Part 22

"Tässä, herrani, on minulla kädessäni käsky, joka valtuuttaa minua, ratsumestari Föhnwald'ia, vangitsemaan ja oikeuden käsiin jättämään kaikki ryövärit, varkaat, piilottajat y.m., jotka saan kiinni komitatissa, huolimatta personasta, onko herra vai talonpoika, ryysyihinkö vai sametti-takkiin puettu, arollako vai linnassa asuva. Missä hyvänsä minä senlaisen tapaan, pitää minun ampua hänet tai vangita hänet; tämän käskyn nojalla otan haltuuni teidät ja teidän rikoskumppaninne, jotka varastatte armolahjat kansan suusta, teette myrkkyä siitä ja annatte sotilaille syötäväksi, teidät, jotka ryöstätte hallitsijalta kansan rakkauden, ryöstätte la'ista pois oikeuden, jotka taitatte miekan-kärjenkin ja varastatte sen. Olen lähetetty rosvojen ajoon; teen nyt tehtäväni ja vangitsen. Olen sotamies ja tunkeun joka paikkaan. Mahdollista on että minua moititaan erehdyksestä; mutta kautta upseri-valani minä vannon, että olen saattava kaikki ne häpeään, jotka ovat olleet osallisina tässä konnuudessa, ja tämän valan olen pitävä".

Saituri vaaleni, hän huomasi jo, että tuo vastustaja tuli vaaralliseksi. Hyökkäyksestä kääntyi hän nyt puolustukseen.

"Minä olen myöskin täällä viran puolesta ja teen velvollisuuteni".

"Se ei ole totta! Teidän ei ole lupa tehdä veronryöstöä hätääntyneillä seuduilla. Tämän kautta olette rikkoneet korkeimman esivallan selvät käskyt. Se oli julmuutta ja hirmuista itsevaltaisuutta; mutta nyt on kysymys ryöväyksestä. Niitä jyviä, jotka jätitte muonakomisariukselle, ette ole voineet verona saada, sillä ne tulevat jostakin uponneesta laivasta. Te olette epäilemättä vaihtaneet vero-jyvät huonoon ja pilauntuneesea tavaraan".

Herra Saituri huomasi, että häntä syytettiin asiasta, jossa oli viaton.

"Herrani, minä vannon, ett'ei niin ole laita".

"Kansa on muka siis keskenänsä sopinut kastelemaan niitä jyviä, joita te heiltä verona ryöstätte, ja ainoastaan niitä, mitä te otatte? Ja te olette jokaiselta veronalaiselta ryöstänyt tuon huonon tavaran? Mitä sanotte siihen?"

Herra Saituri oli kauheassa pulassa. Ja kuitenkaan asian laita ei ollut semmoinen kuin sanottiin; mutta kuinka hän voisi sanoa totuuden?

"No herrani, pukeutukaa pian, sillä minulla ei ole aikaa sanoihin tuhlattavaksi. Yks' kaks' kolme! Jos ette vapaaehtoisesti tule, on minulla väkeä tuolla ulkona; niillä on käsiraudat, hyvä ystävänne Konyecz istuu vangittuna rattailla tuolla ulkona".

Herra Saituri rupesi veisaamaan rukous-virttä.

"Minä myönnän, että tässä on rikos tehty, enkä kiellä että minäkin olen virheen tehnyt; mutta itse rikoksessa en ole ensinkään osallisena; sen alkuna ja juurena ovat sangen korkean-arvoiset henkilöt, kenties ylimyksiäkin".

"Kylläpä joudun heidänkin luo vielä; sotamiehelle ei ovia suljeta. Menen suorinta tietä eteenpäin, kunnes löydän mieheni, olkoon mikä ylimys hyvänsä, ai'on häntä häväistä, sanomalla hänelle vasten silmiä: 'tämäkin on rosvo!' Te olette vähäpätöisempi, älkää kuluttako aikaani".

"Herrani, muistakaa että olen perheen-isä".

