Part 19

"Mikä jalo mies hän on! Hän on minulle ilmoittanut, että jos sinä tulet hänen vaimoksensa, me kaikki tulisimme asumaan teillä. Onneton isäsi olisi silloin läheisyydessäsi, hellä huolenpito ja mukavuus hänet parantaisivat -- emme olisi toisistamme eroitetut".

Nyt tarvittiin jo voimakkaimpia vastustus-aineita.

"Äitini, minä en rakasta tätä miestä".

"Rakastatko toista?"

"En ketäkään, äitini!"

"Ehkä et itse tiedä. Sinulla on nyt se aika käsissä, jolloin tytön sielu ei enää pysy ainoastaan vanhempien luona. Jumala on niin tahtonut, ja niin on. Eikö maailmassa ole ketään, josta sinun täytyy sanoa: 'häntä rakastan toisin kuin isääni'?"

"Ei ketään".

Tuo lyhyt sana soi niin surullisesti kuin kaiku hautaholvista.

"Ei ketään", toisti Ilonka. "Missä hän olisi? Sen jälkeen kun minä jätin lapsuuden päivät, on koko tuttu maailma ollut minulle vieras. Siinä uudessa maailmassa, jossa nyt elän, ei kukaan minua huomaa enkä minä ketäkään".

Rouva Bilágoschin olisi pitänyt kysyä, eikö löytynyt ketään, jota hän _vihasi_; silloin olisi saanut tietää asian oikean laidan.

"Mutta, Bélteky on niin oiva nuori mies, on arvossa pidetty ja varakas".

"Sitä vähemmän syytä on antaa hänelle tyhjän sydämen, joka tekisi hänet onnettomaksi koko elin-ajaksi".

"Oi, rakas tyttäreni, niin on moni sanonut ennen sinua ja kuitenkin herännyt onnellisena ihmisenä. Kahdesta morsiamesta toinen aina menee itkien alttarin luo. Vaan en minä tahdo sinua pakoittaa, vaikka se olisi meille onneksi meidän turvattomassa tilassa. Yhtä pyydän -- älä poista häntä ehdottomasti. Ota tästäkin puolen häntä vastaan. Ehkä sinussa herää mieltymys häneen. Tämä minua ilahuttaisi. Sinä olet vielä nuori; voit vielä odottaa. Anna hänen jatkaa käyntejänsä. Minä pidän paljon hänestä".

"En minä sitä vastusta. Näen häntä mielelläni".

Tämän toisen rynnäkön jälkeen alkoi täydellinen piiritys. Tästä päivästä alkain Ilonka oli piiritetty. Frans Bélteky aikoi nälkään kiduttaa linnoituksen. Kaikenlaisia lahjoamisia koetettiin; pieniä lahjoja, joilla naista miellytetään, hienoa kohteliaisuutta joka tilaisuudessa, lemmen-runojakin muotisanomalehdissä. Bélteky kirjoitti lemmen-runoja "Ilonkalle" -- "noille sinisille silmille" -- "oi, jos tietäisit". -- Ja hän tilasi Ilonkalle sanomalehdet, joissa runot olivat julkaistut.

(-- Tunnen kahta lajia lemmen-runoja. Toinen on mehiläisen kaltainen; sen surinaa minä rakastan, minä tiedän, että se on täynnä hunajaa, jota se vie kuningattarelle -- olkoon, sitä en vastusta; toinen on hyttysen tapainen, se surisee kaukana ja rukoilee surkeasti saadaksensa pistää jotakuta. Jos se edes pistäisi kohta eikä surisisi korvan ympärillä. -- Frans Béltekyn runoja Ilonka luki hyttysten luokkaan).

Näin kului joku aika linnoituksen antautumatta. Silloin käytettiin vieraitten valtojen välitystä.

Kuu Ilonka eräänä aamuna tuli Lemming'ille, otti rouva häntä vastaan sanoen: "tänään ette saa lukea Englannin kieltä minun kanssani; tänään aion minä opettaa teille, mitä ette vielä osaa. Miekkailutunti jääpi myöskin sillensä tänään, mutta kuitenkin aiomme taistella. Istukaa viereeni!"

