltä, mutta oli kuollut. Hän oli kadottanut koko omaisuutensa eilispäivän vara-rikkojen kautta.

Ilonka näki neljän työmiehen kantavan ruumista lähimpiin vaunuihin. Hänellä oli pitkä harmaa tukka ja taaksepäin kallistuneesta päästä tippui vettä kadulle. Ällistynyt ihmisjoukko seurasi itsemurhaajan ruumista, saadakseen nähdä, mitä sitten seuraisi. Ilonka jäi yksinänsä seisomaan kanavan partaalle tuohon turmiolliseen paikkaan, mistä itsemurhaaja juuri oli nostettu.

Ja hän ajatteli itsekseen, eiköhän tuo ihminen ollut oikeassa?

Hän nojautui aitaa vasten ja katseli kanavan veteen. Kaasulyhtyjen liekit liehuivat tuulessa ja niiden varjot heiluivat tummalla vedenpinnalla.

Ja tuossa tummassa vesipeilissä tyttö näki epätoivon kaikki kauhistukset: kurjimman kurjuuden kaikille niille, joidenka edestä oli taistellut yli-inhimillistä taistelua; inhoittavan ja kavalan maailman vääryyksineen; niiden kamalat kasvot, jotka vainosivat kauneutta; kovan vuoden, joka ei elättänyt niitä matosiakaan, joille edeltäjät olivat hengen antanet. Ja tytön sydämessä syttyi outo halu tiedustelemaan mitä tuon mustan veden-pinnan alla löytyi. Kenties parempi maailma? Kenties uusi elämä? Kenties tyhjyys? Kahdesti jätti hän tuon paikan, kahdesti hän palasi katsoakseen uudestaan alas mustaan vesi-peiliin, jossa lyhtyjen vapisevat varjot liehuivat kuolleitten märän haudan päällä. Ja hänen otsaansa poltti se ajatus, joka sielussa kyti; hän riisui päästänsä hatun ja ripusti sen aidalle. Kuinka hyvä olisi päästä elämästä!

Silloin joku tarttui hänen käteensä ja outo ääni tervehti häntä hänen nimeltään.

"Hyvää iltaa, neiti Ilonka!"

Säikähtyneenä hän katsoi taaksensa ja näki aivan tuntemattomat kasvot. Oli 40 vuoden ikäinen, parraton mies, jonka kasvoista loisti niin hyvä sydän ja semmoinen hyväntahtoisuus, että Ilonka ehdottomasti ojensi hänelle kättä.

"Te ette tunne minua nyt ja kuitenkin olette nähnyt minua kerran hyvin likeltä vaikka naamani kenties nyt on vähän inhimillisempi. Minä olen tuo Hans Katzenbuckel".

"Ah!" Ilonka vastasi siihen puserrukseen.

"Juuri tuo Hans Katzenbuckel, joka oli epätoivoissaan, muistanette, ja joka tahtoi tappaa itseänsä sekä penikoitansa ja jonka te, hyvä neiti, pelastitte helvetin kidasta, muistatteko?"

"Muistan".

Mies päästi Ilonkan käden.

"Ja se pikku hevonen, jonka minulle annoitte, on tuottanut minulle paljon onnea. Se oli todellinen aarre minulle. Sen kautta tulin mainioksi; nyt olemme molemmat täällä sirkuksessa ja meillä on hyvä palkka. Minä olen ahkerasti kysellyt teitä, sillä tahdoin maksaa velkani, ja kuulin, että onnettomuus vaivasi perhettänne ja ajoi sen tänne. Teidän äitinne on sairaana, eikö niin?"

"Kuinka sen tiedätte?" kysyi Ilonka kummastellen.

"Siitä kun kävelette näin yksinänne illalla; varmaankin äitinne on sairaana".

"Tosi kyllä".

"Te elätätte itseänne neulan avulla, eikö niin?"

