Part 18

"Sanonpa yhden asian teille molemmille lisäksi", sanoi tyttö ja nosti hihansa kainaloon asti. "Sanon teille, ett'ette ainoastaan ole tyhmiä, vaan huonoja ihmisiä. Jos saksalainen hallitus Wienissä suututti teitä kirkossa, pitääkö teidän kostaa se isienne uskonnolle? Kun minä täällä saan kuulla korkea-arvoisen herra saarnaajan kultaiset sanat, en ole minä niin tyhmä, että panisin mitään arvoa teidän yksikertaisiin lörpötyksiin. Hurskaita legateja, herra kappalaista, joka niin kauniisti saarnaa, en minä vaiheta kaikkiin teidän patriarkkoihin. Jos minä saisin lapsia, tulisivat ne nauttimaan opetusta kirkkoherralta. Joka vaan osaa puhua eikä mitään muuta, hänellä on sama arvo kuin Bileamin aasilla; sekin osasi puhua. Että te Nazarenit ette ollenkaan tahdo maksaa, se saattaa olla mukavaa teille; mutta jos maan mahtamat kiskovat muilta, mitä te ette tahdo maksaa, niin ette te sen kautta saata mahtavia pulaan, työnnätte vaan taakan muiden rehellisten ihmisien niskoille. Koko uskon-opillanne te menettelette juuri kuin ajuri vaunuin istuimella, josta hän sanoi: 'se on tehty Wienin saksalaisia varten'; jos matkustaja oli unkarilainen, piti hänen astua maahan ja tehdä istuin mukavammaksi sille. Mihinkä joutuu Nazarenein uskon-oppi, jos unkarilainen valta palajaa ja sen on unkarilaista isänmaata puolustaminen vihollista vastaan? Mitenkä? Jos minulla silloin olisi Nazareni miehenä tahi poikana, ja hän sanoisi, että uskon-oppinsa kieltää hänen sotaan menemästä, kieltää hänen aseisin tarttumasta oman kotinsa suojelemiseksi ja vihollista tappamasta -- silloinpa käärisin minä rohtimia sen kurjan ympäri ja käyttäisin häntä rohdintuppo-puikkona, ja itse minä, maailman pilkaksi, ottaisin kivärin olalleni. Ja sen sanon teille suoraan, että jos olen jonkun laillinen vaimo, niin empä pidä väliä sillä, onko hän Nazareni vai ei; mutta jos hän uskaltaa pitää jotain yhteyttä naapurin vaimon kanssa ja tämä hänen kanssaan, niin häpäisen häntä niin paljon kuin jaksan, lyön nenänsä mäsäksi ja revin tukan hänen päästänsä ja vaimon päästä myös; sillä tavoin minä pyhittäisin Nazarenein katkismuksen, sen vannon minä kirotun Pontiuksen Pilatuksen kautta".

Hurjistunut amatsoni kävi nyt äkkiä leikkisäksi.

"Tunnustakaapa nyt, että koko tuo nazarenilaisuus on ollut vaan pilantekoa teiltä".

Molemmat miehet pudistivat vaan päätänsä ääneti; silloin Böschke taas joutui raivoon.

"Vai niin? Se en siis ollut todentekoa! Sinä Marczi, sinä olet siis täyttä totta rohjennut pyytää minua vaimoksesi noin törkeästi ja yksinkertaisesti ilman todellista liittoa. Oletko sitä uskaltanut? Sinäkö? Olet rohjennut pyytää minua nazareni-rouvaksi!"

Kuullessaan nämä sangen vakavat sanat vetäytyi Marczi hämmästyneenä seinään päin ja änkytti jotain, minkä oli tarkoittaminen: "niinpä niin, todellakin".

"No, tässä on sinulle nazarenilainen kihlaus-kädenlyönti!"

