Part 20

"Juuri ummelleen niin paljon kuin voin järjelläni ja kahdella kädelläni ansaita. Se lahja, jonka Amerikka on minulle antanut, on tieto, että sen, joka tahtoo työtä tehdä, ei tarvitse nälkää kärsiä".

(Ei Malvina sittenkään päässyt hänen salaisuutensa perille. Mikähän näin lyhyessä ajassa on saattanut hänet niin totiseksi?)

"Ja kuitenkin te rakastatte ja kunnioitatte noita amerikkalaisia niin paljon?"

"Minä rakastan heitä, sillä heidän luonansa olen oppinut rakastamaan ihmisiä -- miehiäkin; minä kunnioitan heitä, heidän luonansa on joka ihminen -- nainenkin -- vapaa".

"Ah! tuota vapautta minäkin rakastan", sanoi Malvina hymyillen.

"Ettekö muista, armollinen rouva, kuinka täällä puhutaan 'emanciperatuista' naisista? Amerikassa naiset ovat vapaat sentähden ett'ei kukaan uskalla heitä loukata, ei silmäykselläkään. Siellä kuudentoistavuotias tyttö yksinänsä menee työllensä, huvituksillensa ilman saattajaa; hän matkustaa yksin maitse ja meritse. Mutta hukka sille miehelle, joka uskaltaa häntä loukata, vaikkapa vaan rohkealla silmänräpäyksellä tai ainoallakaan rivolla sanalla. Ensimmäinen mies hänen lähisyydessään löisi hänet siitä maahan kuin koiran. Uudessa maailmassa yleisö naisia suojelee; joka loukkaa naista, hän loukkaa koko seuraakin ja heitetään pois laivasta".

Elemér'in kauniit päivettyneet kasvot näyttivät lämpimiltä hänen tätä sanoessaan; silmänsä loistivat niinkuin pimeässä huoneessa yht'äkkiä sytytetty valkea. -- Malvina katseli hetkeksi sisään noista valaistuista ikkunoista ennenkuin huoneen asuja oli ehtinyt laskea varjostimet alas.

"Olen nähnyt useoita amerikkalaisia naisia Wien'issä ja ne olivat jotensakin ilkeitä kaikki. Europassakin olisi helppo suojella heidän siveyttänsä".

"Ne, jotka minä olen nähnyt, olivat kaikki hyvin kauniita".

"Ehkä kauniimmat kuin naiset täällä kotona?"

"Kauneutta ei sovi vertailla".

"Kumma ett'ette ottaneet heistä jotakin vaimoksenne".

"Ensin pitää osata voittaa vaimo itsellensä. Niin kauan kuin vanhemmat elävät, eivät amerikkalaiset rouvat tuo taloon muuta kuin sydämensä ja yllänsä olevat vaatteet".

"Köyhä ihminen ei siis saa rakastua siellä?"

"Köyhän tulee työtä tehdä saadaksensa rakastaa?"

Malvina purskahti nauruun.

"Mistä syystä luulette minun nauravan?"

"Aavistanpa mistä".

"Nauran sitä, että olette palannut Amerikasta niinkuin vaarallinen varas, joka on istunut työ-vankeudessa ja on siitä päässyt ulos sentähden, että on käyttänyt itseänsä hyvin. Hän ei voi kyllin kertoa kuinka ihanata on työtä tehdä, kuinka työ jalostuttaa ihmistä ja ett'ei hän enää ai'o varastaa. Hän pitääkin sanansa -- siksi kun on yksinänsä huoneessa, jossa ensimmäinen kultakello hohtaa häntä vastaan. Semmoisena olette te palannut suuresta amerikalaisesta työvankeudesta. -- Ettehän suutu siitä, että nauran?"

"Olettehan nauranut siitä asti kun toisistamme erosimme".

"Soisin että tekin nauraisitte. Tuo totinen katsantonne ei minua miellytä. Kun tuomari kuuntelee tunnustusta ja pappi saarnaa, silloin pidettäköön totista naamaa, mutta kahdenkesken minun kanssani jätettäköön pois valenaama, sillä minä en usko heitä, olkootpa tuomareja tahi pappeja. -- Teitä se rumentaa täydellisesti".