"Mikä saattaa teidät siihen päätökseen?"

"Rikki pistetyt sormenne, joita pidän kädessäni. Arvattavasti olette nyt ollut työnteettäjän luona, vaan ette ole tavannut häntä kotona. Nyt moni on samassa tilassa. Monta työtä-tekevää tyttöä seisoo nyt odottamassa, että ovi avattaisiin, joka lauantai-iltana suljettiin heidän jälkeensä. Oletteko kentiesi eksynyt? Missä asutte?"

Ilonka ilmoitti hänelle asuntonsa.

"Oi sinne ette löydä yksinänne takaisin. Sallitteko minun saattaa teitä kotiin äitinne luo?"

Ilonka hengitti syvään. Ahdistava tuska irtauntui hänen rinnastaan. Hän läksi matkalle saattajansa kanssa.

"Neitini", sanoi pajazzo, "minä olen velkaa teille paljon, mutta se ei ole minun vikani, ett'ei se asia ole selvillä, sillä minä en voinut löytää teitä. Onnellinen sattumus on saattanut minut perille. Tulen juuri sirkuksesta näytännön loputtua. Nyt nimeni ei ole Hans Katzenbuckel, olen nyt ranskalainen ja nimeni on Trésor. Näyttelen joka päivä pikku hevosenne kanssa. Tiedättekö minkä arvoinen pikku hevosenne on? Olen teille hyvin kiitollinen, jos myytte sen minulle 500 gulden'ista".

Ilonka hämmästyi. Niin paljon rahoja!

"Olen lahjoittanut teille sen hevosen", hän sanoi. Hän oli vielä ylpeä.

"Mutta minä en koskaan ole sitä lahjaksi ottanut. Muistattehan, neiti, että sanoin Hans Katzenbuckelin maksavan hevosen, kun voi, ja nyt minä voin. Minä olen herra, minulla on yhtä hyvä palkka kuin sektioni-neuvoksella ja minua rakastetaan enemmin kuin semmoista. Mutta teillä on perhe, jolle voi olla hyödyksi, jos vanha lainaaja tulee sanomaan, että hän on valmis velkansa maksamaan. Eikö niin? Siis sovittu: pikku hevosen hinta on 500 gulden'ia".

"Ei, herrani! kun minä sen annoin teille, ei se ollut 100 guldenin arvoinen. Minä ymmärrän sitä asiata".

