Chapter 3

Vieraat olivat sillä välin astuneet sisään huoneesen. Ilma siinä oli kokonaan täytetty ilkeällä, sietämättömällä hajulla. Jokaisella talolla on oma omituinen hajunsa; moneen huoneesen tullessaan kohtaa semmoisen viehättävän, suloisen lemun, josta ei tiedä, missä se on, mistä se tulee, kun taas toisaalla niin inhottava, tuskastuttava löyhkä koskee tulijaan, että hän on selälleen kaatua. Näitten viimemainittuin joukkoon kuului Abris herran huone; sen seinät olivat vielä ihan mustat siitä, mitä menneen ja sitä edellisten vuosien kärpäset olivat siihen kirjoittaneet; lattia näytti puhuvan viimeis-talven sian-taposta; sänkyjen alla oli olkia ja höyheniä; huonekaluilla sormenpaksuista pölyä; akkunoista ei voinut lian tähden nähdä ulos; joka nurkka oli täynnä hämähäkin verkkoa.

Sisään astuva rouva huokasi raskaasti, katsellessaan ympärillensä huoneessa: hänen kasvoistansa saattoi nähdä, että hän tällä hetkellä ajatteli rakasta äiti vainajaansa; tämän eläessä eivät nämät huoneet olleet noin likaisia, noin epäjärjestyksessä; kärpäset eivät lentäneet ihmisten silmiin, eikä pöly peittänyt huonekaluja.

Abris setä oli sillä välin pessyt ja kuivannut itsensä, ja hänen katsannostaan saattoi huomata, että tämä peso hänelle oli jonkunlainen rangaistuksen kärsiminen; sitte tuli hän sisään, suuteli sangen kylmästi jokaista, yritti vähäisen hymyilemäänkin, mutta se ei hänelle onnistunut, jonka vuoksi hän heitti sen sikseen.

Vieraat olisivat mielellään tahtoneet istua, mutta mihinkä? Puhtailla vaatteilla oli vaarallista lähestyä jotakin paikkaa tässä huoneessa.

-- "Mutta minä tahtoisin istua jonnekin, Abris setä", alkoi ensiksi Lizike puhua, viattomasti silmäillen ympärillensä.

-- "Onhan täällä monta tuolia, tyttöseni, vieläpä sohvakin", vastasi Abris herra.

-- "Näistä saa siis pyyhkiä pois kaiken tämän kauniin tomun?" kysyi Lizike teeskennellyllä yksinkertaisuudella; "minä luulin, että se oli levitetty tähän kuivamaan".

-- "Vaiti, sinä häijy!" vaiensi häntä äiti, mutta Abris herra lausui järkähtämättömällä tyvenyydellä:

-- "Tomusta olemme tulleet, tomuksi pitää meidän jälleen muuttua, älkäämme sentähden kammoksuko tomua". Ja vahvistaaksensa kultaista lausettansa teollakin, tarttui hän takkinsa liepeesen ja pyyhki sillä kolme tuolia kolmen vieraansa varaksi; neljännelle istui hän itse.

Rouva istui siis toisella tuolilla, Abrahám herra toisella; toinen ei puhunut, toinen oli vaiti ja tällä tavoin kului melkein puoli tuntia; se oli varsin helppo keino hauskuttaa toisiaan. Jolloinkulloin huokasi milloin toinen, milloin toinen.

-- "Hja -- ja..."

Johon toinen neljänneksen tunnin kuluttua vastasi:

-- "Haj -- haj..."

Károly meni sillä aikaa ulos hevosia katsomaan ja tuli taas sisään; Erzike sitä vastoin seisoi akkunan edessä, hengitti ruutuun ja kirjoitti siihen puustaveja sormellaan.

Että me ennen olemme nimittäneet tuota pientä lehakkaa Lizikeksi, ei tee mitään. Molemmat nimitykset ovat saaneet alkunsa yhdestä nimestä, ja tuskin löytyy Unkarin kielessä nimeä, jota niin olisi vaihetellen käytetty osoittamaan suurinta hellyyttä ja suurinta törkeyttä, kuin tätä, josta nimestä on syntynyt tuo mielittelevä Liza ja lystikäs Erzike kuin myös tuo leveäveteinen Erzsu ja raaka Böske.

