Part 21

"Vai niin? Hänen tähtensä et huoli mitä sinusta tulee? Sinä upotat itsesi perikatoon hänen tähtensä ja joudut ihmisten naurun alaiseksi? Sinä tahdot häntä rakastaa kunniasi uhalla? Sinä tahdot olla hänelle mitä äitisi oli hänen isällensä!" -- -- --

-- -- -- Kuullessaan nämä sanat Ilonka lukitsi oven uudestaan, tarttui nopeasti poisheitettyyn florettiin ja huusi vastustajalleen:

"_Nyt minä sinut tapan_!"

Mielissään vastasi Malvina:

"Vai olenko viimeinkin sinut pakoittanut?"

"Taistelkaamme siis!"

Vanhassa maailmassa on kuitenkin sangen outoa, että kaksi naista on kahdentaistelussa miehen tähden. Vaan tapahtukoon se kerran täälläkin.

Floretit kohtasivat toisiansa.

Sokeassa vimmassaan syöksi Malvina tyttöä vastaan, ajattelematta itsensä suojelemista. Noiden herjaussanojen johdosta, jotka olivat saattaneet hänen florettiin tarttumaan, oli hän lujasti päättänyt, julmistuneena arkkienkelinä, jolle on heitetty lokaa silmihin, lävistää tuon jumalattoman sydämen, joka kantoi semmoisia myrkyllisiä ajatuksia.

"Nyt minä teidät tapan!"

Mutta kun hän seisoi teräs kädessä, tointui hän jälleen. Hän mietti. Miesten parissa sitä katsotaan päällikö-kykyä osoittavaksi, kun sydän tyyntyy taistelun hetkenä ja aivot voivat ajatella, silmä valvoa ja käsi toimia, heittäytymättä kuuman veren orjaksi; kun johtaja ei pelästy, pikaistu, katso taaksensa tai raivoa, vaan jää tyyneksi ja hallitsee tapaukset.

Ilontalla oli tämä kyky. Taistelun kuumuudessa hän voitti itsensä. Hän mietti: Jos pistän tämän vaimon kuoliaaksi, tulee asia julkiseksi. Minut haastetaan oikeuteen. Tutkinnon kestäessä täytyy minun ilmoittaa syy, miksi olemme taistelleet. Pitääkö minun vastata miehen tahi äitini tähden? Pitääkö minun häväistä itseäni tai panna äitini kunnia alttiiksi. Ja kuinka voisin sielussani kantaa tietoa vuodatetusta verestä. Jos pääsisinkin oikeudesta vapaaksi, kuinka voisin päästä tuomarista omassatunnossani? En tahdo tappaa tätä vaimoa, vaan saatan hänet aseettomaksi. Kerjätköön silloin armoa jalkojeni juuressa, minulta, jota hän on niin syvästi loukannut, vaikk'en ole koskaan hänelle mitään pahaa tehnyt. Suudelkoon hän tomua kengistäni, sitä tomua, joka oli kamalan loukkauksen todistajana. Sitten häntä ylenkatson ja jätän hänet paholaisten valtaan hänen omassa rinnassansa.

Tämän ajan kuluessa Ilonka ainakin kymmenen kertaa olisi voinut kaataa kilpailijansa, vaan hän ei sitä tehnyt, koetti ainoastaan lyödä aseen hänen kädestänsä. Mutta Malvina piti florettia vakaasti; ja, aavistaen vastustajansa tarkoitusta, teki hän ainoastaan semmoisia pistoksia, jotka saattoivat mahdottomaksi aseen lyömistä hänen kädestänsä.

Kerran, kun Ilonka aikoi lyödä floretin hänen kädestänsä, irroitti Malvina aseensa ja pisti floretin syvään Ilonkan rintaan olkapään kohdalle.

Kun Malvina veti aseensa pois, purskahti lämmin veri haavasta hänen kasvoillensa. Hän päästi huudon, floretti putosi hänen kädestänsä ja hän kaatui haavoitetun jalkojen eteen.