"Ei suinkaan, neitini, ette ymmärrä siitä mitään; no niin, hevosen pään ja säärien arvon. Vaan, näettekös, tällä hevosella on sielu ja te olette herättänyt hänessä sielun. Tiedättekö, neiti, joka eläimellä on sielu, suurempi tai pienempi, niinkuin ihmisilläkin. Moni eläin on tyhmä koko elin-aikansa; samoin moni ihminenkin. Jos eläintä nuoruudesta asti kohdellaan niinkuin se olisi ihminen -- puhutaan sille lempeästi ja selitetään miksi sen tulee tehdä niin taikka näin, vältetään lyömistä ja syytöntä törkeyttä, silloin herää eläimen sielu. Meidän virkamme on herättää eläimissä sielu. Oi se on kaunis työ, se on enemmän kuin työtä, se on taidetta, se on tiedettä! On yhtä monta eläin-luonnetta ja kasvatus-tapaa kuin eläimiä. Mutta joka asiata ymmärtää, hänen työnsä ei ole turha, eikä hän ole pannut työtänsä hukkaan. Toisessa eläimessä on humoria, toisessa jaloa intoa; toinen on naiivi, toinen filosofillinen. Teidän pikku pony-hevosenne on suurempi humoristi kuin minä itse, ja paras todistus siitä, että sillä on sielu, on se, että se on suuri rahamies! Oi, teidän täytyy kerta nähdä kun minä mainion atrian jälkeen -- minä ravintolan-pttäjänä, hän vieraana -- annan sille rätingin, kuinka se silloin liitu-palasella, joka on kavioon pistetty, kirjoittaa taululle ne summat, jotka minä mainitsen, ja kuinka se viimein tarkasti laskee ne yhteen ja kirjoittaa alle oikean summan, niinkuin kirjanpitäjä ainakin. Yleisö tätä katsellessaan taputtaa raivokkaasti käsiänsä. Teidänkin pitää tulla jo huomenna. Minä tiedän, että kiellätte rakkaan äitinne sairauden tähden. Mutta sitten kun hän on parantunut. Minulla on kahdentoista vuotias tytär, joka jo köydellä tanssii; hänet lähetän teidän luoksenne ja näytännön jälkeen itse saatan teitä kotiin. Te saatte oivallisen paikan, johon ihmisjoukko ei tunkeu ja josta voitte likeltä katsella eläimiä. Meillä on mainiot eläimet. Teidän pikku ponynne on kuitenkin enimmin rakastettu kaikista. Aivan välttämätöntä on että saatte nähdä sitä, jotta huomaisitte minkä arvoinen se on; sillä muuten puhun kenties kuuroille korville ja te luulette minun laskevan leikkiä kun tarjoon 500 tuosta pienestä veitikasta. Ja tämä hinta on kuitenkin hyvin alhainen. Antaisin teille kohta koko summan, mutta tietysti herra Trésor ei pidä koko _trésor'ia_ (= aarretta) taskussansa; mutta viisikymmentä guldenia luulen lompakossani olevan; pyydän teitä, minun edukseni, ottamaan ne käsirahaksi, sillä pelkään, että joku tarjoo teille enemmän, jos tulee tietyksi, että hevonen on teidän. On kilpakosijoita, jotka maksaisivat suuret summat, riistääkseen meiltä tämän erinomaisen hevosen; ottakaa sentähden, hyvä neiti, tämä summa aluksi; totta tosiaan, jos te huomenna näette hevosen, niin sanotte itseksenne: 'tämä hevonen on miljonan arvoinen', ja silloin minä saan rukoilla teitä antamaan anteeksi 999,500".

Ja hän pakoitti Ilonkaa ottamaan sen setelitukun, jonka hän otti taskustansa.

"Hyvä", sanoi Ilonka, "minä otan rahat, sillä tarvitsen niitä, niin, minä tunnustan, että jos te ette olisi tullut, minä kenties olisin noudattanut epätoivon ääntä, sillä kotona minulla on kolme sairasta vuoteen omana, isä, äiti ja veli, ja kurja petos on minulta ryöstänyt työni palkan. Te saatoitte minut pois epätoivon syvyydestä, jota nyt kauhistuen huomaan. Uskonpa, ett'ei Jumala ole sallinut tämän suotta tapahtua, ja alan toivoa, että nyt seison tiehaarassa, mistä parempi elämä alkaa. Oi entinen onkin kauhea ollut. En ole valittanut siitä kenellekään, sillä omaisilleni en ole tahtonut sitä sanoa; mutta elämäni on ollut jokapäiväistä kuolemista, josta taas olen henkiin herännyt. Sallikaa minun pusertaa rehellistä kättänne. Te, vieras, tuntematon komediantti, olette minun ainoa, todellinen, omaa voittoa pyytämätön ystäväni! Oi olkaa vastakin ystäväni. Koko maailma on minut pois hylännyt ja ainoastaan te ojennatte minulle kättä, joka ette ole minulle velkaa mitään muuta, kuin muistoa hyvästä sanasta, mikä aikoja sitten on haihtunut".

Tyttö purskahti itkuun. Ei ole soveliasta itkeä kadulla; mutta tänä iltana oli Wien'in kaduilla itkeviä muitakin, ja ohitse-menijät ymmärsivät, että siihen oli syytä.