"Oletteko te pannut muistiin, kuinka moni tänä vuonna on teille sanonut: 'herrani, muistakaa, että olen perheen-isä!' Ettekö ole sitä aina nauranut? Hyvä, minä olen oleva laupiaampi. En pane teitä rautoihin, sallin teidän seurata meitä omissa vaunuissanne. Mutta sanokaa minulle: kenenkä vuoro nyt on teidän perästä?"

Herra Saituri oli pehmennyt. "Sanon teille kaikki, ratsumestari, niinkuin on. Näitä jyviä hallitus on antanut jakaa hätääntyneille. Jos vehnät ovat viallisia, niin se, joka niitä jakaa, vastatkoon siitä. Ja hänen nimensä on Lemming".

"Lemming? Luulen kuulleeni tämän nimen ennen. Missä voi päästä tämän herran hupaiseen tuttavuuteen?"

"Hän on juuri nyt kaupungissa ja asuu kestikievarissa".

"Senkin minä vien".

"Hän on hyvin suosittu vallanpitäjien piirissä".

"Vien hänet kuitenkin, pukeutukaa pian, jätän sotamiehen ovenne ulkopuolelle ja te antanette oven olla avoinna".

"Älkää peljätkö, en ai'o koettaa päästä pakoon entä ai'o leikata kurkkuani poikki niin kauan kuin minun takanani on joku, joka on päätä korkeampi minua; aion kuuliaisesti odottaa teidän päätöksiänne".

Herra Saiturin nöyryys oli kuitenkin vaan viisaasti aprikoittua ilkeyttä. Hän usutti ratsumestaria Lemming'in päälle siinä hyvässä tarkoituksessa, että julmistunut upseri jollakin raa'alla tavalla kohtelisi tärkeiden asianomaisten lemmikkiä ja sillä tavoin itse joutuisi pahempaan pulaan. Petokset jyvien jakamisessa ovat julkinen salaisuus. Mutta maailma tietää myöskin ett'ei herra Lemming tässä asiassa ole ainoa petturi, vaan että siihen on sekauntunut ylimyksiä ja paljoa mahtavampia herroja; jos siis rohkea käsi tarttuu Lemming'in kurkkuun, pistetään kohta esiin näkymättömiä käsiä, jotka aseettomaksi tekevät oikeuden tuhman-rohkean palvelijan, jotka lyövät hänet maahan ja lamauttavat häntä.

Näitä näkymättömiä käsiä ei voida ilmi saada, sillä ei ole mahdollista saada todistajia niitä vastaan. Sentähden tuo kömpelö sotamies varmaankin jää riippumaan siihen viidakkoon, johon ei kukaan käskenyt häntä tunkeumaan.

Sentähden herra Saituri puhui Lemming'istä ilman verukkeita. Semmoinen matkatoveri oli hänelle hyvin tarpeellinen.

Kello taisi olla noin kolme aamulla kun Föhnwald tuli kestikievariin, missä herra Lemming oli tavattavana. Päivä koitti ja hevoset olivat jo valjaissa pihalla, mikä merkitsi että tuo jalo herra oli lähtemäisillään näin aikaisin. Föhnwald tuotti sinne Konyecz'in, joka istui sidottuna rattailla, ja herra Saiturin, joka oli vangittuna omissa vaunuissaan sekä sotamiesten vartioimana.

Maarahvas, jotka kohtasivat heitä tiellä ja toripäivänä tulivat kaupunkiin, ei voinut kyllin kummastella tätä outoa kulkua. Kaikilla oli paitsi sitä ollut onni tutustua noiden herrojen kanssa.

Föhnwald meni joutuisasti Lemming'in huoneesen; palvelija tahtoi häntä ilmoittaa, mutta ratsumestari sanoi sen aivan tarpeettomaksi ja astui suoraan huoneesen.

Herra Lemming oli jo puettuna ja joi par'aikaa teetä ratsumestarin sisään astuessa.

Herra Lemming luuli vieraan eksyneen ja kysyi äreästi:

"Ketä suvaitsette hakea?"