Samassa hetkessä sivalsi hän oikealla kädellään Marczia korvalle ja vasemmalla piti vielä vastausta varalla, jota Marczi tuskin olisi voinut vastaan-ottaa täydellä nazarenin maltilla; päinvastoin hän jo pahasti vilkaisi hiilipihtiin ja kaikki hänen nazarenilaiset avunsa olivat hukkaan joutumaisillaan, kun äkkiä Mikko patriarkka kävi väliin ja puhui tytölle näin:

"Jätä tämä nuori mies rauhaan tyttäreni, hän on vielä vast'alkaja. Jos tahdot purkaa vihasi jotakin vastaan, niin olen tässä minä, patriarkka. Tarjoan sinulle poskeni lyötäväksi".

Böschke tahtoi hänelle osoittaa, ettei ollut helppo häntä pilkkana pitää, ja Mikon poski sai, mitä vasen käsi jaksoi antaa.

Vasta silloin hän kummastui, kun huomasi, että tuo voimakas mies, jota vähää ennen oli tuntenut mainioksi tappelijaksi korvapuustia saadessaan, ei kasvojansa vähääkään muuttanut, vaan tyynellä vakavuudella lausui hänelle:

"Kiitän sinua, rakas tyttäreni; tällä korvapuustilla olet sinä keventänyt sieluani ja minulle voiton valmistanut. Se olkoon sinulle anteeksi annettu. Ja jotta näkisit, että Nazarenit osaavat lukeakin ja antavat pois säästyneet rahansa, kun yhteinen hyvä niitä tarvitsee, olen sanomalehdissä lukenut, että sinun neitisi -- siunatkoon häntä taivas kerran hyvällä nazareni-puolisolla! -- on kerännyt rahoja nälkää kärsiville, ja olen sen vuoksi ottanut mukaani sen vähän, minkä säästänyt olen. Kas tässä, anna se hänelle!"

Viisikymmentä guldenia pani hän pöydälle.

Böschke säpsähti. Nyt vasta rupesi häntä peloittamaan tämä pelättävä ihminen, joka viidelläkymmenellä guldenilla vastasi korvapuustiin.

"Älä kiitä, sillä me emme saa vastaan-ottaa mitään kiitoksia. Älä kirjoita nimeäni, sillä Nazareni ei saa ilmoittaa, milloin hän jotain on antanut, poikani Marczi seuraa minua".

Marczi totteli eikä edes rohjennut lähtiessään katsoa Böschkeen.

* * * * *

Tämä siis, arvoisat hallitus-herrat, on teidän onnettoman aikanne uusi uskonlahko; uusi uskonlahko, jonka Te olette luoneet.

Te ylä-ilmoissa olette tehneet politikia uskonnosta, ja muut alhaalla laaksoissa ovat tehneet politikista uskonnon.

Kaikki mitä Te ylä-ilmoissa olette ommelleet seinäverhon toiselle puolelle, näyttäytyy toisella puolella irvikuvana.

Kaikki, mitä siinä on hulluutta, on vaan vastausta hulluun kysymykseen.

Uskon-opiksi on täällä koroitettu se oppi, että yksityisen hyvinvointi on olemisen ainoa tarkoitus; velvollisuuksista isänmaata, yhteiskuntaa ja vapautta kohtaan ei kenenkään tarvitse innostua.

Ettekö Te ole kylväneet niitä turmion siemeniä, joista tässä opissa niin rehevä oras on kasvanut? Ettekö ole tehneet kaikkea, hävittääksenne isänmaan-rakkauden, yhteiskunnallisen innon ja vapauden harrastuksen?

Nazareni ei ammu sodassa. Hänen uskontonsa sitä kieltää. Ettekö te ole tätä uskon-oppia luoneet.

Nazareni sanoo: "kansa älköön antako mitään valtiolle". Tämä on vaan käännös teidän periaatteestanne: "Valtio älköön antako mitään kansalle?" Nazareni sanoo: "valtio ei ole meidän". Eikö tämäkin ole vaan kaiku teidän huudostanne: "Valtio on yksinomaisesti meitä varten?"