"Tiedän sen, enkä ai'o kauemmin teitä vaivata".

"Kas niin! Ensin jöromäinen, nyt katkera myöskin".

"Tai oikeammin molempia -- kärsimätön. Anteeksi rouvani, tiedän itse kuinka ikävä olen. Minun tekisi mieli jättää oma itseni nukkuessani johonkin ja lähteä siitä karkuun niin, ett'ei se enää minua löytäisi".

"Minusta se on jo tapahtunut. Olen siihen uskoon taipuisa, että todellakin ampuivat teidät kuoliaaksi ja että joku yankee-sielu löysi teidän ruumiinne, veti sen päällensä ja nyt kuljeskelee täällä teidän naamallanne, sill'aikaa kun itse lentelette perhojen muodossa Savanneilla kukkasesta toiseen ja lemmitte niitä vuorottain niinkuin teidän oli tapana täällä kotona".

"Hyvin mahdollista", sanoi Elemér hymyten. Hänkin oli kerran ajatellut jotakin sinnepäin.

"Yhtä ette kuitenkaan unhoittane, Master, vaikka sata kertaa tulisitte uudesta maailmasta, nimittäin että täällä kotona oli joku, joka teitä paljon ajatteli". -- --

Elemér kumarsi äänetönnä ja nousi lähteäkseen.

"Ettekö ai'o mennä Lemming'in puolelle?" kysyi Malvina.

"Meidän väliset asiat asian-ajajani hoitaa".

"Vai teillä on semmoisia asioita? No -- en ai'o kysyä enempää. Toivon saavani nähdä teitä pian?"

"Niin pian kuin palajan Wien'istä, minne lähden tänä iltana".

"Mitä etsitte te Wien'issä?"

"Ihmisiä, jotka eivät minua tunne".

"Te vältätte tuttavianne?"

"Niinkuin varas ainakin, joka juuri on työvankeudesta päässyt".

"Te pelkäätte siis itse, että, jos saisitte tietää erään talon numeron, tämä talo ei olisi suojeltu sisään-murtaukselta? Tahdotteko adressin?"

"En tahdo".

Elemér jätti hyvästi.

Hänen mentyänsä Malvina kulki liikutettuna edestakaisin huoneessaan. Sitten antoi hän käskyn satuloida hevosta ja lähti ulos.

18 Luku.

Kilpailijat.

Nyt on jo monta aikaa siitä kuin olimme tuossa yksinäisessä talossa suden solassa; ehkä se jo on unohtunut. Asuneeko siellä nytkin ne samat onnelliset kuin ennenkin?

Tukehduttavan kuumana kesäpäivänä syntyi hirveä ukkosen ilma. Sade virtasi alas miljonin sätein, muodostaen ikäänkuin kieliä ilma-kanteleessa, jota salama soitti. Vuorisolaan syöksi keltaisia, limaisia sadepuroja alas. Työmiehet olivat paenneet pelloilta ja linnut kätkeyneet pesiinsä. Salama iski usein maahan, ja sitä seurasi jyrisevät ukkosen pamaukset sekä vielä rankempi sade.

Tässä raju-ilmassa ratsastaa eräs nainen vuorisolaa ylöspäin.

Sade lyö vasten hänen kasvojansa, hevonen luikahtaa vaarallisen liukkaalla savipolulla ja sen oli taisteleminen alassyöksevien vuoripurojen kanssa. Ratsastajan kasvot hohtavat. Kun tie käy ruohostojen yli, jouduttaa hän hevostansa; silloin tällöin nostaa hän kättänsä salaman liekkiä vastaan, ikäänkuin sillä tavoin voisi suojella itseänsä.

Jo näkyy tuo pieni talo. Kun on jälleen ruohikolle joutunut, karauttaa hän hevosen täyteen laukkaan, huolimatta salamasta, joka ajaa hevosta ja ratsastajaa takaa; ja kun oli päässyt pihalle hyppää hän nopeasti satulasta ja rientää taloon.

