Chapter 4
Julia jätti vanhan herran miettimään ja rupesi omalla kädellään kokoilemaan matkalle tarvittavia kapineita ja niitä vaununlaatikkoon asettamaan; parranajoneuvot pani hän erinäiseen lippaasen; taskukirjaan kirjoitti hän mitä ei saisi unhottaa, pisti siihen lukematta tukun pankinsetelejä ja antoi sen Nánásy sedälle; hän auttoi itse ukon ylle vanhaa takkia ja bundaa, veti hänen korvillensa matkalakin ja antoi hänen tuskin vetää henkeänsä, ennenkuin oli saanut hänen istumaan esille ajettuihin vaunuihin, jottei hän saisi aikaa kellekään laverrella tuota tuoretta salaisuutta.
Mutta ennenkuin Nánásy setä oli ajanut kaupungin lävitse, kohtasi hän pari kolme tuttua herraa, ja jottei salaisuus lävistäisi hänen kylkeänsä, kertoi hän sukkelaan heille, vaunuistaan ulos nojautuen, että hänen serkkunsa menee naimisiin, ottaa jonkun nuoren tuntemattoman miehen, lähettää nyt hänet ala-ispán'in luokse naimakirjaa hankkimaan sekä Pestiin vaatteita ja torttuja toimittamaan.
Tunnin perästä puhui sentähden jokainen koko kaupungissa noista salaisista häistä ja arveli, kuka tuo onnellinen ylkämies lienee, sillä Nánásy setä ei ollut ilmoittanut hänen nimeänsä -- säästäväisyydestä, jotta hänellä takaisin tullessaankin olisi jotain kertomista.
Julia palasi takaisin saliinsa siinä rauhallisessa tunnossa, että oli asiansa hyvin toimittanut, ja antoi palvelijoillensa käskyn olla ketäkään sisään laskematta, paitsi Kálmán'in.
Ennen pitkää kuului askelia porstuasta; Julia yritti antamaan kasvoillensa mitä miellyttävimmän katsannon, tuntiessaan nämät askelet, sillä rakastuneet ihmiset tuntevat saapasanturain kopinastakin valitsemansa. Tässä kohdin voittavat rakastuneita ainoastaan sanomalehdentoimittajat, jotka askelten äänestä porstuassa voivat päättää, tuleeko posti tilausrahoilla vaiko joku runoilija värsyillä.
Juliassa oli maneetti-voima päinvastainen. Hän odotti runoilijaa, ei postia, eikä hän pettynyt. Kálmán Sós avasi oven.
Hän oli miellyttävä, kalpea, nuori mies. Se ei hänessä ollut miellyttävää, että hän oli kalpea, vaan se, että hän tuli ovesta sisään semmoisella katsannolla kuin Hamlet pääkallolla, ja astui intomielisillä askelilla Julian eteen, nosti hänen kätensä huulillensa ja piti sitä siinä kauan, ehkä pitäisi sitä vielä nytkin, ellei Julia olisi puhutellut häntä ja tarttunut hänen käteensä.
-- "Vaivaako teitä jotain, Kálmán, koska olette noin murheellinen?"
-- "Murheellinen olen, se on totta", vastasi runoilija; "niinkuin Leviathan, joka kävi iloisessa enkeliseurassa ja jonka otsaan jo oli kirjoitettu, että hän oli taivaasta alas syöstävä".
-- "Herran tähden!" sanoi Julia säikähtyen, "mikä onnettomuus teitä uhkaa?"
-- "Ei mikään, ei mikään", sanoi Kálmán rauhallisesti, mutta semmoisella katsannolla, josta saattoi hirmuisinta aavistaa, ja vaipui suurella teateri-hermottomuudella nojatuoliin.
-- "Vaan ihan varmaan teitä joku paha vaivaa!" huusi nainen todellakin pelästyneenä; "minä pyydän, minä vaadin teitä sitä minulle ilmaisemaan".
