Part 24

Minä suostun rauhan ehtoihin. Se on parasta meille kummallekin. Mutta minäkin puolestani teen kaksi välttämätöntä ehtoa. Toinen on se, että Lemming pelastetaan; häpeä olisi jättää hänet onnettomuuteen. Toinen on se, että teette poikanne kanssa sovinnon. Minä en voisi astua yli sen talon kynnyksen, josta perheen ainoa poika on karkoitettu. Nämä ehdot on teidän helppo täyttää, jos minua rakastatte.

Yksi asia vielä.

Te ette saa uskoa kirjurillenne keskinäistä sopimustamme; keskustelkaamme asiasta kirjallisesti. Soisinpa melkein, että hankkisitte kirjurillenne paikan, esim. Wien'in hovikansliassa; hän on palkittava uskollisesta palveluksestansa. Teidän luo hän ei kuitenkaan voi jäädä kun ette enää ai'o vastaanottaa mitään virkaa.

Varovasti siis!

Malvina.

Andjaldy luki tämän kirjeen, ja hän luki sen uudestaan. Hän luki sen kymmenennen ja sadannen kerran. Oikeastaan ei hän lukenut sitä enää, hän näki sitä jo sielun silmillä, eikä ruumiin, kunnes oli sydämensä seiniin piirtänyt jok'ainoan kirjaimen tarkasti, vapisevalla kädellä, kunnes joka kirjain rupesi itse kertomaan, kertomaan paljon, kertomaan kaikki.

Nyt hän pani kirjeen kokoon, takaisin sen piilopaikkaan, ja astui käsivarret ristissä ikkunan luo odottamaan esimiehensä palaamista. Jos joku häntä näki vastapäätä olevista ikkunoista, se olisi voinut luulla häntä vahakuvaksi, joka oli hyvin ihmisen näköinen, sillä eroituksella vaan, ett'ei vahakuva liikuta silmiänsä.

Myöhään iltapäivällä Harter palasi Hän ei mennyt ensin omiin huoneisinsa, vaan ylös kirjurin luo.

Kesäkuumuudessa lämmitetty uuni hänelle vakuutti, että hänen oli tekemistä uskollisen miehen kanssa, joka tarkasti noudatti hänen käskyjänsä silloinkin kun nämä eivät olleet hupaisinta laatua.

"Te ette tarvinneet lämmitettyä uunia?"

"Tänne ei tullut ketään", sanoi Andjaldy, ottaen päiväkirjan käteensä. "Arvattavasti ei siis tulekaan ketään".

"Kuinka niin?"

"Sillä minä luulen, että tuo ikävä juttu päättyy paremmin kuin luulemmekaan".

"Lemming on tietysti syytön".

"On, pääasiassa; sivuseikoissa koetamme häntä auttaa tavalla tai toisella. Mitä hänen käskyläisensä ovat rikkoneet, ei koske suorastaan häntä, syytös lahjoomisesta raukee itsestään".

"Kun muistoonpanokirjassa mainitut herrat ilmoittavat saaneensa lainaksi puheena-olevat rahasummat?"

"No niin!"

"Herra valtioneuvos on hyväntahtoisesti antanut noille muille kehoittavan esimerkin".

Harter viivytti vastausta.

"Minä puolestani en ole koskaan uskonut sitä Lemming'istä; hän on kuitenkin vanha ystäväni, en ole voinut sallia hänen hukkua tuon onnettomuuden tähden".

"Sehän oli hyvin jalomielisesti tehty teidän armonne puolelta, kun tietää rouva Lemming'in antaneen teille kieltävän vastauksen".

Harter koetti niin pian kuin mahdollista päästä tästä keskustelusta, niinkuin ahtaista saappaista.

"Minun aikomukseni on kokonaan vetäytyä pois valtiolliselta taistelukentältä. Ja sen lyhyen ajan, jona minulla vielä on jotakin sanomista, tahdon vaikuttaa niiden eduksi, jotka ovat minulle läheisiä. Ensiksikin Lemming'in. Pääsköön se raukka, olemmehan usein juoneet teetä yhdessä. Ihminen ei unohda semmoista".