Mikä kamala oppi! -- pettää ja vahingoittaa valtiota, kun vaan se suinkin tapahtua voi; niin paljon kuin mahdollista pitää kaikki valtiolta salassa; pitää sitä vihollisena, jota vastaan on itseänsä puolustaminen! Mikä oiva syy isänmaan-petokseen! -- vaan kumpiko on moitittava, oppilasko vai opettaja?

Että perhe-elämä on arvoton, rakkaus yhteis-tavaraa, siveys turha, vaimon sydän kauppatavara; että lapset ovat taakkana vanhemmille ja heidän kuolemansa kohta synnyttyään suotava. Siinä nazarenein oppi -- kauhea oppi!

-- -- -- Ferdinand Harter oli tämän hädän aikana antanut uusilla huonekaluilla varustaa kaikki huoneensa. Vanhojen taulujen seassa oli nyt mainioiden mestarien teoksia, kalliita majolika-astioita, etrurilaisia maljoja, kelttiläisiä muinaiskaluja, taideteoksia hopeasta. Hänen asuntonsa hämmästytti katsojaa erinomaisilla esineillään, ikäänkuin olisi tarkoitus ollut sanoa hänelle: "Joka haaralle voit ihastuksella katsoa, paitsi omistajan silmiin".

Ei ollutkaan enää hupaista katsoa noihin silmiin.

Uskokaa minua, ainoastaan ensimäinen askel on vaikea. Niin miehellä kuin naisellakin.

Ainoastaan ensimäisen häpeällisen lahjan ottaminen kiristää sielusta tuskanhikeä; joka ei sitten enää tuskastuta.

Joka veteen juoksee, hän ajattelee: "kyllä minä pohjan löydän ja uin rannalle takaisin, niin pian kuin tahdon". Mutta hän pettyy, sillä hän ei löydä pohjaa, vaan meriruohoja, joihin hän kiinni takeltuu, ja jotka vetävät häntä yhä syvemmälle, kunnes uppoo.

Oi kuinka moni onkaan takeltunut noihin meriruohoihin ja uponnut!

15 Luku.

Maapallon toisella puoliskolla.

Tuo muisto Unkarin viimeisistä vaiheista, joka edellä on kuvattu, se on ahdistava ja tuskallinen.

Joka hermossa tuntuu tuska, mikä silloin meitä ahdisti.

Tule kanssani hengittämään raitista ilmaa!

Näet edessäsi kauhean suon, josta myrkyllinen puu nousee siellä täällä. Maisema on raivaamaton ja autio; taloa ei näy lähellä eikä kaukaa. Mutta suon pinnalla näkyy punainen suoni, se on ihmisveren punaamaa multaa; ja näissä verilätäköissä makaa kuolevia ihmisiä ja raadeltuja ruumiita sekasin. Etäällä hohtaa palaneen paaluituksen jäännökset, josta vierii tukehduttava savu pitkin maata, yli suon, johon se jääpi sinertävän ruskeaksi pilveksi. Raunioiden ympärillä rääkätyitä ruumiita; joista vielä nähdään liikuntoja, siellä täällä, ja tämä antaapi jonkinmoista henkeä suolle ja sumulle. Tätä kauheaa maisemaa valaisee troopillisen kesän murhaava rutto-aurinko.

Tässä paikka, jossa vapaa kansa taisteli ensimmäisen voittoisan taistelunsa orjuuden sotajoukkoja vastaan! Tappelutantereen ruttoilma -- on vapaiden kansojen elo-ilma.

Niin, tässä Potomak-virralla voitti maailman ensimmäinen kansa ensi kerran orjuuden epäjumalan palvelijoita.

Maailman ensimmäinen kansa! -- Oi kallis kansani, älä salli imartelemista; sinäkin olisit voinut siksi tulla, ehkäpä oletkin siksi tuleva -- mutta nyt on maailman etevin kansa haettava toisella maanpuoliskolla.