Säikähtäneenä talon asukas juoksee häntä vastaan.

"Jumalan nimessä! Tuletko? -- sellaisella ilmalla?"

"Rakkauteni -- -- -- ei tiedä huonoista ilmoista", vastasi nainen ja lensi lemmittynsä luo.

Hän on läpimärkänä; keveä kesäpuku on kiintynyt hänen jäseniinsä niinkuin Venus-patsaasen; märät kiharat riippuvat epäjärjestyksessä rinnoilla ja hartioilla. Kasvonsa ja silmänsä hohtavat.

"Etkö nähnyt nousevaa ukkosen ilmaa lähtiessäsi ulos?"

"Näin ainoastaan sinua".

"Oi kätesi ovat kylmät".

"Lämmitä niitä".

"Olet aivan läpimärkä".

"Peitä minua vaipallasi".

"Etkö pelkää ukkosta?"

"Paljon. Sulje minut syliisi".

He istuivat toinen toisensa viereen. Yksi vaippa peitti heidät, suudelma kertoi heidän ajatuksensa.

Hän unohti itsensä innoissansa, hän ei nähnyt eikä kuullut mitään ympärillä olevaa. Kun salama loisti ikkunasta ja ukkonen jyrisi pilvissä, hypähti hän pystyyn ja tahtoi paeta -- niin hän pelkäsi, vaan sitten etsi hän taas suojaa lemmittynsä rinnalla. Mitä enemmän ukkonen jyrisi ja salamat iskivät, sitä enemmän etsi hän peloissaan taivaallista onnea.

Nyt vaatteet eivät enää riippuneet märkinä marmori-ruumiilla; sisällinen tuli oli kuivattanut ne.

Ukkosen ilma eteni vähittäin; kaukainen jyrinä ei estänyt kuiskaamista täällä likellä.

"Näetkö kuinka hartaasti vaimo voi rakastaa? Tiedät kuinka pelkään ukkosta, ja kuitenkin lähdin tänne, saadakseni olla sinun luonasi. Tiedät minun tämmöisellä ilmalla enimmin pelkäävän taivaan rankaisevaa vihaa ja kuitenkin rakkaudessani teen syntiä ukkosen pauhatessa. Uskotko nyt, että mielettömästi sinua rakastan?"

Tuo nuori mies kallisti päätänsä käden nojaan ja sanoi alakuloisena:

"Outo ajatus juolahti päähäni tällä hetkellä. Minusta on kuin olisit tullut luokseni tämmöisellä rajuilmalla, tämmöisessä myrskyssä -- sentähden ett'en tule sinua enää jälleen näkemään".

Nainen katseli häntä kummastellen ja heitti taaksepäin kiharat rinnaltansa.

"Kuinka voit semmoista ajatella?"

"Jokainen suudelma sanoo minulle: tämä oli jäähyväis-suudelma. Sentähden se oli lämpimämpi, makeampi kuin koskaan ennen".

"Unessa-kävijä!"

"Juuri niin, se olenkin. Eikö unessa-kävijällä ole tuota tuskallista lahjaa, että näkee tulevaisuuteen? Sinä tulet luokseni tänä päivänä, minulle jäähyväiset sanomaan".

"Mikä aisti sen sinulle sanoo? Oletko jotakin nähnyt taikka kuullut?"

"Sekä kuullut, että nähnyt; aavistan mitä silmä ei näe eikä korva kuule. Olen sinua kadottamaisillani".

"Kiittämätön!"

"Tosi kyllä. Jospa olet suonut minulle onnellisia hetkiä, niin olen ne elämälläni maksanut, Jos sinut kadotan, ei minulla enää ole mitään enkä ole mitään. Vaan sinä olet silloinkin oleva onnellinen. Kohtalomme on erilainen".

"Tihamér! -- tunnusta mikä sinua huolettaa".