Runoilija tarttui taas juhlallisesti Julian käteen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
-- "Uskotteko aavistuksia?" kysyi hän kolkolla äänellä.
-- "Kuinka niin?"
-- "Eikö teillä ole kokemusta siitä tunteesta, joka on jotakin unelman tapaista, vaikka olemme hereillä? Iloisimmillaan ollessamme tuntuu yht'äkkiä, ikäänkuin joku kylmä käsi pyyhkisi kasvojamme, niin että aloitettu nauru jäätyy huulillemme, ja ikäänkuin äkki-arvaamatta näkisimme edessämme taikapeilin, josta omat kasvomme tirkistävät vastaamme vaaleina, synkkinä, tahtoen sanoa: älä iloitse!"
-- "Älkää lausuko tuommoisia", keskeytti häntä Julia, jonka hermoja tämmöinen runollisuus ahdisti: "semmoisista ei ole hyvä puhua. Puhukaamme ennemmin häistämme. Oletteko jo saanut kirjeen sukulaisiltanne?"
Kálmán Sós'in katsanto meni Lord Byron'in kaltaiseksi ja hän lausui tuijottavin silmin:
-- "Te olette onnellinen; oi, te olette vielä lapsi ja saatatte iloita kaikista".
-- "Olkaa vaiti! Olenhan minä teitä vanhempi koko viisi vuotta, jos ei enemmän".
-- "Oi, Julia, vuodet eivät tee aikaa. Te olette kahdeksankolmatta vuotinen lapsi, minä neljänkolmatta vuotinen ukko. Se ei ole vanhin, joka on kauimpana kehdosta, vaan se, joka seisoo likimpänä hautaa. Päivien luku ei tuota ryppyjä kasvoihin, vaan päivien suru. Minä olen kärsinyt niin paljon, että siinä olisi kylläksi viidenkymmenen vuoden elämälle".
-- "Kálmán parka!" huokasi Julia, runoilijan olkapäätä vastaan nojautuen. Hän oli kyllä hellätuntoinen, ollaksensa kysymättä, mitä peijakasta hän niin paljon kärsinyt oli. Muutoin olisi Kálmán siihen vastannut, ettei ihmiskorvain ole hyvä sitä kuulla.
-- "Katsokaa", jatkoi Kálmán, "tällä hetkellä, jolloin minä näen taivaallisia kasvojanne, sydämeni pitäisi leimua siitä ajatuksesta, että saan omistaa teidät, teitä ijäti omakseni kutsua, näyttää joku jääkylmä huokaus sieluuni kuiskaisevan: älä iloitse, kaikki on epätietoista auringon alla".
-- "Mutta tämä on jo varmaa, sillä minä olen lähettänyt naimakirjaa tuomaan ja viikon päästä ovat sukulaisemme täällä ja me vietämme häitämme".
-- "Hoh! Viikon päästä? Tiedättekö, että silloin on elokuun kolmastoista päivä?"
-- "Minä en ole katsonut kalenteriini".
-- "Oi, Julia! Luvulla kolmetoista on hirmuinen vaikutus kohtalooni. Kaikki onnettomuudet ovat kohdanneet minua kuukauden kolmantenatoista päivänä".
-- "No, sitte pidämme häät sen edellisenä päivänä".
-- "Te puhutte semmoisella uskalluksella, kuin pitäisitte kohtalon kättä omassa kädessänne".
-- "No niin, jos minä tahdon, ja myös te tahdotte, saamme mielestäni siitä uskalluksella puhua".
Kálmán kohotti, nämät sanat kuultuansa, silmänsä, nosti etusormensa pystyyn ja viittasi ylöspäin, niin että Julia rupesi luulemaan, että hän oli keksinyt jonkun hämähäkin-verkon, joka riippui alas laelta, ja näytti sitä hänelle.
