Part 17

Nämä olivat paperiin käärityt. Hän pani ne pöydälle Malvinan eteen, jättäen hyvästi.

Malvina otti nopeasti tuon kääreen ja riensi nais-yhdistyksen rahanvartijan luo. Tämä summa tuli sopivaan aikaan. Siksi kun se on käytetty ehkä odottavat mitä puuttuu.

Hän näytti luettelon, jätti rahakääreen ja käski rahanvartijan ottaa ne siksi kun voi tuoda enemmän. Useat kirjoitetut summat olivat vielä maksamatta.

Rahanvartija avasi kääreen, vertasi sisällystä luetteloon ja antoi Malvinalle takaisin -- viisi tuhatta.

Malvina kummasteli. Vaan yht'äkkiä hän hoksasi, ett'ei sopinut näyttää hämmästystään.

Se paperi, johon tukatit olivat suljetut, oli viidentuhannen florinin arvoinen.

Nyt vasta hän ymmärsi, mitä Harter oli hänelle antanut. Nyt olisi jo ollut myöhäistä antaa ne takaisin.

"Ah niin, nehän ovat omat rahani. En ollenkaan huomannut, että olin käärinyt toiset niihin".

Onnellinen rouva, joka ei huomaakaan, mihin viisituhatta joutuu!

Asiaa ei enää käy parantaminen. Se oli sangen ikävää, _un malheur_! Vaan täytyneehän jättää se siksensä.

Näytti siltä kuin hänen 27:stä syntymäpäivästään onnellinen vuosi olisi alkanut Malvinalle. Muutamia päiviä Harter'in käynnin jälkeen Lemming tuli puolisonsa luo jaloudesta loistavilla kasvoilla, rientäen hänelle ilmoittamaan, että tuo kova aika nyt oli ohitse, johon pakko oli syynä ollut. Rahanvartija sai kohta käskyn maksaa armollisen rouvan velat. Ja kuitenkin asia oli vaan kolmannenneksi onnistunut, sillä kaksi kolmattaosaa täytyi jättää kilpailijoille; "mutta tässäkin on tarpeeksi elääksemme suurellisesti".

Malvina ei voinut olla huvittamatta itseään vastaamalla herra Lemming'ille:

"Minä kiitän; mutta en ai'o enää vaivata teitä".

Tämä ilahutti herra Lemmingiä vielä enemmän.

Tuo suuri voitto, josta Lemming'in tuli kiittää asioitsijaneroansa, vietettiin loistavilla tanssipidoilla. Kaikki paikkakunnan lehdet kertoivat tanssipuvuista ja ranskalaisen ruokaluettelon sisällyksen.

14 Luku.

Nazareno.

Kauhea talvi meitä odottaa. Se ei ole otettu mielikuvituksestamme, vaan muistostamme. Ei mikään inhimillinen mielikuvitus voisi mitään lisätä siihen kauhistuksen kuvaan, joka on syntynyt asiain suorasta kertomisesta kaikkiin yksityisseikkoihin osti. Minä kerron ainoastaan osan siitä paljoudesta, jota löytyy sen-aikuisista kertomuksista.

Oli enemmän kuin kaksi miljonaa ihmistä, jotka talven alussa olivat leivän puutteessa. Koko Unkarin alankomaassa käytetään ainoastaan olkia polttoaineeksi; siis ei mitään polttoaineita löytynyt. Työjuhdat olivat aikoja sitten myydyt, velaksi ei voitu mitään saada.

Saadaksensa leipää, myytiin sänkyvaatteet, taloustarpeet, vaatteetkin. Joka sai ostajan, myi talonsa ja tiluksensa hinnasta, joka töin tuskin pelasti perheen nälkään nääntymästä.

Muutamain kyläin kaikki asukkaat tarttuivat kerjäläissauvaan, vaeltaen 30, 40, 50 peninkulmaa Theiss-virralta Siebenbürgiin tai Kroatiaan. Talot kotona siveltiin savella, ovet ja ikkunat suljettiin.