Ilonka istui sohvaan Malvinan viereen, odottaen, mitä tulossa oli.

"Tapasin eilen teidän oiva äitinne nais-yhdistyksessä".

Bilágoschit olivat nimittäin hätä-ajoista alkaen jäseniä tässä yhdistyksessä. Sen kautta karkoitettiin ainakin hetkeksi ajatukset omasta onnettomuudesta, ojentaessa auttavaa kättä toisille onnettomille.

"Äitini on kertonut sen".

"Mutta hän ei sanonut, että me puhuimme teistä".

"Ei".

"Teidän äitinne valitti olevansa huolissaan teidän tähtenne. Niin, niin, älkää katsoko minuun noin suurin sinisin silmin. Te olette huono tytär. Ette tahdo mennä naimiseen".

"En ole sanonut, ett'en tahdo mennä naimiseen".

"Mutta te ette tahdo mennä sille, jolle hän soisi teidän menevän".

"En tahdo ketäkään".

"Ja kuitenkin Bélteky käy teillä jok'ainoana päivänä".

"Hän ei ole puhunut minulle mitään, jonka johdosta olisin voinut sanoa: 'tässä käteni'".

"Tiedän sen, armaani, sillä te voitte katsella miestä, jota tahdotte pitää kaukana teistä, semmoisin silmin, että hänen sielunsa jääksi jäätyy. Tuo Bélteky parka on monta kertaa valittanut äidillenne niistä kylmistä katseista, joita jakelette hänelle, kun hän tahtoisi puhua totisesti teille, jotta hän ei tiedä, kuinka hänen on aloittaminen. Toisella kertaa taas, kun olette hyvällä tuulella, teette te pilkkaa ja käännätte kaikki leikiksi niin, ett'ei hän tiedä kuinka siitä loppu saadaan. Sopiiko kiduttaa miestä, joka meitä lempii?"

"Ei sovi, ja sentähden olenkin aivan oikeassa, kun en tahdo kiduttaa rehellistä miestä hänen kuolemaansa asti".

"Oi, armaani, ei ole ensinkään niin, kuin te lapsellisuudessanne arvelette. 'En mene naimiseen, ennen kuolen', sanoo tyttö, mutta vasta rouvaksi tultuaan hän tietää, mitä tuo uusi maailma hänelle tarjoo".

"Joko taivaan tai helvetin".

"Vaimo itse hankkii toisen tai toisen niistä. Uskokaa minua, ystäväiseni, sillä minä olen molempia koettanut. Ensimmäisessä aviossani en tahtonut näyttää miehelleni, että häntä rakastin. Olin häntä kohtaan kylmä ja saatoin itse hänen rakkautensa sammumaan. Olin kylläksi ymmärtämätöin tekemään elämän helvetiksi sekä itselleni että miehelleni. Nyt olen aivan onnellinen. Minun iloisempi mielialani onnistuttaa itseäni ja toista henkilöä. Mies älköön koskaan saako tietää, että hänen vaimonsa sydän on kylmä, vaikka niin olisikin laita".

"Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi tyttö kummastellen, ikäänkuin ei olisi käsittänyt viittauksia.

"Tulla vaimoksi!"

Rouva Lemming'in silmät säkenöivät kun hän sen sanoi ja hän jatkoi:

"Ihminen voi sekä hallita itseänsä, että niitä, jotka häntä ympäröivät. Onnellisen avioliiton salaisuus ei ole siinä, että hartaasti rakastamme, vaan siinä, että olemme hartaasti rakastetut. Jos joku ilmoittaisi minulle sen miehen, jota te jumaloitte, niin minä neuvoisin teitä olemaan häntä ottamatta, sillä se olisi onnettomuus; mutta jos minulle mainitaan henkilö, joka jumaloitsee teitä, niin neuvoni on: ottakaa se, sillä se olisi suuri onni".