-- "Meidän ylitsemme vallitsee kohtalo, ja kohtalo on oikullinen. Särjetyt sydämet, hävitetyt toiveet ovat rakkaimpia uhreja, jotka häntä huvittavat. Oi Julia, te olette onnellinen, jos ei sydämeenne ole tunkenut noita maneetillisia tunteita, jotka täyttävät ajatuksenne huomispäivän aavistuksilla, jos rinnassanne ei löydy niitä taikakieliä, joita kohtalon ankara käsi soittaa; muuten olisivat teidänkin kasvonne oppineet minun haavoistani kalpeuden".
Julia alkoi jo kyllästyä kaikkeen tähän mielikuvitukseen, maneettisuuteen ja muihin senlaisiin kivulloisiin aavistuksiin, ja antaaksensa kanssapuheelle toisen suunnan, istui hän pianon ääreen ja rupesi soittamaan kaunista fantasiaa.
Kálmán nojautui sen tuolin selkää vastaan, jolla Julia istui, ja näytti synkistynein kasvoin tulevaisuuteen katsovan; hänen tukkansa nousi pystyyn, hänen silmänsä säihkyivät; sitte laski hän käsivartensa ristiin ja antoi pään vaipua rintaa vastaan; uudestaan nojautui hän tuolia vastaan ja kallisti päänsä kätensä nojaan; lopuksi hän ei enää voinut hillitä tunteittensa painoa, vaan löi kättään otsaa vastaan ja huudahti suurimmalla intoisuudella:
-- "Oi, tämmöistä hetkeä! kuulla tätä laulua -- syleillä sinua -- ja kuolla yhdessä, käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan -- hengittää sielunsa toinen toiseensa! -- Haluatko sinä kuolla minun kanssani, oi Julia?"
-- "Kyllä, jahka ensin tulemme oikein vanhoiksi, silloin se varmaankin on ihanaa, mutta anna meidän vielä elää vähäisen".
Kálmán katseli säälivin silmin Juliaa, katkeruudella havaiten, kuinka alhaisella kannalla sen naisen sielu seisoo hänen omaansa verraten, joka ei voi käsittää, mikä hirveä autuus siinä on, että saa kuolla yhdessä -- vaikk'ei meitä mikään vaivaa. Harva ihminen kykenee tätä käsittämään.
Sen jälkeen ei Kálmán enää puhunut ainoatakaan sanaa, hän astui muutamat kerrat edes takaisin salissa, niinkuin kuleksiva aave, jonka ainoa intohimo on eläviä ihmisiä peloittaa; sitte otti hän äkisti hattunsa ja astui itsemurhaajan katsannolla Julian eteen, sydäntä kauhistuttavalla äänellä lausuen:
-- "Herran haltuun! Suokoon taivas, etteivät aavistukseni toteutuisi".
Tämän sanottuaan raasti hän itsensä irti morsiamensa käsistä, oli raastaa ovenkin irti saranoista ja syöksyi hurjistunein kasvoin ulos.
Julia raukka joutui aivan epätoivoon ja rupesi pelkäämään kaikenlaista pahaa. Hän lähetti sentähden palvelijan hänen jälkeensä pitämään vaaria, ettei hän tekisi itselleen mitään vahinkoa, eikä rauhoittunut ennenkuin tämä tuli takaisin sillä tiedolla, että kunnioitettu herra kasinossa syö häränpaistia sipulin kanssa, josta palvelijan mielestä saattoi päättää, että hän tänään tuskin enää ryhtyy naisten kanssa puheisin.
Tästä puoliksi tyyntyneenä sai Julia jälkeen puolen päivän vastaan-ottaa lukemattomia tervehtijöitä, kaikenlaisia ihmisiä, vieläpä hänen hämmästykseksensä semmoisiakin, jotka eivät pariin kolmeen vuoteen olleet astuneet hänen kynnyksensä ylitse. Nämät koettivat viittauksilla ja neuvoilla nuuskia ja ilmi saada sitä salaisuutta, jonka hän luuli olevan jo viiden peninkulman päässä kaupungista, ja yhdestä kummastuksesta toiseen joutuen, huomasi hän vihdoin, että jo koko kaupunki tietää hänen häittensä viettämisestä viikon perästä.