Kun luette tuon kauhean ruokaluettelon, "nälkä-kuolon" ruokaluettelon, jommoista voipi saada jokaisesta sen-aikuisesta sanomalehdestä, niin luulette näkevänne unta. Jauhoja mais-oljista, ohdakkeita kasvaksiksi, metsänauriin lehtiä, nälkäkasvin juuria, sahajauhoja, mäskiä, ilettäviä tähteitä, tautia synnyttäviä ruoka-aineita, jotka toivat mukanansa paiseita ja ruttotautia. Temesch-komitatista kirjoitettiin, että siellä oli ruvettu koiria syömään; toisesta paikasta kerrottiin, että ihmiset söivät savea. Valtion lehdissä luettiin välistä kertomus jostakin herkkuruoasta, esim. kuinka vanhoista luista ja akanoista saadaan sangen maukasta lientä j.n.e. Tämmöisiä ruokasetelejä tuo kauhea talvi meille tarjosi, peittäessään maan valkoisella pöytäliinallansa. Onnellinen se, joka hyvään aikaan sai tuon valkoisen pöytäliinan ruumiin-peitteeksi!

No niin, vaan tästäkin sanottiin Osen'in linnoituksessa: "Ei onnettomuus ole niin suuri. Uppiniskainen kansa pehmenee, eikä se ole haitaksi. Kas kuinka nyt rukoillen ryömivät ristin juurelle! Ei kukaan vielä nälkään kuole, sillä jos ei toisella mitään ole, niin on toisella, ja jos tämä ei anna hyvällä, niin häneltä varastetaan. Herrat käyvät miettiväisiksi, nuo ylpeät tilan-omistajat, jotka eivät tahdo tunnustaa valtion kaikkivaltaisuutta, he vapisevat nyt! Jos eivät anna viimeistä ropoansa nälkää-kärsiville, niin he syödään elävältä. Vapiskoot vaan, syötäköön he vaan!"

Ja he antoivatkin, mitä heillä oli. Joka paikassa, jossa oli herrastalo tai maatila, jota hengelliset omistivat, siellä kansaa virtana juoksi sisään ja ulos. Nälkään nääntyvä Unkarilainen kansa oli niin sävyisä, osoitti niin liikuttavaa alttiiksi-antamusta, ettei se tullut kapinalliseksi eikä ryöstäväiseksi. Kahdessa miljonassa kerjäläisessä ei ollut ainoatakaan varasta.

Vaan yht'äkkiä olivatkin herrastalojen tähdekasat lopussa, luostari-kellarissa ei enää löytynyt mitään; nälkäisessä maassa ei enää ollut herroja.

Vaan sitä ei tahdottu uskoa, ei ainakaan korkeissa piireissä.

"Lörpötyksiä! Ei vielä ole nähty kenenkään ihmisen Unkarissa nälkään kuolevan".

Silloin tapahtui, että sitäkin saatiin nähdä.

Joka sai nähdä tämän, hän ei ollut mikään kapinallinen roisto, joka mielellään puhui pahaa vallanpitäjistä, vaan eräs jumalallinen luostarin-esimies, joka sävyisimmässä valtion äänenkannattajassa kirjoitti sen uutisen, että Szolnakassa eräs perheen-isä oli nälkään kuollut. Kolme päivää sen jälkeen sama hurskas isä kirjoitti, että kolme ihmistä taas oli joutunut nälän uhriksi, nimittäin eräs äiti, joka aina oli antanut kokoon kerjätyt palaset lapsillensa ja itse nälkään kuollut; ahkera työmies, joka häpesi kerjäämistä ja sen tähden kuusi päivää nälkää kärsittyänsä seitsemäntenä kuoli; vielä toinenkin perheen-isä työväen luokasta, jolla ei enää ollut leipää antaa lapsillensa ja hirtti itsensä päästäksensä näkemästä pienokaisten kärsimyksiä. Kansa jo näkee, ett'ei ole enää mitään saatavaa keneltäkään; se ei vaikeroi eikä nurise, kuolee vaan ovien eteen tai hoipertelee pitkin katuja tai vaeltaa joukoissa sielunpaimenten luo saamaan pyhää sakramenttia ja kulkee sitten kaduilla kuolon virsiä laulaen!