("Hirtettäköön hän kernaasti minun puolestani", oli sama mies sanonut eilen, ajatteli Andjaldy!)

"Teidänkin eduksenne olen vaikuttanut, rakas Andjaldy!"

"Minunkin?" kysyi kirjuri painaen alihuulta hampaita vasten.

"Niin, koska _en enää mihinkään virkaan rupea, ette tekään enää voi jäädä kirjurikseni_".

"Todellakin?"

"Ei suinkaan!" vakuutti herra Harter, joka arveli Andjaldyn olevan huolissaan tulevaisuudestansa. "Ja vaikka minulle tarjottaisiin palkinnoksi koko maailma, en sittenkään ottaisi mitään virkaa vastaan tämmöisen häpeällisen kohtelemisen jälkeen, tämmöisen katkeran kokemuksen perästä. Mutta olen puhumatta siitä. 'Philippon tykönä tavataan!' -- Nyt on puhe ainoastaan niistä, jotka lankeemukseni kautta olen langettanut. Niiden joukkoon tekin kuulutte. Olen antanut teidän puolestanne suosituksen hovikansliaan Wien'issä. Epäilemättä saatte viran siellä. Tämän suosion-osoituksen kautta hallitus on sovittava minulle tehdyt vääryydet".

"Kiitän!" sanoi Andjaldy. (Tämä on toinen pykälä, ajatteli hän itsekseen).

Ja hän tiesi, että kolmas pykälä oli tulossa.

Harter osoitti suurta jalomielisyyttä, joka sopi hänelle niin mainiosti.

"Minä olin mahtavien henkilöiden luona, niidenkin, jotka kaikkein vähemmin minua suosivat. Minun on myöntäminen, että minua ystävällisesti vastaan-otettiin joka paikassa. Tutkinto-tuomarin luona oli pikemmin hupainen kanssa-puhe kuin laillinen tutkinto. Oli aivan tarpeeksi kun ilmoitin, että Lemming'in muistiin-pano minun suhteeni koski lainaa. Niin pian kun rahat vaaditaan, maksan kohta. Loppu keskustelusta koski muita asioita. Teistäkin puhuin paljon. Minun suositukseeni pantiin paljon arvoa. Että saatte paikan hovikansliassa, on aivan varma asia. Ennenkin olette toivoneet pääsevänne Wien'iin".

"Monta vuotta sitten".

"Vanha toivo siis toteutuu. Te lähdette kauniisen pääkaupunkiin. Tästä pyydän ainoastaan pientä palvelusta teiltä. Wien'issä tulette arvattavasti kohtaamaan tuittupäistä poika-narriani; hän asuu nyt siellä; sanokaa hänelle että olen valmis antamaan hänen hulluutensa anteeksi, jos hän palajaa kotia ja elää siivosti. Saattakaa hänet järjille jälleen, minä pyydän".

Andjaldy painoi päiväkirjaa, joka hänellä oli kädessä, leukaansa vasten. Hän tunsi jasminin tuoksua tuosta vihriäisestä kirjeestä. Tämäkin pykälä seisoi vihriäisessä kirjeessä.

Oi kuinka vaikea oli pitää huulia kurissa, ett'eivät purskahtaneet nauruun tämän narrimaisen ihmisen silmien edessä, nauruun, joka itkuksi muuttuisi -- toisen narrimaisen ihmisen kohtalosta.

"Kiitän teitä huolenpidostanne. Jos teidän on aikomus sopia junkkeri Elemér'in kanssa, niin olisi parasta sitä ennen antaa Béltekylle siitä tieto".

"Olette oikeassa. Meidän välinen oikeuden-käynti on lakkautettava. Siitä syystä olen tarjoava helpoimmat ehdot. Sanokaa se Béltekylle. Hierokaa kauppaa hänen kanssansa".