"Minä kiitän hyvästä neuvostanne, armollinen rouva; mutta minä ai'on odottaa kunnes onnettomuus ja onni sattuvat yhteen".

"Siksikö että löydätte miehen, jota te rakastatte ja joka rakastaa teitä? Semmoisen odotuksen kautta on jo moni kaunis lapsi yhtä siloinen kuin te tullut vanhaksi ryppyiseksi tytöksi".

"Ja noille vanhoille tytöille nauretaan, eikö niin; mutta heidän kohtaloansa ei surkutella".

"Juuri niin. Mutta te, armaani, ette voi tuntea kauheata erämaata noiden onnettomien rinnassa".

Ilonka nousi ylpeästi Malvinan vierestä.

"Armollinen rouva, minä tunnen sitä, sillä minä kannan tätä erämaata jo sydämessäni. Erämaata, josta ei voi mitään kukkasta poimia eikä löydä varjoa, missä levätä voi; keskeltä tätä erämaata istun yksinäni enkä koskaan näe taivaan rantaa. Olen jo vanha tyttö; tunnen rypyt kasvoissani vaikk'en näe niitä peilissäni; ja kun ei tämä sisällinen tila katkeroita mieltäni, niin vielä vähemmän ulkonaiset seikat sitä katkeroittavat".

Rouva Lemming luki tytön sydämestä niinkuin avatusta kirjasta. -- Hän päästi hänet kotiin.

Kotona oli Ilonka taas sangen iloisella tuulella, ja kun pääsemätön kosija tuli, ei hän vastaanottanut sitä tavallista kylmemmin. -- Me tiedämme, että tämä kylmyys ei masentanut herra Béltekyä. Jos ei Elemér Harter'in testamentti olisi joutunut hänen käsiinsä, eivät Ilonkan ihanat silmät ensinkään olis häntä huolestuttaneet.

Kun nuori tyttö yöllä oli yksinänsä unettomalla vuoteellansa, pääsi hänen sydämensä tuska ilmi. Kun hän ei voinut rakastaa, täytyi hänen vihata tuota nuorukaista, jota niin usein näki unissansa, jota hän valveellansa niin usein oli paennut, joka aina oli hänen luonansa, jota ei hän koskaan voinut unhottaa ja jolle hän ei koskaan voinut anteeksi antaa. Hän ei ollut hänen edessään imarrellut, vaan törkeästi häntä loukannut rohkeutensa kautta. Hän oli loukannut häntä silloin kun olisi pitänyt kunnioittaa hänen köyhyyttänsä, ellei hänen neitsyellisyyttänsä -- hänen poskiansa ei hän koskaan ollut suudelmalla saastuttanut ja hänen käsiänsä olisi hänen pitänyt kyyneleillänsä pyhittää.

Mutta entäs jos tuon kurjan pojan rohkeus oli viattomampi kuin toisen jalomielisyys? Hän rakasti tuota poikaa, hän oli mieletön.

Mutta hän tulikin rangaistuksi siitä, niinkuin ei mikään mies ennen häntä. Tyttö oli häntä lyönyt, voittanut erään rouvan läsnä-ollessa. Hän taisi varsin hyvin sanoa, että se oli hänen kuolemakseen; sillä se oli hänen kuolemansa. Hän oli sen ansainnut. Jos vaan sanoma nyt tulisi hänen kuolemastansa! Jos Ilonkalle sanottaisiin, että Elemér oli haudattu, silloin Ilonka voisi surra sydämensä syvyydestä -- silloin voisi Ilonka päästää hänet huoneesensa -- antaa kuolleen sielun levätä hänen neitsyellisellä vuoteellansa -- hänen, jota hän nyt vihaa, vihaa niin, että sydäntä särkee.

Kun hän on kuollut, tulee hän hyväksi ja sävyisäksi eikä lentele ympäri. Päivällä ei häntä tarvitse pelätä ja illalla hän jää kotiin; hän tottelee lemmittynsä sanoja: "ole hyvä, ole semmoinen kuin minä soisin, viaton, lempeä ja jalo; älä lemmi ketään paitsi minua! Silloin tulemme vanhoiksi yhdessä ja kuolemme samassa hetkessä ja silloin sinä vasta saat oikein kuolla. Vaan siksi saat vielä kauan elää tässä minun sydämessäni -- -- ".