Tämän mielialan painon alle hallitusmiehet viimein joutuivat, ja sen johdosta Ferdinand Harter sai käskyn antaa ankarasti tarkastella näitä seikkoja. Tämän tarkastuksen päätöksenä oli, että hallituksen käskystä maasta-kaivetut ja tarkastetut ruumiit kyllä osoittivat, että vainajat olivat monta päivää olleet ruokaa vailla, mutta ettei ne sentähden nälkään kuolleet, vaan lääketieteellisen lausunnon mukaan "yleisestä heikkoudesta".

Kiertokirje lähetettiin heti pitäjän-kirjureille, että jos joku heistä virkakertomuksissaan uskaltaisi sanoa, että ihmisiä oli nälkään kuollut heidän pitäjissään, niin hän eroitettaisiin virastansa ja joutuisi vankeuteen. Sanomalehtien toimittajille annettiin niinikään tiedoksi, että se, joka lehdessään mainitsisi kuolemantapausta nälän kautta, voi olla varma siitä, että hallitus hänelle syöttäisi vankeuden leipää.

Huhu kaikenlaisista kauhistuksista herätti kuitenkin yleisen mielipiteen unestaan. "Auta itseäsi!" oli tunnussana.

Meidän ei tarvitse runoilla. Menneet päivät puhuvat itse puolestansa. Jokaisessa kaupungissa, jokaisessa kylässä, missä vielä eli onnellisia ihmisiä, kuului herätyshuuto: jakakaamme leipämme niiden kanssa, jotka kärsivät nälkää ja vilua ja ovat epätoivon vallassa.

Taivaan kerubit saivat työtä kirjoittaessaan Jumalan kultaiseen kirjaan ne nimet ja päivät, jotka sädeloisteellansa valaisevat näitä surun aikoja: magnatista alkaen, joka lähetti nälkää-kärsiville jauhoja ja jyviä tuhansia mittoja, joka antoi koko vuosipalkkansa, 50 guldenia; vallasnaisen suloisesta suudelmasta, joka lunastettiin tuhansilla, köyhään talonpoikaispiikaan asti, joka kädenpuserruksella jätti batsarin esimiehelle ainoan kahdenkymmenen kreuzerinsä, jota oli muistorahana säästänyt.

Herroja ja naisia juoksi edes takaisin kaupungin katuloilla kerjäten almuja köyhille maamiehille; ylioppilaat ja kisällit kokosivat groscheninsa. Oppineet miehet, totiset ihmiset, sivistyneet neidit harjoittelivat ja näyttelivät teaterikappaleita, lauloivat, deklamoitsivat; taikka toimeenpanivat tanssiaisia, ja, niinkuin italialainen tanssii, kun taranteli on häntä pistänyt, kunnes on tanssinut pois myrkyn voiman, niin mekin tanssimme, kunnes saimme rahat kokoon.

Ken ei muista nais-batsaria vuodelta 1863? Löytyy unia, joita ei ikinä unohdeta. -- Niitä unia on myöskin, että Tonavan rannoilla kerran oli loistava itämainen batsari, jossa maailman kauniimmat naiset myivät konfehteja, toaletti-kapineita, lemuja, muistoja ja kaikenlaatuisia koristuksia; kaunottaria, ylimyksiä, eteviä sekä ulkonaisen että sisällisen aatelisuutensa puolesta, seisoi siinä jaellen yleisölle virvoituksia -- köyhälle ylioppilaalle kymmenestä kreuzer'istä, hienolle kavaljerille sadasta gulden'ista lasillisen.

* * * * *

"Mitä merkitsee tämä melu, nämä rahankeräykset?" kysyivät korkeat asianomaiset.

"Luulenpa", selitti Ferdinand Harter, "että se on naamiohuveja vaan".