"Sinä! Kasvosi, silmäsi, kädenpuserrus, huokaus, joka rinnastasi tunkee, kyynelet silmissäsi puhuvat tyydyttämättömästä toiveesta, huulet, jotka vaikenevat minun huulillani -- nämä kaikki sanovat minulle, että joku meidän välillämme seisoo. Minua syleillessäsi syleilet toista, kun katselet minun silmiini, näet hänen silmänsä; minua suudellessasi oikeastaan suutelet toista. Joku seisoo meidän välillämme, jonka tappaisin -- jos tuntisin häntä".

"Sinä olet narri", sanoi rouva luoden silmänsä maahan.

"Älä sano niin. Tiedät minun näkevän sinun sydämeesi. Olisinko vuosikausia tutkistellut kaikki sinun sielusi ajatukset, jokaista lainehdusta mielessäsi, sinua tuntematta kuitenkin?"

"Onko tämä palkinto tänne tulostani?" sanoi nainen hellästi moittimalla äänellä.

"Oi Leona, ei ollut hyvin tehty, että tulit tänne tänään. Ainoastaan tänään sinun ei olisi pitänyt tulla. Rakkaudessasi oli jotakin kostontapaista".

"Minä en sinua ymmärrä!"

"Oi sinä ymmärrät minua varsin hyvin. Minä vapisen sinun tähtesi, Leona. Niin uskollista koiraa kuin minä olen, et enää löydä tässä maailmassa. Minä olen pannut koko elämäni alttiiksi saadakseni olla suloisen synnin orja; sinäkin olit tämän synnin orjana ja olit onnellinen siinä. Ole uskollinen! Jos petät siveyttäsi, voit tehdä parannusta; mutta jos petät syntiäsi, ken sitä parantaa?"

"Sinä lausut arvoituksia, joita en ymmärrä".

"Ole niitä sitten ymmärtämättä. Sano että olen väärässä, polje minua jalkoihisi, pilkkaa minua jos olet oikeassa; se on tekevä minulle hyvää. Sano minua narriksi; vaan älä unohda, että olen sinun narrisi!"

"Armas, rakas narrini!"

Myöhästynyt ukkosen lyönti pakoitti pelkäävää naista uudestaan etsimään suojaa. Yksi vaippa peitti heidät. Yksi suudelma kertoi heidän ajatuksensa -- vaan jäähyväisistä ja eroamisesta hän ei enää puhunut.

* * * * *

Elemér'in käytyä Malvinan luona mainitsi seuraavana päivänä herra Lemming ohitse mennen, että Elemér todellakin oli lähtenyt Wien'iin ja antanut Bélteky ystävälle toimeksi järjestää hänen asioitansa. Bélteky olikin tullut ja kertonut yhtä ja toista. Lemming oli pyytänyt Elemér'in illallisille, mutta saanut kieltävän vastauksen. Hän tahtoi lähteä samana yönä. Hän pakenee Pesth'iä.

Miksi hän pakenee? Ketä?

Tavallisella ajalla tuli Ilonka rouva Lemming'in luo antamaan englantilaista tuntia. Rouva Lemming näytti sitä suuresti kummastelevan.

"Luulin, ett'ette enää antaisi minulle tunteja".

"Miksi luulitte niin?"

"Äitinne, jota tapasin yhdistyksessä, sanoi Béltekyn pyytävän teitä vaimokseen seuraavana päivänä s.o. eilen. Minä puolestani katsoin varsin luonnolliseksi, että niin etevän herran morsian ei enää antaisi opetustuntia, ja kun ette tullut eilen otaksuin, että asia oli selvillä. Te ja Bélteky olette vaihtaneet sormuksia?"

"Sitä emme tehneet, armollinen rouva".

"Mutta äitinne sanoi asian olevan päätetyn".

Ilonkan kasvot punoittivat. Kuinka voisi nuori tyttö sanoa: "kosijaa ei tullut, hän antoi minun istua siinä ja jätti minut!" Sen sijaan hän vastasi mitä mahdollisesti olisikin tapahtunut.