"Nyt jääkää hyvästi; tästä löydän kyllä yksinänikin kotiin, myös täytyy minun poiketa aptekiin, ja siellä saan odottaa. Ja sitten minun on maksaminen edeltäpäin vuokra uudesta asunnosta, johon huomenna muutan omaisteni kanssa. Jos huomenna lähetätte pikku tyttärenne luokseni, niin sallitte kai, että minä häntä sisarena tervehdin?"

"Oi, neitini!"

"Tahdon mennä, minne te neuvotte".

Pajazzo vastasi ylpeän näköisenä:

"Niinpä voittekin tehdä, neiti, sillä kuperikeikkaa heittävä pajazzo seisoo päälaellaan yleisön edessä, mutta yleisön keskellä käy hän pää pystyssä; silloin maalaa hän naamansa punaiseksi, mutta pestyänsä maalin pois, ei ole hänellä syytä punastua kenenkään edessä; olkoon se Jumalan edessä sanottu".

Pajazzon tytär, joka köydellä tanssii, on paremmin suojeltu kuin ruhtinaallinen nainen, joka häntä loge'istaan katselee.

Ilonkan äiti oli jo kauan ollut tuskissaan tyttärensä viipymisestä, kun tämä viimein kotia tuli. Ilonka kertoi äidilleen kaikki.

Rouva Bilágoschi virkistyi. Yhtä ankarasti, kuin moitti niitä kelvottomia, jotka olivat pettäneet hänen tytärtänsä viikkopalkan suhteen ja ryöstäneet häneltä säästörahat -- yhtä kuumasti hän kiitti pajazzoa, joka oli korvannut vahingon. Tuon oivan miehen ystävyyteen ei sopinut olla suostumatta! Äiti itse kehoitti tytärtänsä menemään näytäntöä katsomaan huomis-päivänä. Ei kotona mitään onnettomuutta tapahdu hänen poissa-ollessaan.

Tuo hyvä rouva oli niin virkistynyt, että Ilonka jo seuraavana päivänä luuli häntä terveeksi. Hän nousi nimittäin varhain ja oli avullisna muuttamisessa uuteen asuntoon.

Tämä asunto oli siisti ja sievä. Suuri kaunis huone, lautaseinällä jaettu kahtia, jotta oli kuin kaksi huonetta. Molemmat ikkunat olivat komeaan, kauniisen puutarhaan päin. Oli tosin kielletty menemästä tuohon puutarhaan, mutta ei kukaan voinut estää akaatsia-puita tuoksullaan täyttämästä puutarhan vieressä asuvien huoneita.

Huonekaluilla sisustaminen ei paljon vaivaa maksanut, päivällis-aikana kaikki oli valmista.

Lääkäri oli ollut oikeassa. Asunnon muutos, mahdollisuus elää paremmin osoittivat olevansa parhaat lääkkeet Ilonkan sairaille. Maailmassa on monta tautia, joissa oikeastaan suru hermoja kuluttaa, ikäänkuin vapautta vaativa sielu pyytäisi heittää päältänsä ruumiin siteet.

Vanha Bilágoschi ei tahtonut koskaan luopua ikkunasta, hän oli niin mieltynyt puutarhan kukkien katselemiseen, jotka jo kumartuivat maata kohti; rouva Bilágoschikin oli tänään kuumeesta vapaa ja vakuutti Ilonkalle, että oli oikein terve.

Iltapäivä kului onnellisesti; nähdessään iltapäivän auringon ikkunoista loistavan -- entisessä asunnossa ei auringon sädettä koskaan näkynyt -- oli elämä hänestä valoisampi. Ehkä päivä vihdoinkin koittaa.