"Muutamat tyytymättömät piirit keräävät tällä tavoin rahoja kapinallisia tarkoituksia varten, aseitten ostoa ja värväämistä varten".

Ferdinand Harter uskoi kaiketi omat sanansa.

Vaan nämä tyytymättömät eivät ostaneet aseita eikä univormuja, vaan jauhoja ja jyviä, ja kun ei kukaan enää rahoihin luottanut, muutettiin ne leiviksi ja leipiä lähetettiin tuhansia kuormallisia hätää-kärsiville seuduille. Julkisia kyökkejä toimeenpantiin sekä leipomisuunia; toisia hoitivat vallasnaiset, toisia tilusten omistajat -- kauhalla ja leipälapiolla. He jakelivat itse ruo'an ja leikkasivat leipää köyhille ja kansan kunniaksi on sanottava -- ett'ei kukaan enää Unkarissa nälkään kuollut.

Entäs vallanpitäjät? Kaiketi hekin jotain tekivät? Eikö 20,000 suuruinen valtiolaina ollut heillä käytettävänä!

Päästäkää minut kertomasta heidän toimistaan. Seuraavan vuoden valtionpäiväkirja puhukoon minun sijassani. Eräs puhuja alahuoneessa puhui seuraavalla tavalla:

"Emmekö tiedä, millä siunattavalla seurauksella hallitus vuonna 1863 jakeli apuansa? Kuinka monta mutkaa elatustavarat tekivätkään, koska vehnästä tuli kauroja, vieläpä semmoisia, jotka eivät itäneet, kun ne kylvettiin. Rahoissa oli jotakin tämäntapaista, jotta sangen vähän niistä tuli nälkää-kärsiväin raukkojen taskuihin, ja sinne ne tulivat vaan mennäkseen takaisin saman armon lähteesen, josta olivat tulleet, veronkiskojien kautta. Petosten luku on rajaton".

Vaan -- anteeksi! Nyt vasta huomaan ottaneeni mainitut sanat erään vaseinpuolueen jäsenen puheesta. Olkaamme tasapuoliset! Mitenkä asiaa toiselta puolelta katsottiin? Kuulkaamme tyynimielisten isänmaan-ystävien mielipiteitä! Yksi heistä puhui seuraavalla tavalla:

"En tahdo puhua kaikesta vääryydestä, jota tapahtui vuonna 1863. Se oli epäilemättä suuri. Johto ei ollut tarkoituksen mukainen; ja ihmiset, jotka varastavat leivän nälkäisiltä lähimmäisiltä, ovat pahempia kuin varkaat, he ovat pyhän-saastuttajat. Luja vakuutukseni on, että hallitsija, varoitettuna tämmöisestä entisyydestä, on valitseva välikappaleita, jotka eivät puutu mokomiin ilkitöihin. Jos semmoisia löytyisi, jotka mokomiin rupeisivat, niin toivon ja odotan minä hallitsijan oikeudentunnolta, ett'ei heidän sallita käydä vapaina. Valtiopäivät heidät tuomitsevat, ja jos heidän omatuntonsa on niin tylsistynyt, ett'ei tämä heistä ole rangaistusta, ett'ei se heitä koske, -- niin kansan kirous heitä kohdatkoon!!!"

Joka näin puhui, hän ei ollut levoton hätäkello, ei ajattelematon nuori puhuja, eikä haaveksiva runoilija -- hänen nimensä oli Franz von Deák.

Bilágoschinkin luona ruokittiin neljä henkeä joka päivä. Moni pääkaupungissa, jonka nimi ei löydy sanomalehdistä, toi kotiinsa nälkäisiä ihmisiä katuloilta, jaellen niille omia pieniä tulojansa.