Vähän aikaa piirittäjät työskentelivät niin, ett'ei voitu mitään huomata valmistuksista. Tehtiin ruuti-suoni linnoituksen alle, valloittaakseen hämmästyneen linnaväen ruudin räjähtäessä.

Rouva Lemming ei ollut moneen päivään puhunut siitä asiasta Ilonkalle. Kerran opetustunnin jälkeen sanoi hän äkkiä:

"Oletteko kuulleet, että Elemér on kuollut?"

"Siitä en ole mitään kuullut".

"Hän on kaatunut Potomak'in taistelussa".

Ilonka nauroi ääneensä tätä kuullessaan.

"Kuinka on hän Potomak'iin tullut ja kuinka on hän voinut amerikalaisessa sodassa kaatua?"

"Hän oli vapaaehtoinen ja, niin kuin kuuluu, sangen hyvä sotilas".

"Hyvin mahdollista", sanoi Ilonka totisesti. "Siinä tapauksessa se oli jalo kuolema".

Malvina ei antanut miekkailutunnin mennä hukkaan. Hän tahtoi tietää, eikö tytön käsi nyt vavissut; eikö hän joutuisi hämilleen ja tekisi vikoja taistellessa. Mutta hän oli yhtä tyyni. Malvina ei päässyt asian perille. Viimein hän itse keskeytti miekkailun.

"En voi miekkailla tänään. Sanoma tuon nuoren miehen kuolemasta on tehnyt minut hermottomaksi. On saattanut minut hämmennyksiin. Eikö teitäkin?"

"Ei!"

"Kuinka se on mahdollista?"

"Minä en usko hänen kuolleen".

"No, malttakaa! Tuossa on sanomalehti, jossa laveasti kerrotaan, missä ja koska hän kaatui ja kuka häntä hoiti. Joku, joka oli läsnä hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti, on allekirjoittanut kirjeen. Lukekaa itse!"

Ilonka luki kirjoituksen ja sanoi sitten:

"Minä tiedän, että tämä herra kerran ennen oli meren pohjassa, että hänen reqviem'insä jo oli veisattu ja että hän kuitenkin tuli päivän valoon jälleen. Kyllä hän palajaa tälläkin kertaa".

Rouva Lemming heitti suuttuneena pois sanomalehden. Häntä harmitti, ett'ei hän voinut masentaa tämän lapsen lujuutta.

"No, näpykkäni, muistakaa nyt, että jo yhden miehen kuolema omaatuntoanne painaa -- älkää nyt unohtako sitä".

Ilonka riensi kotia.

Hän ei tahtonut ajatellakaan, mitä oli kuullut ennen kuin oli kotia päässyt. Vasta kun oli omassa pienessä kamarissaan, joka oli puutarhan puolella ja jossa hänen oli tapana lukea, siellä kun ei kukaan häntä nähnyt eikä kuullut, aikoi hän, pää pöytään kallistuneena, ottaa esiin tuon ajatuksen ja antaa sen täyttää koko sielunsa. -- Kotia tullessaan ei hän nähnyt äitiänsä -- hän oli nais-yhdistyksessä. Jos nyt tahtoi itkeä, voi hän sitä tehdä sydämensä syvyydestä. -- Riisuttuansa hatun ja vaipan laskeutui hän polvilleen, painoi pään käsiinsä pienen pöydän edessä ja rupesi miettimään alusta loppuun, mitä oli lukenut. Ajateltuansa sitä kauan aikaa, hän hypähti ja nauroi itsellensä.

"Se ei ole totta! Sydämeni ei tiedä siitä mitään! Hänkö olisi ollut niin kauan kuollut eikä sydämeni olisi siitä mitään tietänyt!"

Hänen sydämensä ei vielä uskonut sitä todeksi.