Tuo kauppiaskansa, jolle Jumala ei antanut muuta kuin maata, kaksi kättä ja vapautta, se ymmärsi taistella suurenmoisen taistelun ylevän aatteen toteuttamiseksi, orjuuden poistamiseksi; se ymmärsi uhrata miljardeja omaisuudestaan, joka oli koottu työllä ja hiellä; porvariskansasta tuli sotilas-kansa, joka teki uljuuden ihmetöitä, suorittaen taisteluita, jotka saattoivat maan vapisemaan valtameren toisellakin puolella. Ja miksi tämä kaikki? Sentähden ett'ei valkoinen ihminen enää koskaan voisi sanoa mustalle: "sinä olet syntynyt orjaksi!"

Ei koskaan sotaa ole maailmassa käyty jalommasta syystä eikä taivas koskaan ole jalommalle asialle voittoa suonut.

Oli -- kuten sanottu -- ensimmäinen voittopäivä Potomak'illa.

Eräässä teltassa kenttä-lasaretin vieressä kaksi lääkäriä hoiti pahasti haavoitettua soturia, jonka haavat olivat sidottavat. Hän oli vielä nuorukainen, mutta hänen kalpeat, kärsimystä kuvaavat kasvonsa näyttivät siltä, kuin hänen päivänsä pian päättyisivät. Hänen yllänsä leikattu puku osoitti, että hän oli vapaaehtoisen ratsujoukon ylhäisempiä upsereja.

Lääkärit kauan neuvottelivat missä ja kuinka haavoitetun piti maata. Kuula, joka oli tunkeunut rintaan, oli tullut selästä ulos ja siis tehnyt kaksi haavaa.

"Hän elää vielä", sanoi toinen,

"Minä ihmettelen, että hän vielä voi hengittää. Ei näy verta hänen huulillansa".

"Kyllä se näkyviin tulee, jos hän sattumalta herää. Kuula on varmaankin mennyt oikeapuolisen keuhkon läpi".

"Vahinko! se oli uljas poika. Tutustuin hänen kanssansa; hän oli vapaaehtoisen ratsujoukon päällikkö ja jonkinmoinen unkarilainen aatelismies; jos en väärin muista, oli hänen nimensä Harter, ja lisäksi joku pakanallinen etunimi. Hän oli peijakkaan uljas sotilas ja guerilla-joukkojen kammo. Hän ei antanut heille rauhaa yöllä eikä päivällä. Yksi kuutta vastaan hän taisteli. Kenrali varmaan tulee häntä suuresti kaipaamaan".

Haavoitetun pään-aluksen vieressä istui vanha ratsumies polttamassa piippuansa. Tämä luultavasti oli joku rehellinen talollinen, jolta etelävaltioiden armeija oli polttanut talon ja kodin ja joka sitten oli ruvennut sotamieheksi.

"Niin todellakin uljas poika se oli", mörisi vanhus itsekseen sill'aikaa kuin lääkärit haavaa tarkastelivat. "Hän pani meidät tekemään semmoisen hyökkäyksen soiden kautta, että luulin meidän jäävän sinne niin monta kuin olimme. Mutta hän käski meidän ratsastaa suoraan vihollisen vallitusta vastaan. En ole vielä nähnyt niin hullunkurista temppua. Mutta se onnistui; me hiivimme vallitukseen ja naulitsimme kanunat umpeen. Kuinka se kävi, siitä en ole vieläkään oikein selvillä, kumma vaan, että pääsimme eheinä sieltä, mutta tämä nuori mies sai kuulansa".

Mutta tästäpä hän arvattavasti onkin saanut kyllänsä.

Koetuksesta haavoitettu heräsi.

Hän hymyili herätessään.

"Good morrow, sir!"

"Good morrow" (oli jo ilta). "Mitenkä jaksatte?"

"Ai'oin juuri kysyä teiltä, kuinka jaksan".

"Hiljaa, sir!"

"Onko minulla kädet ja jalat tallella?"

"Molemmat".

"Onhan sitten kaikki paikallaan".

"Ei kuitenkaan. Te olette aivan läpi ammuttu".

"Siitä en tunne mitään".

"Sitä pahempi".