Böschke oli saanut käskyn aina ottaa mukaansa neljä köyhää palatessaan torilta, ja näiden kanssa perhe jakoi leipäänsä. Hän teki sen suurella ilolla. Ennemmin hän tinki muutamia kreuzeriä muonakauppiaalta ja laski tahallansa väärin, kun vaan sai antaa vähän noille nälkäisille. Hiukan itsekkäisyyttä oli laillansa tässä hyväntahtoisuudessa. Hänen päässänsä pyöri nimittäin aina se ajatus, että hänen lihava Marczi poikansa näinä kurjuuden aikoina ei suinkaan ollut muita onnellisempi, vaan että hänen pyöreät enkelin-poskensa epäilemättä olivat painuneet nälästä. Aatteleppas, jos hän sattumalta kohtaisi oman Marczinsa noiden ryysyisten kerjäläisten joukossa, jotka peittivät Tonavan rantoja, ja tuupaten häntä kylkeen sanoisi "no, laiha mies, tule nyt kotia ja syö vatsasi täyteen".

Hän etsi Marczia joka päivä, vaan tämä ei ollut löydettävissä, vaikka kaikki maan kerjäläiset pääkaupunkiin virtana kiiruhtivat.

"On aivan mahdotointa, että Marczi on vaeltamalla halki valtakunnan kerjäläis-sauva kädessä ja pussi selässä. Hän, joka oli niin laiska ja hidas silloinkin, kun sai istua vellissä kyynyspäihin asti, ei suinkaan hän nyt voi muuta kuin kerjuusen ryhtyä, kun työstä ei saada juuri mitään".

Täällä Pesth'issä hänestä voisi jotakin tehdä. Hänestä voisi tulla vedenvetäjätär. Se on hyvin vakava asema yhteiskunnassa eikä riipu muodin vaihtelevaisuudesta. Aasi, kuusi ämpäriä ja rattaat ovat pian hankitut. Näin Böschke uneksi käydessään torilla. Mutta hän ei voinut löytää Marczia kerjäläisten parista.

Eräänä kauniina aamuna, kun hän palajaa kotiin, kenenkä näkeekään istuvan penkillä? Juuri tuon kauan etsityn Marczin ja vanhan veitikan Mihalyn? Mutta ystävämme Marczi oli kaikkea muuta kuin ryysyisen ja nälkäisen näköinen. Hänellä oli jokseenkin siisti uusi puku. Böschke huudahti ilosta heitä nähdessään. Marczi sai aika kolauksen selkäänsä hänen nyrkistänsä.

"Jumalan rauhaa! Mikä teidät tänne on tuonut?"

"Hyvää päivää", oli juuri pujahtamaisillaan Marczin suusta, kuu Michel oikeaan aikaan otti sanan hänen suustansa.

"Ole varoillasi, poikani! Sinä tiedät, ett'ei meidän ole sallittu toivottaa hyvää päivää kenellekään. Ihmisen ei sovi herrastella Jumalan suhteen -- ihmiset ovat kaikki toinen toisensa vertaiset. Meidän ei ole sallittu valita niitä ihmisiä, joille tahdomme toivottaa hyvää päivää. _Me emme tervehdi ketäkään_ kaduilla eikä taloissa".

"Herrajesta varjele!" huudahti Böschke, "mihinkä ritarikuntaan te kuuluttekaan?"

"Tyttäreni, me olemme Nazareneja".

Böschke katseli häntä silmät selkiselällään; hän ei ollut koskaan kuullut mitä lajia ihmistä ne olivat.

"Mitä se minuun koskee, olkaa mitä tahdotte, mutta istukaa tähän takan ääreen. Juoksen heti ostamaan pikku naukin täältä alhaalta puodista".

Marczin kärsästä kyllä huomattiin, ett'ei hän olisi sitä pahaksi pannut; mutta Mikkeli serkku pudisti vihaisesti päätänsä ja ärjäsi tytölle:

"Ei, ei, tyttäreni, sinä et tiedäkään, ett'eivät Nazarenit viinaa maista".

"No, mutta mitäs ne sitten maistavat?"

"Vettä kun ovat janoissaan. Siitä voit tuntea Nazarenin, ett'ei hän muuta juo kuin vettä".

"Vai niin, te olette siis hurskaita, mutta sen vuoksi kyllä voitte istua hetkisen aikaa".