* * * * *

Andjaldy meni Béltekyn puheille.

Minkä vastauksen hän sai nuorelta lakimieheltä, sitä ei hän koskaan sanonut Ferdinand Harter'ille, se oli sulaa törkeyttä.

"Tuo vanha kettu tahtoisi sopia nyt, eikö niin. Nyt kun hän on syössyt päänsä seinää vasten, Nyt kun hän ei enää voi kerskailla korkeilla ystävillään. Mutta nyt ei sovinto tule kysymykseen enää. Pysykäämme nyt kauniisti oikeuden uralla. Menkäämme ryöstöön asti. Nyt kun taistelemme samoilla aseilla, saadaan nähdä ken voittaa, ja nyt hänen pitää maksaa myöskin kustannukset oikeuden-käynnistä. Nyt ei hän enää lähetä minua Smyrnaan, Kalkuttaan ja Amerikaan todistuksia koronkiskojilta hankkimaan! Nyt meidän jo sallitaan katsoa toisenkin myyrän tileihin, Hyvä, että isku on kerran kohdannut noita suuriakin herroja!"

Siihen suuntaan keskustelua jatkettiin.

Sen pituinen se. -- Semmoinen on maailman palkinto!

Andjaldy sanoi esimiehelleen, ett'ei hän aikonut jättää häntä ennenkuin nämä tärkeät asiat selville saataisiin, Lemming'in ja Elemér'in asiat. Siihen asti herra valtioneuvos varmaankin tarvitsi hänen halpaa apuansa.

Tarjoukseen ilolla suostuttiin. Lemming'in asia oli vielä sangen vaikea.

Se 5,000 tukatin velka, jonka Harter oli tuomarin edessä sitoutunut maksamaan, oli vaadittaessa suoritettava; mutta nyt oli pahaksi onneksi huono vuosi. Maatavaralla ei ollut mitään hintaa. Monta muuta seikkaa tuli lisäksi. Herra Harter'in piti vielä tehdä tiliä yleisten tarkoituksien hyväksi annetuista rahoista; tarvitaan aikaa niistä selville päästäkseen -- ja yksi ihminen; aikaa ainakin tulevaan elonkorjuusen asti, ja yksi ihminen, joka hankkii rahoja tulevan vuoden sadon nojalla, sillä saattaahan olla niinkin, että rahat ovat hukatut, ja että täytyy toisia sijaan hankkia. Sellaisessa tilassa oleva henkilö, varsinkin jos hän on ylhäinen herra, ei aina voi tietää, suuria rahasummia pidellessään, kuinka paljon hän on edeltäpäin maksanut vedensulkuja varten ja kuinka paljon kaunottarien hyväksi on mennyt. Voihan hän ne summat aina palkita.

Suurin onnettomuus oli ett'ei Elemér ollut löydettävissä. Milloin oli hän Wien'issä, milloin matkusti Englannissa, ei kukaan tietänyt missä asioissa. Oliko hän siirtolaisten asian-ajajana vai tuottiko todellakin maanviljelyskoneita? Ei kukaan sitä varmuudella tietänyt, ja sekä Andjaldy että Bélteky olivat liiaksi viisaat sitä ilmoittamaan, jos tiesivätkin. Ainakin he Harter'ille sanoivat, että etsivät Elemér'iä kuin nuppineulaa.

Mutta Harter ei enää voinut sitä surun taakkaa kantaa, ett'ei ollut poikansa kanssa sovinnossa. Omatunto vaivasi isän sydäntä.

Tietysti, se kuului Malvinan ehtoihin, joista riippui hänen palaamisensa Harter'in taloon.

Ei Lemmingiäkään ilman syytä niin kauan ahdistettu. Häneltä varmaankin viedään viimeinenkin groschen, mikä kenties vielä ikäänkuin _materia peccans_ liikkui hänen kassansa suonissa.

Harter sentähden ei voinut toivoakaan tapaavansa Malvinaa.