Vihdoin oli hän pakoitettu sulkemaan itsensä lukon taa kaikilta vierailta. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa kaunista, hellätuntoista kirjettä ylkämiehelleen, siliä hän käsitti nyt, kuinka hänen prosalliset muistutuksensa eivät muuta voineet kuin herättää epäsointua runoilijan ylevissä mielenkuvituksissa ja kuinka katkeria jälki-ääniä ne olivat jättäneet tähän henkeen, joka ei käynyt maallisissa saappaissa. Hän tahtoi sentähden sovittaa tätä rikostansa ja johdatti ajatuksensa noihin hullutuksiin, joita Kálmán oli esiin tuonut; hän koetti mieleensä kuvitella noita kummallisia tunteita, joita aavistuksiksi nimitetään ja jotka syntyvät ihmisessä, jos hän on vatsansa kylmetyttänyt tahi hän saapi nuhaa taikka hän tanssissa tuntee, että joku haka on aukenemaisillaan tahi pään koristus lähtee irti. Tämänkaltaisissa aavistuksissa kirjoitti hän kokoon tukuttain kuutama-juttuja, kun hänen kamarineitsynsä astui sisään ja toi kirjeen, jonka postiljoni vastikään oli hänelle antanut.
Julia otti harmistuneena kirjeen, joka tempasi hänet pois hänen aavistustensa sumusta, mutta heitettyänsä siihen silmäyksen ja tunnettuansa käsi-alan, joutui hän todellisten aavistusten alaiseksi, sillä kuvertilla oli Kálmán'in käsi-alaa.
Sykkivällä sydämellä piti hän kädessään tuota suljettua kirjettä. Mitä hän kirjoittanee? Armollinen taivas! Jos kirjeessä nyt seisoisi, että kun luen näitä rivejä, silloin jo niitten kirjoittaja...
Hän ei malttanut saattaa loppuun tätä hirveätä ajatusta, vaan viittasi äkisti kamarineitsyttä poistumaan ja avasi, yksinään jäätyänsä, vapisevalla kädellä kirjeen. Neljä tiheään kirjoitettua sivua näki hän edessään.
"Jumaloittu, ikuisesti unhoittumaton enkeli!
"Oletko koskaan taivaalla nähnyt kaksi tähteä, jotka seisovat niin likellä toisiaan, että paljaalla silmällä katsoen pitäisi niitä yhtenä ainoana ja jotka maailman luomisesta asti ovat kiertäneet toinen toisensa ympäri, muodostaen ihmeteltävän ilmiön tähtimaailmassa, mutta joista yht'äkkiä toinen, kaikkia hallitsevan kohtalon odottamattomasta sanasta, eroo toisesta ja vaeltaessaan taivaalla muuttuu pitkähäntäiseksi pyrstötähdeksi, jonka tehtävänä on kuljeksia ulkopuolella maailmaa ja myrskyä ennustavalla leimullaan peloittaa vapisevaa pientä tähtöstä..."
Julia ei malttanut lukea koko tätä tähtitiedettä loppuun asti, vaan riensi suorastaan loppuun ja luki mitä siellä seisoi.
"... koska isäni tahto on elämälleni rautainen kahle, joka pitää minua, niin, kuin Prometheusta kallioon, kiinni sidottuna ja hän vaatii, että otan Gábor Berkessyn, protonotariuksen tyttären vaimokseni, ei ole muuta neuvoksi, kuin kuolla taikka totella. Jos vaan itseeni katsoisin, olisi kuoleman valitseminen minulle autuus, mutta minä ajattelen sinua, jonka sielua semmoinen tapaus ijäksi kauhistuttaisi, ja sentähden tahdon elää ja totella, ainoastaan sinun tähtesi, ainoastaan sinun rauhasi vuoksi. Kyyneleet silmissä, kuoleman tikari sydämessäni kirjoitan sinulle nämät rivit: unhoita ijäksi minut, joka kuolen sinua muistaen.