"Me emme istu, tyttäreni, sillä se ei ole meille sallittu, ennenkuin olemme toimittaneet asiamme".

"Mitä lajia asiaa teillä siis on?"

"Minä pyydän sinua _sisareksi_ Marczi pojalleni".

"Sisareksiko?"

"Niin on Nazarenien tapa puhua. Se merkitsee oikeastaan: vaimoksi".

"Katsoppas vaan! Vai te ai'otte laskea leikkiä kurjan nais-ihmisen kanssa? Ikäänkuin en minä tietäisi, että Marczi on asevelvollinen ja ett'ei pappi saa meitä vihkiä, ennenkuin hän on aisansa palvellut".

"Mitä? Meillä ei ole mitään tekemistä pappien kanssa. Meillä Nazareneilla vanhin talossa itse on patriarkka. Me emme tunnusta pappeja eikä kirkkoa".

Böschke löi kädet yhteen päänsä yli.

"Te olette siis pakanoita! Missä te olette oppineet, ett'ei tarvita pappeja eikä kirkkoa?"

"Sen olemme oppineet papilta kirkossa. Katsos, tyttäreni, kun ihminen ennen muinoin meni kirkkoon, saarnattiin siellä pyhästä raamatusta, ja kun hän tahtoi kuulla tuomarin käskyjä, meni hän käräjähuoneesen, siellä maalliset asiat selitettiin. Mutta nyt niin pian kuin uusi säädös ilmestyy hallitukselta tuolta ylhäältä, niin papit käsketään saarnaamaan siitä niinkuin ijankaikkisesta autuudesta. Silloin ihmiset ensin rupesivat juttelemaan toinen toisensa kanssa kirkossa; sittemmin jäivät pois kirkosta ja kokoontuivat myllyn luo. Miksi sinne mentäisiin, he sanoivat, jossa selitetään, että autuuteemme kuuluu helvetti tässä maailmassa, eikä taivaan autuudesta puhuta mitään. Vallanpitäjät ovat saattaneet kirkkoon valtioviisauden. Siten Nazarenit syntyivät. Vallanpitäjät ovat ulosantaneet pienen katkismuksen, jota sanotaan 'porvarein katkismukseksi'; sitä opetetaan kouluissa. Mitä tässä pienessä katkismuksessa seisoo? Siinä alusta loppuun ei ole muuta kuin että se, joka ei pidä santarmeja ja veronkiskojia kunniassa, ei voi autuaaksi tulla, ja että ainoastaan se ihminen on kunnollinen, joka omaa lihaansa vainoo. Silloin lapset jäivät kouluista pois ja Nazarenien luku kasvoi. Nazareneilla ei ole pappeja eikä kouluja. Jokainen rukoilee kotonansa ja lapset jääkööt ennemmin oppimattomiksi".

"Mutta kuka meidät vihkii?" kuului Böschken epäilys uutta oppia vastaan.

"Minä itse", vastasi Mikko pontevalla äänellä; "sillä minä olen tämän nuoren miehen patriarkka".

"Voitteko te siis ottaa valaa vastaan".

Mikko orpana pudisti hymyillen päätänsä.

"Tyttäreni, Nazarenit _eivät koskaan vanno_. Ei kukaan voi heitä pakoittaa sanomaan jotakin, jota ei hän muutenkin sanoisi, tai vannomaan tehdäksensä, mitä hän ei tekisi valattakin. Kuinka _vero-katkismuksessa_ sanotaan? 'Jokainen vannokoon, mitä tuloja hänellä on'. Nazarenit ovat saattaneet ihmiset ymmärtämään, ett'ei vannominen ole otollinen. Minä liitän kätenne yhteen, sanoen: Sinä Marczi olet tästä hetkestä Böschken mies, ja sinä Böschke olet tästä hetkestä Marczin vaimo; eikä siitä toimituksesta makseta mitään".