Rouva on jo melkein hänen omansa, hän ojentaa jo kättänsä hänelle, hän on, niin sanoaksemme, saanut hameenhelmasta kiinni, vaan perillä hän ei vielä ole; että aukko tämän päivän ja huomisen välillä voi olla niin suuri!

Mutta tuo kaunis rouva on aivan oikeassa, kun ei hän ota vastaan Harter'ia.

Mitähän maailma sanoisi siitä? Se olisi yleisen mielipiteen pilkkaamista, jos rouva, sill'aikaa kuin hänen miehensä on vankeudessa -- hänen vakuutuksensa mukaan ilman syyttä -- käyttäisi sitä tilaisuutta palataksensa entisen miehensä luo? Semmoista ei indianienkaan siveys kärsisi.

Harter'in oli siis ensiksikin odottaminen kunnes Lemming oli vapaa. Niin hän nimittäin arveli. Ja tietysti sovinto Elemér'in kanssa ei ollut niin välttämätön antaumisen ehto. Lupauksessa on kyllä. Rouva voi tyytyä siihen, että hän kunnia-sanallansa on luvannut sopia poikansa kanssa.

Niin kului viikkoja, kului kuukausia ja Lemming oli yhä vielä siinä suuressa parannuslaitoksessa, jossa kunniaan isketyt haavat parannetaan. Ja parannuskeinot olivat kovia. Kun yksi haava oli umpeen saatu, heti huomattiin toisessa paikassa uusi, ja uutta plaasteria tarvittiin taas. Nuo plaasterit olivat kirotun kalliita! Jospa niitä vaan saisi!

Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin terveenä uloskirjoitettiin tuosta kunnian-sairashuoneesta, terveeksi saatettuna ihmisenä, jossa ei enää mitään vammoja huomattu. Niistä on hän aivan vapaa. Syytökset olivat perättömät. Herra Lemming vapautettu. Oikeat syylliset ovat karanneet Galitsian maahan; siellä unkarilainen tuomari tietysti ei voi vetää heitä oikeuteen, sillä siellä hallitsee toinen Itävallan maaherra; hänellä on muita asioita hoidettavina, ja koko valtakunnan ministeriöllä on muuta ajattelemista.

Föhnwald muutettiin erääsen Ulanirykmenttiin Wien'iin.

Siis oli kaikki taas järjestyksessä.

Yleisö sai ajatella mitä tahtoi; sanomalehdissä ei ainakaan puhuttu mitään kaitselmuksen sallimatta.

Palattuansa kotiin kävi Lemming kaikkein ensimmäiseksi Harter'in luona.

Lemming kiitti häntä siitä palveluksesta, kun Harter oli hänet vapauttanut tuosta suuresta rotanloukusta.

"Minä en ole sitä ilmaiseksi tehnyt", sanoi Harter.

"Minä tiedän sen! Te tahdotte saada rouvani takaisin. Rouvani on sen jo ilmoittanut minulle".

Harter ei voinut salata iloansa.

"Mitä on hän teille sanonut, rakas ystävä?"

"On varsin kaunista, että sanotte minua 'rakkaaksi ystäväksenne'. Rouvani on sanonut minulle, että hän on valmis eroamaan minusta palataksensa teidän luo. Ja että se voi tapahtua niin pian kuin molemmat olette palanneet hyljättyyn uskoonne. Mutta se on kaunista, että sanotte minua hyväksi ystäväksenne kun näin tarjootte käsivartta rouvalleni ja viette hänet pois luotani".

Harter'inkin mielestä heidän välinsä oli vähän naurettava.

"No me pysymme hyvinä ystävinä kuitenkin", sanoi hän nauraen ja koetti pusertaa Lemming'in kylmää kättä lämpöseksi.

"Tietysti, erinomaisen hyvinä ystävinä. Älkää vaan unohtako että teidän ensin pitää maksaa minulle 5,000 tukatia, jotka olette tunnustaneet olevanne minulle velkaa".

Tämä seikka ei ollut naurettava Harter'in mielestä.