Että Abrahám keneltäkään olisi kysynyt: "tahdotteko jotakin?" sitä ei ole luulemista; hän vaan istui ja huokaili.

Mutta vähän ajan perästä aukasi oven kuski, Matyi, entinen hevospaimen Ala-Unkarista, sukkela, liukaskielinen veitikka.

-- "Kunnian herra, mistä täällä saapi ostaa heiniä?" kysyi hän, isäntää tervehtien.

-- "Heiniä? heiniä? Kenelle tarvitsette heiniä?"

-- "Ei itselleni, vaan hevosilleni, taikka ei hevosillenikaan, vaan niille neljälle, joilla olemme tulleet".

-- "No -- no niin, minä annan itse", sanoi, jokaista sanaa kuurniten, Abris herra, otti ladon-avaimen ja meni ulos.

Ulkopuolella ovea saattoi helposti kuulla Boriskan marritusta.

-- "Mustalainen vieköön! Ajaa neljällä hevosella, vaan sentähden, että kuluisi enemmän heiniä, juurikuin ei kahdessa olisi kylläksi heille".

Abrahám herra antoi heiniä muistuttaen häntä kaiken mokomin niitä tarkasti pitelemään, sillä ne olivat kalliita. Sitte tuli hän takaisin sisään, istui ja oli yhä edelleen ääneti.

Matyi avasi uudestaan oven.

-- "Kunnian herra, missä on täällä kapakka?"

-- "Kapakka? Kuinka niin?"

-- "Minä tahtoisin saada lasin viiniä, ei hevosilleni, vaan itselleni".

-- "No -- odota -- minä annan heti itse".

Ja hän otti kellarin-avaimen ja meni. Matyin täytyi jäädä kellarinhalssiin seisomaan.

Boriska sähisi ja kähisi; hän raivosi, heitteli astioita rikki, kirskui ja noitui itsekseen kyökissä.

Tuskin oli vanha herra tullut takaisin ja vaipunut äänettömyyteensä, kun Matyi taas astui sisään.

-- "Kunnian herra, Boriska käskee kysyä, mitä illalliseksi keitetään".

-- "Onko teidän tapa syödä illallista?" kysyi Abris herra, vieraisinsa kääntyen.

-- "Onpa kyllä", riensi Károly vastaamaan, ennenkun hänen nöyrä äitinsä ehtisi sanoa päin vastoin.

Abris herra huokasi raskaasti, nousi ylös ja meni kyökkiin. Sieltä alkoi hän varsin hiljaan puhutella Boriskaa, joka taas päin vastoin koetti puhua niin kovalla äänellä, että sisällä-olijatkin häntä kuulisivat.

-- "Mitä? tuon kauniin salvokukon? -- Ei mistään hinnasta! -- Minäkö tekisin valkeaa nyt? -- Ei ole puita hakattu. -- Onhan juustoa. -- Minä en suinkaan nyt sotke taikinaa, sillä käteni on kipeä. -- Tuota hillo-purkkia en tosiaankaan avaa. -- Siihen en koske. -- Minä en ole kyökkipiika. Miks'ette pidä kokkia, jos tahdotte ravintolan-isäntänä olla?"

Näitä kaikkia saattoi hyvästi kuulla tuonne sisään.

Abris herra suuttui kuitenkin tällä kertaa syystä, meni ulos pihalle, lyödä kolahutti taikina-vanukkeella pulskean kukon kuolijaaksi, antoi veren juonta maahan, teki valkeaa ja rupesi lintua kynimään. Nähdessään, että niin piti olla, sieppasi Boriska kukon hänen kädestään ja ajoi hänet ulos kyökistä.