"Herra Lemming'iä?"

"Minä se olen; istukaa".

"En istu. Meidän keskinäiset asiamme eivät ole sitä laatua. Olen ratsumestari Föhnwald, tämän paikkakunnan ratsuväen päällikkö. Eilen sotamieheni valittivat saaneensa leipää, jota ei käy syöminen. Minä tutkin asiaa ja huomasin, että valitukseen oli syytä; tutkimukseni johdosta vangitsin leipurin, myllärin ja muona-komisariuksen; äsken otin myös vero-komisariuksen takavarikkoon. Kaikki ovat syylliset".

"Diable", mutisi herra Lemming juoden viimeisen teepisaran.

"Ne kaikki eivät voineet kieltää. Todistukset ovat minulla mukanani, leipää, jauhoja, vehniä. Mitä viimemainituista on jäänyt, vartioidaan ja makasini on sinetillä suljettu".

Herra Lemming rupesi lyömään löysää munaa rikki.

"Ja mitä ai'otte tehdä kaikilla noilla ihmisillä, jotka noin näppärästi olette nipistäneet?"

"Kaikkia ei ole otettu vielä".

"Perhana! Onko niitä enempikin? Ja kun kaikki ovat ko'ossa?"

"Silloin vien ne Osen'in maaherravirastoon ja nostan semmoista melua että puoli maailmaa on sen kuuleva".

"Ja, jos uskallan kysyä, mitenkä koko tämä historia, jota herra ratsumestari hyväntahtoisesti on minulle kertonut, mitenkä se minua koskee?"

"Viimeiseksi vangittu, verokomisarius, tunnusti minulle, että hän veronryöstön kautta oli saanut nämä ihmis-ruoaksi kelpaamattomat vehnät naapurikaupungista, jossa te, herra Lemming, olette niitä jakaneet hätäapuna valtiolta. Te ostitte ne uponneesta laivasta, jonka omistaja oli pakoitettu myömään polkuhintaan läpimärät jyvät".

Herra Lemming huomasi, että muna oli kova ja ett'ei sitä käynyt syöminen. Itsekseen hän ajatteli: "ahaa! taas yksi, jonka suu on tukittava", ja hän rupesi tuumimaan, paljonko tähän tukkimiseen tarvittaisiin. Mutta hän ei huolinut nousta tuolilta; seisokoon toinen, jos se häntä miellyttää.

"Tiedättehän, herra ratsumestari, että semmoisia tapaturmia voi helposti tapahtua; se on hyvin ikävä asia, vaan itse en voi olla läsnä joka paikassa".

"Vaan olittehan tässä paikassa läsnä".

"No, no, noo! Eihän nämä jyvät olleet määrätyt teidän sotamiehillenne, komisarius menetteli tyhmästi ottaessaan niitä talonpojilta, heidän olisi pitänyt käyttää niitä siemeniksi".

"Te luulette siis, herrani, ett'ei ratsumestari Föhnwald tiedä, ett'ei kukaan tähän vuoden aikaan vehniä kylvä?"

Nyt herra Lemming nousi tuolilta ja astui Föhnwald'in luo hienon maailmamiehen ankeriaisen tapaisella liukkaudella.

"Luulenpa, että ratsumestari Föhnwald on kelpo ja ritarillinen mies, joka katsoo velvollisuudekseen pitää sotilaistansa huolta. Siinä tapauksessa Lemming'kin tahtoo osoittaa ritarillisuutta. Jos teidän sotamiehenne erehdyksen kautta ovat saaneet huonoa leipää, niin kauppahuone Lemming ottaa sen herkuiksi muuttaakseen".

Omituisesti hymyten pisti hän kätensä rintataskuun ja otti siitä useilla taskuilla varustetun suuren lompakon.

Nyt täytyy panna pari tuhatta menemään, se kuuluu asiaan ja kirjoitetaan sitten vahinko-konttoon.

Ratsumestari Föhnwald punastui sormiin asti nähdessään tuon ihmisen avaavan kukkaronsa.