-- Olisihan Bélteky voinut näyttää kirjeen, joka oli kirjoitettu Elemér'in omalla verellä ja jonka mukaan sanomalehtikirjoitus oli tehty; mutta sitä Bélteky ei voi tehdä, sillä silloin saisi Ilonka tietää testamentti-jutusta ennen aikoja ja Béltekyn rehelliset aikomukset näyttäisivät sangen epäiltäviltä -- saisipa kenties sen johdosta rukkasetkin. Ilonka ei saa tietää, että hän jo on rikas. -- Ruutisuonen räjähyttäminen ei siis mitään vaikuttanut.

Ilonka nauroi kaikkia ihmisiä, jotka hänelle kertoivat, että Elemér oli kaatunut sodassa.

Viimein ei jäänyt muuta neuvoksi kuin julkinen hätyyttäminen.

Eräänä iltapäivänä rouva Bilágoschi sanoi tyttärelleen, ett'ei tuo epävarma tila voinut kauemmin kestää. Bélteky on itse ilmoittava hänelle rakkautensa ja huomenna ennen puolta päivää juhlallisesti pyytävä häntä vaimokseen.

"Mutta minä en häntä rakasta".

"Miksi et?"

"Sentähden ett'ei hänessä ole mitään totuutta, ei hänen sanoissaan eikä käytöksessään. Hän yhä pettää itseänsä. -- Hän mieltyy johonkin ja valittaa, että on siihen mieltynyt. Hän on olevinansa suuri isänmaan-ystävä ja pelästyy kun isänmaallisuus koetukselle pannaan; hän on ankara ja uljas innoissaan, mutta kohdatessaan ankaruutensa yllyttäjää, kiertää hän sitä pitkät matkat. Noin ikävän 'oiva' ihminen hän on".

"Tyttäreni, kysyn sinulta vielä kerran, rakastatko toista?"

"En ketään!"

"Siinä sanoit oikein: 'ei ketään', sillä jos edes minua rakastaisit, et panisi perheesi onnea alttiiksi joutavan oikun tähden".

Ilonkan sydämeen nämä sanat koskivat kipeästi, -- että hänen oikkunsa pilasi perheen onnea, -- ett'ei hän rakastanut isää eikä äitiä.

"Äiti", huusi hän hohtavin silmin, joista tällä hetkellä puuttui kyyneleitäkin, "älkäämme enää puhuko siitä tänään. Minä tiedän ja vakuutan, ett'ei tuo ihminen ole pyytävä minua vaimokseen huomenna. Olen varma siitä, että kun se aika lähestyy, jolloin hänen pitäisi tulla, sinä saat häneltä kirjeen, jossa hän valittaa saaneensa sydämenkouristuksen, sillä hän katuu aina päätöksiänsä ja on niin tekevä nytkin aviolupauksen suhteen. Hän ei tule huomenna. Jos hän sen tekee, pitäin sanansa, niin silloin päättäköön Jumala, onko mikään lapsi rakastanut vanhempiansa enemmän kuin minä teitä. Anna minun nyt mennä huoneeseni ja jätä minut rauhaan huomiseksi, että saan itkeä".

Hän meni huoneesensa ja itki.

Äiti katui myöhemmin mitä oli puhunut ja kuunteli levotonna Ilonkan oven takana illalla. Hän hiipi hänen luoksensa -- eihän hän vaan ole kuollut! Oi ei! lempeästi hymyillen hän makasi ja hengitti tyynesti.

Seuraavana päivänä Ilonka nousi, iloisena ja leikkisänä. Hän käski Böschken ottaa esille parhaimmat vaatteet, kampasi tukkansa muodinmukaisesti, sanoen sen tapahtuvan kosimisen tähden. Viimein tuli ratkaiseva yhdestoista tunti. Frans Bélteky ei tullut. -- Kello oli jo lyönyt kaksitoista. Silloin tuli -- kaupunginmies, tuoden kirjeen, johon ei vastausta vaadittu. Kirje oli rouva Bilágoschille. Päällekirjoituksesta tunnettiin Béltekyn käsiala.