Kahden tunnin kuluttua oli tuo suuri illallinen valmis. Tuo kelpo, kunniallinen kukko oli niin poltettu, kuin suinkin olla saattoi, ja ainoastaan luut siinä olivat vielä kovemmat kuin liha. Taikinainen leipä tarttui kiinni veitseen, kun sitä leikattiin, ja suulakeen, kun sitä syötiin, ja kaikki ruoat olivat niin suolassa ja paprikassa, että silmät säkenöitsivät niitä maistaessa.

Vieras nainen istui syömättä vieressä ja huokasi vielä raskaammin, nähdessään kuinka rakkaan äiti vainajan pöytäliinoissa oli suuria ruostepilkkuja, kuinka hänelle tuttujen veitsien ja kahvelien hirvenluiset päät olivat rikki ja nuot vanhat vadit ja lautaset täynnä halkemia. Sillä tavoin käy miehen, jolla ei ole vaimoa talossa.

Sittekun illallinen oli syöty, rohkeni Abris herra vihdoinkin puhua, ja kysyi sisareltansa, mihin he matkustavat.

Hiljaisesti huoaten ilmoitti tämä, että he olivat matkalla ----'iin herra Gábor Berkessyä tervehtämään.

-- "Mitä! Tuota pahaa ihmistä?" huudahti Abris herra, vähän liikutettuna juodusta puutarha-viinistä.

-- "Minkä vuoksi on hän paha ihminen?" kysyi Károly, puoleksi leikillä, puoleksi vakavuudella.

-- "Sen vuoksi, että kun me kävimme Debreszen'issä koulua, hän antoi minut ilmi siitä, että oli nähnyt minun menevän ravintolaan. Siitä minä rangaistiin neljänkolmatta tunnin arestilla. Sitä en ikinä unhota".

Tämä oli tapahtunut jo neljättäkymmentä vuotta takaperin.

-- "Ja minkä tähden matkustatte sinne?" kysyi Abris herra.

Rouva ei vastannut mitään, mutta Lizike ryhtyi puheesen ja lausui suurella arvoisuudella:

-- "Me olemme kosiomatkalla; Berkessy herralla on pieni tyttö, joka juuri sopii veljelleni".

-- "Hm", sanoi vanha herra, tyytymättömästi katsoen Károly'iin. "Sinä olet vielä liiaksi lapsi naidaksesi".

-- "Juuri sentähden naitamme hänet", jatkoi Lizike yksitotisesti. "Hän on hyvä poika, mutta vähäisen tuulihattu; jos hän saa vaimon, tulee kyllä järki. Paitsi sitä on hänen paljon parempi mennä naimisiin nuorella iällä, kuin tulla vanhaksi ja silloin joutua jonkun ilkeän noidan kynsiin".

Pieni tyttö lausui nämät sanat semmoisella omituisella yksivakaisuudella, että Károly tuskin saattoi hillitä nauruansa; äiti katsoi häneen päätänsä pudistaen, mutta Abris herra töllisteli suu ammollansa, ikäänkuin olisi karaissut hampaitaan tuota pientä lohikäärmettä vastaan.

-- "Hm. Puhua osaat sinä, sen näen", sanoi hän, vihaansa tukehuttaen. "Mutta osaatko myöskin leipoa?"

-- "Osaanpa kyllä, mutta silavaa en vielä ymmärrä leipoa sekaan".

(Silavaksi nimitetään sitä taikinaista paikkaa, joka löytyy huonosti kypsennetyssä leivässä. Semmoista silavaa löytyi yltäkyllin pöydälle pannusta leivästä.)

Abris herra näki, että hän oli kadottanut tappelun, ja liikutti tuoliansa, antaen siten merkin seuralle ylösnousemiseen, joka myöskin tapahtui tarpeellisten kiitosten kanssa ruoasta. Matkustajat kysyivät nyt makuukamarejaan, jonne Abris herra itse vei heidät, antaen heille kynttilänpalasen, joka saattoi kestää siksi kuin olivat ehtineet maata panna.