"Tiedän sen, sir; kun ei enää vaivoja tunne, silloin ei kuolema kaukana ole".

Lääkärit sitoivat äänettöminä haavat.

"Olemmeko voittaneet, sir?" kysyi nuori soturi nousten kyynnyspään nojaan.

"Täydellisesti, Colonel!" sanoi vanha husari.

"Hurraa siis!" huusi nuori sankari, ojentaen käsivartensa ilmaan. "Eläköön Lincoln, eläköön Grant, eläköön vapaus!"

"Elkää Jumalan tähden niin huutako!" sanoi toinen lääkäri. "Siteenne irtauntuvat, veri syöksee keuhkoihin ja te tukehdutte".

"Irtauntukoon, vähät tukehtumisesta, kun vaan olemme voittaneet! Vapaasti tahdon riemuta vielä kerran eläissäni. Tämä viimeinen hengenveto auttaa minua vielä lausumaan, mitä tähän asti olen ollut lausumatta. Eläköön pyhä vapaus! Tämä riemuhuuto tukehduttakoon minut, vähät siitä. Heittäkää minut tuonne veriseen suohon, upottakaa minut sinne! Kuolemassakin tahdon vielä änkyttää: eläköön maailman-vapaus!"

Nyt hänen suunsa tuli niin verta täyteen, ett'ei hän enää voinut huutaa.

Nuo hyvät lääkärit aloittivat sangen kärsivällisesti työnsä uudestaan.

Vanha soturi otti syliinsä pyörtyneen pään ja pyyhki kädellänsä hänen hikistä otsaansa. "Vahinko että tuo oivallinen poika kuolee!"

Kun nuorukainen tointui, toinen lääkäri häneltä kysyi:

"Tahdotteko papin luoksenne, sir".

Nuori mies vastasi vanhalla humorillaan.

"Kiitos, sir, minä en tarvitse ketään. Minä en tahdo tulla lähetetyksi helvettiin enkä taivaasen; en tahdo läsnäolollani vaivata taivaan pyhimyksiä enkä kirotuita sieluja siellä alhaalla. Niitä on jo tarpeeksi; olkoot ne yhdessä, minä jään tänne ja kiitän ijankaikkisuudesta -- -- -- olen kätkyvä johonkin vaatimattomaan nurkkaan -- -- - tämmöinen pieni sielu kuin minun ei tarvitse niin suurta suojaa -- -- -- kesäaikana se tulee varsin hyvin toimeen jossakin kukkaskuvussa -- -- -- talveksi mahdun kyllä johonkin tyhjään näkinkenkään -- -- -- siinä on minun varsin mukava olla -- -- -- en tahdo vaivata ketään kuolemani jälkeen".

"Onko teillä joku viimeinen tahto ilmoitettavana? Aika on käsissä, sir".

"Älkää laskeko leikkiä, sir -- -- -- koko omaisuuteni ei riittäisi nuoriksi niille, joita tahtoisin hirttää".

"Eikö teillä ole ketään, joka teitä rakastaa?"

"Kysykää sotatovereiltani -- -- -- Luulenpa, että he pitävät minua arvossa".

Hän hymyili tätä sanoessaan.

Vanhan soturin täytyi pitää hänen päästänsä kiinni, että hän saisi nauraa. Jokaisesta naurusta purskahti veri esille kolmesta paikasta: molemmista haavoista ja suusta. Mutta hän nauroi kuitenkin.

"Ehkäpä kuitenkin olisi tarvis antaa jonkun tietää, että olen kuollut, jonkun, jonka pitäisi saada siitä julkinen tieto. Kersantti ystäväni, te osaatte kirjoittaa. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa, mitä minä sanon. Herrat lääkärit, minä kiitän avustanne, joka nyt jo on tarpeeton. Menkää jonkun toisen kuolevan luo, jolla on toivo saada elää".

Lääkärit jäivät kuitenkin. He olivat saaneet kenralilta käskyn tehdä kaikki, mitä mahdollista oli, nuoren miehen pelastamiseksi.

