Part 26

"No sehän on mainiota. Ainakin tuhat ihmistä on kysynyt ken te olette, mutta minä en ole sitä sanonut, vaan mutkitta käskenyt pois kaikki uteliaat. Olen ainoastaan sanonut, että olette arvokas neiti, jonka kanssa heillä ei ole mitään tekemistä, ja sen pituinen se. Olen sanova teitä englannittareksi. Siten unkarilaiset maamiehenne eivät saa tietää ken olette".

Ilonka hymyili katkerasti.

"Älkää olko siitä millännekään, ystäväni! Unkarilaisten maamiehieni parissa on niin monta mainiota kupperikeikka-taiteilijaa ja valtiollista komedianttia että, jos ette häpee niitä, teidän ei tarvitse myöskään punastua unkarittaren tähden, joka sirkuksen hiekasta nostaa taivaasta pudonnutta leipää".

Rouva Bilágoschi ei vastustanut sopimusta. Ilonka teki selvän sopimuksen. Hän sitoutui istumaan joka ilta k:lo 8-9.30 jossakin sirkuksen parterri-loge'issa.

Alussa hänestä oli vaikeata ja tuntui ahdistavalta kun monen minutin kuluessa tuhannet silmät häntä katselivat. Vaan vähittäin hän tottui siihen, niinkuin ihminen tottuu kantamaan 18,000 sentneriä painavaa ilmapylvästä hartioillaan, sitä tuntematta. Näytännöt menestyivät. "Filosofi" rupesi näyttelemään kun eräässä loge'issa näki entisen emäntänsä. Hänen sijansa muutettiin ehtimiseen. Tervehdittyänsä tavallisella tavalla rupesi hevonen reippaasti osaansa toimittamaan ja "Filosof recognizing his mistress" oli aina ohjelmassa.

Näytännön jälkeen Trésor'in perhe saattoi aina Ilonkaa kotia, kauniissa ilmassa kävellen ja huonossa ajaen. Ilonka huomasi pian, että pajazzon otto-tytöt oli hyvin suojeltu. Vanha Trésor menetteli häntä kohtaan aivan kuin olisi ollut hänen toinen isänsä, ja antoi niin selvän matkapassin nenäkkäille teikkareille, ett'eivät uskaltaneet lähestyä Ilonkaa. Muutamat nuoret narrit saivat kokea, että pajazzon nyrkit olivat voimakkaat ja että hän osasi niitä käyttää. Lemmenkirjeet ja niiden tuojat lensivät samaa tietä ovesta ulos. Sillä tavoin lemmenkirjeitä tuli todellakin tusinoittain.

Se tyttö oli mainion kaunis ilmiö. Hänen salakähmäinen ja äkkinäinen ilmestymisensä oli myös hyvin merkillinen. Se lumousvoima, millä hän hallitsi koko sirkuksen taitavinta eläintä, oli selittämätön ja jäi siksi. Ett'ei hän kuulunut näyttelijä-joukkoon, se tiedettiin; mikähän oli tuon tuntemattoman nimi? Ei tirehtörikään voinut sitä sanoa. Ei sitä tietänyt kukaan muu kuin Trésor'in perheen jäsenet, eikä niitä saatu sitä ilmoittamaan. Hänen asuntoansa ei löydetty, hänen huomiotansa ei voitu herättää, hän ei koskaan tarkastanut yleisöä. Hän istui yksin loge'issaan katsellen näytäntöä tai mustaa viuhkaansa, ikäänkuin olisi tahtonut lukea jotakin siitä.

Paljon hänestä puhuttiin. Missä vaan uskolliset sirkuksessa kävijät kohtasivat toisiansa puhuttiin tuosta viehättävästä, verrattomasta haltijattaresta, jota ei kukaan tuntenut.

Eräänä iltana hänestä oli puhe Café Daum'issa, jossa erään pöydän ympärillä istuvat upserit ja herrat arvostelivat kaupungin kaunottaria.