Huoneita oli talossa kyllä, mutta surettavaa oli niitä nähdä. Papujen, kukoritsan, sipulien jäännöksiä oli joka nurkassa. Vuoteet olivat siinä tilassa, johon ne viimeiseksi olivat jätetyt, toisessa huoneessa nuorta herraa, toisessa äitiä ja sisarta varten.

Abris herra ei paljon kursaillut vierastensa kanssa, vaan peläten, että kynttilä ehtisi loppua, jätti hän heidät ja toivotti heille hyvää yötä.

Károly meni heti maata sisäpuoliseen kamariin, naiset jäivät ulkopuoliseen.

-- "Huh! tämä vuode on kylmä", sanoi Erzsike, tunnustellen jääkylmiä patjoja. "Täällä palellumme kuolijaksi, rakas äitini".

Sitte koputti hän Károly'in ovea.

-- "Nukutko jo?"

-- "Mitä tahdot, Lizike?"

-- "Me pelkäämme täällä huoneessa".

-- "Pane ovi auki, Erzsike".

-- "Akkunassa ei ole varjostimia, ulkoa voipi nähdä tänne sisään, me emme saata riisua itseämme".

-- "Sammuta kynttilä".

-- "Oi, kuin sinä olet toraisa. Me emme voi lukita ovea".

-- "No odota, Böske, minä nousen ylös ja menen maata sinne, te saatte äidin kanssa tulla tänne".

Sen sanottuaan nousi hän vuoteeltaan, puki yllensä, astui ulos kamarista, laski siihen naiset, riisui uudestaan vaatteensa ja meni levolle etuhuoneen vuoteesen, joka oli niin kylmä, että hänen hampaansa kalisivat.

-- "Sanoppas, Erzu", virkkoi hän, vilusta väristen, "minkätähden houkuttelit minua pois sieltä ja ajoit minut tähän kylmään vuoteesen?"

-- "Sentähden, että jo olit lämmittänyt tämän".

Tuo lempeä, hiljainen äitikin nauroi tälle sisaren lapselliselle kujeelle.

Muuten oli siellä kylmää vielä patjojen allakin. Semmoisiin huoneisin vetäytyy kylmä talvella ja pysyy niissä vielä kesälläkin. Kun pistää ulos sormensa peitteen alta, herää heti vilusta.

Tuskin alkoi aamu koittaa, kun eräs epäkohtelias kukko rupesi ihan akkunan alla laulaa hoilottamaan.

-- "Kuuletko, kuinka sen kukon aave, jonka eilen söimme, rupee kummittelemaan?" kysyi Erzsike heräten.

Ei tullut kysymykseenkään, että enään olisi käynyt nukkuminen. Jokainen kiiruhti pikemmin kuin paremmin pukemaan vaatteet päällensä, vilustumista välttääksensä, ja kaikkien jäsenet olivat kuin rikki ruhjotut.

Vuoteitten tekeminenkin kysyy taitavuutta. Muutamat vuoteet ovat semmoisia, että kun niihin on pannut maata, heti nukkuu. Päivänpaisteesen ulos asetetuissa patjoissa tuntuu vielä se lekkoinen lämpimä, jonka ne ovat ottaneet mukaansa; niihin saattaa niin hyvästi pesääntyä, matrassit ja tyynyt ovat niin taitavasti sijoitetut, että joka jäsen nauttii lepoa, mihinkä vaan itsensä kääntääkin, ja herättyänsä tuntee itsensä aivan virkistyneeksi. Toisissa vuoteissa taas ei voi saada mitään leposijaa, kuinka hyvänänsä kääntyy ja vääntyykin; milloin on vilu, milloin hiki; kun juuri on nukkumaisillansa, herää taas pelästyneenä ja loukkaa itsensä; toukat nakertavat, järsivät, jyrsivät laudoissa; sänky ratisee ja rätisee, ryskyy ja jyskyy; jos vihdoin nukkuu, näkee lakkaamatta unta rosvoista, ja herättyänsä ei jaksa kaulaa kääntää. Tästä tärkeästä tieteestä ei ole vielä mitään kirjaa kirjoitettu!