Rouvan kädet vapisivat niin, ett'ei hän voinut lukea kirjettä. Kirjaimet hyppivät hänen silmissänsä. Mutta Ilonka otti kirjeen hänen kädestänsä ja luki hänelle ääneen.

"Arvoisa armollinen rouva! Kohtalon kirous j.n.e. -- Kun jo olin onnen portailla j.n.e. j.n.e. -- palasi vanha tautini, sydämen-kouristus -- -- -- j.n.e, j.n.e. -- semmoisen kohtalon alaisena tehdä enkelin onnettomaksi j.n.e. -- parempi silloin yksin kärsiä kurjuuttani j.n.e."

Kaikki oli täynnä hienosti sorvatuita lauseita, vaan näitä Ilonka osaksi oli jättänyt lukematta tai nauranut niin, ett'ei voitu kuulla mitä hän luki.

Sen pituinen se -- sulhasen sijassa kirje! Ilonkan kasvot säteilivät. Hän oli voittanut. Hän heilutti kirjettä ilmassa kuin viholliselta ryöstettyä lippua.

"Enkö sanonut edeltäpäin, että sydämen-kouristus palajaisi tähän aikaan?"

Rouva Bilágoschi repi suuttuneena kirjeen palasiksi ja halaili Ilonkaa itkien.

"Sinä olet oikeassa, älä tästedes huoli minun neuvoistani".

* * * * *

Totta puhuen -- Bélteky oli aikonut k:lo 11 mennä Bilágoschien luo aviotarjoustansa tekemään. Hän oli jo vetänyt vaaleanpunaiset hansikkaat käteen, vaunut olivat portaiden edessä ja Bélteky aikoi juuri mennä, kun ovi aukeni ja hänen edessänsä seisoi elävänä Elemér Harter.

17 Luku.

Uusi ihminen.

"Sinä -- elät?" Näin sanoen horjahti Feri Bélteky taaksepäin, ikäänkuin olisi aaveen nähnyt.

"Siltäpä näyttää. Ainakin vaadittiin minulta höyrylaivassa yhden hengen maksu, jotta arvattavasti en ole aivan näkymätön olento".

"Eräs yankee kirjoitti minulle, että olit kuollut".

"Hän kirjoitti oikein. Minä olin aivan läpiammuttu. Kuula oli mennyt rinnasta sisään ja selästä ulos. Olin niin paljon kuollut kuin ihminen voi olla semmoisissa tapauksissa. Kenralin hyväntahtoisuutta minun on kiittäminen siitä ett'ei minua haudattu. Kuinka virkosin elämään, sen ovat lääkärit minulle selittäneet; jos itse olisit lääkäri, kertoisin sen sinulle, jotta saisit sen julkaista jossakin lääketieteellisessä aikakauskirjassa: sillä se tapaus on erinomainen. Kuula kiersi kylkiluiden ja ihon välitse, vaan ei haavoittanut jalompia osia; se vei vaan mukanansa tuon moukkamaisen ihon ja porvarilliset nikamat. Mutta koska sinä et ole lääketieteen, vaan lain-opin tohtori, niin puhutaan toisista asioista. Oletko jättänyt testamenttini asianomaisille?"

Bélteky oli _juris utriusque doctor_, ja tunsi siis tuota _toistakin_ totuutta. Hymyillen ylpeästi hän sanoi:

"En uskonut noin kaukaisia sanomia. Olin varma siitä, että vielä saisin sinut nähdä ja sentähden lykkäsin toistaiseksi testamentin jättämisen".

"No siinäpä teit varsin viisaasti. Kunnioitan suuresti sinun varovaisuuttasi. Olisin muuten sangen naurettavassa tilassa. Jatketaanko oikeuden-käyntiäni säännöllisesti?"

"Saat varmaankin edullisen päätöksen, asia on nyt korkeimmassa oikeudessa. Ole varma siitä, että kaikki on hoidettu parhaimman ymmärryksen mukaan. Äitisi valtio-paperit ovat oikeuden haltuun jätetyt ja maksettaviksi joutuneista korkolipuista saat maksun keltä hyvänänsä".