"Nyt tiedän kuka hän on", sanoi yksi heistä. "Hän on erään sodassa kaatuneen amerikalaisen kenralin tytär; hän ratsasti ennen aina isänsä vieressä pienen ponyn, juuri tuon saman selässä. Sota loppui, isä kuoli, tyttö köyhtyi, hevonen joutui vangiksi. Täällä tapasivat toisiansa jälleen".

Toinen tiesi jotakin toista.

"Hän ei ole tyttö, vaan mies; on niitä, jotka hänessä ovat tunteneet erään Garibaldin vapaaehtoisen. Sen vuoksi ei hän koskaan vastaa kun hänelle puhutaan; ääni ilmaisisi hänen sukupuolensa".

Mutta kolmas oli kaikkein viisain.

"Hän on komediantit niinkuin muutkin. Hän kuuluu seuraan, kaikki on vaan edeltäpäin harjoitettu yleisön pettämiseksi. Arvattavasti on hän jonkun pajazzon lemmikki".

Kuullessaan nämä sanat, nousi pöydän äärestä eräs vaaleaverinen upseri, joka tähän asti ääneti oli juonut lasistaan, ja sanoi: "Minä voin teille ilmoittaa, hyvät herrat, ken tämä neiti oikeastaan on".

Se upseri, joka näin puhui, oli -- Föhnwald.

23 Luku.

Tule siis.

"Minä tiedän, kuka tämä nainen on", sanoi Föhnwald, "tiedän myös kuinka hän tuli tuntemaan pajazzon, ja mitä tekemistä hänellä on 'Filosofin' kanssa. Minä olin läsnä tuon historian alussa, ja mitä tiedän, olen itse nähnyt ja kuullut. Me olimme kerran veronryöstöä toimittamassa Unkarissa erään talonvuokraajan luona; jos en väärin muista, oli hänen nimensä Bilágoschi. Kun ryöstöntoimittajat ja nylkijät olivat kiristäneet asukkailta heidän viimeiset roponsa ja vieneet talon tyttäreltä sen unkarilaisen tukatinkin, jota hän kantoi rannerenkaassaan, silloin eksyi onnettomuudekseen eräs kuljeksiva narri juuri tähän taloon, huvittaakseen sen asukkaita pajazzo-konsteillaan. Veronryöstäjä tarttui pajazzon niskaan maksamattomasta verosta ja vei hänen pienen tatarilaisen hevosensa, joka oli opetettu konstia tekemään ja joka oli heidän tulolähteensä; hän otti armottomasti hevosen mukaansa ja möi sen jollekin kiertävälle kauppiaalle muutamaan guldeniin. Pajazzo, tästä epätoivossaan, yritti tappamaan sekä itsensä että lapsensa. Mutta tuon ryöstetyn talon nuori tytär armahti häntä ja lahjoitti hänelle oman pienen lemmikki-ponynsä. Tämä on kertomus tuosta tuntemattomasta neidistä, pajazzosta ja 'filosofista'. Sitten saattoivat kaikenlaiset onnettomuudet talonvuokraajan perheen mieron tielle. Niinkuin kuulin, asuivat he kauan Unkarin pääkaupungissa, jossa tyttö opetustunneilla elätti koko perhettä. Täydellinen romani kerrotaan tuon kauniin lapsen alttiiksi-antamisesta. Viimein karkoitti hänet Pesth'istä eräs nainen, jota hänen kauniit silmänsä eivät miellyttäneet. En ole häntä nähnyt ryöstöpäivästä asti ennen kuin nyt tässä tuntemattomassa tunsin Nadasch-aron haltijattaren; nyt on hän vielä ihanampi kuin siihen aikaan".

"Bravo, herra ratsupäällikkö", sanoi eräs teikkari, "puhuttehan tästä haltijattaresta aivan kuin olisitte häneen rakastanut".