Vielä oli heidän yksi vaiva kärsittävänä, nimittäin aamiainen. Vieraat olisivat tosin mielellään jättäneet tämän katkeran kalkin -- se on: katkeran kupin -- tyhjentämättä, mutta Abris herra väitti vakavasti, että hänellä jo oli ollut kustannuksia kahvin polttamisesta ja maidon keittämisestä, jonka vuoksi se ei saa hukkaan mennä.

Kahvi oli vähäisen palanut, maito vähäisen piimettynyt, leipä vähäisen vanhettunut, mutta siitä huolimatta oli kaikki hyvää. Jokainen työnsi niitä vastenmielisesti vatsaansa, ja kun tämä oli tehty, käskettiin ajaa vaunut esiin, joiden kuskilaudalla Matyi istui syömättömin vatsoin.

Abrahám herra auttoi vieraita vaunuihin; nyt hän jo saattoi todella hymyillä. "He lähtevät jo", ajatteli hän itsekseen, "he eivät enää tarvitse mitään enempää".

Palkollisetkin tulivat nyt esiin, etunenässä Boriska, uusi liina päässä, hiukset pörrässä tuhkimon tavalla ja kasvot noessa; jokainen kantoi jotakin matkustajain kapineista, yritti hymyilemään ja sai juomarahaa nuorelta herralta. Abris herra suuteli kaikkia pois lähteviä, otti lakin käteensä ja toivotti onnellista matkaa. Károly hyppäsi kuskinlaudalle ja otti ohjakset kuskin kädestä; Abris herra luuli jo, että kaikki vaara oli ohitse -- kun Matyi äkki-arvaamatta huusi:

-- "Oi, kunnian herra! Minä unhoitin juoda sen viinilasin, jonka armollinen herra tahtoi antaa minulle aamulla".

Abris herra synkistyi vielä kerran, meni sisään huoneesensa ja toi sieltä sormistimen suuruisen lasin, johon oli kaadettu jotakin.

-- "Onko tämä kaikki minulle?" kysyi Matyi; "minä pelkään että päihdyn siitä ja kaadan vaunut kumoon. Jumala siunatkoon armollista herraa, Jumala siunatkoon Boriskaa, ja teitäkin, Pannika! Viikon päästä tulemme takaisin ja silloin viivymme täällä kokonaisen viikon. -- Soh, Ráró!"

Hyvä olikin, että hän nyt läimähytti hevosia, koko seura purskahti semmoiseen nauruun, että ainoastaan vaunujen kolina saattoi sitä hämmentää. Nuot neljä tulista juoksijaa nelistivät pois ja niitten jälestä neljä talonkoiraa, jotka hirveästi haukkuen seurasivat vaunuja kylän loppuun asti. Abris herra kahden palkollisensa kanssa pisti ulos päänsä portinsuusta ja uskalsi vasta sitte vetäytyä takaisin, kun näki, että vaunut todellakin katosivat hänen silmiensä edestä.

Boriska ei koko päivään väsynyt kyökissä raivoomasta ja mörisemästä.

-- "Senkötähden ihmisellä on sukulaisia, että ne häneltä kaikki hävittävät! -- Ihminen ottaa omasta suustansa ja pistää heidän kitaansa. Ne ovat kuin heinäsirkat. -- Me emme koskaan kenenkään kaulaan karkaa. -- Kolmeen viikkoon eivät meidän lehmämme syö niin paljon, kuin tuo pirun kuski yhdessä yössä syötti hevosillensa. -- Entäs tuo tyttö mukula! Mikä kiusankappale se oli, teki vielä leivästä pallosiakin, ihmisten päälle heittääksensä. Hänen tulisi itse syödä ne. -- Ja nuot riivatun isot vaunut, kuinka syviä uurteita niitten pyörät leikkasivat pihaan! Minulta menee kolme päivää, ennenkuin taas saan huoneet siivotuksi. Mutta minä menen tieheni koko talosta, jos he vielä kerran tänne tulevat".