"Kiitos, en ai'o elää velaksi, päinvastoin pyydän sinua rummuttamaan kaikki karhuni kokoon -- tahdon maksaa heille. Velaksi ei tästälähin eletä".

"Ah! Sinä palajat rahakkaana?"

"Tuo vapaa valtio palkitsee niitä, jotka sen palveluksessa tulevat taisteluun kykenemättömiksi. Minullekin annettiin palkinto. Ja paitsi sitä ai'on hankkia itselleni työtä".

Feri Bélteky pudisti päätänsä.

"Nähtävästi olet muuttunut".

"Se tulee siitä, että olen laihtunut ja että partani on kasvanut".

Bélteky ei ollut tarkoittanut sitä.

"Laske oikeudenkäynnin kustannukset siksi kun taas tavataan, jotta samalla saan osoittaa sinulle kiitollisuuttani. Nyt pyydän vaan yhtä asiaa -- ett'et kellenkään kerro minun kuolemastani tappotantereella. Kiellän koko jutun, muuten saan jokaiselle selittää kuinka se oli ja kuinka se ei ollut. Ja nyt good-bye! Aikasi on kallis -- ja minun myös".

Hän puristi kättä ja meni.

Luonnollista on, että Bélteky ystävän lähdettyä suutuksissansa repi käsistään vaaleanpunaiset hansikkaat ja heitti ne nurkkaan, että hän kohta lähetti palvelijan hakemaan kaupunginmiestä vaunujen sijaan, ja että hän kirjoitti jäähyväiskirjeen rouva Bilágoschille.

Sillä mikä järkevä ihminen ottaisi vaimokseen tytön, jolla on hullu isä ja kuuromykkä veli ja joka päälle päätteeksi on omaisuutta vailla! Ja kun lisäksi on palannut se, joka on tahtonut jättää koko omaisuutensa tuolle tytölle, niin kauppa on vielä huonompi.

Kuolemasta noussut meni tämän ystävän luota erään toisen nais-ystävän luo, toisen, jonka sopi vaatia semmoista kohteliaisuutta. Tällä kertaa hän ei syössyt suorastaan Lemming'in huoneisin, vaan jätti korttinsa portinvartijalle ja palasi vasta iltapäivällä. Malvinalla oli aikaa valmistautua jälleennäkemiseen -- eikä hänen tarvinnut hämmästyä niinkuin Elemér'in noustua meren syvyydestä. -- Tuo suuri syleilemis-kohtauskin jäi nyt siksensä -- Elemér ei enää ollut mikään lellupoika. Hän oli kasvanut kauniiksi, pitkäksi mieheksi; hän oli uljaan näköinen ja käytöksensä tyyni. Päivettyneet kasvot olivat käyneet soikemmiksi ja tiheä tumma parta niitä reunusti. Enimmin oli hänen muotoansa muuttanut tuo totinen katsanto, joka oli jyrkkänä vastakohtana nuorukais-iän huolimattomalle tylsyydelle.

Ensi hetkestä Malvina tunsi että tämä mies häneen vaikutti. Mutta hänen kanssansa täytyi puhua toisella tavalla kuin nuorukaisen kanssa muutamia vuosia sitten. Tälle ei sovi tarjota sijaa vieressä, vaan vis-à-vis.

"Te olette toistamiseen peloittaneet minua sanomalla teidän kuolostanne!" sanoi Malvina lempeästi moittivalla äänellä. "Sanokaa onko se soveliasta?"

"Tuo oli vaan tyhjää huhua".

"Mutta te tulitte vaarallisesti haavoitetuksi".

"Siitä ei maksa vaivaa puhuakaan. Haava oli mitätön".

"Mutta ei ole kaunista lähteä semmoisiin paikkoihin, missä kuulat uhkasivat. Ja ajatelkaas: jos olisivat ampuneet teidät rammaksi ja olisitte jalkapuolena palanneet!"