Millä hävyttömällä varmuudella hän teki tuon tempun, niinkuin se, joka tietää kuinka tavallista on tuommoiseen kysymykseen antaa sellainen vastaus; hän teki sen niinkuin mies, joka tuntee väkeänsä ja tietää kuinka se pauhaa, vaikka hetken perästä hymyilevät ja kumartavat, kun ovat tyydytetyt.

"Antakaa tänne tuo lompakko!" jyrisi Föhnwald aivan raivoissaan.

Lemming aivan ällistyi.

"Peijakas", aatteli hän itsekseen, "tuo osaa ammattinsa perin pohjin, hän vaatii kohta koko lompakon. Onneksi ei siinä ole enempää kuin kaksitoista 100 guldenin seteliä; se mies ymmärtää käyttää hyvää tilaisuutta, vaan ei auta? Hänestä täytyy päästä. Ottakoon siis kaikki!"

"Pitäkää hyvänänne", sanoi hän, jättäen toiselle puoleksi avatun lompakkonsa.

Föhnwald tempasi sen hänen kädestänsä. Lemming katseli häntä suuttumuksella ja ylenkatseella; tuohan sieppaa rahat, missä niitä saa, niinkuin ottaisi ne viholliselta tappotantereella.

"Herrani, ottakaa rahat ja antakaa minulle takaisin tyhjä lompakko".

Föhnwald teki juuri niinkuin toinen käski. Hän otti lompakosta kaikki rahat, kaikki tyyni, etsien joka paikasta, mihin vaan roponen olisi voinut jäädä; siihen ei jäänyt äyriäkään.

Vaan sitten ei hän juuri tehnyt niin kuin herra Lemming olisi tahtonut, sillä hän kääri kaikki rahat kokoon, pienimmät ja suurimmat, ja antoi ne Lemming'ille takaisin, mutta tyhjän lompakon hän pisti omaan taskuunsa.

Nyt herra Lemming'in naama yhä enemmän rupesi muistuttamaan hippokratillisesta kuolon-naamasta. Tämä ihminen, joka seisoo hänen edessänsä, pyytää hänen päätänsä eikä hänen rahojansa.

"Herrani", sanoi Lemming äänellä, joka vapisi tuskasta, "minä tarvitsen välttämättömästi tuota seteli-kirjaa, minä olen siihen kirjoittanut asioitani koskevia muistutuksia".

Föhnwald pani kiinni takkinsa napit jonka rinta-taskuun hän oli seteli-kirjan pistänyt.

"Olen kyllä vakuutettu, että niitä löytyy. Muistutuksia asioistanne! Kaunis asia on kaupitella nälkäisten vaivaisten leipä-palasia, kauppa aatelismiesten ja korkeiden virkamiesten kunnialla! Juuri noita muistoonpanoja minä tarvitsen. Tahdon luettelon noista mainioista kunnon miehistä, jotka ovat nähneet tämän teidän lompakkonne avautuvan samoin kuin se äsken minulle avautui, jotta pyörtyen siihen menehtyivät niinkuin metsästäjän peilin sokaisemat metsä-kirviset".

"Te erehdytte, herrani!"

"Teidän kalpeat kasvonne ja vapisevat kätenne sanovat, ett'en erehdy, että olen löytänyt avaimen tuohon sala-lukkoon. Semmoisia salaisuuksia ette uskaltaneet jättää kirjoituspöydän laatikkoon, ne piti aina olla muassanne".

Lemming'in kasvoissa näkyi suuria hiki-helmiä.

"Niin herrani, minä tunnustan, että tuo tyhjä lompakko on minulle paljoa arvokkaanpi kuin rahat, jotka siinä olivat; minun täytyy saada se takaisin mistä hinnasta hyvänsä, herrani! Koko kreditini riippuu siitä. Te ette ymmärrä sitä, kauppias yksin voi käsittää, mitä merkitsee: koko kreditini. Määrätkää hinta, korkeita summia, minä en kiellä. Ottakaa satatuhatta guldenia, en minä tule senkään kautta kerjäläiseksi; annan ne. Annan teille kymmenen vekseliä kymmenestä tuhannesta guldenista jokainen -- kaikkialla maailmassa ne rahana vastaan-otetaan".