Vanha soturi veti esiin paperia ja kynän, mutta läkkiä ei ollut,

"No mitä hyötyä verestä olisi?" sanoi kuoleva. "Pistä kynä siihen, niin uskotaan, että se on kirjoitettu alkermes'ella ja asia on silloin uskottavampi".

Hän kirjoitutti omalla verellänsä.

"Kirjoittakaa kirje 'mr. Fransis Béltekylle'. Ei, ei, kirjoittakaa 'mylord'. -- -- Hän on kenties nyt kreivi, hänen teki suuresti mieli päästä kreiviksi -- -- -- siis. 'Dear mylord! Täten annan teille tiedoksi, että tuo lapsimainen nuorukainen, tuo Elemér Harter on kuollut _in optima forma_. Hän on haudattu 36 lev.-sasteen ja 78 pit.-asteen kohdalla, kahdenkymmenen miehen kanssa yhteisessä _hôtel garni_'ssa. -- -- -- Testamentti, jonka annoin teille, sen te nyt jätätte tuolle miss'ille, tiedättehän -- -- -- ilmoittaen hänelle, että kevytmielinen nuorukainen on kaatunut sodassa".

Iltarusko ruskoitti hänen kasvojansa, hänen lausuessaan nämä sanat.

"Kirjoittakaa myöskin, että hän ilmoittakoon tuolle miss'ille, että tuo kevytmielinen nuorukainen lähetettiin maailmasta kahden haavan kautta, toinen rinnassa ja toinen selässä. Mutta kirjoittakaa selvästi, että hän sai haavat edestä eikä takaa -- -- -- kirjoittakaa niin miehelle -- -- -- ja tuo mylord on sen sanova miss'ille -- -- -- kirjoittakaa juuri niin, sir, älkääkä leikkiä laskeko, muuten luullaan minun saaneeni haavan selkääni --- -- -- en kärsi leikkipuhetta tässä kohden. Jos ai'otte huvitella minun kustannuksellani, niin minä kostan -- -- -- kummittelen kuoltuani -- -- -- menen teidän laatikkoihin -- -- -- kätkeyn sänkyynne -- -- -- herätän teitä niin pian kuin nukutte. -- -- -- Hyvä, hyvä, kirjoittakaa vaan mitä olen sanonut -- -- -- minä luen sen sitten -- -- -- sitten myöhemmin, sillä en ai'o antaa pettää itseäni -- -- -- antakaa minun nähdä, mitä olette kirjoittaneet -- -- -- miss Ilonka, jos tietäisitte, että nyt makaan kenkäanturanne alla -- -- -- ette vetäisi pois jalkaanne -- -- -- te odottaisitte, kunnes olen kuollut -- -- -- pitäkää kirjoitustanne edessäni, herraseni -- -- -- mitä olette kirjoittaneet".

Ilta hämärsi. Vanha sotilas piti valmista kirjettä kuolevan silmien edessä, jotka siihen katsoa tuijottivat. Hän katseli kauan, mutta ei hän enää lukenut kirjoitusta -- -- -- muutaman minutin perästä hän ehkä keinui jossakin kukkas-kuvussa tai etsi itsellensä talvi-asuntoa jossakin tyhjässä näkinkengässä.

"Luulenpa, että me huoleti voimme lähettää tämän kirjeen", sanoi toinen lääkäri, laskien kätensä nuorukaisen sydämelle.

"Jätä se kenttä-postille", sanoi toinen vanhalle sotilaalle; "hän on kuollut".

"Tuo nuori mies puhui eräästä neitosesta", vastasi vanhus. "Ehkä panemme hiuskiharan kirjeesen?"

"Tehdään niin, ja kourallisen multaa siitä paikasta, jossa hän veti viimeisen hengenvetonsa".

He panivat todellakin kirjeesen kiharan ja vähän multaa.