Hän rypistyttikin hetkeksi otsaansa, ikäänkuin hän ylpeytensä kukkuloilta olisi katsonut tuota kurjaa kauppias-sielua, joka ei ajattele muuta kuin rahoja ja vaatii maksua siltäkin, joka on hänet kaivosta nostanut; -- mutta hänen mieleensä juolahti myöskin, että tällä miehellä oli täysi oikeus vaatia takaisin 5,000 tukatia; hänen otsansa tuli sileäksi taas ja hän vastasi kylmästi.

"Minä olen maksava teille mitä pikemmin sitä parempi".

"Minulle olisi erittäin mieleen jos se tapahtuisi pian. Huomenna muutan takaisin Wien'iin. Näyttäisi vähän oudolta jos ottaisin mukaan rouvan, josta tiedän, että hän tästä päivästä alkaen on la'annut olemasta minun puolisoni".

"Ai'otteko lähteä Wien'iin?" kysyi Harter kummastuneena.

"Minua ei todellakaan haluta jäädä kasvamaan tähän maahan".

"Mutta odottakaa ainakin kunnes tämä keskinäinen asiamme on selvillä. Minustakin olisi naurettavaa jos Malvina seuraisi teitä".

"Se riippuu ainoastaan teistä. Jos maksatte minulle tänään mitä olette minulle velkaa, niin minä huomenna lähden Wien'iin ilman vaimoa, enkä huoli mitä sitten tapahtuu".

Ferdinand Harter tunsi että kaikki hänen hermonsa vapisivat.

"Minun on tunnustaminen totuus teille. Tällä hetkellä minulla valitettavasti ei ole käytettäviä rahoja. Minun täytyi tehdä tiliä yleisistä rahastoista, joiden selvittämiseen en ollut varustettu. Kreditini on niin kulutettu ett'en tänä päivänä voi hankkia ainoatakaan tukatia. Viljan hinnat ovat niin alhaiset, että sain myydä polkuhintaan tämän vuoden sadon. Kauppias, joka sen osti, on kuitenkin vahinkoa kärsinyt. Tahdoin jo edeltäkäsin sopia ensi vuoden sadon myymisestä; hän vastasi että tämän vuoden sato vielä makasi makasineissa ja että hän oli valmis antamaan sen takaisin samasta hinnasta, minkä oli minulle maksanut. Minun on nyt mahdoton hankkia 5,000 tukatia".

"Hyvä", sanoi Lemming, ja naamansa oli lempeän, hyväntahtoisen näköinen, "me saamme siis odottaa molemmat".

Sana "me saamme odottaa!" oli silloin ministeri Schmerling'in mainio puheenparsi ja sangen suosittu Unkarissa. Ferdinand Harter'ia ei se kuitenkaan miellyttänyt.

"Herrani, minä panen kunniani pantiksi siitä, että tulevana keväänä maksan summan".

"Kunnia ei ole alttiina", vastasi Lemming. "Minun kunniani on sattumalta tullut maksamaan minulle 150,000 guldenia. Te ette ole vielä maksanut kunniastanne mitään".

"Minä annan teille vekselin koko summasta ja jos en määräaikana maksa, saatte ryöstättää sen minulta säälimättä".

"Kiitän, mutta minä olen vannonut olla käymättä tämän maan oikeuksissa ainakin tuhannen vuoden kuluessa".

Harter raivostui.

"Mutta sehän on hävytöntä, mitä vaaditte".

Lemming'in tyynyys vaikutti, että raivoovankin mieli tyyntyi.

"Älkää suuttuko, herrani, siitä ei ole hyötyä mitää. Te voitte nimittää minua jokaisen kapulan mukaan hirsipuussa, alhaalta ylös asti, olen siihen tottunut, se ei vaikuta minuun. Minä en ole vastaava siihen mitään, en ai'o käräjiä käydä, vielä vähemmin miekkailla, vaan kuunnella ääneti, pistää sen muiston taskuuni muiden suloisten muistojen sekaan ja ottaa ne mukaani -- huomenna, aivan varmaan huomenna. Rouvankin otan mukaani huomenna, aivan varmaan huomenna".