"Silloin olisin saanut tanssia vaan yhdellä jalalla niinkuin espanjalainen Donato, joka lienee oikein muodinmukaista Europassa!"

"Kuinka voitte noin lähteä jäähyväisiä sanomatta! Tietäkää, että olin aivan epätoivoissani, kun en tietänyt mihin olitte joutuneet?"

"Enhän ollut kaukana".

"Aivan oikein! Olimme vain vastajalkaisia".

"Tosin vähän ikävä asema".

"Olkaa vaiti, te käännätte kaikki leikiksi. Mitä teidän oli nuuskiminen amerikalaisten sotalaivojen kanunia. Jos teidän oli halu tapella, niin meillä täälläkin olisi ollut tilaisuutta siihen".

"Täälläkö?"

"Niin, juuri täällä kotona Schleswig-Holstein'issa. Siellä olisivat oikeat laakerit teidän kaltaiselle sankarille kasvaneet".

"Paljon kiitoksia, teidän armonne. Minä tiedän kauniimpia".

"Mutta miksi ette minua sinuttele? Miksikä tämä 'armollinen rouva'?"

"Minä olen aivan tottunut pois sinuttelemisesta. Siinä maailman osassa, jossa oleskelin, ei sinutella toinen toistansa. Valtion esimiestä ja puunhakkaajaa puhutellaan samalla tapaa, Jumalaa yksin sinutellaan".

Malvina ajatteli itsekseen: "Nyt hän on olevinaan yankeen tapainen. Jos se on hänen heikko puolensa, niin puhukaamme siihen suuntaan".

"Sanokaamme siis tästälähin 'Master' ja 'Missis!' Muistatteko, hyvä herra, että pois pötkiessänne jätitte minun haltuuni rahoja? Teillä oli 1,000 gulden'ia minun huostassani; siitä olette ottaneet 500, mutta 500 jätitte minun niskoilleni; minä aion nyt käydä oikeutta kanssanne".

"Se on tarpeetonta, rouvani, olen antava takaisin toisetkin 500 ja pyydän teitä jättämään ne herra Ferdinand Harter'ille. Hän tarvinnee niitä kun me päätämme keskinäiset tilimme".

Malvina hämmästyi.

"Tiedättehän, armollinen rouva, että firma 'Harter & Poika' ei enää ole olemassa ja että me ai'omme aloittaa eri asiat -- toinen nauhakauppaa ja toinen jotakin toista?"

"Tekö avaatte nauhakaupan?"

"En minä. Mutta Ferdinand Harter kaupittelee nauhoja -- nimittäin ritarinauhoja. Minä myyn arvokkaampia kapineita, tuotan luultavasti koneita".

"Ah, minä ymmärrän", kuiskasi Malvina. "Nyt ymmärrän kaikki!" Hän kumartui eteenpäin ja sanoi, pannen kätensä vastapäätä istuvan kädelle: "Te olette tuon seurueen asiamies, joka aikoo salaa kulettaa kanunia maahamme".

Malvinalle oli aivan yhdentekevä josko Elemér kaksoiskotkan lipun suojassa ryntää Dannewirkeä vastaan tahi salakauppiaana kulkee kielletyitä teitä. Hänestä saa hän yhtä hyvin olla mustankeltainen kuin punainen vapaamielinen, kun Malvina vaan pääsee hänen salaisuutensa perille.

"En suinkaan, armollinen rouva, minä puhun leikkuu- ja puimakoneista!"

Malvina viekkaasti nyykytti kaunista päätänsä niinkuin se, joka tietää enemmän kuin mitä hänelle uskotaan, mutta ei tahdo tutkia asiaa tarkemmin.

(Sentähden Elemér siis oli kasvonsa muuttanut?)

"Vai te ai'otte siis ruveta asiamieheksi?"

"Niin joksikin senlaiseksi".

"Saitteko mitään palkintoa Yhdysvalloilta siitä, että taistelitte heidän puolestansa?"

"Sain elatuksen koko elinajaksi".

"Sepä mainiota! Paljonko vuosittain?"