Kolme tuntia sen jälkeen kenttäposti oli matkalla Nevyork'in kenralin voittosanoman ja tappelutantereelta lähetettyjen kirjeitten kanssa. Ja seuraavana päivänä postihöyrylaiva vei valtameren yli kirjeen "Frans Béltekylle" ynnä hiuskiharan ja verisen multapulverin -- todistuksena Elemér von Harter'in kuolemasta.

16 Luku.

Nuori mies kosioretkellä.

Frans Bélteky sai amerikalaisen kirjeen, hän ilmoitti Elemér Harter'in kuoleman; hän vastaan-otti sen toimen, josta tässä kirjeessä puhuttiin, ynnä hiuskiharan ja mullan tappelutantereelta. Hän pisti kirjeen kirjoituspöytäänsä, hukutti mullan ja hiuskiharan johonkin, vaan "tuolle miss'ille te tiedätte", ei hän antanut mitään.

Frans Bélteky oli asian-ajajana Pesth'issä ja sangen viisas veitikka, hyvä elatusnero. Hän ymmärsi hoitaa asioitansa ihmeellisellä tavalla.

Ferdinand Harterkin oppi tuntemaan hänen hyvät avunsa, sillä asianajajana hän säälimättä jatkoi junkkeri Elemér'in oikeudenkäyntiä äidinperinnön saamisesta. Ferdinand Harter sai käyttää kaikkea virkamies-mahtiansa saadaksensa vähän pitennys-aikaa.

Kun sanoma Potomak'in voitosta oli tullut Europaan, rupesi Bélteky erityisellä innolla tähän oikeudenkäyntiin.

Jos joku olisi Ferdinand Harter'ille antanut sen arvoituksen selitettäväksi, missä yhteydessä Potomakin-tappelu oli hänen oikeudenkäyntinsä kanssa -- ei hän koskaan olisi voinut sitä selittää. Mutta toinenkin eriskummaisuus oli huomattava nuoressa lakimiehessä tuon maailmalle tärkeän tapauksen perästä. Hän rupesi käymään Bilágoschien luona, vaikk'ei hän ennen ollut huolinut heidän olemisestaan.

En tahdo panetella ketään, ei mistään hinnasta, ja ilmoitan sentähden epäilykseni epävarmana luulona vaan. Arvelen nimittäin, että Frans Bélteky tahtoo neiti Ilonkaa puolisokseen.

Neiti Ilonka on kaunis tyttö, ymmärtäväinen tyttö, ja siveä neito; mutta hän on kuitenkin vaan köyhä tyttö, joka opetustunnilla ansaitsee perheensä jokapäiväisen leivän. Jos kunnian-arvoisa, hyvästi toimeen tuleva ja paljon käytetty asian-ajaja ottaa hänet puolisoksensa, niin se epäilemättä hänen puoleltansa on sangen jalomielistä.

Tietysti ei kukaan maailmassa, paitsi Frans Béltekyä, tiedä, että Elemér Harter on määrännyt Ilonkan perilliseksensä.

Ei kukaan myöskään tiedä, että testamentin-tekijällä oli niin kiiru kuolla. Ainoastaan Bélteky on saanut sanoman siitä.

Ei neiti Ilonkakaan tästä mitään tiedä. Vasta silloin hän on saava tuon hauskan uutisen, kun Frans Bélteky on hänen rakas puolisonsa.

Ilonkalle määrätty perintö korkoineen tekee noin satatuhatta guldenia.

Luulenpa, että tällaiset tuumat pyörivät Frans Béltekyn päässä, kun hän rupesi suosittelemaan neiti Ilonkaa.

Tuon oivan nuoren miehen ei enää tarvinnut valittaa sydämen kouristuksia; ne olivat tykkönään hävinneet. Tanssipitojen toimeenpanijana Louisenbad'issa Osen'issa hän oli vieläkin.

Neiti Ilonka oli sangen mielellään hänen seurassansa. Vaan pintapuoliset nuorukaiset käsittävät tavallisesti väärin noita ystävällisiä silmiä.