"Ei, Mikko orpana, nuo menot ovat liian vähäpätöiset. Minä häpeisin saadessani muorin-myssyn sillä tavalla. En ollenkaan uskoisi olevani naimisessa. Ja sitten -- kuka lapset ristisi?"

"Vanhin talossa. Hän antaa niille nimen. Nazareneilla on ainoastaan _yksi nimi_; eikä kukaan saa ottaa isänsä nimeä".

"Mutta, herranen aika, miks'ei?"

"Jott'ei veronkiskoja saisi heistä tolkkua perinnön ja'ossa".

Böschke ällistyi kuullessansa tämmöisiä selityksiä. Mikko havaitsi sen ja sanoi viekkaasti hymyillen:

"Oi, Nazarenien uskon-opissa ei ole mitään, joka olisi syytä vailla. Jotta ei poikaa veroitettaisi isänperinnöstä, on jokaisella ainoastaan yksi nimi, ristimänimi".

"Vai teillä ei ole kirkon kirjojakaan".

"Ei ollenkaan. Sentähden emme vie lapsiamme kastettaviksi, ett'ei heidän nimiänsä pantaisi tuohon suureen kirjaan, mistä luetaan nuorukaisille, jotta saataisiin tietää, mihin ikäluokkaan kuuluvat. Nazarenien pojista eivät saa tolkkua, sillä he eivät ole kirjoissa. Turha vaiva olisi ottaa ne sotilaiksi, sillä heidän uskontonsa kieltää heitä tappelemasta ja _kiroilemasta. Vaikein_ asia on tottua pois kiroilemisesta -- eikö niin poikani? Sentähden emme saa juoda viiniä, ett'ei halu tappelemaan heräisi meissä. Jos joku meitä lyö, on meidän ottaminen se vastaan suuttumatta. Jos Wien'in saksalaiset tahtovat meitä pakoittaa sotaan, ei heillä ole siitä mitään hyötyä. Nazarenisotilaan täytyy pistää patroni ylös-alasin kiväriin, jotta tarttuu siihen, ja jos vihollinen ryntää päälle, on hänen heittäminen aseet pois ja pakeneminen".

Böschke oli niin ällistynyt tästä kaikesta, ett'ei hän huomannutkaan, kuinka liemi kiehui yli laitojen. Hänen päähänsä pisti kuitenkin yksi ajatus.

"Kellekä te valitatte, kun olette riidassa keskenänne?"

"Ei tuomarille eikä viskaalille. Meistä ei kukaan saa käydä oikeutta. Jokainen saa itse olla varoillansa, ett'ei häntä petetä. Ja mitä hyötyä siitä olisikaan. Meidän parissa ei kukaan saa olla köyhä eikä rikas. Joka omistaa enemmän, kuin hän tarvitsee, hänen täytyy antaa sille, jolla on vähemmän. Toinen ei jätä toista. Kaikkialla näet köyhyyttä ja kurjuutta -- eikö niin? -- Ja me olemme tulleet tänne näin hyvissä vaatteissa! Veljet ovat meitä vaatettaneet. Keskenämme sanomme toinen toistamme veljeksi. Veljet eivät saa käyttää templattua paperia eikä suorittaa rahoja oikeuden käynnistä".

"Teidän uskontonne säätää siis myöskin, ett'ei saa maksaa?"

"_Ei koskaan_ eikä kenellekään. Emme saa maksaa veroa eikä kymmenystä".

"Ja jos ryöstöä tehdään?"

"Silloin jätämme asianomaisille avaimet, sanoen: avatkaa arkkumme, ottakaa siitä mitä tahdotte; me emme maksa mitään".

"Eikö velkauntunut maksa velkojansa myöskään?"

"Ei ole sallittu tehdä velkoja. Nazareni ei saa panna nimeänsä minkään kirjoituksen alle, joka koskee maksuja".

"Mutta jos mies tahtoo ostaa takin tai hatun tai tupakkaa, totta kai hän silloin maksaa?"