"Annoin hänelle rukkaset".

"Hm, todellakin?"

Malvina puri huuleensa ja katseli tyttöä kauan ja terävästi. Hän ei löytänyt mitä etsi.

"Armas Ilonka. Suo minun sanoa sananen kaikessa ystävyydessä. Bélteky oli tänään mieheni luona ja jutteli, miesten tavan mukaan, kaikenlaista. Minä olen päässyt selville siitä minkätähden liitostanne ei tullut mitään. Älkää pahaksi panko mitä sanon. Te sanotte: 'Minä olen antanut kosijalleni rukkaset', mutta minä tiedän, että kosijalla ei ollut rohkeutta tehdä päättävää askelta. Älkää siitä punastuko, armaani; teidän sijassanne olisi jokainen itsetunnolla varustettu tyttö sanonut samoin kuin te: 'Olen antanut hänelle matkapassin'. Tämä etu meillä, heikolla sukupuolella on. Muuten Bélteky on sangen hyvä ihminen, joka rakastaa teitä paljon ja ainoastaan pelkää avioliittoa sentähden, että hän itse on vasta-alkaja ja te köyhä tyttö. Hän pelkää ett'ei hän voi elää rouvansa kanssa säätynsä mukaisesti".

"Minä uskon sitä, rouvani, enkä sitä ollenkaan pahaksu. Hän on oikeassa".

"Kuulkaa minua loppuun asti. Minä olen keskustellut Lemming'in kanssa ja hän suostui esitykseeni. Hänellä on nyt paljon sellaisia asioita, jotka voivat antaa asian-ajajalle työtä tarpeeksi. Hän ottaa Béltekyn asiamiehekseen ja antaa hänelle hyvän palkan. Hän tarjosi 2,000 guldenia vuodessa".

Ilonkan mieleen muistui, että Lemming kerran oli tarjonnut hänellekin yhtä paljon.

"Mitä teihin tulee, rakas lapseni, niin luottakaa ehdottomasti minuun. Minä toimitan kapiot. Minä rakastan teitä kuin omaa tytärtäni ja me olemme rikkaat. Lemming on voittanut puolen miljonaa tänä vuonna. Teidän kapioita varten olen määrännyt 10,000 guldenia. Oletteko tyytyväinen?"

Ilonka suuteli Malvinan kättä.

"Armollinen rouva, teidän jalomielisyytenne ansaitsee mitä suurinta kunnioitusta. Minua ilahuttaa Béltekyn onni ja minä toivon hänelle sydämestäni kaikkea hyvää -- mutta hänen vaimoksensa en tule koskaan".

"Vai niin?" sanoi Malvina kylmästi ja kovasti, ja siinä sanassa oli paljon vihaa ja intohimoa. "No aloittakaamme siis tuntia".

Englantilainen tunti kävi hiljaista kulkuansa, Malvinan puolesta niin huonosti kuin mahdollista. Hän näytti unhottaneen kaikki; Ilonkan täytyi ehtimiseen häntä oikaista. Selvästi nähtiin, että Malviman ajatukset olivat toisaalla.

Kerran kun Ilonka ei voinut kääntää yksinkertaisinta lausetta, kääntyi Malvina yht'äkkiä häneen päin ja sanoi:

"Tiedättekö, että Elemér Harter on tullut kotia?"

Tämä oli viekas hyökkäys. Ase sattui viattoman tytön rintaan. Tällä kertaa hänen ei onnistunut väistää. Posket kävivät verettömiksi, hän tuli kuolon kalpeaksi, hämmästynyt katse osoitti, että isku oli osannut sydämeen.

"En tiedä mitään", hän änkytti -- tietämättä mitä sanoikaan -- kalpeat kasvonsa osoittivat, että päätä pyörrytti.

Malvinassa oli kyllin julmuutta tahtoakseen nauttia tästä sielun kuolemantuskasta. Niinkuin romalaisia Messalinoja huvitti häntäkin uhrinsa tuskan näkeminen ja hän kiihoitti sitä tiputtamalla myrkkyä haavaan. -- Nyt hän vuorostaan tutki opettajansa taitoa Englannin kielessä. Hän jatkoi lukemista.