III.

Siitä, mitä tähän asti on kerrottu, tiedämme jo, että löytyy eräs kunnianarvoisa herra Gábor Berkessy ja että hänellä on naima-ikäinen tyttö, jota valtakunnan kahdelta eri taholta kaksi nuorta miestä rientää kosimaan, asianomaisen perheensä seurassa, niinkuin asia vaatii.

Meidän täyty kunnioitetuilta lukijoiltamme pyytää vielä vähän kärsivällisyyttä, katsahtaaksemme pikimmältään erääsen kolmanteen paikkaan; sitte menemme mekin heti sinne.

----'in komitatin hallintokaupungissa asui eräs nuori leskirouva, Julia Csalváry,[15] jota yleinen mielipide nimitti maailman-naiseksi. Semmoisen nimen saamiseen ei tarvita suuria ansioita. Nuorena rouvana oli Julia saanut kokea sangen ankaraa kohtelua vanhalta mieheltänsä, joka oli yhtä suuressa määrässä ahne ja typerä kuin mustasukkainen. Sitä pikemmin mursivat tukahutetut intohimot sulkunsa vanhan herran kuoleman jälkeen. Kaunis ja jotensakin rikas leski oli ympäröitty ihailijoilta, eikä hän liioin yrittänytkään heitä luotansa pois torjumaan. Hän piti iltaseuroja, oli käytökseltään vapaa, ilmestyi tanssijaisiin loistavassa puvussa, ratsasti mielellään, joka kaikki vaikutti, että pienessä kaupungissa hänestä yleisesti puhuttiin.

Eräs vanha herra, jonkinlainen sedän tapainen, entinen asessori, asui alati hänen luonansa hänen holhojanansa, sihteerinänsä tahi sellaisena. Hän juoksi lakkaamatta koko kaupungissa kielittelemässä; mitä hyvänänsä kotona tapahtui ja mitä oli tapahtumattakin, tiedettiin jo samana hetkenä aatelis- ja porvaris-kasinossa (luku- ja kokous-salissa); vieläpä sekin, ettei Julia käyttänyt yhtä paria silkkisukkia enemmän kuin yhden kerran sekä että hän joka vuosi antoi istuttaa rokkoa itseensä, koska hän pelkäsi muuten saavansa rupulia. Kaikenlaisia pienempiä tapauksia, niinkuin ihailijain vaihtoja, rakkauden riitoja, pahanpään puuskia ja perheellisiä kiusoja, saattoi joka päivä aivan tuoreina onkia Nánásy[16] sedältä (niin nimitti herra asessoria koko kaupunki), jolla sentähden alituisesti oli tekemistä yhden, milloin toisen kanssa: välistä tahtoivat huutoon tulleet ihailijat vaatia häntä miekkasille, toisinaan taas uhkasivat rukkaset-saaneet kosijat antaa hänelle selkään; usein ei hän uskaltanut mennä ulos kadulle pelosta, että hänen päällensä karattaisiin. Kotona taas antoi Julia hänen tuntea kaikkia oikkujansa; mutta kaikki nämät eivät saaneet mitään muutosta aikaan tuossa hyvässä vanhuksessa, joka siitä huolimatta kielitteli, mitä hän saattoi, ja taas mitä hän saattoi, kärsivällisyydellä kaikkia seurauksia kantaen.

Julian sukulaiset kehoittivat häntä ehtimiseen naimisiin menemään ja nykyisestä elämästänsä luopumaan, valitsemaan jonkun ihailijoistansa ja muut luotansa lähettämään. Mutta Julia oli niin oikullinen, että vaikka hän todella rakastikin jotakuta, hän heti kun sukulaisensa kehoittivat häntä sitä mieheksensä ottamaan, oli valmis siitä luopumaan eikä koskaan enää sitä näkemään. Sillä tavoin lykkäsi hän naimisensa vuodesta vuoteen, oli yhä vaihtelevainen, pysyi yleisenä puheen-aineena, mutta siitä ei koskaan tullut sen enempää; milloin hylkäsi ennustettu ylkämies morsiamen, milloin tämä hänet. Usein oli koko asia milt'ei päätetty, mutta useimmiten eivät asianosaiset itse siitä tietäneet mitään.