Äiti tahtoi välttämättömästi että Ilonka menisi sirkukseen, sanoen että se puoleksi oli hänen velvollisuutensa. Viisasta se myöskin olisi: jos Trésor tahtoi maksaa hänen hevosensa, miksi ei hän siihen suostuisi? Se apu oli hyvä olemassa, sillä lähimmässä tulevaisuudessa Ilonkan oli vaikea saada ompelutyötä. Mitä muihin naistöihin tuli, niillä tuskin saataisiin suolaa leivällensä. Jos siis Ilonka rakasti perhettänsä, täytyi hänen uhrata tämä ilta. Paitsi sitä Ilonkan äitiä ei enää vaivannut mikään, ja kaikkeen tähän katsoen Ilonkan oli velvollisuus mennä huvittelemaan.

Illalla, hyvään aikaan ennen k:lo 7, tuli pajazzon tytär, pieni kahdentoistavuotias Hermine, hilpeä kultakutrinen tyttö, isänsä lähettämänä viemään Ilonkaa sirkukseen.

Neiti Hermine oli jo, nuoruudestaan huolimatta, itsenäinen taiteilija sekä hamppu- että rautalanka-köydellä, ja hän piti taiteilija-mainettansa sangen suuressa arvossa.

Niinkuin hyvin kasvatettu tyttö ainakin, hän ei tullut yksinään, vaan veljensä seurassa; hän oli siis uskottu nuoren Frans Trésor'in jaloon suojelukseen. Frans oli tosin vaan kymmen-vuotias uros, mutta akrobatina hänellä oli maine semmoinen, että hänen yhteiskunnallinen asemansa siitä sai tarpeeksi arvoa.

Tyttö, joka heti voitti sekä äidin että Ilonkan sydämen, kertoi tyystin komediantti-perheen vaiheet siitä alkain kun he arolla kävivät, ja kuinka viimein hevosineen saavuttivat sirkus-tirehtörin huomion. Hän kiitti todellisella kaunopuheliaisuudella pienen hevosen oivallisia ominaisuuksia, ja kertoi kuinka iloisesti se hirnui kun Ilonkan nimi mainittiin. Nuori Herkules säesti kaikin voimin sisartansa.

Ilonka seurasi ilomielisenä lapsia sirkukseen.

Erittäin hyvä paikka oli Ilonkan käytettävänä näkymön ja esiripun välillä. Näytäntö huvitti häntä suuresti; sirkusnäytäntöjen vaikutus ei ole aina niin pintapuolinen kuin miksi sitä luulemme meidän korkealta kannaltamme; on todellakin ylevätä katsella ihmisruumiin täydellisyyttä ja eläin-sielun kehkiämis-voimaa.

Varsinkin miellyttivät Ilonkaa nuo mainiot hevoset, voimistelu-temppujakin hän ihaili; olivathan ne lapsuuden aikana olleet hänellekin sangen mieluiset, ja niitä hänen oli suureksi osaksi kiittäminen vakavista hermoistaan ja terveydestään.

Viimein tuli tuo hevonen, jota yleisö riemulla vastaan-otti. Se näytteli "filosofina", hattu otsalle painettuna, ja oli tulevinaan ravintolaan syömään: se lukee ruokalistaa, syö, juo, polttaa tupakkaa, lukee sanomia hyvin suurella valikoima-aistilla valtiollisessa suhteessa ja laskee viimein yhteen maksettavat päivällisestä. -- Viimein tuli hevosen tehdä koko joukko viisautta osoittavia temppuja, ennen kuin lopettaisi, mutta pitemmälle kuin maksettavan laskemiseen ei tuo rakastettava eläin tavallisella tavalla tehtäväänsä tehnyt.

Kun rätinki tuli, "filosofi" jo kävi hajamieliseksi. Hänen silmänsä tuijottivat yhteen paikkaan ja piippu putosi suusta. Kun pajazzo sitten piti taulua sen edessä, jotta laskisi numerot yhteen, se näytti yht'äkkiä tekevän päätöksensä, veti liidulla viivan yli koko rätingin, hypähti seisoalleen ja syöksi yli pöydän niin että ravintolan-isäntä tauluineen kaatui.