Silloin tällöin pisti hän väliin sanasen tuosta toisesta asiasta.

"Hän on palannut, hän ei olekkaan kuollut. Hänestä on tullut kaunis pulska mies. Mutta ylpeäksi ja kylmäksi on hän tullut. Hän ei tahdo ketään nähdä entisistä tuttavistaan. Samana päivänä kuin hän tuli, läksi hän jälleen pois; hän ei tahdo jäädä tähän maahankaan".

Malvina jakeli hänelle näitä tietoja pisaroittain ja iloitsi siitä, että opettaja teki virheitä ehtimiseen. Hänen täytyi turvautua sanakirjaan tavallisimmissa sanoissa, hän etsi R kirjainta G:n edeltä ja kirjoitti toisia kirjaimia kuin oli aikonut, koettaessaan salata sisällistä kuumettansa. Malvina ei suonut hänelle hetkeäkään tointumiseen.

Kun englantilainen tunti oli päättynyt, sanoi hän Ilonkalle:

"Miten teidän on, ystäväni?"

"Ei vaivaa mitään".

"Minä näen sen kasvoistanne. Sallikaa minun koettaa suontanne, minä osaan sitä".

Hän tarttui Ilonkan ranteesen.

"Oi, se sykkii vähintäin sata kertaa minutissa".

"Niin se aina sykkii".

"Ainako? Onko se teidän tavallinen tilanne?"

"Niinpä luulen, sillä tähän asti olen aina ollut terve".

"Siinä tapauksessa, ystäväni, teidän kohta pitää mennä naimisiin. Tytöt, jotka ovat yhdeksänneltätoista, olkoot varoillansa kun suoni sykkii nopeammin kuin sata kertaa minutissa".

Ilonka oli niin harmissaan, että tuskin taisi pysyä tyynenä.

"Armollinen rouva, jättäkää minut rauhaan tuosta naimisjutusta, minä pyydän; koskeehan se asia ainoastaan minua".

"Sitä ette tiedä, armaani. Kun tyttö menee naimisiin, koskee se tavallisesti ainoastaan yhtä henkilöä, mutta usein kahta ja kolmea, monasti ehkä neljääkin".

"Sitä en käsitä".

"Ehkä vast'edes sitä tarkemmin selitän; vaikka minun olisi mieleen, jos ette sitä vaatisi. Minä puolestani tiedän, mitä sanon".

Ilonka vaikeni hetkeksi ja katsoi, kulmat rypistyneinä, korkeuteen niinkuin sieltä olisi odottanut vaikeata selitystä. Turhaan -- se ei ollut löydettävissä. Että jonkun tytön naimiseen meneminen voi koskea kolmatta henkilöä -- ehkä neljättäkin, sitä ei hän ymmärtänyt.

"Jos armollinen rouva, käskette, niin aloitamme miekkailu-tuntia".

"Tänään teidän kätenne ei ole varma".

"Miksi sitä luulette?"

"Minä näin, että kätenne vapisi kirjoittaessanne".

"Ei suinkaan, se ei vapise".

"Koettakaa kerta ja kirjoittakaa Elemér".

Ilonka säpsähti, mutta tarttui kynään. Miksi ei? Ja hän kirjoitti kirjoitusvihkon syrjään hänen nimensä hienosti ja komeilla pyöräyksillä. Jokainen viiva kierteli paperilla kuin hieno siemenjauho-lanka.

"Hyvä, menkäämme sitten saliin!"

Malvina sulki ovet kuin ainakin, ett'ei kukaan häiritsisi heidän harjoituksiaan. Pitkään aikaan eivät he enää olleet miekkailleet lyhkäisissä vaatteissa ja asussa, vaan pitivät ainoastaan hameensa neuloilla ylös polven yli ja panivat kasvoillensa teräsnaamiot.

Ilonka etsi teräsnaamiotansa.