Kálmán Sós."
Julia oli kuin kuusta pudonnut.
Tämäkö oli se kuoleman-aavistus, se maneettisuus, ne salaperäiset mielenkuvitukset, että hän tahtoo naida toisen?
Seuraavana hetkenä otti nainen kylmäverisesti kirjeen ynnä omansa kanssa ja heitti ne, viitsimättä niitä edes rikki repiä, kaminiin.
Hän soitti.
Kamarineitsyt tuli sisään. Julia kirjoitti muutamia sanoja ja sulki ne sinetillä.
-- "Palvelijan tulee heti hankkia ratsastava sananlennättäjä, joka lähteköön herra Nánásyn perään ja, jos hän vielä tapaa hänet ala-ispán'in luona, antakoon hänelle tämän kirjeen, mutta jos hän ei enään ole siellä, rientäköön hänen jälissään Pestiin ja hakekoon häntä 'Kultaisesta Kotkasta', jossa hänen on tapa asua. Palkintoa älköön säästettäkö".
Koko kaupunki oli jo täytetty uutisella, että Julia menee naimisiin; onneksi ei vielä kukaan tietänyt, kenen kanssa.
Sillä tavoin uhkaa Gábor Berkessyn tytärtä jo kolmannelta taholta onni. Kuinka tämä hupaisa kilpailu on päättyvä, siitä saamme aikanaan, asian kehitystä myöten, tietoa.
IV.
Herra Gábor Berkessy setäni oli noin kuudenkymmenen iällä oleva nuori mies, jonka hiukset ja viikset jo olivat lumivalkeat, mutta jonka sielu oli jäänyt niin nuoreksi kuin jos hän vasta olisi kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän oli seura-elämän henkenä; aina leikillinen ketäkään loukkaamatta; hänen tarinansa olivat kuuluisat koko ympäristössä, ja jos hän aterian loppupuolella toi esiin pari semmoista, sai hän kaikki ihmiset koko seurassa semmoiseen nauruun purskahtamaan, että he olivat tuolilta kaatua, joka on verrattoman hyvä asia pitkän syömingin jälkeen. Jos hän sitte itsekin rupesi nauramaan, saattoi koko kaupunki kuulla sen, sillä tätä ukkosenjylinän tapaista naurua voisi verrata ainoastaan jalopeuran nauruun, jos sen olisi tapa nauraa. Kun Szeged'issä oli näyttelijöitä ja hän sattui näkemään jotakin hullunkurista näytelmäkappaletta, tapahtui usein, että näytäntöä täytyi keskeyttää hänen tähtensä. Alussa nauroi hän vaan verkalleen: -- ha! haha! -- haha! piti nenäliinan suunsa edessä, koetti näyttää yksivakaiselta, oli yskivinään, kunnes hän vihdoin, ikäänkuin pommi olisi räjähtänyt rikki hänessä, purskahti hirveään hohotukseen: hahhahhahhaha!!! Kyynelet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän löi nyrkkejään edessään olevaan penkkiin, tömisti lattiaa, veti puoleensa katselijain huomion ja nämät taas näyttelijäin, niin että kun joku näyttelijä kuuli ensimmäisen "ha'n", riensi hän lausumaan sanottavansa, sillä sittemmin ei tullut kysymykseenkään, että hän enään olisi saanut suunvuoroa.