Yleisö luuli sitä hupaiseksi uutiseksi ja piti tätä leikkiä oivallisena; mutta kummastukseksi nähtiin "filosofin" juoksevan suoraan prosceniumia kohti, jossa seisattui erään nuoren tytön eteen ja samalla laskeutui polvilleen, naurun-tapaisesti hirnumalla muistuttaen ihmisestä, joka ei löydä sanoja ilonsa osoitteeksi. Se ojensi päätänsä tyttöä kohti ja sieramista kävi kuuma hengähdys, harjansa se heitti toiselta puolelta toiselle ja silmät iskivät tulta. Sitten se juoksi oikullisesti pois ja rupesi kadrillia tanssimaan, siihen temppuun harjoitettujen komeain hevosten tavalla, jalosti käännellen, sievästi polvistuen ja astuen laahaavin kadrilli-askelin, jommoista ei kukaan ennen ollut nähnyt sen tekevän; sitten se nousi pystyyn takajaloilleen, niinkuin paraiten oppineet hevoset tekevät, ja käveli juhlallisesti niinkuin jaloimmat oriit. Lopuksi se heittäytyi maahan ja piehtaroi tavallisen talonpoikaishevosen tavalla, ojensi kaikki neljä jalkaansa suoraksi ja laski päänsä entisen hallitsijansa jalkojen eteen, niinkuin menneinä aikoina ja niinkuin olisi tahtonut sanoa: "No, etkös tule tänne lepäämään?"

Joka ei käsittänyt tätä kohtausta, hän varmaankin oli liikoja tunteita vailla; pajazzokin seisoi siinä, liikkumatonna, aivan poissa päiviltänsä; kyyneleet hänen viheriäisillä poskilla ilmoittivat hänen olevan syvästi liikutettuna.

Ilonkakin oli liikutettu; tuon eläimen uskollisuus nosti kyyneleet hänenkin silmiinsä. Hän ei kuullut yleisön kummastuksen huutoja eikä raikuvia suosion-osoituksia, ei nähnyt häneen päin käännettyjä kiikareita, hän näki ainoastaan lemmikki-hevosensa, ja hänen sydämensä oli täynnä liikutusta. Kun viimein tuo rakas eläin laski päänsä hänen jalkojensa eteen, Ilonka unohti ympärillänsä olevan maailman, kumartui alas, taputti uskollisen hevosen kaulaa ja lausui sen vanhan nimen: "Tschilla!"

Ikäänkuin sähkö-isku olisi siihen koskenut, hypähti tuo pieni hevonen seisoalleen ja, tehtyänsä kumarruksen Ilonkalle kummallisen sivuhyppäyksen kanssa, juoksi se takaisin pöydän luo, josta oli lähtenyt, ja oli purevinansa pajazzoa muistuttaakseen häntä hänen velvollisuudestansa; sitten hevonen jatkoi keskeytynyttä näytäntöänsä kaikkine konstineen.

Tuo, kuten tunnettu, herttainen Wien'in yleisö oli aivan haltioissaan tämän kohtauksen vaikutuksesta; käsien taputukset ja jalan-polenta säestivät pony-hevosen temppuja ja tyttö tuli tuhansien silmien esineeksi. Maksoikin vaivaa sitä katsella. Puna Ilonkan poskilla tämän katselijajoukon keskellä oli niin suloinen ja luonnollinen, ja tuo iloinen hämmästys, joka ilmautui hänen kasvoissaan, niin teeskentelemätön. Ken hän on, kysyi tuhannet äänet toisiltaan.

Näytännön loputtua vastaan-ottivat Ilonkaa Trésor ja hänen lapsensa, jotka nyt taas olivat ihmisen näköisiä.

"No, mitäs olen sanonut?" huusi pajazzo hänelle loistavin silmin, "eikö ole se miljonan arvoinen tuo oivallinen pikku hevonen?"

Ilonka vastasi liikutetulla äänellä:

"Minä pelkään, että se on aivan lumonnut minut. Kun se tuli juosten luokseni, pisti hetkeksi päähäni halu hypätä sen selkään ja ratsastaa ympäri, niin kuin kaikki muut, kunnes aivan hengästyisin".

"Hei, sepä meille kelpaisi. No ettehän nyt enää katsone tarjoustani liialliseksi?"

"Minä suostun siihen".

"Tirehtöri kohta paikalla maksaisi teille koko summan, jos myisitte hevosen hänelle; mutta minä tahtoisin sen omistaa. Tyydyttekö siihen että minä maksan teille viidennen osan hinnasta joka kuukausi?"

"Saatte siinä asiassa tehdä niinkuin teille paraiten sopii".

Trésor ei salannut iloansa tästä kaupasta.

"Saattepa nähdä kuinka sanomat kilvan kertovat tästä kohtauksesta. Vieriväthän kyyneleet minunkin viheriäisiä poskiani myöten".

Trésor haetti vaunut ja kaikki kolme saattoivat Ilonkaa kotia.

Seuraavana päivänä Ilonka sai toisen puoliskon ensimmäisestä kuukaus-maksusta.

Sairaat parantuivat parantumistaan.

Mutta seuraavana päivänä tuli Trésor alakuloisen näköisenä heidän luokseen.

"Oi, neiti", sanoi hän nolosti, "te olette saattaneet meidät turmioon; me olemme hukassa, meille ei jää muuta neuvoksi kuin ovet kiinni ja konkurssi, Voitteko uskoa, että 'Filosofi' eilen illalla oli aivan mahdotoin, ei se totellut mitään käskyjä, ei tahtonut tehdä mitään konstia, vaan juoksi ympäri sirkusta katsellen joka loge'iin, ja kun ei etsimäänsä löytänyt, pyrki se kaikin mokomin takaisin talliin, puhuminen oli turhaa; jos otettiin kiinni, se potki takajaloillaan, nousi pystyyn ja puri ympärilleen. Se menetteli kuin ravihevonen, viimein pääsi se irti käsistämme ja sen numero oli pois pyhittävä ohjelmasta. Sitä ei saa mihinkään nyt enää kun ei se nä'e teitä".

Ilonka nauroi sydämen pohjasta.

"Hyvä, jos ei muuta tarvita, voinhan minä mennä istumaan entiselle paikalleni, jotta se näkisi minua".

"Oi, sehän on suuri hyvyys teidän puoleltanne, neiti! Olimme itse sitä ajatelleet. Tirehtöri on valtuuttanut minua tarjoomaan teille 10 guldenia joka illasta, jona olette sirkuksessa näytännön loppuun asti".

"Miksi minä ne ottaisin? Eihän se maksa minulle mitään".

"Minä neuvon teitä, neiti, vastaan-ottamaan rahat, ne ovat rehellisesti ansaitut ja taloudellenne hyödyksi, meillä on siitä suuri voitto. Ajatelkaa vaan, että tänään kaikki puhuvat siitä, ett'ei 'Filosofi' tahdo näytellä, kun ei se nä'e jälleen löydettyä hallitsijaansa. Pankaamme huomenna ohjelmaan: 'Filosof recognizing his mistress' ['Filosofi' tuntee emäntänsä]. Silloinpa tungos syntyisi piletti-myymälässä! Teidän ei tarvitse ensinkään ujostella, te voitte joka ilta istua loge'issa huntu kasvoilla, jotta ei katselijain silmät teitä vaivaa".

"Ei suinkaan, herrani, jos vastaan-otan tämän raha-ansion, en ai'o peittää silmiäni ikäänkuin häpeisin sitä taidetta, jonka toimittamisessa ilmestyn lisäjäsenenä. Minä tulen ja annan kolmen tunnin kuluessa kenenkä hyvänsä nähdä kasvojani".