"Missä on kasvojen peite?"

"Ei missään! Tänään taistelemme ilman vale-naamoja", sanoi Malvina ojentaen hänelle floretin.

Ilonka päästi hämmästyksissään huudon:

"Mitä tämä tietää?"

Floretti oli nuppua vailla; se oli päinvastoin aivan teräväksi hiottu.

"Tänään toinen meistä tappaa toisen", sanoi Malvina. Rintansa aaltoili rajattomasta intohimosta ja uhkaavin katsein astui hän miekkailu-asemassa tytön eteen. "Tänään toinen meistä kuolee".

Ilonka pudisti lempeästi päätänsä. "En ymmärrä mitä tämä leikki tarkoittaa".

"Vai ettekö ymmärrä, neitini?" sanoi Malvina murhaavalla silmäyksellä, ja hänen hampaansa kalisivat ikäänkuin suonenvedossa. "No, teidän pitää oppia sitä ymmärtämään. -- Sinä rakastat miestä, jota ei saa rakastaa -- jota minä rakastan".

Ilonka aivan ällistyi näistä sanoista. Hänen hermonsa kävivät kuin halvautuneiksi neitsyellisen häveliäisyyden kauhistuksesta. Pahasti punastuen kääntyi hän pois tuosta julman-ihanasta olennosta, joka hänen edessänsä seisoi, ja hän laski kätensä rinnalleen ikäänkuin olisi siten tahtonut suojella sydäntänsä sanoilta, jotka eivät kuitenkaan siinä koskaan mitään kaikua herättäisi.

"Armollinen rouva!" sanoi hän pidätetyllä äänellä, "tämmöistä ei teidän pitäisi olla sallittu lausua, nainut kun olette, eikä ole minun nuoren tytön sovelias sitä kuunnella".

"En tarvitse sinun opetuksiasi! Tulen perkeleeksi jos tahdon; ja jos sinä tahdot olla enkeli, niin saat minussa vielä pahemman vihollisen. Mutta tosi on -- sinä olet nainen niinkuin minä, sinä olet mieletön kuin minä. Ei toinen meistä ole toista parempi. Kaksi mieletöntä on toinen toistansa tavannut -- siinä kaikki. Sinä et voi luopua tästä miehestä enkä minäkään -- siinä kaikki. Sinä olet valmis uhraamaan kaikki hänen tähtensä -- minä samoin -- perheen -- tulevaisuuden -- mukavuuden, hyvän maineen -- kaikki. -- Hyvä, taistelkaamme hänestä! Kahdelle mielettömälle, kuin olemme, tämä pieni maailma on liian ahdas".

Ilonkan tuli häntä sääli kuullessaan hänen ihanaa puhettansa. Hänen oli tätä vaimoa sääli, niinkuin sairasta, joka väänteleikse tuskissaan. Hän pani kätensä ristiin ja katseli vastustajaansa niinkuin Jumalan enkeli, joka tahtoo pelastaa kirottua syntistä.

"Armollinen rouva, te kärsitte paljon. Jumala varjelkoon teitä tästä intohimosta. Taivas teitä parantakoon. Teidän tuskanne mahtaa olla kauhea. Minä olen puhumatta siitä mitä olette minulle sanoneet ja unohdan sen. Antakaa minun mennä täältä kohta".

"Vai te vielä säälittelettekin ja pilkkaatte minua! Katsokaamme ensin kummanko enemmin tulee sääliä toista. Minä voisin takaa sinut tappaa jos tahtoisin; minä voisin murhata hyvän maineesi; voisin saattaa sinut häpeään kunniattomana jalkavaimona; voisin laasta sinut pois maailmasta, jossa tahdot elää -- vaan ei päähäni pistä semmoiseen ryhtyminen. Silmä vasten silmää, jalka vasten jalkaa, rauta vasten rautaa, siten tahdon sinut tappaa. Ota tämä ase! Koska rohkenet häntä rakastaa, niin rohkene myös taistella hänen edestänsä".

Ilonka suuttui.