Että minä näin paljon puhun Gábor Berkessy setäni nauruntaidosta, tulee siitä, että se mielestäni ei ainoastaan ole todistuksena hyvistä keuhkoista, vaan myöskin hyvästä sydämestä, ja tästä olikin tuo kunnon mies tunnettu koko ympäristössä. Koko hänen ulkomuotonsa kuvasi tarkasti hänen luonnettansa: nuot ystävälliset, pyöreät kasvot; nuot iloiset silmät; nuot liikkuvat, tuuheat, valkoiset kulmakarvat; tuo punainen, täysihampahinen suu; nuot valkoiset viikset punaisilla kasvoilla, ikäänkuin olisi lunta ruusunlehdille satanut, ja tuo silminnähtävä, jokaisessa kasvonmurteessa ilmestyvä sydämen hyvyys antoivat hänelle niin luottamusta herättävän katsannon, että oli mahdotonta olla hänen seurassaan viihtymättä, ja jos istui häntä vastapäätä, rohkaisi jouluteinikin mieltänsä.
Tämä hyvä herra oli kolmenkymmenen vuoden iällä naimisiin mennessään. Hänellä oli hyvä, lempeä puoliso, jonka kanssa hän eli kaksitoista vuotta erinomaisen onnellisessa avioliitossa, jossa heille ei kuitenkaan syntynyt mitään lasta. Vasta silloin, kun he eivät enää sitä odottaneet, ilmestyi tuo myöhästynyt siunaus pienen tyttösen muodossa.
Onnellinen pariskunta tuli tästä kahta onnellisemmaksi. Pikku Linácska'sta[18] tuli heidän ilonsa, silmäteränsä, toivonsa, ylpeytensä, heidän molempien. He osoittivat hänelle ylenmäärin rakkautta, hellyyttä, hyväilyä; kysyivät kaikissa hänen mieltään, hemmoittelivat häntä, pukivat hänet koreihin vaatteisin, riensivät täyttämään hänen toivomuksiansa, mutta -- kummallinen luonnon sattumus! -- tuo ainoa lapsi ei turmeltunut kaikesta tästä hellästä hemmoittelusta, vaan pikemmin teki se hänet vielä lempeämmäksi, suloisemmaksi. Äiti saattoi yhdellä silmäyksellä ohjata häntä, eikä hän tuntenut suurempaa iloa, kuin tehdä vanhempiensa mieliksi. Häneen tuhlattu hellyys ja rakkaus löysi hedelmällisen maan hänen sydämessään, joka maksoi kaikki moninkertaisesti takaisin, aivan päin vastoin kuin useimmat muut hellitellyt luonteet, jotka tavallisesti ovat etikan kaltaisia, joka tulee sitä happamemmaksi, jota enemmän sokeria siihen sekoitetaan.
Tuskin kymmenen vuoden iällä kadotti hän äitinsä, joka on onnettomin kohtaus, mikä nuorta tyttöä saattaa kohdata, sillä isän huolenpito ei koskaan korvaa äidin hellyyttä; paljon jääpi isältä huomaamatta, valvomatta, jota äidin tarkkaava silmä ei laiminlyö. Mutta tämä kohtaus ei muuttanut Linaa toisenlaiseksi, hän tuli vaan vakaisemmaksi sen jälkeen. Taloudelliset toimet vieritettiin nyt vähitellen hänen hartioilleen, ja nämät ovat nuorten naisten luotettavin vartija. Ne antavat hänelle työtä, kääntävät häntä yksivakaisuuteen, opettavat häntä itseänsä kunnioittamaan, hävittävät teeskentelyn, ulkokultaisuuden ja tämä viepi elämään.
Pienestä tytöstä oli kasvanut solakka neito. Hänen hyvyydestään ja suloisuudestaan puhuttiin kaikkialla; se myöskin hyvin tiedettiin, että hänen isänsä oli jotensakin varakas, niinkuin sitä näyttää todistavan sekin seikka että, niinkuin jo tiedämme, kolme kosijaa yhtä haavaa oli matkalla Gábor Berkessy sedän luokse.