Föhnwald polki jalkaa vihoissaan.

"Kylliksi nyt! Älkää suututtako minua. Setelikirjaa en anna takaisin".

Lemming rupesi nyt rukoilemaan, juoksi Föhnwald'in luo, tarttui hänen käteensä ja vinkui sangen surkeasti.

"Hyvä herra, rakas herra ratsumestari, olkaa ihminen, olkaa kristitty. Älkää pyytäkö minua surmata. Te voitte minut tappaa, tai tahdotteko että tapan itseni, Tiedättehän, että kunnia on kaikki kaikessa asioitsijalle ja ett'ei hän voi elää ilman sitä. Antakaa minulle nyt takaisin mitä ei kukaan voi minulle antaa jälestäpäin. Vaimo parkani! Mitä hänestä tulee? Minä ammun otsaani. Täällä silmienne edessä ammun läpi aivojeni. Herra ratsumestari, olkaa armollinen, antakaa takaisin tyhjä lompakkoni ja ottakaa korvaukseksi kaikki mitä minulla on!"

Ja tämän puheen kestäessä hän rupesi itkemään ja tahtoi heittäytyä polvilleen Föhnwald'in eteen, suudellaksensa hänen käsiänsä, Föhnwald sen esti.

"Ho, hoo, herrani, älkää näytelkö mitään Shylock-kohtauksia minulle, niitä olen nähnyt etevimpienkin näyttelijäin esittelevän. Valmistautukaa matkalle".

Vaan Lemming ei näyttänyt komediaa, se oli täyttä totta, hänen epätoivonsa oli hirveä komediaksi.

Kun Föhnwald sysäsi pois hänen kätensä, hypähti hän seisoalleen, silmänsä pyörivät punasina, veri nousi hänen päähänsä, tukka nousi pystyyn hikisen otsan yläpuolella; hän puristi nyrkkiänsä ja ulvoi sortuneella äänellä:

"Mutta minä en salli teidän ottaa minun setelikirjaani! Te syöksette päälleni omassa huoneessani niinkuin rosvo! Minä puolustan itseäni niinkuin ainakin rosvoja vastaan. Vastustan teitä väkivallalla!"

Hän katsahti piirongilla olevaan revolveriinsa. Föhnwald pani tyynesti käsivarret ristiin rinnallensa, sanoen:

"Minä neuvon teitä olemaan tavoittamatta revolveria, muuten vien teidät Osen'iin kädet selkään sidottuina kahden ratsumiehen välissä".

Lemmingin epätoivoisen päätöksen mursi tämä vakavuus, hän ei uskaltanut enää tavoittaa revolveria. Hän silmäili partaveitsiänsä ja avonaista ikkunaa; ehkäpä ajatteli nopeata leikkausta partaveitsellä tahi hyppäystä alas kadulle, mutta hän hylkäsi nämä tuumat; hän aavisti että: _qui habet tempus, habet vitam_, niin kauan kuin elää, voi elämää jatkaa. Ja hän teki mitä välttämätöntä oli.

Hän sanoi olevansa valmis lähtemään mihin upseri käski. Oli toripäivät kun Föhnwald ratsujoukkoineen saattoi niitä kolmia vaunuja, joissa nuo kolme herraa istuivat vangittuina, katuja myöten. Se, joka istui avonaisissa vaunuissa, oli sidottukin, jotta tämän juhlakulun tarkoitus ei voinut olla kellekään salaisuutena. Olisi sopinut kuunnella kansan riemuhuutoja, kun se tätä kulkua näki; se tunsi nuo kolme sangen hyvin ja toivotti heille onnea matkalle!

20 Luku.

Salama kirkkaalta taivaalta.