"Mutta sehän on väkivaltaa".

"Jos se on väkivaltaa, niin voitte sitä estää. Minä en matkusta incognito, minä en harjoita mitään yöllistä naisen ryöstämistä suljetuissa vaunuissa; -- lähden aamu-junassa selvällä päivällä. Tulkaa odotussaliin katsomaan, vedänkö rouvaani kädestä pois mukaani; ja jos huomaatte vähintäkään väkivaltaa, niin huutakaa polisia. Oh meillä on oiva polisi! Käskekää vangita minut vaimoni ryöstäjänä. Mutta älkää häntä puhutelko, herrani, sillä tänään minä määrään, kenenkä kanssa rouva Lemming saa puhua ja kenenkä kanssa hänen täytyy olla puhumatta. Jos tulette maksamaan velkanne otan teidät vastaan mielelläni, mutta vaimoni kosijalta minulla on oikeus sulkea ovi. Tulkaa siis luokseni maksajana, niin velka kuitataan. Mutta siihen asti -- minun on kunnia nöyrimmästi kumartaa". Ja hän meni.

Harter'in koko ruumis vapisi vihasta. Yksistään se ajatus, että tuo ihminen nyt veisi rouvan mukaansa, saattoi hänet epätoivoon. Miksi ei hän pyytänyt saada Malvinaa palajamaan luoksensa sill'aikaa kuin Lemming oli vankeudessa! Nyt tämä vapautettu konna sulkee häneltä tien ja tahtoo rahojansa ensin.

Harter riensi Andjaldyn luo.

"Ystäväni Eemil", hän sanoi hengästyneenä. "Minä pyydän teitä taivaan tähden; jos olette tahtonut tehdä minulle hyvän palveluksen, niin tehkää se nyt ja minä tulen olemaan teille ijankaikkisesti kiitollinen! Hankkikaa minulle illaksi nuo 5,000 guldenia, joita olen Lemming'ille velkaa. Hän aikoo huomenna lähteä Wien'iin ja minun on kunniani kautta hänelle maksaminen ennen lähtöänsä. ymmärrättekö, se on kunniavelka. Koko kunniani on kysymyksessä".

Andjaldy tiesi varsin hyvin, mitä oli kysymyksessä.

Hän sanoi kohta menevänsä läpi koronkiskojien valtakunnan.

"Älkää säästäkö, maksakaa mitä korkoja hyvänsä. Hankkikaa vaan minulle rahoja".

Andjaldy tiesi jo edeltäpäin mitä hänen oli vastaaminen esimiehelleen kun illalla palasi retkeltänsä; hän antoi Harter'in kuitenkin heilua taivaan ja maan välillä. Hänestä oli oikein hupaista ottaa tämä toimi ja ajatella, kuinka Harter luki minutit siksi kun hän palasi, minutit tulivat Harter'ista olemaan pitkiä tuntia, odottaessansa korppia, jonka hän oli päästänyt lentämään.

Korppi palasi todellakin illalla,

"Onko teillä rahoja mukananne?"

Muuta hän ei kysynyt.

"Ei mitään, eikä niitä tulekaan!" oli järkähtämätön vastaus. "Kauppa-maailmassa on maanjäristys. Etevin ja vanhin pankiri-huone Wien'issä on mennyt kumoon ja vetänyt mukaansa kaikki valtakunnan rahamiehet. Miljonien omistajat heittävät toinen toisen kumoon kuin keiliä. Säikähdys on täydellinen. Ei kukaan tiedä, elääkö hän huomiseksi vai nouseeko kuolleena. Jokaisen rahasto ja salkku sulkeutuu. Raha-ihmiset katsovat sitä loukkaukseksi jos joku tahtoo heiltä lainata. Niin, me saamme varmaankin huomenna tai ylihuomenna vastaan koko joukon omia protesterattuja vekseleitä, joihin konkurssipesien velkojat ovat kyntensä iskeneet". Ferdinand Harter vaipui masentuneena nojatuoliinsa.