Vihdoin täytyy minun ilmoittaa, että tämän hyvän, suloisen, lempeän tytön ulkomuoto ei ollut semmoinen, jota runollisen kielen on tapa kauniiksi nimittää.
Nuot herrat runoilijat ovat todellakin sangen epäkohteliaita maailmaa kohtaan. Heidän mielestään on ainoastaan sillä, joka on täydellinen kaunotar, oikeus tulla onnelliseksi, mutta kaikki ne naiset, joiden kasvoja ei käy ruusuihin ja liljoihin vertaaminen, eivät ole syntyneet muun vuoksi, kuin tullaksensa petetyiksi taikka lisäkaluna rahojensa kanssa pois annetuiksi; ilman rahatta niitä ei muka voi romaneissa käyttää.
Mutta elämä todistaa tämän vääräksi: perheellisen onnen näemme kukoistavan semmoisissakin kodeissa, joissa naisia ei kuvata kalentereihin, ja rakkaus, tuo hellä, runollinen henki, etsii nöyriä, vaatimattomia olentoja, levittäen suloutta, hempeyttä, haaveksivaisuutta niille kasvoille, joita luonto ei ole tehnyt maalarien malleiksi ja joista, jos sitä täytyisi selittää, tuskin voisi sanoa, mikä niissä on niin viehättävää. Jos he liikkumatta seisovat edessämme, käännymme kylmällä välinpitämättömyydellä pois heistä, mutta kun he ryhtyvät puheisin, kun hymyilevä, viehkeä, lempeä, myötätuntoinen mielen-ilmaus kuvautuu heidän kasvoillansa, syntyy meissä omituinen viehätys; kasvot, jotka luonto oli jättänyt kalpeiksi, huulet, silmät saavat jotakin uutta suloa, sielu osoittaa voimansa ruumiin ylitse, peittäen tämän vaillinaisuudet ja loihtien kauniiksi mitä ei sitä ollut -- mutta tätä havaitaksensa tarvitaan myöskin sielua.
Linka'kin oli niitä naisolentoja, joita luonto ei ollut ulkonaisella ihanuudella varustanut. Kaikeksi onneksi ei luonto salli kenenkään tulla siihen itsetuntoon, että uskoisi olevansa ruma. Se olisi suuri onnettomuus ja saattaisi tehdä ihmisen sangen huonoksi. Tuskin löytynee niin hyväsydämistä ihmistä, ettei hän peiliin katsoessaan tietäisi itsessään löytää jotakin, joka tekee hänen kasvonsa miellyttäväksi ja jonka muutkin, häntä kauemman aikaa tarkastettuaan, voivat huomata. Nämät mietteet eivät tosin ensinkään pidä yhtä klassillisten käsitysten kanssa, ja kaunotiede varmaankin kauhistuu sitä väitettä, että sekin, joka ei ole kaunis, voi tulla runouden esineeksi, mutta mitä sen tekee, että ihminen on niin paljon lisääntynyt maan päällä, jotta hän kirjavain kansakuntain joukossa on kokonansa menettänyt olympillisen yhdenmuotoisuuden, että neekerin ja lappalaisen mielestä hänen vertaisensa on kaunis, ja että vielä löytyy semmoisiakin uskalikkoja, jotka väittävät, että henkikin voipi olla kaunis.
Kaikesta tästä puheesta et saa ikävystyä, arvoisa lukijani, sillä tiedäthän sen hyvin, että olemme tulleet tänne kosio-matkalle, ja sentähden täytyy sinun kärsivällisesti kuulla ja nähdä kaikki, jottet turhaan olisi itseäsi tänne vaivannut.