Eräänä aamuna kertomuksemme aikana meni Nánásy setä kyökkiin, tiedustellaksensa, mitä keitettiin. Hän kysyi seuranaiselta, kummoisella tuulella Julia oli, ja astui sitte sisään hänen vaatetuskamariinsa, kertoaksensa hänelle mitä kahvihuoneissa puhuttiin.

Julia vaatetti silloin itseänsä; kamarineitsyt poltti par'aikaa hänen pitkiä vaaleita hiuksiaan kähäriin. Nuori rouva istui huolettomasti nojautuneena sametilla katetussa nojatuolissaan, ikävyksissä leikitellen kashmiri-huivinsa pitkien silkkiripsujen kanssa.

-- "Hyvää huomenta, hyvää huomenta, armas, kaunis serkkuseni", sokelsi mielistelevästi vanha Nánásy setä ja tassutteli polkka-askelin Julian luokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä rantimesta alkain sormenpäähän asti, joka kohdalla huudahtaen: "Oi, mikä herttainen pieni käsi! Oi, mikä nautinto siltä vastaan-ottaa vaikka korvapuusti! Voi, kuinka kaunis Schulini tänään on! Näillä pitkillä suortuvilla te varmaankin taas aiotte tehdä jonkun hourupäiseksi, näillä kähärillä _à l'anglais_. Oi, te olette kovasydäminen Penelope! Tänään aamulla oli taas kaksintaistelu teidän tähtenne. Kaunis Lujzi, tuo pulskea tummaverinen poika, sai iskun otsaansa. Hän saattaa pitää itseään onnellisena, he, he, he! Tämä nauha, suokaa minun pistää se hiuksiinne tähän, kas niin! Enkö minä sitä paraiten ymmärrä? Eikö minusta olisi tullut hyvä kamarineitsyt? He, he, he".

Julia vaan ei tahtonut nauraa kaikille näille hullutuksille ja sanoi yksivakaisesti palvelijattarellensa:

-- "Betty, tuo minulle kenkäni!"

-- "Ei, minä en salli, että kukaan muu kuin minä tuon ne", huusi Nánásy setä, työntäen Bettyn syrjään ja rientäen kenkiä hakemaan. Löydettyänsä ne suuteli hän niitä monin kerroin, vieläpä anturoitakin ja laski ne sitte Julian eteen, joka pudisti jalastaan kirjaellut tohvelit ja veti siihen hienon, mustan atlas-kengän, yhtä vähän huolien Nánásy sedän läsnä-olosta, kuin jos joku hänen palveluspiikansa siinä olisi ollut. Sitte nousi hän ylös ja käänteli itseään peilin edessä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Enkö ole kaunis?"

-- "Oi kuinka ihana, kuinka taivaallinen!" huusi riemusilmin Nánásy setä, ja vaipui ihastuksissaan siihen tuoliin, josta Julia oli noussut.

-- "Nánásy setä", sanoi Julia, katsellen itseään selkäpuolelta peiliin, "minä tahdon uskoa teille sangen tärkeän asian, josta ei saa kielitellä, ennenkuin se on loppuun saatettu".

-- "Enkö minä ole vaiteliain sihteeri maailmassa?"

Julia oli suuttua.

-- "Minä en laske leikkiä, setä. Mutta minä sanon sen, että jos te kerrotte asiasta ennenkuin se on tapahtunut, tukistan minä teitä pahanpäiväisesti".

-- "Nánásy setä on iloitseva siitä armosta", naljaili vanha herra, ottaen leikillisesti peruukin päästään ja näyttäen Julialle päänsä, joka oli sileä kuin vesimeluna.