"Sitä emme sano maksuksi, vaan ainoastaan vaihdoksi. Me vaihetamme jyvät rahaan. Tupakasta ei ole puhettakaan. Maan mahtavat ovat keksineet tupakkaveron, Nazarenit puolestaan ovat keksineet, että _tupakanpoltto on kielletty_. Meidän uskon-oppimme kieltää tupakan käyttämisen".

"Olettehan siis aika miehiä! Mutta Pischta renki, hänpä ei suinkaan teidän uskoonne taipuisi, siitä olen vakuutettu".

"Kyllä, hän kuuluu meidän liittoomme ja on luopunut tupakan polttamisesta".

"No, silloinpa ei tuomiopäivä ole kaukana!"

"Oi tyttäreni! Se ei ole leikin asia. Joukkomme on jo hyvin suuri; joka kaupungissa on meillä osastoja, ja meitä ei käy mistään syyttäminen, sillä me emme kellekään pahaa tee. Menettelemme vaan, ikäänkuin emme näkisi tahi kuulisi mitään kaikesta siitä, mitä meille sanotaan ja näytetään. Joukkomme kasvaa kasvamistaan, sillä jokainen maallisen vallan uskollinen palvelija on meidän apostolimme. Ne vievät, itse siitä tietämättä, Nazarenein katkismuksen kaupungista toiseen; mutta se ei ole painettu millään kielellä ja kuitenkin sitä tukevat unkarilaiset, rumanilaiset, kreikkalaiset, slovakit ja saksalaiset, jopa nekin, jotka eivät osaa lukea".

"Sopikaa tuosta vaan mahtavien kanssa; mutta se, josta teidän on sopiminen minun kanssani, se ei niin helposti käy. Jos nyt minut liitätte veljeeni Marcziin, jonka nimeäkään en saa kantaa, koskei hänellä mitään liikanimeä olekaan, ja jos Marczi sitten saa nähdä toisen tytön, joka on kauniimpi kuin minä, ja hän tulee teidän luo sanoen: 'herra patriarkkani, minä nyt tahtoisin ottaa tämän tytön sisarekseni' -- mitenkä silloin käy?"

"Siitä ei mitään pahaa synny. _Annan tuon toisenkin tytön hänelle sisareksi_".

"Hiisi vieköön! Tulisihan meitä olemaan kaksi vaimoa samassa talossa?"

"Kaksi sisarta ja yksi veli. Sen sijaan sopii sinun, jos tutustut jonkun muun rehellisen nuorukaisen kanssa, ilmoittaa minulle, että olet löytänyt yhden veljen lisäksi, ja minä liitän sinut häneenkin".

"Saahan jokainen meistä siten kaksi vaimoa tahi kaksi miestä!"

"Niin on todellakin Nazarenein tapa. Nazarenit eivät sitä kiellä, vaan pitävät sitä päinvastoin hyvänä tapana. Jotka eivät ole Nazareneja, he menettelevät samoin, mutta kieltävät sitä ja sanovat sitä suureksi synniksi -- ja kuitenkin sitä hyvin mielellään tekevät".

Böschke tarttui Marczin kaulukseen ja kuiskutti hänelle:

"Marczi, tahtoisinpa puhua sanasen sinulle kahden kesken".

Mutta Mikko setä kävi väliin. "Sano se niin, että minä sen kuulen, rakas tyttäreni, sillä ei siitä kuitenkaan apua olisi, että hänelle jotain salassa sanoisit. Nazarenin täytyy tunnustaa patriarkalle kaikki ja salata kaikki maan mahtavilta, vaikkapa piinapenkille pantaisiin".

"No, sanonpa ääneen, mitä ajattelen. Sinä Marczi, luovu pois tuosta hullusta liitosta! Sitten odotan minä sinua, kulukoonpa vaikka kuusi vuotta siksi kun palajat. Silloin koetamme päästä alkuun sillä vähällä mitä säästäneet olemme. Mutta jos jäät noiden Nazarenein pariin, niin, Jumal' avita, ajan sinut ulos ovesta".

"Hyi, älä vanno noin pakanallisesti, tyttö!" sanoi Mikko patriarkka säikähtyneenä.