Kello oli 10 e.pp. kun Andjaldy kiireesti astui Ferdinand Harter'in virkahuoneesen ja kysyi kanslian päälliköltä oliko kukaan herra valtioneuvoksen luona. Tuo herra vastasi ett'ei siellä ollut ketään, ainoastaan Feri Bélteky.

"Jos ei siellä ole muita, voin minä mennä sisään", sanoi Andjaldy ja meni Harter'in huoneesen.

Mutta hänen armonsa vastaanotti kirjurinsa hyvin armottomasti.

"Mitä tahdotte?"

"Minulla on tärkeitä asioita ilmoitettavana".

"Odottakaa hetkinen. Minulla on juuri tärkeä asia keskusteltavana".

Andjaldy meni istumaan ruoka-saliin.

Harter'illa oli todellakin tärkeä keskustelu Béltekyn kanssa.

"Nuori ystäväni, te luulette siis todellakin nyt voittaneenne nuoren herra Elemér'in prosessin minua vastaan, koska ylioikeus on tuominnut hänen eduksensa minua vastaan?"

"Sen todellakin uskon, ja katsoin sen vuoksi sopivaksi tehdä teille esityksen".

"Senkö esityksen, että minun pitää sopia tuon nuoren herran kanssa nyt, kun hän on voittanut. Teidän kannaltanne tämä esitys tietysti on sangen jalomielinen, mutta minä en siihen suostu. Minun ei tarvitse sopia".

"Teidän armonne aikoo siis odottaa tuomion toimeenpanoa?"

Ferdinand Harter meni hymyillen Feri Béltekyn luo ja rupesi solmimaan hänen kaulaliinaansa.

"Veikkoseni, te olette vielä jotensakin nuori asian-ajaja ja luulette kaikki voittaneenne kun teillä on yksi suotuisa tuomio taskussanne. Kokeneet asian-ajajat ymmärtävät että prosessi vasta silloin alkaa kun päivä tuomion toimeenpanemiselle on määrätty; ja minä olen kokenut asian-ajaja. Minä ymmärrän asiaa hieman minäkin".

"Sen kaiken olen lukuun ottanut".

"Senpä arvaan ja sentähden tarjootte minulle sovintoa, johon -- kertaan sitä vieläkin -- en suostu. Joka on ollut niin typerä, että on aloittanut oikeudenkäyntiä minua vastaan, hän tietää kaiketi, ken minä olen. Poika, joka käy oikeutta isäänsä vastaan, on kapinoitsija eikä mikään muu. Mutta minä olen osoittava, että vielä olen hänen herransa. Luuletteko olevan helppo asia saattaa minun kaltaista miestä mieron tielle? -- Ylläni oleva nuttu voi tulla teidän omaksenne tuomituksi, mutta te olette huomaava, ett'ei löydy ketään, joka sitä päältäni riisuu. Minä en ai'o maksaa junkkeri Elemér'ille äyriäkään siitä mitä hän pitää omanansa. En, juuri sentähden että hän niskoittelee minua vastaan. Eläköön huolissa ja hädissä kunnes on nöyrtynyt. Minä vakuutan, ett'ei hän ole astuva kynnykseni yli niin kauan kuin jalkani maassa pysyvät, ja vaikkapa eläisin vielä kaksikymmentäkin vuotta, en ai'o sittenkään jalkojani maasta nostaa".

Feri Bélteky hymyili. Harter huomasi sen.

"Te arvelette itseksenne -- eikö niin -- ett'ei kaikkivaltiasta kuolemaa tarvita minua ovesta ulos ajamaan; että joku muukin korkea herra voipi tulla, joka tarjoo minulle istuinsijaa ulkopuolella ovea? Jos sitä luulette, nuori ystävä, niin tunnette oloja huonosti. Ferdinand Harter'ia ei niinkään helposti sysätä sinne tänne. Miehiä minun maineista jokainen hallitus, hattu kädessä, pyytää saada pysymään siinä asemassa, johon edeltäjät ovat heidät koroittaneet. Uskokaa pois, nuori ystävä -- on ihmisiä, jotka aina ovat tarpeelliset, jotka eivät kukistu hallitusten kukistuessa, vaan nousevat nousemistaan". -- -- -- Andjaldy oli taas tullut huoneesen.

"No, mitä nyt taas?" ärjäsi Harter hänelle, keskeytetyksi kun tuli ylpeässä puheessaan.

"Asia on sangen tärkeä, armollinen herra".

"Voi jäädä toistaiseksi!" sanoi Harter ylpeästi, osoittaen ovea. Kirjuri meni ulos jälleen.

Harter jatkoi opetuksiansa nuorelle kokemattomalle asian-ajajalle. Hän astui taas aivan likelle ja sormieli puhuessaan Béltekyn kellon-vitjoja, joita hän kiersi kaikenlaisiin solmuihin.

"Siis sanoakseni teille vaan yhden asian, joka on osoittava, että vasta olette päässeet vaikeuksien alkuun. Jos teillä nyt jo olisi ryöstötuomio kädessänne, niin minun asian-ajajani on näyttävä teille kaikki vekselit, jotka minä olen maksanut junkkeri Elemér'in puolesta hänen kulkiessaan Italiassa, Ranskassa ja Englannissa. Nämä nousevat semmoisiin summiin, että hänen äitin-perintönsä niillä on kahdenkertaisesti maksettu".

"Sen tiedän varsin hyvin", sanoi Bélteky irroittaen vitjat Harter'in sormista ja antaen hänen sen sijaan solmita kaulaliinaansa mielensä mukaan. "Elemér oli kevytmielinen nuorukainen, joka kuittasi tuhannen, kun oli saanut sata. Mutta minä tiedän myöskin, että teidän armonne maksoi velkojille tuhannen sijassa sata. Niin muodoin rahat eivät tee muuta kuin korot Elemér'in äitin-perinnöstä".

"Olkoon menneeksi; mutta tämä on toteen näytettävä ja siihen ei ole kuin kaksi mahdollisuutta. Toinen se, että saadaan herra Lemming'in näyttämään ja esiintuomaan mitä yksityisimpiä kirjaanpanoja minun nimelleni -- ymmärrättekö 'minun nimelleni' -- joista voipi nähdä, että hän minun käskystäni on Elemér'in puolesta maksanut Florens'issa, Neapel'issa, Cadiz'issa, Lontoossa. Luuletteko päästävän näiden maksujen perille?"

"Käy arvattavasti vaikeaksi".

"Ehkäpä mahdottomaksikin! Toinen keino päästä asian perille on se, että itse lähdette niiden koronkiskojien luo Florensiin, Neapeliin, Cadiz'iin ja Lontoosen, että haastatte ne oikeuteen ja pakoitatte niitä todistamaan itseänsä vastaan. Onko teillä siihen rahoja, aikaa ja voimaa?"

Tämä arvoitus saattoi Béltekyä raapimaan nenäänsä. -- Harter huomasi kuinka tuo heikko ihminen taipui taipumistaan.

"No, nyt te näette, nuori ystäväni, kenenkä kanssa teillä on tekemistä, kun ystävyydestä rupesitte oikeutta käymään Ferdinand Harter'ia vastaan. Tämä taistelu voipi sortaa oman tulevaisuutenne. Te ette vielä tiedä kuinka paljon vallitsevat piirit voivat vaikuttaa nuoren asian-ajajan menestykseen. Me tunnemme eteviä kykyjä, jotka eivät ansaitse jokapäiväistä leipäänsä tällä uralla; me tunnemme toisiakin, jotka sangen vähäpätöisellä ky'yllä ovat loistavasti menestyneet. Viimeksi mainitut tuntevat ihmisten arvoa. Tätä seikkaa neuvon teitä paremmin punnitsemaan. Että olette ruvennut junkkeri Elemér'in asian-ajajaksi, en moiti. Jos ette olisi siihen ryhtynyt, olisi joku muu sen tehnyt. Minä annan teille anteeksi, että niin innokkaasti olette hoitanut asiata; mutta vastaiseksi antaisin teille sen hyvän neuvon, ett'ette liian jyrkästi syökse minun otsaani vastaan, sillä -- minä voin sen sanoa -- minun otsani on raudasta. Jos jatkatte vast'edeskin uppiniskaisesti oikeudenkäyntiä -- niin se kerran päättyy; mutta silloin teidän päämiehenne on ehtinyt tulemaan kolipääksi! Kiittäkää Jumalaa, jos ette itsekin ole harmaapäiseksi tullut. Minä olen usein oleva tilaisuudessa heittämään isällistä hyväntahtoisuuttani poikani asian-ajajan vaakaan, vaan poikani ei ensinkään. -- Pankaa tämä muistiin, nuori ystävä!" Ja hän solmi viimeisen solmun Béltekyn kaulaliinaan. Tuota reipasta nuorukaista oikein pyörryttivät Harter'in kaikki uhkaukset ja vakuutukset; hän jätti hyvästi ja meni.