Kamarineitsyt purskahti äärettömään nauruun tästä leikinteosta, jonkatähden Julia rypisti kulmakarvansa hänelle ja viittasi häntä menemään pois kamarista.

Nánásy setä koetti kaikin tavoin saada nuorta rouvaa nauramaan; hän asetti peruukkinsa nurin päin, avasi kitisten nuuskarasiansa, teki hullunkurisia niiauksia, mutta kaikki oli turhaan: Julia ei tänään tahtonut nauraa.

Kun he olivat jääneet kahden kesken, sulki Julia oven, asetti vanhan herran sohvaan istumaan ja jäi itse hänen eteensä seisomaan.

-- "Kuulkaa, Nánásy setä! Minä aion mennä naimisiin".

Puhutellun kasvot osoittivat hämmästystä ja odotusta.

-- "Teidän täytyy vielä tänäpänä lähteä ----'iin, käydä ala-ispán'in luona ja häneltä pyytää naimakirjaa minulle. Sieltä ette saa palata takaisin, vaan täytyy teidän suoraa päätä matkustaa Pest'iin ja toimittaa kaikki, mitä häiksi tarvitaan -- te ymmärrätte sen paremmin kuin minä -- niin että se on tehty tästä päivästä viikon perästä, sillä silloin pitää kaikki järjestyksessä oleman".

-- "Te voitte luottaa minuun, enkelini. Ennen kolmen päivän kuluttua joko on kaikki täällä taikka saatte kuulla, että Nánásy setä on kuollut".

-- "Pestissä tulee teidän myöskin mahdollisimman lyhyimmässä ajassa teettää minulle morsiushame".

-- "Uskokaa se vaan minulle, enkeliseni. Minä itse etsin kuuluisimmat neulojat, joita ylhäisimmät naiset ja näyttelijättäret käyttävät, Kereszesy'n tahi Sónári'n, ja ellen minä viikon päästä tuo loistavinta morsiuspukua, kuulututtakaa perääni sanomalehdissä, niinkuin kadonnutta sylikoiraa, josta rehellinen löytäjä saapi viisi florinia".

-- "Sen ohessa on teidän kirjoittaminen kirje sukulaisilleni ja kutsuminen heitä tästä päivästä viikon taa pidettäviin häihini, mutta siihen on teillä vielä aikaa Pestissä. Astukaa nyt vaan heti vaunuihin ja lähtekää".

-- "Kyllä, lintuseni, serkkuseni. Mutta mitä kirjoitan sukulaisillenne, mitä?"

-- "No, mistähän olemme puhuneet? Sitä, että menen naimisiin".

-- "Niin! mutta kenen kanssa?"

-- "Onko sekin tarpeellista tietää?"

-- "Hahhahha! Sehän on pääasia koko jutussa".

-- "Kummallista! No, kirjoittakaa siis: Kálmán Sós'in[17] kanssa".

-- "Kálmán Sós? Kálmán Sós? Minä olen jo kerran kuullut sen nimen. Kuinka se kirjoitetaan? Kahdella o'lla vaiko kahdella s'llä?"

-- "Kirjoittakaa kuinka tahdotte".

-- "Kuka, kummoinen on tämä kunnon nuori mies?"

Julia vastasi yksivakaisella huokauksella "runoilija".

-- "Ja muutoin?"

Julia katsahti puoleksi suuttuneena puoleksi kummastuneena vanhukseen, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "kuinka yksinkertaiset vanhat ihmiset sentään ovat" ja lausui, ynseästi olkapäätään kohottaen:

-- "Minusta on kohtalo ollut tarpeeksi antelias, kun se jollekin antoi rikkaan hengen rikkaan viran sijasta".

Nánásy ei ymmärtänyt tätä, sentähden tyytyi hän vastaukseen ja täydensi sitä itse seuraavalla tavalla: Joku nälkäytynyt raukka, tanssimestari tahi komediantti tahi joku muu sentapainen oiva otus, jonka Julia on valinnut miehekseen sentähden, että voisi häntä sitä helpommin hallita.