"Oi, te ette tiedä". hän änkytti kuumin huulin, "mitä minä kadotan jos en voi huomenna maksaa 5,000 tukatia".

Andjaldy oli viattoman näköinen niinkuin hän ei todellakaan tietäisi mitään siitä. Siinä hän seisoi nöyrässä asemassa, otsa kuumana, esimiehensä edessä. Mutta itse luuli hän seisovansa esimiehensä edessä pilkkanauru huulillaan ja lyövänsä Harter'ia olkapäälle, huutaen tuolle kurjalle:

"No, kuinka on _toisen ehdon_ laita?"

"Oletko jo poikasi kanssa sopinut?"

"Ja mitä muuta tuossa tuoksuvassa kirjeessä seisoo?"

22 Luku.

Eläin, jolla on sielu.

Bilágoschin perhe osasi niin hyvin haudata itsensä, ett'ei kukaan löytänyt heidän hautaristiänsäkään.

He lähtivät Wien'iin, joka on tarpeeksi suuri hautausmaa niille, joita ei kukaan tunne. Sielläkin Ilonka elätti koko perhettä, mutta ei opetustunneilla, vaan käsitöillä. Tuntien antaminen on vähän vaikeata kauniille tytöille. Ei kukaan usko että he ainoastaan harjoittavat kielioppia. Heidän kauneutensa on heille huonona passina ja he joutuvat aina epäluulon alaisiksi.

Sitä paitsi äiti ei enää olisi häntä luotansa päästänyt; Ilonkan oli sentähden hankkiminen itselleen senlaista työtä, jota voi kotona tehdä, ja semmoista hän saikin. Se oli vaikeanlaista työtä, jonka ääressä ruusut kaunottaren poskilta pian kuihtuvat. Eräs hautaustarpeiden makasini "entreprise universelle des pompes funebres" tilasi häneltä korko-ompeluksia surupukuja varten. Hän rupesi tähän työhön, koska sai siitä parhaimman ansion, jotta hänen rakkaiden omaistensa niin muodoin ei tarvinnut nälkää kärsiä. Ei ole perätöntä että ne henkilöt, jotka muutamien vuosien kuluessa tätä työtä tekevät yhtä mittaa, tavallisesti tulevat sokeiksi. Tuo ijankaikkinen neulominen mustalla turmelee silmät, mutta joku siihen työhön ryhtyy, hän aina luulee, että hänen silmänsä kestävät paremmin kuin muiden. Usein oli työ hyvin kiireellistä, kun joku mahtava herra oli katsonut sopivaksi kuolla. Sellaisissa tilaisuuksissa Ilonka sai tehdä työtä myöhään yöllä, jotta ylhäisen naisen koristetut liepeet valmistuisivat maahanpaniaisiksi. Silloin hän saattoi ansaita 5:kin guldenia päivässä. -- Mutta kyllä hänellä olikin rahoja tarpeen.

Elämän tarpeet ja huoneen vuokra ovat kalliit; ja kuitenkin ruoka oli niukkaa ja asunto kurja, kostea synkkä huone pihan puolella. Ja sairauden kohtauksia toinen toisen perästä. Hänen isänsä oli henkisesti ja ruumiillisesti halvautunut; pieni veli joutui Wien'issä vallitsevan lapsia murhaavan ilman-alan uhriksi; äiti valitti että rintansa oli hukassa, että kärsi hengen-ahdistusta ja sydämen tykytystä. Syyksi siihen katsoi hän sitä, kun oli nouseminen neljiä rappusia myöten, johon ei hän ollut tottunut.