Andjaldy astui heti sisään.

"No mikä on nyt tuo tärkeä asia?" sanoi Harter äreästi. "Minä en tahdo tulla häirityksi virkatoimissani. Sitä olen ilmoittanut ainakin sata kertaa ja minä tahdon, että käskyäni noudatetaan".

Tämän nuhteen kestäessä käveli Harter huoneen päästä toiseen alakuloisella ja huonolla tuulella, joka on helposti ymmärrettävä virkakunnan päällikössä. Palatessaan hän antoi armollisen viittauksen siitä, että Andjaldy nyt sai aloittaa.

"No, sanokaa nyt mikä tärkeä asia teillä on ilmoitettavana".

Andjaldy antoi kylmäkiskoisessa tyynyydessään esimiehensä ylpeillen kävellä edestakaisin, ja kun häntä vaadittiin puhumaan, sanoi hän tavallisella tyynellä äänellänsä:

"Minulla on ilmoitettavana että herra valtioneuvos olkoon niin hyvä ja jättäköön virkaeron-hakemuksensa ennen k:lo 12 asianomaiseen paikkaan, sillä muuten saatte eronne noin k:lo 2 j.pp. korkeilta asianomaisilta".

Harter astui aivan likelle Andjaldyä, katsoakseen hänen silmiinsä. Vaan Andjaldy seisoi paikallaan eikä pieninkään muutos hänen kasvoissaan osoittanut hänen leikkiä laskevan.

"Olemmeko molemmat hereillä?" kysyi Harter.

"Olemme, mutta nyt saamme molemmat panna maata, armollinen herra".

"Mitä tämä tietää, sopimatonta leikkiäkö?"

"Tosiaankin sopimatonta! Minä puhuin ystäväni kanssa, tiedätte, hänen, joka meille ilmoittaa kaikki, mitä tapahtuu maaherran virastossa".

"Hänkö pani teidän juoksemaan?"

"Sitä ei hän tehnyt. Suvaitsetteko kuulla jutun alusta alkaen. -- Lemming on vangittu".

"Kuka on hänet vanginnut?"

"Joku huimapäinen upseri. En tunne syytä täydelleen; mutta sanotaan että ne koskevat jyväkauppaa".

"Mitä se minuun koskee?"

"En ole väittänytkään, että tuo asia koskee teidän armoanne. Upseri oli vimmastunut Lemming'iin ja otti hänen paperinsa takavarikkoon. Näissä oli kaikkein nimet lueteltuina, jotka tuon kaupan johdosta olivat saaneet rahoja Lemming'iltä, ja tässä luettelossa teidän armonnekin nimi on yhteydessä 5,000 tukatin kanssa".

Tämä isku sattui niin kovasti Harter'in päähän, että hänen oli istuminen eräälle tuolille.

"Käsittämätöntä!"

Mikä oli käsittämätöntä, sen hän jätti toisen käsitettäväksi. Hetken kuluttua avasi hän suunsa jälleen.

"Mitä siitä arvellaan?"