Aamu on juuri koittamaisillaan, kellonääni kuuluu kylässä. Nousevan auringon ensimmäiset säteet lankeevat talon akkunoille ja viheriät varjostimet vedetään yksi toisensa perästä ylös; ainoastaan kaksi pysyy alhaalla, niitten takana nukkuu vielä vanha herra. Raitis aamu-ilma täyttää huoneet, jotka jo ovat siivotut niinkuin niissä olevat vanhat, arvossa pidettävät huonekalutkin. Vastapäätä akkunoita seisoo iso kenkki lakeeratuilla, koristetuilla ovilla, joitten pylväitä kannattaa kullatut enkelit; sen sisässä on posliineja ja hiotuita laseja, niitten joukossa sekin, josta veikkomme isoäiti siitä ajasta alkaen, jolloin hän oli ollut morsiamena, kahdeksankymmenenteen toiseen ikävuoteensa asti oli juonut. Hellä huolenpito, joka on säilyttänyt lasia kahdeksaankymmeneen kahteen vuoteen asti, edes korvia rikki lyömättä! Sen vieressä seisoo korkea kaappi kirsikkapuusta, kolmellakymmenellä kahdella ulos vedettävällä laatikolla, jossa kussakin oli pronssinen, rengasta suussaan pitävä jalopeuran-pää; tämän taideteoksen oli eräs skythalainen nikkari tehnyt. Kummallakin puolella seisoi kaksi esiripulla varustettua sänkyä, joitten varjostimiin oli sangen sievästi painettu peuran-jahdin kuva. Noilla yhteen läjätyillä patjoilla ja tyynyillä ei kukaan makaa, mutta siitä huolimatta viedään ne joka iltapäivä, kun aurinko paistaa, portaille tuulettumaan. Molempien akkunain välissä seisoo vanha peili, jonka raami oli koristettu peililasin palasilla; sen alla on musta nahkasohva, jota käy irti ottaminen, ja tämän yläpuolella seinässä immortelli-kukista tehty seppele, joka lienee ainakin puolen vuosisadan vanha. Toisessa nurkassa on pähkinäpuu-kaapissa iso seinäkello, jonka naksutus harvoin herkeää, sillä ei mene ainoatakaan päivää, jona sitä ei tarkasti vedettäisi ylös; toisessa nurkassa taas seisoo korkea rukki, jota isoäidin entisaikoina oli tapa kehrätä ja jota siitä asti on pidetty semmoisessa kunniassa, ettei sittemmin kukaan ole sitä käyttänyt.
Tämä oli toinen huone.
Vielä täytyy sinun, arvoisa kosija, tietää sekin, että kenkin ala-osastossa on hopeiset pöytäkalut neljällekymmenelle kahdeksalle hengelle, vaikk'eivät ne näy, ja että kaapin laatikot ovat täpö täynnä lumivalkeita pöytä- ja käsiliinoja; niillä voisi varustaa kokonaisen ravintolan-pidon.
Menkäämme nyt toiseen huoneesen.
Tämä on uusimman muodin mukaan huonekaluilla varustettu. Gábor herra oli eräänä nimipäivänä ihastuttanut tytärtänsä sillä, että hän tämän tietämättä oli hankkinut huoneesen uuden-aikaiset huonekalut: mukavia nojatuoleja ja pehmeitä sohvia, joihin myöhemmin tuli lisäksi pianokin; peräpuolella seisoi lasinen sifonieri, täynnä nimi- ja muina juhlapäivinä saatuja sieviä korukaluja. Kirjaellut matot olivat kaikki talon tyttären omaa tekoa, jolla sen ohessa, että hän piti taloutta erinomaisessa järjestyksessä, oli aikaa hienoihin käsitöihinkin, siten että hän jakoi tuntinsa niin, ettei yksi asia estänyt toista.
Pieneltä ompelupöydältä ei puuttunut kirjallisuuden uusimpia tuotteitakaan, ja kauniisti toinen toisensa viereen laskettuina saattoi siinä nähdä "Athenaeum'in" ynnä "Regélö'n" (Kertoilijan) ja "Honnüvész'in" (Kotimaan taiteilijan) kanssa, jotka siihen aikaan edustivat Unkarin aikakautista kaunokirjallisuutta.