Ilonka yksin säilyi taudeilta. Ne eivät koskettaneet hänen kaunista ruumistaan eikä hänen kaunista sieluansa. Ei häntä vahingoittanut huono ilma, huono ruoka eikä ankara työ. Hän oli ikäänkuin kullasta tehty, joka palanen. Hän oli vielä ihanampi, vielä kirkkaampi tässä kurjuuden synkeässä ilmassa. Ei hänen suojelus-enkelinsäkään voinut kuulla huokausta hänen huuliltansa kaikesta tästä kärsimyksestä.

Luonto oli paitsi sitä antanut hänelle sen ominaisuuden että, vaikka hänen pukunsa olisi ollut kuinka yksinkertainen, tuo syntyperäinen ylhäisyys näkyi kaikista hänen liikunnoistaan ja ilmoitti maailmalle, että hän oli hieno nainen.

Hänen äitinsä pelkäsi työn paljouden häntä uuvuttavan, mutta Ilonka lohdutti häntä sillä, että kun Herra panee taakan hartioillemme, Hän myös antaa voimaa sitä kantamaankin.

Ja hän olikin saanut kumpaakin tarpeeksi.

Viimein äitikin sairastui ja oli aina vuoteen omana. Kolme sairasta makasi siis huoneessa, jossa Ilonka teki työtä. Saapuville kutsuttu lääkäri selitti että ensimmäinen parannuskeino oli poismuuttaminen asunnosta, joka oli niin kostea, että terveinkin ihminen siinä sairastuisi. Ilonkan täytyi siis pitää huolta toisesta asunnosta. Tämä ei ollut helppo tehtävä hänelle, koska paitsi sitä, että oli vaikea saada huoneita näin tavattomalla muuttoajalla, siihen tarvittiin rahojakin, kun huoneiden vuokra oli maksettava edeltäpäin.

Nyt Ilonka sai ankaralla tavalla oppia mitä tuo suuri sana "minä itse" merkitsee.

Kolmen sairaan hoitaminen yht'aikaa, istuminen neulomapöydän ääressä aamusta iltaan, hankkiakseen kaksinkertaisella ahkeruudella kuukausrahat, ja lisäksi vielä uuden asunnon hakeminen, se ei ole helppoa.

Kaikki tuli kuitenkin toimitetuksi. Tuo "minä itse" saa paljon aikaan.

Hän sai työtä toista vertaa enemmän kuin ennen, hän teki työtä yöt päivät pääksytysten, hän sai kuivan ja sopivan asunnon, joka oli ensimäisessä kerroksessa, ainoastaan rahoja vuokran maksoa varten puuttui.

Mutta nekin tulevat. Lauantaina hänellä on työ valmiina ja silloin hän saa niin paljon rahaa, että sairaitten kanssa voi muuttaa uuteen asuntoon.

Lauantai-illaksi oli hän töin tuskin saanut tehtävänsä tehdyksi ja myöhä oli jo kun hän läksi viemään työnsä pois.

Kaikki kolme sairasta olivat levottomat hänen tähtensä. Isä oli raivoissaan ja huusi kovasti; äiti makasi kuumeessa, näki aaveita kaikkialla, ja pieni veli piti itkien hänen kaulastansa kiinni eikä tahtonut häntä päästää.

Ilonka rauhoitti vaivalla nuo kolme. Hän lupasi kohta tulla takaisin, hän meni vaan kadun kulman ympäri ja oli pian kotona jälleen.

Hän riensikin niin paljon kuin jaksoi valmiin työn kanssa tavalliseen tilauskonttoriin. Hänen astuttuansa sisään, eräs tuntematon herra vastaan-otti häntä kysyen: "mitä tuotte, neitini?"

"Tilatut korko-ompelukset. Tässä on rätinki niistä, pyydän kuittia ja maksua, sillä minulla on kiire".

"Hm, hm", äänsi tuntematon herra ottaessaan työn. "Rakas lapseni, minä en nyt voi antaa teille kuittia, sillä täällä on juuri mullistus; mutta voin antaa teille kirjoituksen, jossa tunnustetaan, että olen vastaanottanut työnne".

"Täytynee tyytyä siihen".