"Niin, tosiaankin, herraseni; jos en olisi köyhä saatana, ja jos minulla olisi järjellinen virka, niin koettaisin saada häntä vaimokseni, sillä hän on ainoa tyttö maailmassa, jota voisin rakastaa ja kunnioittaa. Mutta nyt on turha ajatella sellaista. Minkä arvoinen on sotilas perheen-isänä? Niin kauan kuin elää on hän kanunan ruoaksi kelpaava ja kuollessaan hän jättää kerjäläisiä jälkeensä. Mutta synti ja häpeä on, että Unkarin pojat jättävät tämän tytön oman onnensa nojaan, sillä mahdotonta on ajatella, ettei parempina aikoina jonkun nuorukaisen sydän ole hänelle sykkinyt, vaikka hän sitten on köyhtyneelle perheelle kääntänyt selkänsä, eikä enää ole tuntevinaan rakastettuansa".

Kuullessaan nämä sanat nousi pöydän toisesta päästä eräs pitkä nuori mies ja meni tiehensä sanaakaan sanomatta.

Tämä nuori mies oli Elemér Harter.

Kaksi päivää myöhemmin annettiin Trésor'in perheen hyväksi näytäntö sirkuksessa. Lapset iloitsivat jo edeltäpäin tästä päivästä ja Trésor itse odotti sitä hartaasti, sillä hän toivoi hyviä tuloja.

Tänä iltana Ilonka taas oli läsnä ja istui prosceniumissa. Hän ei ollut ottanut sijaa loge'issa, sillä odotettiin runsaasti väkeä.

Mutta sinä iltana ei hän nostanut silmiänsä mustasta viuhkastaan, hän katseli sitä ikäänkuin se olisi ollut kirja, jossa paljon oli luettavaa.

Jospa nyt tietäisivät mitä hän lukee tuon kirjan kapeista, mustista lehdistä!

... Hänen pieni veljensä ei nyt enää ole mykkä -- hän makaa kuolleena pienellä vuoteellansa.

-- -- -- Taivaassa hän nyt laulaa muitten kanssa: "kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"

-- -- -- Hänen kasvonsa ovat nyt pyöreät ja kukoistavaiset kuin muittenkin lasten.

Hiljaa ja kauniisti hän sisarensa sylissä nukkui kuoleman uneen; näytti ainoastaan nukkuvan.

Myöhään yöllä sisar oli neulonut hänen ruumiin-pukunsa kauniista valkoisesta kankaasta sinisien nauhain kanssa.

Ainoastaan lakana on vielä laittamatta; hänen täytyi keskeyttää työnsä, sillä aika oli mennä sirkukseen k:lo 7, yleisö tahtoi huvitella. Hänen täytyi jättää pieni ruumis sinne kotiin, mennäkseen sen suuren ruumiin luo, jonka nimi on: tuntematon maailma.

-- -- -- Hänen täytyi pyyhkiä pois kyyneleet, jättää surunsa, ruumiin pukeminen, sairaan hoito; hänen täytyi mennä näytäntöön.

-- -- -- Hän ei saa olla poissa, yleisö on ankara herra, jos olet myynyt itsesi sille, niin palvele.

-- -- -- Tänään joutuvat tulot ystävän hyväksi, tänään ei saa edes valittaakaan. Sen ainoan ihmisen tähden, joka ojensi auttavaa kättä hylätylle, hänen tähden täytyy Ilonkan jättää kotihuolet.

-- -- -- Tämä ystävä ei tiedä siitä mitään.

-- -- -- Surraan siis kahden tunnin kuluessa pauhaavan musikin soidessa ja kuunnellessa yleisön suosion-osoituksia, surraan ilman kyyneleitä.

Sopiihan sitten jatkaa surua kuolon lampun valossa vaikka aamuun asti.

Tuttu lapsen ääni herätti Ilonkan noista mietteistä, pieni Hermine häntä tervehti. Heidän piti nyt näytellä köydellä, jonka hän Ilonkalle huomautti.

Ilonka vastasi tervehdykseen ja katseli tyttöä kun tämä samassa nousi jännitetylle köydelle, pienokainen oli kiinalaiseksi puettu ja oli kirjavan perhosen näköinen, kun tuolla kepeästi eteenpäin liikkui. Tavallisesti Ilonka ilolla katseli Herminen tanssia köydellä, mutta tänään se teki häntä hermottomaksi. Hän joka hetki pelkäsi tytön puolesta. Entäs jos hän putoisi maahan ja joku onnettomuus tapahtuisi! On päiviä, joina putoelee tähtiä ja lapsia kuolee!

Hän loi silmäyksen yleisöön! Tätäkin silmäystä hän sai katua.

Yhdellä silmäyksellä näki hän kaksi tuttua. Eräässä loge'issa vastapäätä istui rouva von Lemming. Ilonkan silmät kohtasivat hänen ylenkatseellista ja uhkaavaista katsettansa. Ja ylemmällä rivillä, ihan rouva Lemmingin kohdalla näki hän Elemér'in, vaikka rouva Lemming ei voinut häntä nähdä.

Tehtyänsä tämän havainnon, loi hän silmänsä jälleen mustaan viuhkaansa eikä huolinut muusta kuin mitä luki noista mustista lehdistä.

-- -- -- Yksi niistä, jotka minua rakastavat, on jo poissa.

-- -- -- Maailma minun ympärilläni supistuu.

-- -- -- Se aika tulee, jolloin minä olen koditon.

-- -- -- Kaunis kohtalo tyttö raukalle saattaa hautaan ja unhottaa niitä, jotka ovat häntä rakastaneet, toinen toisen perästä!

-- -- -- Jospa tämä melu pian loppuisi, että saisin mennä tieheni, kotiin pienen hymyilevän kuolleen luo, sitomaan hänen valkoista seppelettään.

-- -- -- Mutta hänen täytyi jäädä näytännön loppuun asti, koska 'Filosofin' konstit olivat ohjelmassa viimeisinä. Sitä ennen piti Trésor'in ja hänen poikansa näyttää tuo rohkea temppu, jota sanottiin 'Toukohärän tuuli-myllyksi'.

Ilonka ei ollut koskaan mielellään katsellut tätä hirvittävää temppua. Hän oli sanonutkin Trésor'ille, että hänen olisi sopinut keksiä jotakin parempaa, mutta akrobati arveli, ettei hauskempaa olla voinut. Ilonka ei kuitenkaan sitä katsellut, sillä tuo ei enää ollut ruumiin harjoitusta, se oli Jumalan uhkailemista!

Nytkin hän piti viuhkaa silmiensä edessä, päästäksensä näkemästä tuota vaarallista näytelmää. Ainoastaan yleisön suosion-osoituksista hän tiesi, että näyteltiin.

Silloin kauhistuksen huuto tuhansista nais-kurkuista katkaisi käsien taputukset ja hämmästys oli yleinen.

Ilonka katsahti sinnepäin. Mitä on?

Rautakanki, jonka ympäri isä ja poika pyörivät, oli yht'äkkiä irtautunut; akrobatilla, joka huomasi vaaran, oli niin paljon mielen malttia, että piti tangosta kiinni ja luisti sitä myöten alas; muuten olisivat molemmat keskeytetyn keskipakois-voiman kautta tulleet ylös kattoon heitetyksi. Nyt tapahtui vaan, että molemmat, omasta painostaan, lensivät erääsen nurkkaan ja jäivät sinne makaamaan ikäänkuin kuolleina.

Ilonka hyppäsi paikaltaan ja alas näkymölle.

Jos ei hän sitä olisi tehnyt, ei hän olisi ansainnut naisen nimeä.

Ei hän tällä hetkellä huolinut siitä, mitä hämmästynyt maailma sanoisi.

Tapaturma lakkautti näytännön; naiset juoksivat pois paikoiltaan; ylhäiset niistä menivät tainnoksiin; seuran jäsenet juoksivat näkymölle, muutamat pajazzo-puvuissa, toiset fantasia-puvuissa, kantamaan maassa makaavaa isää ja poikaa pukemis-hnoneesen. Ilonka seurasi heitä.

Kaksi voimaa veti häntä puoleensa yhtä surullisella vetämys-voimalla. Kotona hänellä on todellinen kuollut, täällä kaksi, jotka ehkä pian kuolevat. Toinen tuska veti kotiin päin, toinen pidätti häntä täällä.

Hän ei voinut jättää ystäväänsä ennen kuin lääkäri oli vakuuttanut, että hän oli hengissä. Poika oli jo tointunut, hänen kätensä oli vaan pois sijoiltaan; mutta isä oli pahasti vahingoittunut; epätietoista oli, kuinka se päättyisi. Iskettiin suonta kahdesti ennen kuin hän tointui tainnoksistaan.

Kun vanha Trésor avasi silmänsä, hän näki Ilonkan edessänsä, vaivoin nosti hän kätensä ja syleili häntä. Kenties hän tahtoi näyttää ett'ei häneltä mitään puuttunut tai hän tahtoi jostakin kiittää? Sitten hän väsyneenä viittasi ett'ei Ilonkan pitänyt kauemmin viipyä.

Ilonka itsekin arveli, että nyt oli aika lähteä kotiin päin. Oli jo hyvin myöhäistä ja äiti oli varmaankin levoton hänen pitkällisestä viipymisestään; hänen täytyi joutua kotiin.

Hän pusersi äänetönnä tuon ystävällisen miehen kättä, silitteli hänen otsaansa ja riensi pois.

Nyt vasta hän huomasi, ett'ei ollut ketään, joka tulisi saattamaan häntä kotia. Sirkuksen palvelijatkin olivat joko työssä tai poislähetetyt; hän ei tahtonut vaivata ketään ja arveli tulevansa aikaan yksinänsäkin. Ehkä vielä oli joku ajuri saatavana tuolla ulkona.

Mennessään sivu-ovesta ulos ja hakien vaunuja, näki hän erään miehen seisovan liikkumatonna ja ikäänkuin odottaen jotakuta.

Ilonka tunsi hänet. Se oli Elemér.

Nyt ei hän enää hakenut ajuria, vaan riensi odottajan ohitse, katsomatta häneen.

Askeleista takanansa hän kuuli, että Elemér seurasi hänen jäljissään.

Nämä askeleet häntä seurasivat toista katua myöten toisen perästä. Ilonka kuuli niitä ja eroitti ne kaikista muista askeleista ja sielussaan sotivat ristiriitaiset ajatukset.

Suuttumus, kainous, pelkäävä rakkaus hänen sydämessään vallitsivat.

Askeleet lähenivät lähenemistään. Hän ei katsellut taaksensa.

Viimein hän tuli eräälle pienelle, ahtaalle kadulle, jota hänen täytyi käydä, päästääkseen kotiin.

Tällä kadulla ei enää kulkenut yhtään elävää olentoa.

Kun poikkesi tälle kadulle kuuli hän askeleet vielä likempänä ja hän katkaisi jalossa epätoivossaan äänettömyyden. Hän kääntyi, meni vainoojaa vastaan ja sanoi hänelle kiivaasti ja kolkosti.

"Mitä te tahdotte? Miksi minua vainootte? Olette jo kerran karkoittanut minut kodistani; tahdotteko nyt ajaa minut ulos maailmaan?"

Elemér jäi seisomaan siihen paikkaan, missä tyttö häntä puhutteli.

"Kuulkaa minua, neitini, minä en tule askeltakaan lähemmäksi, mutta minä pyydän teitä kuulemaan, mitä minulla on sanomista. Jos olen teitä vainonnut, sen kyllä olen saanut maksaa, sillä olen vainonnut itseäni muistamalla teitä. Muisto loukkauksesta teitä kohtaan on minua ajanut valtameren yli raivoavaan taisteluun vieraitten kansain keskellä; se ajoi minut elämästä kuolemaan eikä sallinut minulle siinäkään lepoa, vaan ajoi taas takaisin elämään. Teidän vihanne alaisena en voi elää enkä kuolla. Pitääkö olla näin ijankaikkisesti?"

"Mitä tahdotte minulta?" kysyi tyttö tyynesti?

"Tahdon kaikki, pyydän teitä vaimokseni!"

Ilonka ei voinut pidättää katkeraa hymyä.

Elemér ymmärsi vastauksen.

"Minä tiedän puhuvani sopimattomassa paikassa ja sopimattomaan aikaan, mutta kuinka voin muuta. Tämä on alku ja loppu sillä, mitä minulla on sanottavaa. Olen etsinyt teitä monta vuotta, sanoakseni teille sen, enkä ole varma siitä, ett'ette katoo kuulematta sanojani. Pyydän teitä vaimokseni, sillä minä rakastan teitä ettekä te minua vihaa!"

"Kuka sen on teille sanonut?"

"Joku, jolle olette uskonut itsenne".

"Sitä ei ole maailmassa", vastasi tyttö ylpeästi.

"Olette oikeassa", sanoi nuorukainen, "mutta niitä on, jotka ovat kuolleet ja kuitenkin puhuvat". Näin sanoen veti hän rintataskustaan lompakon ja siitä tuon etelämaiden kukan, jonka oli taittanut puutarhasta Nadasch-arolla. "Tämä kukka on sen kertonut mulle; te tunnette sen, puhuitte sille, ja se on minulle kertonut kaikki. Jalkasin nälissäni ja janoissani kuljin sinne, missä tämä kukkanen kasvoi, kuljin niinkuin pyhiinvaeltaja pyhälle paikalle. Voitteko evätä tämän todistuksen?"

Tyttö loi maahan silmänsä, joidenka kylmät säteet olivat taittuneet, ja hän tunsi, että hänen kylmyytensä voima oli kukistettu. Syvästi huo'aten sanoi hän vaan katkerasti:

"Ja montako vuotta on kulunut siitä kun tämä kukkanen teille puhui?"

Nuorukainen tunsi tämän moitteen koko painon.

"Se on totta; en kiellä, että siitä jo on pitkä aika, puoli ijankaikkkisuus. En voi millään lailla puolustaa sitä, että sanani on jäänyt näin kauan sanomatta. Mutta vielä on aikaa. Hurjuuteni on ajanut mielettömän nuorukaisen tuleen, ja hän on tulesta päässyt miehenä, jonka sana on teon arvoinen ja joka uskaltaa lausua kaikki ajatuksensa. Olen myöhästynyt, sentähden kiirehdin sitä enemmän. Esitelkää minut vanhemmillenne, tahdon jo tänä päivänä pyytää teitä omakseni".

Ilonkan katse kävi oudoksi ja surumieliseksi. Siinä kuvautui hellyyden sulous ja ivan katkeruus.

"Vanhemmilleniko?" hän kertoi; -- "nyt kohtako? Tällä hetkelläkö? Hyvä! Seuratkaa minua".

Ja hän vei Elemér'iä pitkää syrjäkatua myöten.

Ei kumpikaan puhutellut toista, kunnes saapuivat siihen taloon, missä Bilágoschin perhe asui.

Ilonka avasi oven ja vei Elemér'in pitkän pimeän käytävän kautta asuntoonsa.

Elemér arvasi, että Ilonkan vanhemmat vielä olivat valveilla, odottaen tytärtänsä.

Kun Ilonka päästi hänet ovesta, oli hän tuon lautaseinällä jaetun huoneen etu-osassa, missä Bilágoschi istui nojatuolissaan; hän ei koskaan pannut maata, vaan nukkui istuallaan.

Ilonka vei Elemér'in hänen eteensä.

"Tässä isäni. -- Herra Elemér Harter", hän sanoi osoittaen nuorukaista.

Nämä sanat Bilágoschia herättivät hänen kolkosta horros-tilastaan, ja vihoissaan hän rupesi lyömään ympärilleen, änkyttäen: "tatata, tototo"; ne eivät olleet inhimillisiä ääniä, vaan eläimentapaisia, joissa kuitenkin kova sisällinen liikutus ilmautui.

Elemér seisoi kuin kivettyneenä; hän ei voinut käsittää sitä. Ilonka sanoi hänelle murheellisena:

"Minlaiseksi isäni on käynyt?"

"Mene nyt toiseen huoneesen".

Elemér sysäsi syrjään esiripun ja näki siinä sairasvuoteella laihakasvoisen, kalpean vaimon ja paareilla lapsen ruumiin.

"Tässä äitini, tässä veljeni!" kuiskasi Ilonka vapisevin huulin hänen korvaansa.

Elemér'in korvissa suhisi. Hänessä oli sama tunne kuin milloin äärettömän valtameren aallot syöksyivät yhteen hänen päänsä yli ja hän vaipui tuntemattomaan maailmaan.

Mutta se mielenmaltti, joka ei sielläkään ollut häntä jättänyt, piti häntä nytkin pystyssä. Mitä hän näki, ahdisti hänen mieltänsä, mutta sydän pysyi uljaana.

Hän astui sairaan rouvan luo: "Anteeksi, että tämän surun hetkenä häiritsin lepoanne. Pyytäessäni neiti Ilonkan viemään minut perheensä luo, en tuntenut tätä surua, joka täällä vallitsee, mutta nyt rukoilen sitä hartaammin saadakseni ottaa osaa tähän suruun. Tunnetteko nimeäni? Olen Elemér Harter".

"Tunnen sitä nimeä", vastasi rouva Bilágoschi synkästi.

"Tulen pyytämään teitä ottamaan minut perheeseenne. Antakaa minulle Ilonka vaimokseni. Että tämä ei ole hetken synnyttämä ajatus, voin todistaa kirjeeni kautta. Toissa päivänä sain sattumalta tietää hänen asuntonsa ja kirjoitin heti herra Ferdinand Harter'ille, että tahdoin ottaa neiti Ilonka Bilágoschin vaimokseni. Järjestyksen mukaista oli ilmoittaa se isälleni. Sain tänään siihen vastauksen, joka ei ollut odottamaton; hän kieltää minua sitä tekemästä. Mutta minä en siitä huoli; minä olen itsenäinen mies ja seison tässä juhlallisesti pyytämässä neiti Ilonkaa vaimokseni".

Hänen puhuessaan oli rouva Bilágoschi, kyynyspäähän nojaten, tyynesti noussut sairaanvuoteeltansa.

"Vai herra Ferdinand Harter kieltää teiltä siis tämän avioliiton? Hyvä, meitä on siis kaksi kieltämässä. Minäkin sen kiellän! Tässä kurjuuden syvyydessä, kuolleiden talossa en suostu ottamaan teidän apuanne. Harter'in kädestä en apua ota, vaikkapa haudan partaalla olisin. -- Tiedättekö, mikä haava sydämessäni särkee kun Harter'in nimen kuulen. Hän ei pyytänyt minua, niinkuin te nyt, päihtymisen jälkeen yön aikana, vaan juhlallisimmalla tavalla, koko maailman kuullen kirkossa hän yhdisti nimensä kolmasti minun nimeeni ja -- hääpäivänä hän minut jätti. Silloin kirosin taivasta häpeissäni, tuskissani, epätoivossani, ja tämä häpeä ja tuska masensi minut maahan asti. Oi armollinen taivas, oi Jumalan ijankaikkinen viisaus suo se minulle anteeksi! Nyt minä kiitän ja ylistän sinua siitä, ett'ei se tapahtunut, jota toivoin. Oletteko nähneet mielipuolen kerjäläisen tuolla toisessa huoneessa? Tuon mielipuolen kerjäläisen Jumala määräsi puolisokseni teidän korkeasukuisen isänne sijaan. Jumalan viisas armo olkoon siitä kiitetty! sillä tällä kerjäläisellä on rehellinen nimi, jota minä ja lapseni voimme ylpeinä kantaa, sill'aikaa kun koko valtakunta kiroo teidän isänne nimeä, sill'aikaa kun häneen sormin viitataan kaduilla ja hänen jälkeensä huudetaan: kas, tuossa se, joka imee hätääntyneitten verta, ryöstää valtiokassasta ja suojelee varkaita. Pois täältä, herrani! Te olette ylhäinen herra, me olemme kerjäläisiä. Mutta viekää mukaanne se vakuutus, että maahan masennetun kerjäläisen tytär, joka sirkuksessakin palvelee, ei yhdistä nimeänsä Harter'in nimeen".

Rouva Bilágoschi vaipui vuoteellensa kasvot kuumeesta hohtavina.

Elemér kuunteli niinkuin unissaan tuota kauheata masentavaa puhetta loppuun asti. Sitten sanoi hän syvästi huo'aten:

"Arvoisa rouva! me tapaamme toisiamme vielä kerran. Siksi Jumalan haltuun!"

Hän meni.

Kuu olivat kahden kesken, Ilonka lankesi polvilleen äidin vuoteen viereen, kätki kyyneltyneet kasvonsa hänen käsiinsä ja lausui:

"Äiti .... minä rakastan häntä".

Rouva Bilágoschi oli kuin halvautunut, kuullessaan tämän tunnustuksen, ja sanoi katuvaisena vaipuessaan pään-aluselle jälleen:

"Miksi et ole koskaan sitä sanonut minulle?"

24 Luku.

Kaikkivaltiaan hengähdys.

Ferdinand Harter läheni nyt tarkoitusmääräänsä.

Hyvää lupaava kevät oli käsissä ja kaikki kedot rehoittivat. Sattuipa niinkin onnellisesti, että eräs rikas kauppahuone Wien'issä tarjosi hänelle runsaan etu-maksun kaikkein hänen tiluksiensa tuloista. Hänen ei tarvinnut muuta kuin lähteä rahojansa nostamaan.

Hän otti mukaansa Andjaldyn; se palvelus oli viimeinen, minkä hänen kirjurinsa oli hänelle tekevä, sillä hänellä oli nyt virka n.s. Unkarin hovikansliassa, jossa kykynsä varmaankin tulisi hankkimaan hänelle suuren tulevaisuuden.

Se pankkihuone, jossa rahat oli nostettavat, viivytti asiaa päivä päivältä sentähden, ett'ei kaikki muodon-omaiset seikat vielä olleet selvillä. Harter ei voinut ymmärtää mitä vehkeitä ne olivat, koska kaikki kedot oli arvioittu. Hänen täytyi olla Wien'issä useita päiviä.

Tämä odotus ei kuitenkaan ollut turhaa. Eräänä iltana oli tanssi-huvit jotakin hyvää tarkoitusta varten ja Ferdinand Harter ei pettynyt kun meni sinne toivoen saavansa tavata Malvinaa.

Kuinka tuo kaunis rouva olisikaan voinut olla poissa semmoisesta tilaisuudesta?

Tanssi-salissa herra Lemming ei suinkaan voinut estää häntä puhumasta Malvinan kanssa; korkeintain voi hän valvoa sitä, ett'ei puhe koskenut kielletyitä asioita.

Eikä se suinkaan ollut Harter'in tarkoitus; salaisia sopimuksia kävi tekeminen kirjallisesti; hän halusi vaan kuulla Malvinan puhuvan.

Sointuva naisen ääni on hurmaava vaikkapa puhe koskeekin kaikkein jokapäiväisimpiä asioita, ja se lumous-voima oli mitä suurimmassa määrässä Malvinan vallassa. Hän oli viehättävä, vaikkapa ei puhunut muuta kuin ilmasta, kuinka se oli kylmää.

Ja se oli todellakin kylmää.

Oltiin toukokuun lopussa, kuinka silloin sallittaisiin salia lämmittää!

Mutta Malvina vapisi vilusta joka kerta kun tanssista paikalleen palasi. Vilun väristykseenkin hän osasi panna niin paljon suloutta, että tuo väristys kaunisti häntä mainiosti.

"Salissa on todellakin kylmä!"

"Minä en tunne kylmyyttä teidän läheisyydessänne", kuului Harter'in kohtelias vastaus.

"Eikö todellakaan? Katsokaa jääkukkasia ikkunoissa! Outo näky toukokuulla".

"Ne ovat ainoastaan kuvia jääkylmien naisten katseista", lausui Harter leikillisesti.