"Armollinen rouva, ette enää ole silmissäni mieletön, vaan naurettava hupakko. Minä en tappele teidän kanssanne miehestä, niinkuin nuoret ylioppilaat lemmityistään".

Näin sanoen heitti hän floretin Malvinan jalkojen eteen.

Malvina polki jalkaa vihoissaan.

"Nostakaa floretti heti".

"En koskaan, rouvani".

"Ottakaa se, taikka minä pistän teidät armotta kuoliaaksi".

"Se on vallassanne".

"Vai niin -- sinä et pelkää sentähden, ett'et sitä usko? Mutta ole varma siitä, että jos tahdot täältä mennä, niin minä floretilla merkitsen sinun enkeli-naamaasi, jotta olet sitä muistava koko elinaikanasi".

"Ennemmin pidän minä semmoista muistoa kasvoissani kuin povessani kätkettynä luvatonta tunnetta".

Tämä oli kuin öljyä tulelle. Raivoissaan Malvina juoksi tyttöä vastaan ja nosti floretin hänen päätänsä kohti.

Ilonka seisoi tyynenä hänen edessänsä, kädet ristissä. Tämä tyyni katsanto teki vihollisen aseettomaksi.

Malvinalla ei ollut asetta, eikä sanaa, millä olisi voinut hyökätä noita puhtaita neitsyellisiä kasvoja vastaan. Hän jäi seisomaan ja vapisemaan intohimosta. Hän oli hengästynyt ja kasvonsa hohtivat punasina.

"Antakaa minun kohta mennä, rouvani, minulla ei ole mitään oikeutta teitä loukata eikä parantaa. Minun puolestani voitte mennä minne vaan tahdotte. Ette koskaan ole tapaava minua tiellänne. Minä lupaan teille, ett'en koskaan ajattele sitä miestä, jota te voitte ajatella. Minä lupaan unessakin olla näkemättä sitä, josta te uneksitte. Antakaa minun mennä täältä niin kauas, ett'ette koskaan saa kuulla minusta puhuttavan. Minä jätän tämän maan, etsin itselleni uuden kodin ja muutan nimeni. Olen kieltävä olevani unkaritar".

"Oh naurettavaa viattomuutta", pilkkasi toinen. "Teidän on niin kiire jättää tämä maa, tämä kaupunki sentähden, että tiedätte _hänen_ jättäneen maan ja kaupungin. Tahdot siis rientää hänen jälkeensä vai kuinka? Tahdot etsiä häntä siellä, missä ei kukaan sinua tunne? -- Kunniaton!"

Ilonkaa värisyttivät nämä sanat.

"Teidän armonne, tämän sanan jälkeen emme enää voi toinen toisellemme puhua; päästäkää minut".

Mutta Malvina asettui oven eteen ja sulki häneltä tien.

"Oh, sinä olet turhaan juokseva hänen jälkeensä -- turhaan häntä houkutteleva! Sinä et petä häntä, vaan hän on sinua pettävä. Älä luulekaan, että otetaan ketään vaimoksi hänen kauniin naamansa tähden. Hän on huvitteleva kanssasi, ylenkatsova ja naurava sinua".

Ilonka kävi kärsimättömäksi.

"Älkää asettuko tielleni, rouvani, se on liikaa, aivan liikaa törkeyttä!" -- -- --

Hän meni nopeasti ovelle päin, sysäsi paljaalla kädellään Malvinan floretin pois edestään, tarttui hänen käsivarteensa ja tuuppasi hänet pois tieltä kuin lapsen. Vaikka hänen käsivartensa olisivat olleet teräksestä, olisi hän tällä hetkellä voinut ne musertaa. Avain oli nyt hänen vallassaan ja hän aukasi oven. Malvina tarttui turhassa raivossaan olkapäästä Ilonkan vaatteisin.

"Repikää ne rikki, jos mielenne tekee".

Vaan tämä ei ollut Malvinan aikomus.

Hän unhotti hulluudessaan kaikki naiselliset, kaikki inhimilliset tunteet.