Ilonka seisoi tyynenä ja silmäili ylenkatseella tuota hengetöntä olentoa, jonka kasvot olivat keltaiset kuin vaha; silmät puoleksi ummella, rinta liikkumaton, suu auki, ikäänkuin kuolettava pisto olisi kohdannut häntä. Veri, jota hän itse oli vuodattanut, pani hänet tainnoksiin.

Ilonka riensi pesopöydän luo, jossa aina oli taulaa ja arnicaa, jos onnettomuus tapahtuisi miekkailu-tunnilla. Hän pisti taulakappaleen arnicaan ja pani sen haavaansa.

Hänen kasvonsa vaan olivat hiukan vaaleammat, mutta käyntinsä ei ollut ensinkään epävakaa. Muistipa vielä taittaa molempien florettien kärjetkin ja pistää ne taskuunsa.

Sitten avasi hän oven palvelijain huoneesen ja huusi kamari-neitsyttä:

"Tulkaa sisään! Hänen armonsa taittoi floretin miekkailu-tunnilla; sattumalta hän silloin minua haavoitti ja on pelästyksestä mennyt tainnoksiin. Auttakaa häntä pian!"

Mutta kamari-neitsyllä olikin parempi sydän kuin hänen emännällänsä. Nähdessään verta Ilonkan vaatteilla huusi hän vapisevalla äänellä:

"Jesus Maria! Mitä minä hänestä huolin, kyllä hän tointuu; mutta neiti on haavoitettu. Minä juoksen vaunuja hakemaan".

Ilonka ei voinut häntä estää. Kamari-neitsyt palasi tuoden ajurin, juuri kun Ilonka tuli portaita alas, ja hän istui vaunuihin Ilonkan viereen. Hänen rouvansa saa maata tainnuksissa kunnes tointuu itsestänsä. Hän saattoi Ilonkaa kotiin asti. -- Kaikkihan häntä niin sydämellisesti rakastivat.

Kotona Ilonka kertoi äidillensä kaikki. Hän ei voinut enää salata mitään.

Tyttärensä sairasvuoteen ääressä kirosi rouva Bilágoschi koko maailmaa, koko ihmiskuntaa. Hän moitti itseänsä moittimistaan -- jopa taivastakin, joka ei sallinut kostaa tätä rikosta.

Isä mielipuoli, äiti sairas, veli vielä lapsi ja kuuromykkä! Ei maailmassa ketään, joka puolustaisi tuota taitettua liljaa! Vaan tuo taitettu lilja ei kuihtunut kuitenkaan. Raitis nuori veri pääsi voitolle; haava parantui, luonto on mainio lääkäri.

Jo kahden viikon perästä Ilonka nousi vuoteeltaan. Kuume oli poistunut. -- Hän oli nyt vielä entistä kauniimpi. Kasvot olivat vaaleammat, mutta naisellisemmat, hänen ryhtinsä ei ollut enää niin ylpeä, mutta tyyni, hiljainen. Jos häneltä kysyttiin: "kivistääkö haavaa vielä?" hän vastasi "En tunne mitään kipua". Ja hän puhui totta, sillä sitä tuntiessaan hän samalla tunsi salaista onnea siitä, että oli maksanut pois suuren velan -- toisen edestä.

"Lähdetään pian pois täältä, tyttäreni!" lohdutti äiti. "Me jätämme tämän kaupungin ja tämän maan; emme enää tahdo asua saman taivaan alla näiden ihmisten kanssa. Me hautaamme itsemme vieraitten pariin, missä ei kukaan meitä tunne, emmekä ota täältä mukaan mitään, ei edes tomua kenkiemme alta".

Ja niin he tekivätkin.

Tell ja Böschke jätettiin jälelle. Tuo uskollinen tyttö, joka kantoi kapineet höyrylaivalle, seisoi rannalla ja katsoi heidän jälkeensä niin kauan kuin vähänkin näkyi höyrylaivan savua; sitten kääntyi hän pois, sanoen:

"Ja nyt menen minäkin hakemaan -- Nazareneja".

19 Luku.

Sotamies, joka vangitsee rosvoja.

Ei kukaan kysellyt tuota tuntematonta tyttöä, hän sai kadota, sai joutua vaikka perikatoon; tuo tunnettu vallas-nainen jäi tappotanterelle suosittuna kaunottarena, jonka ympäri nuoret telkkarit liehakoivat ja jota nuoret runoilijat ylistivät runoissaan. Ei kilpa-ajoja eikä tanssipitoja voitu pitää keisarillisessa kylpypaikassa hänen puvuistansa kertomatta. Eräs herkkäluontoinen kroniköri on sittemmin kertonut, että hänellä viimeisissä iltahuveissa oli niin kauniit helmet, jotta helmisimpsukan kyyneleistä ei voi kauneimpia muodostua.

Aivan oikein herra uutisten-onkija! Ne olivat syntyneet tuon suuren simpsukan kyyneleistä, joka ei voi elää jos se otetaan kuorestaan; sinäkin, mun unkarilainen kansani, olet tuon simpsukan kaltainen, joka kärsiessään synnyttää helmiä.

Jok'ainoa yksityinen helmi tuon ihanan naisen kaulassa oli syntynyt miljonista kurjuuden kyyneleistä, lasten kyyneleistä, jotka turhaan olivat leipää kerjänneet, vaan jotka eivät nyt voineet mitään leipää saada, koska se nyt helmenä helskyi ihanan naisen kaulassa.

Loista sinä helminesi kaunis amatsom!

* * * * *

Ratsumestari Föhnwald majaili tähän aikaan ratsujoukkoineen jossakin kaupungissa Unkarin alankomaassa.

Kurjuus oli korkeimmillaan. Sieltä täältä jo kerrottiin, että nälkäiset ihmiset harjoittivat ryöväystä. He ottivat mistä saivat.

Eräänä päivänä sai Föhnwald käskyn asianomaiselta päälliköltä lähteä rosvoja takaa ajamaan, sillä sotaoikeus oli julistettu siinä komitatissa, mihin hän oli majoitettu; missä vaan ryöväreitä löysi, metsässä tai kedolla, kylissä tai kaupungeissa, kaduilla tai kellareissa, sai hän ne sitoa tai ampua, ottaa elävinä tai kuolleina. Hän ei saanut säästää ketään niistä, olkootpa puetut nahka-nuttuun tahi sametti-takkiin; jotka piiloittivat ryöväreitä tahi heitä auttoivat, he olivat kohdeltavat samalla tavalla kuin itse rosvot; älköön tehkö mitään eroitusta ylhäisten ja alhaisten, herrain ja talonpoikien välillä; ei armoa kellenkään, olkoon kuka hyvänsä.

"Hauska seutu tämäkin!" ajatteli Föhnwald pistäen käskyn taskuunsa.

* * * * *

Herra Lemming oli tähän aikaan paljon matkoilla. Eipä vaan ilman vaivatta ansaita satoja tuhansia guldenia, asia vaatii kuleksemista siellä ja täällä. Voitto on jaettava moneen osaan, jokainen yksityinen asioitsija osatkoon tullissa säästää mitä matka maksaa! Ja sitten on vaari pidettävä, ett'ei sattumalta valituksia kuulu.

Tämä aika ei ole otollinen valituksille. Jos jonkun moukan päähän pöllähtää valittaminen siitä, että hän on saanut huonoja ohria nisun sijasta, niin hänen esimiehensä kyllä sopivalla tavalla osaavat tukita hänen suunsa. Mitä sanomalehtiin tulee, ei hänen niissä sovi valittaa, sillä toimittaja saisi maksaa semmoisen valituksen 6 kuukauden, jopa koko vuodenkin vankeudella. Että moista sanotaan "yllyttämiseksi", sen jo tietävät sanomien kirjoittajat ja ovat varoillansa sotaoikeuksien suhteen. Jos siellä täällä löytynee joku mittamies, joka luulee häntä kiitettävän vaivasta, jos jonkun talonpojan tähden, joka on pulaan joutunut, lähtee Osen'iin valituksia tekemään, niin hän kyllä saavutetaan tiellä ja tehokkailla syillä hänen mielensä muutetaan; jos hän on kuuro kauniille esityksille, annetaan hänen eksyä siihen metsään, jota sanotaan virastoksi, kunnes hän viimein tapaa oikean miehen, jolle voi ilmiantaa sydämensä vihan siitä tavasta, millä kohdellaan kurjaa nälkäistä rahvasta. Tämä oikea mies, joka kuuntelee hänen valituksiansa loppuun asti, on Ferdinand Harter. Noita asioita ei tarvitse murehtia, hän on ne kyllä auttava. Jos löytyy mies, joka on niinkin viisas, että kulettaa täyden valitus-säkkinsä aina Wien'iin asti, hänpä vasta on onnen porteille joutunut! -- Siellä kohotetaan olkapäitä, pannaan numero valituskirjaan ja lähetetään se sitten asianomaisia mutkateitä -- Ferdinand Harter'ille, hänen ankarasti tutkittavaksi. Ja nyt voi valittaja olla aivan huoleti, sillä asia on nyt miehen käsissä, joka on hankkiva hänelle oikeutta. Malttakoon nyt kauniisti mieltänsä.

Herra Lemming'illä on siis täysi työ kunnialla täyttäessään luottamustoimensa.

Eräässä suuressa maaseutu-kaupungissa Unkarin alankomaassa jaettiin tähän aikaan siemenjyviä; kylvöksi ne olivat myöhästyneet, mutta valtio oli pitänyt huolta siitä, että jyviä hyvillä ehdoilla jaettaisiin hätäyntyneille edeltäpäin ruoaksikin; nyt antavat velkakirjan viidestä guldenista jyväpuolikosta, jonka saavat; elonkorjuun jälkeen voivat he, korjattuansa kolme ja puoli kertaa sen verran, helposti massaa velkansa.

Tässä kaupungissa asui yksi Lemming'in toimitusmiehistä, nimeltä Hameter eli Hamster -- minun puolestani olkoon hänen nimensä mikä hyvänsä.

Kun Lemming oli tullut ravintolaan kutsutti hän kohta luoksensa toimitusmiehen ja tämä sanoi: "vaunut ovat jo täällä".

"Oletteko ostaneet vehniä? Mistä hinnasta?"

"Halvemmasta kuin käskyssä mainittiin. Puolesta kolmatta guldenista".

"Se on mahdotonta. Eihän ne voi olla vehnäin näköisiäkään".

"Tahdotteko katsella niitä?"

Toimitusmies kaasi jyviä pienestä pussista. Herra Lemming kummasteli.

"Niin totta kuin elän, kauniimpia vehniä ei voisi saada Lontoon näyttelyssä nähdä".

Vehnät olivat kauniita ja suurijyväisiä.

"Mutta kuinka teidän oli mahdollinen saada näitä kahdella ja puolella guldenilla. Huonoinkin hylkytavara maksaa neljä guldenia".

"Näissä on yksi vika".

"Mikä vika se on? Sitä en ymmärrä".

"Niissä on se vika, että ne kuusi tuntia ovat olleet merenpohjassa. Kauppias ei muuten olisi niitä myynyt helpompaan kuin kuuteen guldeniin, mutta hänen aluksensa sattui paaluun, siihen tuli reikä, se upposi ja vehnät kastuivat, mutta kaikeksi onneksi ranta oli likellä, vehnät saatiin maalle ja kuivattiin. Kauppiaan oli ne myyminen mihin hintaan hyvänsä ja hän syleili minua kun lupasin ottaa kaikki puolestakolmatta guldenista. Ei kukaan muu enää voi käyttää tätä tavaraa, sillä ylihuomenna se varmaankin itää. Me voimme jakaa sitä jo tänään. Tosin kyllä on pyhäpäivä, vaan saahan köyhiä auttaa pyhänäkin. Jos jyvät kohta jauhetaan, saavat kyllä vähän liisterintapaisia jauhoja, mutta kansa sitä syöpi eikä siitä kuole. Jos huomaavat huomenna mikä vehniä vaivaa, raivostuvat, mutta tänään ilosta varmaankin ryömivät ulos nahoistansa, kun saavat niitä nähdä. Joka jyvä on lasin näköinen".

"Te olette taitava mies".

Herra Lemming kiitti asiamiestänsä, maksoi hänelle hänen saatavansa ja käski hänen olla läsnä jyvien jakamisessa.

Vaunut seisoivat jo keskellä toria. Paikkakunnan virkamiehistö oli saanut tiedon jaosta. Kun kansa tuli kirkosta, ilmoitettiin rummuttamalla, että jyviä oli tullut ja että jokainen ilmoittakoon paljonko tahtoo. Päivällisaikana olikin kaikki jaettu. Jokainen vei kotiinsa mitä oli lainaksi saanut, toinen rattailla, toinen selässään.

Mutta taivas suojeli tuota kurjaa kansaa niistä taudeista, joita tuo epäterveellinen ruoka olisi synnyttänyt. Sillä kun nuo raukat kotia saapuivat, seisoi jokaisen ovella kolme neljä, mustilla pääkopsilla varustettua sotamiestä, joita korkeat asianomaiset olivat sinne lähettäneet veronryöstöä toimittamaan. Nyt ei kukaan voinut sanoa, ett'ei hänellä ollut millä maksaa, kun juuri tuli kotia lainatuilla jyvillä. Tuo hyvä kansa meni nyt verokomisariuksen luo, jota meidän jo on onni tuntea hyvästä maineestansa -- herra Saiturin luo. Lukemiseen harjaantuneimmat heistä näyttivät hänelle hallituksen lehdistä maaherran säädöksen, joka kielsi veronryöstöä hätääntyneissä paikkakunnissa. Se on luettavana vielä tänäänkin. Opettavainen asiakirja tuon mainion hallituksen ajalta. Semmoinen ryöstö oli nimenomaan kiellettävä!

"Mitä se minuun koskee", mörisi herra Saituri. "Minun esivaltani ei ole maaherran-virasto Osen'issa, vaan raha-asiain ministeriö Wien'issä".

"Mutta, hyvä herra, juuri tällä hetkellä hallitus on jakanut meille jyvät, me olemme juuri allekirjoittaneet velkakirjan ja sitouneet maksamaan ne takaisin; voiko hallitus siis samassa hetkessä meiltä ottaa mitä on meille antanut?"

"Tietysti".

Älkäämme pitemmältä katselko tätä kohtausta, siinä kyllä, että se on todenmukainen. Herra Saituri taas kokosi jaetut jyvät ja vei ne samoilla vaunuilla, millä oli tuotukin, lähimpään kaupunkiin. Siellä hän jätti ne sotaväen muonakomisariukselle, joka ei ollut kukaan muu kuin herra Konyecz; hän oli nimittäin saanut sen viran palkinnoksi monista palveluksistaan. Nämä kunnian miehet tekivät keskenänsä hyvän kaupan. Ryöstö-jyvät ovat halpaa tavaraa ja sitä paitsi niissä on pieni vika. Mutta ne ovat tarpeeksi hyviä sotamiehille.

* * * * *

Eräänä päivänä astui ratsumestari Föhnwald'in huoneesen lippujunkkari näin sanoen:

"Herra ratsumestari, pyydän nöyrimmästi teitä sanomaan minulle mitä tämä tässä kädessäni on".

Tuo esine oli todellakin nimetön. Kun sitä nosti, olisi sitä painosta päättäen luullut juustoksi; kun sitä katseli, olisi väristä luullut sitä turpeeksi tahi öljykakuksi; kun sitä sormella koetti, olisi voinut vannoa että se oli halennaista katu-asfalttia; haistellessa se muistutti ätikassa liotetusta sienestä; kun sitä taittoi, näytti se olevan jotakin uudenlaista, miljonista silkkilangoista kiedottua ainetta, mutta joka rohkeni purra tuohon esineeseen, hän sai tietää, että se oli olevinaan -- leipää.

Semmoisella leivällä istutetaan isänmaan-rakkautta hänen majestetinsa kaikkein uljaimpaan armeijaan.

Ratsumestari Föhnwald, joka alaupserinsa läsnä ollessa tahtoi osottaa personallista rohkeutta ja samalla näyttää että hän oli valmis jakamaan kaikki hankaluudet miestensä kanssa, puri tuohon nimettömään esineesen, maisteli sitä ja nielasikin siitä kappaleen; sitten hän sanoi:

"Lippu-junkkari, ota neljä miestä, ladatut karbinit mukana, ja tilatkaa vaunut. Minä mielin vangita ne roistot, jotka ovat toimittaneet meille tätä leipää, kutka ja kuinka monta lieneekään, ja viedä ne raudoissa Osen'iin. Sen vannon kunniani kautta".

Kun Föhnwald teki tämän valan, ei hän vielä tietänyt, kutka asianomaiset olivat. Jos sen olisi tietänyt, hän varmaan olisi vannonut saman valan kahdesti.

Viiden minutin kuluttua seisoi lippujunkkari neljän miehen ja vaunujen kanssa oven edustalla.

Ensimmäiseksi Föhnwald haki ratsujoukon leipuria. Suuri osa muona-leivistä oli vielä makasinissa; niitä oli pantu päälletysten ja alimmista vuosi jotakin lientä. Tukehduttava haju tuli vastaan kun niitä lähestyi.

"Menkää piiskurin luo, sotaoikeus on määräävä rangaistuksenne".

"Minä tiedän sen, herra ratsumestari", vastasi leipuri, "leipä ei ole onnistunut, sen myönnän itse; mutta enhän minä muuta voinut kuin leipoa niistä jauhoista, jotka mylläri tänne lähetti".

"Teidän oli vika kun näitte että jauhot olivat huonoja, ettekä kohta sitä ilmoittaneet. Te voitte puolustaa itseänne oikeuden edessä".

Leipuri jätettiin piiskurin haltuun ja kaikki menivät myllärin luo.

Paitsi leivottua _corpus delicti'a_ otti Föhnwald pussillisen jauhoja mukaansa.

"Mitä suvaitsette, herra?" kysyi mylläri tavattomalta vieraalta.

"Minä suvaitsen vangita teidät, koska olette valinneet tämmöisiä jauhoja sotamiehilleni".

"Minä en voi jauhattaa muita vehniä kuin mitä minulle annetaan. Teidän muonakomisariuksenne on lähettänyt minulle huonoja itämäisillään olevia vehniä. Jokainen jyvä on pilauntunutta tavaraa jostakin haaksirikkoon joutuneesta laivasta".

"Saatatte olla oikeassa muonakomisariuksen suhteen; mutta minä vangitsen teidät yhtäkaikki. Istukaa vaunuhun".

"Menen, herrani. Minua on jo soimattu aivan toisistakin asioista ja olen saanut kärsiä paljoa kummallisemmistakin asioista; mutta kun niihin väsytään, pääsen minä kohta vapaaksi jälleen".

Tähän asti Föhnwald'illa oli ollut tekemistä ainoastaan alhaisten rikoksellisten kanssa. Nämät ovat pieniä kärpäsiä, jotka ovat tarttuneet hämähäkkien verkkoihin; mutta nyt tulevat mehiläiset ja ampiaiset, jotka lentävät ristin rastin lakien hämähäkki-verkkojen läpi.

Oli jo ilta kun Föhnwald myllyltä saapui muonakomisariuksen asunnolle. Kysyessään herra Konyecz'ia vastattiin että hän juuri oli mennyt ulos illalliselle.

Föhnwald lähetti häntä hakemaan, käskien hänen tulemaan kotia.

Herra Konyecz tahtoi näyttää, mikä suuri herra hän jo oli, ja antoi ratsumestarin odottaa. Hän ei voinut aavistaakaan, mikä raju-ilma oli tulossa hänelle.

Puolen tunnin perästä hän viimeinkin tuli. Hän käveli viheltäen iloista nuottia, lakki korvalla, hän oli juonut väkevää viiniä ravintolassa.

"Te olette kauan antaneet odottaa itseänne", moitti ratsumestari.

Herra Konyecz vastasi ainoastaan ilkeällä hymyllä ja tahtoi mennä erääsen huoneesen ratsumestarin kanssa.

"Sinne emme mene. Minä tahdon käydä makasinissa. Tehkää hyvin ja avatkaa ovi".

Herra Konyecz säpsähti.

"Mitä sieltä tahdotte?"

"Tahdon nähdä vehnät, joista tämä leipä on leivottu".

Ja näin sanoen piti hän Konyecz'in nenän alla patruni-laukusta otettua leipäpalasta.

Nähdessään sen muuttui herra Konyecz'in naama ainakin neljä kertaa, milloin hän irvisteli, milloin vaaleni, viimein luuli hän pääsevänsä pulasta aika hävyttömyydellä: "eikö tämä leipä ole hyvää? Mikä sitä vaivaa? Se on vielä aivan uutta, siis äsken leivottua ja parasta vehnää, kunniani kautta! Jos sotamiehet sodassa aina saisivat semmoista leipää, ei olisi hätää! Todellakin, leipä on oivallista, herra ratsumestari!"

Föhnwald liikutti leipäpalasta, joka oli hänen kädessään, ikäänkuin hänen olisi tehnyt mieli heittää sillä kiittäjää vasten naamaa. Konyecz siirtyikin hiukan taaksepäin, vaan Föhnwald tyytyi siihen, että katkaisi kiitos-virren, sanoen: "Tämä leipä on liian huonoa koirillekin. Tahdon nähdä vehnät, joista se on leivottu. Missä on makasinin avain?"

Ainoastaan hävytön vastustaminen taisi nyt enään, jos mikään, pelastaa herra Konyecz'in: "Sitä en ole velvollinen antamaan teille", hän huusi nousten varpailleen; "jos teillä on jotakin minua vastaan, niin valittakaa minusta muona-ylitarkastusvirastossa. Te ette ole esimieheni ettekä tarkastajani. Teidän tulee komentaa sotamiehiänne, vaan ei minua".

Ja Föhnwald komensikin sotamiehiänsä.

"Lyökää tuo ihminen kuoliaaksi ja ottakaa häneltä avaimet".

Käskyä toteltiin paikalla. Konyecz viinipäissään joutui raivoon ja teki vastarintaa. Se tuotti hänelle sen edun, että häntä laahattiin ja sidottiin.

Näin väkivallalla otetulla avaimella avasi Föhnwald makasinin oven. Kauhistuen kääntyi hän takaisin. Hän toi kourallisen vehniä, joita oli ottanut yhdestä säkistä, ja piti sitä komisariuksen silmien edessä.

"Millä lailla puolustatte te _tätä_?"

Hän sai vastaukseksi törkeän kirouksen.

"Menettelisitte viisaammin jos rukoilisitte ettekä kiroilisi; sillä huomenna teidät hirtetään".

"Niin", huusi vangittu raivoissaan, "pienet varkaat hirtetään, sitä olen kauan tietänyt, ja suurten annetaan mennä. Köyhää saatanaa kuin minua te uskallatte vangita, vaan korkeammalle ette uskalla mennä. Vehnät on minulle lähetetty, ylikomisarius on itse jättänyt ne minulle semmoisina kuin hän ne sai veronryöstössä, mitä minä siihen voin, että talonpoika-lurjukset ovat niitä kastelleet, tehdäksensä meille tepposen."

"Olkaa huoleti aivan, minä kyllä pidän huolta siitä, että kaikki rikoskumppaninne saavat teitä sidottuina seurata."

"Sepä on mainiota! Suvaitkaa vaan etsiä vähän korkeammalta. Tuolla on herra Saituri, saa nähdä kuinka tulette hänen kanssansa toimeen. Sitominen ei tule kysymykseen, vai kuinka?"

Konyecz arveli viisaaksi sysätä eteensä herra Saituria; tämän personaa piti hän pyhänä; hänen sanansa painavat Wien'issä enemmän kuin sadan ratsumestarin; onhan hän jo ennenkin heittänyt herra Föhnwaldin pois satulasta? Kyllä kai hän nytkin toimeen tulee Föhnwald'in suhteen jos tämä rupee telmimään hänen kanssansa.

Föhnwald ei vastannut enää, hän käski täyttämään vehnillä erään pääkopsan ja jätti sen lippujunkkarille; makasinin hän sulki uudestaan, pani siihen kolme sinettiä ja asetti ulkopuolelle vahdin.

"Missä herra Saituri nyt asuu?"

"Tietysti yksityisessä talossa kuin ainakin. Hän on rikastuttanut sanakirjaamme uudella sanalla: 'pakko-vieraanvaraisuus'".

Tuo hyvä herra makasi jo pehmosella höyhen-vuoteellaan kuu Föhnwald myöhään yöllä meni hänen luoksensa. Hän ei voinut ymmärtää mitä Föhnwald häneltä tahtoi niin myöhään. Eikö hän voinut odottaa huomiseksi?

Mutta herra Föhnwald vaati niin kiivaasti saadakseen häntä puhutella, että herra Saiturin viimein täytyi mukaantua jättämään polsterit.

"No, mikä teitä riivaa, herra ratsumestari, eikö teidän ole tapana nukkua tähän aikaan? Minä puolestani olen uninen".

"Minä olen pian parantava teidät unesta. Olen tullut teitä vangitsemaan".

Herra Saituri kummasteli suuresti tätä puhetta ja pudisteli päätänsä.

"Tulette varmaankin hyvistä iltapidoista, herra ratsumestari, vai kuinka?"

"Hyviksi en voi niitä kiittää", vastasi Föhnwald huolimattomasti, "sillä illalliseksi en ole syönyt muuta kuin palasen tätä leipää, jota on sotamiehilleni leivottu. Se on kuolettavaa myrkkyä; minä vangitsin leipurin, hän neuvoi minut myllärin luo. Tässä laatikossa on jauhoja näytteeksi, mylläri syytti muonakomisariusta, joka oli lähettänyt jyvät hänelle, ja sai siis seurata myöskin; toisessa laatikossa on vehniä, joita on muonamakasiniin lähetetty. Komisarius sanoi saaneensa vehnät teiltä. Onko tämä tosi vai eikö?"

Herra Saituri suuttui silmittömästi.

"Mitä kaikki nämä tuhmuudet, joita te lörpöttelette, minua koskevat? Minäpä siitä viisi välitän mitä teidän sotamiehenne syövät ja ovat syömättä. Ja kuinka te uskallatte vaatia minulta tilintekoa, oli mistä hyvänsä? Ken on antanut teille oikeutta siihen, kysyn minä?"

Herra Saituri seisoi uhkaavana Föhnwald'in edessä ja polki jalkaansa laattiaan, jotta kaikui. Mutta Föhnwald otti tyynesti esiin käskyn päälliköiltä.