Tytöt usein mielellänsä seurustelevat senlaisten kanssa, jotka eivät heidän sydäntänsä koske ja juttelevat heidän kanssansa niinkauan kuin ne ovat läsnä; mutta he eivät kysy, mihinkä ne menevät ja mistä tulevat. -- Vaan tuon "oikean" kanssa he eivät niin menettele! Hänen kanssansa eivät he juttele, eikä hymyile. Hän vastaan-otetaan jotensakin äreällä naamalla ja on velvollinen selittämään, millä tavoin hän on loukannut _erästä henkilöä_. Voi häntä, jos ei hän siihen kykene! Lumoava fsinze repii hänet silloin kappaleiksi, saadaksensa sovittaa nämä kappaleet jälleen yhteen.

Ilonka vastaan-otti siis tätä nuorta miestä sangen iloisesti. Ehkä hän sydämessänsä kiitti häntä siitä, ettei tuo entinen kavaljeri unohtanut häntä tykkönään kodin köyhyyden tähden. Yksi ihminen löytyy siis vielä, joka kunnioittaen tervehtii köyhtyneen perheen tytärtä, kun kohtaa häntä kadulla, ja joka vieläkin niinkuin entisinä onnellisina aikoina lähettää perheelle kutsumuskortteja tanssipitoihin. Niin, tuntien Ilonkan hurjaa rakkautta kirjoihin, hän lähettää hänelle Viktor Hugo'n ja Charles Dickens'in uusimmat teokset alkukielillä.

"Oiva nuori mies", tuo Frans Bélteky. Tämmöinen oli arvattavasti Ilonkan mielipide hänestä.

Äiti oli kokenut rouva; häntä aavisti, että näillä käynneillä oli totisempi tarkoitus, oli aivan totista ja kunniallista laatua, siitä ei epäilemistäkään. Frans Béltekyn maine oli hyvä ja hänen luonnettansa sanottiin vakavaksi. Kun tuli, aina hän suuteli äiti-rouvan kättä ja kyseli kuinka "herra setä" jaksoi. Semmoisesta siististä nuorukaisesta ei suinkaan voitu luulla, että aikoi varkain viedä sedän ja tätin tytärtä ikkunan kautta pois. No se ei kävisikään laatuun Ilonkan suhteen. Eikä mies itse ole senlaatuinen. Frans Bélteky ei ole niitä miehiä, jotka alkavat asioitansa viettelemällä tyttöjä; hän ei herätä kielletyitä himoja, ei varasta sydämiä eikä murhaa viattomia; tulen sytyttäminen, ryöväys ja murha ovat kaikki rikos-asioita, sen hän varsin hyvin tietää; sentähden hän kauniisti pysyy porvarillisen oikeudenkäyttö-järjestyksen uralla -- hän hieroo kauppaa omistajan kanssa, joka tietysti on äiti.

Sivistyneissä maissa tiedämme olevan tapana pyytää tyttären kättä äidiltä -- tämä on "sopiva". Siitä asiasta ei tietysti ole kirjoitettua lakia, mutta se on tullut säännölliseksi tavaksi.

Eräänä päivänä rouva Bilágoschi kummastutti Ilonkaa sillä uutisella, että Bélteky täydellä todella oli ilmoittanut hänelle hankkeitansa. Hänellä on todellinen tarkoitus käynneillänsä. Hän käy kosimassa. Ilonka helposti torjui ensimmäisen rynnäkön. Hän osoitti mielipuolena olevaa isäänsä sanoen: "Kun isäni kerran minut naittaa, silloin menen naimiseen".

Rouva Bilágoschi ymmärsi vastuuksen ja sanoi huo'aten: "Sinä olet oikeassa, mitä isästä tulisi, jos sinäkin meidät jättäisit. Sinä yksin pidät hänen henkeänsä vireillä".

Näin tuli välirauha. Vaan pitkä ei se ollut.

Jo seuraavana päivänä, Béltekyn uudistetun käynnin jälkeen, ilmoitti äiti säteillen ilosta, tyttärelleen hauskan uutisen: