Part 4

SOLNESS. Oh, jonkun verran on tullut hankituksi.

HILDE. Luetteko Te oikein kaikkia noita kirjoja?

SOLNESS. Ennen muinoin koettelin. Entä Te, luetteko kirjoja?

HILDE. En toki! Johan nyt -- en enää. Sillä minä en löydä niistä selvyyttä kuitenkaan.

SOLNESS. No juuri samoin on minunkin laitani.

(_Hilde_ kiertelee huoneessa, pysähtyy pienen pöydän ääreen, avaa piirustussalkun ja selailee piirustuksia.)

HILDE. Tekö olette piirustanut kaikki nämä?

SOLNESS. En, ne on tehnyt eräs nuori mies, joka minulla on täällä apuna.

HILDE. Joku, jonka Te itse olette opettanut?

SOLNESS. No, niin, kyllä kai hän on jotain minultakin oppinut.

HILDE. (asettuu istumaan). Sitten hän mahtaakin olla kovin taitava? (Katselee hetkisen erästä piirustusta.) Eikö olekin taitava?

SOLNESS. Oh, ei hullumpi miehekseen. _Minun_ tarpeihini, kyllä --

HILDE. On varmaan! Hän on tavattoman etevä.

SOLNESS. Luuletteko sen huomaavanne piirustuksista?

HILDE. Pyh, -- variksenvarpaita! Mutta kun hän kerran on ollut Teidän opissanne, niin --

SOLNESS. Oho, _senkö_ vuoksi --. Niitä on paljon, jotka ovat olleet minulla opissa. Ja heikkoja heistä on _silti_ tullut.

HILDE (katselee _Solnessiin_ ja pudistelee päätänsä). Ei, vaikka surma perisi, minä en ymmärrä, että te voitte olla niin tuhma.

SOLNESS. Tuhma? Olenko minä sitten niin kovin tuhma?

HILDE. Kyllä, sitä te todella olette. Että te viitsitte uhrata aikaanne opettaaksenne noita nuoria nulikoita, se minua --

SOLNESS (hätkähtää). Entä sitten? Ja miksi se ei kelpaisi?

HILDE (nousee, puolittain vakavasti, puolittain hymyillen). Hyi sellaista; ei toki, rakentaja! Mitä _se_ toimittaa! Kenelläkään muulla kuin Teillä ei pitäisi olla lupaa rakentaa. Teidän pitäisi saada tehdä sitä aivan yksin. Tehdä itse kaikki. Nyt sen saitte kuulla.

SOLNESS (tahtomattaankin huudahtaen). Hilde --!

HILDE. No niin?

SOLNESS. Mistä ihmeestä te olette johtunut sitä ajattelemaan?

HILDE. Onko se Teidän mielestänne pähkähassu ajatus?

SOLNESS. Ei. ei _silti_. Mutta nytpä sanon teille jotakin.

HILDE. No niin?

SOLNESS. Minä täällä -- alinomaa -- hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä -- haudon yhä sitä samaa ajatusta.

HILDE. Niin, se nyt minusta on varsin ymmärrettävää, se.

SOLNESS (katselee hieman pälyvästi _Hildeen_). Ja sen kai Te jo olette huomannut?

HILDE. En, en tosiaan.

SOLNESS. Mutta kun Te -- sanoitte uskovanne, että minä olin noin -- päästä vialla? Noin, eräässä seikassa --?

HILDE. Oh, minä ajattelin silloin aivan toista.

SOLNESS. Mitä toista sitten?

HILDE. Mitäpä siitä, olkoon se yhdentekevää.

SOLNESS (astelee yli permannon). Niin, niin, -- miten vain tahdotte. (Pysähtyy ulkoneman aukkoon). Tulkaahan tänne, niin näytän teille jotakin.

HILDE (menee lähemmäksi). Mitä sitten?

SOLNESS. Näettekö, tuolla puutarhassa --?

HILDE. Niin, mikä siellä?

SOLNESS (osoittaa ulos). Aivan tuon suuren kivenlouhospaikan yläpuolella --?

HILDE. Tuo uusi talo, sitäkö tarkoitatte?

SOLNESS. Niin, rakenteilla oleva talo. Jo melkein valmis.

HILDE. Siinä on tavattoman korkea torni, mikäli näen.

SOLNESS. Telineet vielä ympärillä.

HILDE. Onko se teidän uusi talonne?

SOLNESS. On.

HILDE. Se, johon te pian muutatte?

SOLNESS. Niin.

HILDE (katsoo _Solnessiin_). Onko siinäkin talossa lapsenkamareita?

SOLNESS. Kolme, niinkuin täällä.

HILDE. Eikä lapsia.

SOLNESS. Ei tulekaan.

HILDE (suu puolittain hymyssä). Hm. eikös ollutkin niinkuin jo aavis --!

SOLNESS. Aavistitte, että?

HILDE. Että Te olette -- hiukan -- hullu kuitenkin.

SOLNESS. Tätäkö asiaa Te ajattelitte.

HILDE. Niin, noita lapsenkamareita, tuolla, jossa olin yötä.

SOLNESS (alentaen ääntänsä). Meillä _on ollut_ lapsia. -- Alinella ja minulla.

HILDE (katsoo jännityksessä _Solnessiin_). On _ollut_ --!

SOLNESS. Kaksi pikku poikaa. Molemmat he olivat saman ikäisiä.

HILDE. Kaksoiset siis.

SOLNESS. Niin, kaksoiset. Siitä on nyt yksitoista -- kaksitoista vuotta.

HILDE (hellävaroen). Ja ne molemmat ovat siis --? Niitä kaksoisia ei Teillä ole enää?

SOLNESS (sisäisesti liikutettuna). Meillä oli ne ainoastaan noin kolmisen viikkoa. Tahi tuskin sitäkään. (Välittömästi huudahtaen.) Oi, Hilde, miten sanomattoman hyvä on, että tulitte tänne! Sillä nyt viimeinkin olen saanut jonkun, jonka kanssa voin puhua!

HILDE. Ettekö sitten voi tehdä sitä -- _hänenkin_ kanssaan?

SOLNESS. En tästä asiasta. En sillä tavoin kuin minä tahdon ja minun _täytyy_. (Raskaasti). Enkä monesta muustakaan.

HILDE (hillitysti). _Sitäkö_ Te vain tarkoititte, kun sanoitte, että tarvitsitte minua?

SOLNESS. Lähinnä kai _sitä_. Eilen nimittäin. Sillä tänään en tiedä enää aivan varmaan -- (keskeyttäen puheensa). Mutta, tulkaa tänne istumaan. Asettukaa tuohon sohvaan, -- niin näette puutarhaan. (_Hilde_ istuutuu sohvan kulmaan. _Solness_ vetää tuolin lähemmäksi _Hildeä_.) Haluatteko Te sitä kuulla?

HILDE. Kyllä, minä kuuntelen Teitä kovin mielelläni.

SOLNESS (istuutuu). Sittenpä minä kerron Teille kaikki.

HILDE. Nyt näen minä sekä puutarhan että Teidät, rakentaja Solness. Kertokaa siis minulle! Heti!

SOLNESS (osoittaa kulma-ikkunaa). Tuolla mäellä, tuolla, -- jossa näitte äsken tuon uuden rakennuksen --

HILDE. Niin?

SOLNESS. -- siellä asuimme, Aline ja minä, ensimäiset vuotemme. Sillä siellä oli siihen aikaan vanha talo, joka oli ollut hänen äitinsä oma. Ja sen saimme äidin kuoleman jälkeen. Ja koko tuon suuren puiston saimme.

HILDE. Oliko siinäkin talossa torni?

SOLNESS. Ei tornin rahtuakaan. Se oli suuri, ruma puulaatikko ulkoa katsoen. Mutta kuitenkin sievä ja kodikas sisältä.

HILDE. Revittekö Te tuon vanhan ramun pois?

SOLNESS. Ei. Se paloi meiltä.

HILDE. Kaikkineen?

SOLNESS. Niin.

HILDE. Oliko se Teille suuri onnettomuus?

SOLNESS. Miten sen ottaa. Rakennusmestarina minä pääsin vauhtiin sen tulipalon avulla.

HILDE. No, entä --?

SOLNESS. Me olimme juuri siihen aikaan saaneet ne kaksi poikaa --

HILDE. Niin, nuo poloiset kaksoiset.

SOLNESS. Ne tulivat niin terveinä ja viihtyvinä maailmaan. Ja päivä päivältä ne kasvoivat, niin että saattoi ihan silmillä nähdä.

HILDE. Pikkulapset kasvavat nopeasti ensi aikoina.

SOLNESS. Oli ihanin näky, mitä olla voi, kun Aline lepäsi vuoteessa niiden kanssa. -- Mutta sitten se tulipalo-yö --

HILDE (jännityksessä). Mitä tapahtui? Sanokaa! Paloiko kukaan?

SOLNESS. Ei; ei palanut. Kaikki pelastettiin talosta vahingotta --

HILDE. No, mutta mitä sitten --?

SOLNESS. Peljästyminen oli täristänyt Alinea niin kauhean kovasti. Tulipalon hälinä, -- pako talosta -- suin päin, -- ja keskellä jäätävän-kylmää yötä --. Sillä täytyihän heidät kantaa ulos sellaisinaan, niinkuin he vielä olivat vuoteessa. Sekä hän itse että pikkuiset.

HILDE. Eivätkö ne kaksi sitten sitä kestäneet?

SOLNESS. Kyllä, _ne_ kestivät sen. Mutta Aline sairastui kuumeeseen. Ja se meni maitoon. Sillä hän tahtoi välttämättä imettää niitä. Sillä se oli hänen velvollisuutensa, sanoi hän. Ja meidän molemmat pikku poikamme, ne -- (pusertelee käsiään) ne -- oih!

HILDE. Ne eivät kestäneet _sitä_?

SOLNESS. Niin, ne _eivät_ sitä kestäneet! _Se_ riisti ne meiltä.

HILDE. Se mahtoi olla teistä kauhean kovaa.

SOLNESS. Kauheaa minustakin. Mutta kymmenen kertaa kovempaa Alinesta. (Puristaa kätensä nyrkkiin sisäisestä salatusta raivosta.) Oh, että sellaista saa tapahtua tässä maailmassa! (Lyhyesti ja lujasti.) Siitä päivästä alkaen, jolloin ne kadotin, olen rakentanut kirkkoja peräti vasten mielin.

HILDE. Ehkette mielellänne sitäkään kirkontornia siellä meidän puolessa?

SOLNESS. En. Tiedän sanoa, että minä olin sangen iloinen ja tuntui kevyeltä, kun olin saanut sen käsistäni pois.

HILDE. Sen _minäkin_ tiedän.

SOLNESS. Ja nyt minä en rakenna enää koskaan -- koskaan mitään sellaista! En enempää kirkkoja kuin niiden tornejakaan!

HILDE (nyökäyttää verkalleen päätänsä). Ainoastaan taloja, joissa ihmiset voivat asua..

SOLNESS. Koteja ihmisiä varten.

HILDE. Mutta sellaisia koteja, joissa on korkeat tornit ja viirit huipussa.

SOLNESS. Mieluimmin sellaisia. (Alkaa puhua keveämmällä sävyllä.) Niin, katsokaas, -- kuten sanottu, se tulipalo se auttoi minut siivilleni. Rakennusmestarin alalla, nimittäin.

HILDE. Miksi ette sano itseänne oikeaksi arkkitehdiksi, niinkuin muutkin?

SOLNESS. En ole opiskellut tarpeeksi perinpohjaisesti, joten en sitä ole. Mitä osaan, olen enimmäkseen itse mietiskellyt ja keksinyt.

HILDE. Mutta siivillenne te pääsitte?

SOLNESS. Tulipalon jälkeen, niin. Melkein koko puiston paloittelin huvilapalstoiksi. Ja siellä sain rakennella aivan miten itse tahdoin. Ja sitten edistyin tietysti vinhaa vauhtia.

HILDE (katselee tutkivasti Solnessia). Te mahdatte olla tavattoman onnellinen mies, te, jolla on tällaista.

SOLNESS (synketen). Onnellinen? Puhutteko _Tekin_ sillä tavoin? Niinkuin kaikki muutkin.

HILDE. Kyllä, sillä mielestäni teidän pitäisi olla. Kun Te vain voisitte olla ajattelematta noita kahta pikkulasta, niin --

SOLNESS (verkalleen) Niitä kahta, -- niistä ei ole helppo päästä erilleen Hilde.

HILDE (hiukan epävarmasti). Ovatko ne yhä niin kovasti haittana? Niin pitkät, pitkät ajat myöhemmin?

SOLNESS (katsoo tiukasti Hildeen, vastaamatta). Onnellinen mies. Te sanoitte.

HILDE. Hm. mutta _ettekö_ Te sitä ole, -- muussa suhteessa?

SOLNESS (katselee yhä edelleen Hildeä silmiin). Kun minä kerroin Teille tästä tulipalosta --

HILDE. Niin?

SOLNESS. Eikö siinä ollut eräs erityinen ajatus, johon Teidän huomionne voi kiintyä?

HILDE (miettii ympäri päänsä). En. Mikä ajatus se sitten olisi ollut?

SOLNESS (hillityn painokkaasti). Ainoastaan sen tulipalon avulla minä sain tilaisuuden rakentaa koteja ihmisille. Kodikkaita, lämpöisiä, valoisia koteja, joissa isä ja äiti ja lapsiliuta saattoivat elää siinä turvallisessa ja iloisessa tiedossa, että on ylen suuri onni elää maailmassa. Ja varsinkin onni, että on toistensa oma -- kaikissa, suurissa ja pienissä asioissa.

HILDE (innokkaasti). Niin, mutta eikö se Teille ole suuri onni, että Te voitte luoda sellaisia ihania koteja?

SOLNESS. Entä tuo hinta, Hilde! Kauhea hinta, jonka _minä_ sain maksaa _päästäkseni_ niitä rakentamaan.

HILDE. Mutta eikö sitä sitten voi mitenkään saada mielestä pois?

SOLNESS. Ei. Sillä päästäkseni rakentamaan koteja muille täytyi minun luopua, -- luopua ainaiseksi itse omasta kodista. Tarkoitan: saamasta kotia lapsiparvelle. Ja myöskin isälle ja äidille.

HILDE (varovasti). Mutta täytyikö Teidän siitä luopua? Ainaiseksi sanoitte?

SOLNESS (nyökkää verkalleen). Sen maksoi se onni, josta ihmiset juttelevat! (Hengittää raskaasti.) Se onni, -- hm, -- sitä onnea ei annettu halvalla, Hilde.

HILDE (samaan sävyyn kuin äskenkin). Mutta eikö sitä asiaa enää voisi korjata?

SOLNESS. Ei koskaan maailmassa! Ei koskaan. Sekin on tulipalon seuraus. Ja myöskin Alinen sairauden sittemmin.

HILDE (katsoo _Solnessiin_ epämääräisin ilmein). Ja kuitenkin Te laaditte noita lastenkamareita.

SOLNESS (vakavasti). Ettekö ole koskaan huomannut, Hilde, että kaikki mahdoton -- ikäänkuin houkuttelee, kutsuu Teitä?

HILDE (aprikoitsee asiaa). Mahdotonko? (Vilkkaasti). Kyllä! Onko Teidänkin laitanne niin?

SOLNESS. Kyllä, niin on.

HILDE. Niinpä on sitten pikku peikkoa _Teissäkin_?

SOLNESS. Miksi peikkoa?

HILDE. Miksi Te sitten sellaista nimittäisitte?

SOLNESS (nousee). Niin, ehkäpä olette oikeassa. (Kiivaasti.) Mutta eikö minusta _tulisi_ peikko, -- kun minulle aina ja alinomaa käy kaikessa näin! Aivan kaikessa!

HILDE. Kuinka tarkoitatte?

SOLNESS (hilliten sisäistä järkkymystään). Huomatkaa nyt, Hilde, mitä Teille sanon. Kaikki, mitä minä saavutin toimimalla, rakentamalla, luomalla jotakin kauneutta, lämpöistä ja turvallista kodikkuutta tarkoittavaa, -- jopa jotain suurenmoistakin -- (puristaa kätensä nyrkkiin.) Oh, eikö sitä ole kauhea ajatellakin --!

HILDE. _Mikä_ se niin kauhea on?

SOLNESS. Että minun täytyy nyt kaikkea sitä alinomaa mitata ja punnita. Maksaa siitä. Ei rahalla. Vaan ihmisonnella. Eikä pelkästään omalla onnellani. Vaan muidenkin. Niin, niin, huomaatteko sen, Hilde! _Sen_ on minun taiteilijalinnani maksanut minulle -- ja muille. Ja jok'ainoa päivä täytyy minun täällä nähdä, että se hinta maksetaan puolestani yhä uudestaan. Ja yhä uudestaan, -- samaa kiertoa!

HILDE (nousee ja katselee päätänsä kääntämättä yhä _Solnessiin_). Nyt Te ajattelette varmaankin _häntä_.

SOLNESS. Kyllä. Lähinnä Alinea. sillä hänelläkin oli elämäntehtävä. Aivan yhtä hyvin kuin minullakin omani. (Vapisevin äänin.) Mutta hänen elämäntehtävänsä, sen täytyi pilautua, sen täytyi pirstoutua, murskautua, -- että _minun_ tehtäväni pääsisi eteenpäin jonkinlaiseen suureen voittoon. Sillä, kuulkaapas, Alinellakin -- hänelläkin oli rakentajan lahjat.

HILDE. Hänelläkin? Rakentajan?

SOLNESS (pudistaa päätänsä). Ei talojen eikä tornien tai viirien, -- taikka muun sellaisen, mitä minä täällä harjoittelen --

HILDE. Niin, mutta _minkä_ sitten?

SOLNESS (hellästi liikutettuna). Lahjat rakentaa pieniä lapsensieluja, Hilde. Rakentaa lapsensieluja sellaisiksi, että niistä varttuisi sopusuhtaisia ja muodoiltaan jaloja ja kauniita. Että niistä nousisi soleita, täysikasvuisia ihmisiä. _Siihen_ Alinella oli taipumukset. -- Ja kaikki se, se on nyt tuossa! Käyttämättä -- ja käyttämättä ainaiseksi. Eikä hyödyksi mihinkään maailmassa! -- Aivan kuin sorakasa tulipalon perästä.

HILDE. Niin, mutta vaikka nyt niin olisikin --?

SOLNESS. Se _on_ niin. Se on. Minä tiedän sen.

HILDE. Niin, mutta _Te_ ette toki ole siihen millään tavoin syynä.

SOLNESS (luo häneen katseensa ja nyökäyttää hitaasti päätänsä). Siinäpä se onkin, se suuri ja kauhea kysymys. Siinä piilee se epäilys, joka kalvaa minua aina, -- yötä ja päivää.

HILDE. Ettäkö Te --

SOLNESS. Niin, oletetaan, että minä olisin siihen syynä. _Jollakin_ tavalla nimittäin.

HILDE. Tekö! Syynä tulipaloon!

SOLNESS. Kaikkeen. Aivan kaikkeen. -- Ja kuitenkin kai -- aivan viattomasti.

HILDE (katsoo huolestuneena _Solnessiin_). Oh, rakentaja Solness. -- kun Te tuollaista voitte puhua, niin Tehän olette -- sairas kuitenkin.

SOLNESS. Hm, -- en tule koskaan maailmassa oikein terveeksi _siinä_ suhteessa.

(_Ragnar Brovik_ avaa varovasti vasenta nurkkaovea. _Hilde_ kävelee jälleen edestakaisin.)

RAGNAR (nähdessään _Hilden_). Oh --. Anteeksi, herra Solness -- (aikoo vetäytyä takaisin ovesta)

SOLNESS. Ei ei, tulkaa vain. Niin siitä tulee selvä.

RAGNAR. Niin kyllä, -- se olisi hyvä!

SOLNESS. Isänne ei voi paremmin, kuulin täällä.

RAGNAR. Isäni menee nopeasti menojaan. Ja siksi pyydän Teitä hartaasti. -- kirjoittakaa pari hyvää sanaa puolestani johonkin piirustuksistani! Jotakin isän lukea ennenkuin hän --

SOLNESS (kiivaasti). Te ette saa puhua minulle enää noista piirustuksistanne!

RAGNAR. Oletteko niitä katsellut?

SOLNESS. Kyllä, -- olen katsellut.

RAGNAR. Ja niistä ei ole mihinkään? Eikä _minusta_ ole mihinkään?

SOLNESS. (karttelevasti). Jääkää Te vain tänne, Ragnar, Te saatte kaikki niinkuin itse tahdotte. Niin voitte naida Kaijan. Elää huolia vailla. Ehkä onnellisinakin. Kun ette vain ryhdy rakentelemaan.

RAGNAR. Niin, niin, sitten minun täytyy mennä kotiin ja sanoa se isälle. Sillä minä lupasin sen hänelle. _Täytyykö_ minun sanoa isälleni tällaista juuri ennen hänen kuolemaansa?

SOLNESS (sieluntuskissaan). Oh, sanokaa hänelle, -- sanokaa mitä tahdotte, minusta nähden! Parasta, ettette sano hänelle mitään. (Purkaen välittömästi.) Minä en voi menetellä muutoin kuin nyt menettelen, Ragnar.

RAGNAR. Saanko sitten ottaa mukaan piirustukset?

SOLNESS. Kyllä, ottakaa ne, -- ottakaa vain! Ne ovat tuossa pöydällä.

RAGNAR (menee pöydän luokse). Kiitoksia.

HILDE (laskee kätensä piirustussalkulle). Ei, ei antaa niiden olla.

SOLNESS. Miksikä niin?

HILDE. Sillä _minäkin_ tahdon katsella vähän niitä.

SOLNESS. Mutta Tehän _olette_ jo -- (_Ragnarille_.) No, jättäkää ne nyt sitten tänne.

RAGNAR. Mielelläni.

SOLNESS. Ja menkää heti kotiin isänne luokse.

RAGNAR. Niin, kai minun täytyy.

SOLNESS (aivan kuin epätoivon vallassa). Ragnar, -- Te ette saa vaatia minulta mitään sellaista, jota minä en _voi_! Kuuletteko. Ragnar! Teette _saa_!

RAGNAR. En, en. Anteeksi -- (kumartaa ja poistuu).

(_Hilde_ menee kuvastimen luo ja istuutuu sitä lähelle tuolille.)

HILDE (katsoo vihastuneena _Solnessiin_). Nyt Te teitte oikein pahoin.

SOLNESS. Niinkö _Teidänkin_ mielestänne?

HILDE. Niin, oikein rumasti ja pahoin teitte. Ja kova ja häijy ja julma teko se oli.

SOLNESS. Te ette ymmärrä, minkälaista _minun_ on.

HILDE. Sittenkin --. Ei, Te ette saa olla sellainen. Te.

SOLNESS. Sanoittehan itse äsken, että ainoastaan _minun_ piti saada rakentaa.

HILDE. Niin voin kyllä _minä_ sanoa. Mutta ette _Te_.

SOLNESS. Minä kai parhaiten. Minä, joka olen niin kalliisti paikkani ostanut.

HILDE. Kylläkin, -- jollain jota Te sanotte kotoiseksi onneksi -- ja muulla sellaisella.

SOLNESS. Ja päällepäätteeksi sieluni rauhalla.

HILDE (nousee paikaltaan). Sielunne rauhalla! (Sydämellisesti.) Niin, niin, siinä olette oikeassa! -- Rakentaja-raukka. -- Tehän kuvittelette, että --

SOLNESS (naurahtaen hiljaista, omituista kurkkunaurua). Istukaa nyt jälleen tuohon, Hilde. Niin kerron Teille hullunkurisen asian.

HILDE (jännityksessä istahtaa jälleen). No niin?

SOLNESS. Se kuuluu naurettavalta seikalta. Sillä koko juttu koskee vain pientä savupiipun halkeamaa, näettekös.

HILDE. Niinkö, eikö muuta?

SOLNESS. Ei aluksi.

(_Solness_ siirtää tuolinsa lähemmäksi _Hildeä_ ja istuutuu.)

HILDE (kärsimättömänä iskee polveensa). Se savupiipun halkeama siis!

SOLNESS. Minä olin huomannut sen halkeaman jo kauan, kauan ennenkuin tuli pääsi irti. Joka kerta, kun kävin ullakolla, katsoin oliko se siinä vielä.

HILDE. Ja se oli?

SOLNESS. Oli, sillä kukaan muu ei siitä tiennyt.

HILDE. Ettekä Te puhunut siitä kenellekään?

SOLNESS. En: en puhunut.

HILDE. Ettekä aikonut savupiippua korjatakaan?

SOLNESS. Aioin kyllä, -- mutta siitä ei tullut mitään. Joka kerta kun aioin siihen ryhtyä, tuntui aivan kuin jokin käsi olisi työntynyt väliin. En vielä tänään, ajattelin. Huomenna kyllä. Ei siitä tullut mitään.

HILDE. Mutta miksi Te sitten sillä tavoin kuhnustelitte?

SOLNESS. Siksi, että päässäni pyöri omituisia tuumia. (Pitkään ja hillitysti.) Sen pienen mustan halkeaman avulla, joka oli savupiipussa, saatoin minä ehkä päästä siivilleni -- rakentajana.

HILDE (tähystää eteensä). Se mahtoi olla jännittävää.

SOLNESS. Melkein vastustamatonta. Suorastaan voittamatonta. Sillä silloin näytti se minusta niin helpolta ja yhdentekevältä. Minä tahdoin, että sen piti tapahtua talviseen aikaan. Vähää ennen päivällistä. Minun piti muka olla ulkona ajeluttamassa hiukan Alinea pukkireellä. Palvelijat kotona, he olivat muka lämmittäneet kovasti uuneja.

HILDE. Tietysti, sillä olihan sellaisena päivänä kova pakkanen?

SOLNESS. Aivan viiltävä -- niinkuin tavallisesti siihen aikaan, ja palvelijat tahtoivat, että Alinella piti olla oikein hyvä ja lämmin kotiin palatessa.

HILDE. Sillä tietysti _hän_ on yleensä viluinen.

SOLNESS. Sitä hän on, ja sitten piti meidän nähdä savu kotimatkalla.

HILDE. Ainoastaan savu?

SOLNESS. Ensin savu. Mutta kun me tulimme muka puistoportille, niin koko vanha talo-rämä loimusi jo liekkien vallassa. Sillä tavoin minä sitä ajattelin.

HILDE. Mutta, hyvä Jumala, ettei sen pitänyt tapahtua juuri sillä tavoin!

SOLNESS. Niin, ihmetelkääpä sitä, Hilde.

HILDE. Mutta kuulkaahan, rakennusmestari Solness. Oletteko nyt tosiaan aivan varma, että tuli pääsi irti siitä pienestä savupiipun halkeamasta?

SOLNESS. En laisinkaan, päinvastoin. Minä olen aivan varma siitä, ettei savupiipun halkeamalla ollut mitään syytä koko tulipaloon.

HILDE. Mitä kummaa!

SOLNESS. Saatiin täysin selville, että tuli pääsi irti eräässä vaatekonttoreista, -- aivan toisessa päässä taloa.

HILDE. Mutta mitä te sitten loruilette tuosta haljenneesta savupiipusta!

SOLNESS. Saanko puhua hiukan enemmän Teidän kanssanne, Hilde?

HILDE. Kyllä, jos puhutte järkevän tavalla, niin --

SOLNESS. Minä koettelen.

(Siirtää tuolinsa lähemmäksi _Hildeä_.)

HILDE. No antaa tulla nyt, _Solness_.

SOLNESS (tuttavallisesti). Ettekö Tekin, Hilde, usko, että on muutamia erityisiä, valittuja ihmisiä, jotka ovat saaneet armon ja vallan ja voiman toivoa jotakin, haluta jotakin, _tahtoa_ jotakin -- niin sitkeästi ja niin -- niin horjumattomasti -- että he lopulta sen _saavat_. Ettekö Te niin usko?

HILDE (määrittelemätön ilme silmissään). Jos niin on asian laita, saadaan kerran nähdä -- olenko minä niitä valittuja.

SOLNESS. _Yksinään_ ei ihminen niin suuria saa aikaan. Oh, ei, apulaiset ja palvelijat, -- niiden siinä täytyy olla mukana, heidänkin, että siitä jotakin tulisi. Mutta hepä eivät tule koskaan itsestään. Heitä täytyy oikein hellittämättä kutsua. Sisäisesti, ymmärrättehän.

HILDE. Mitä apulaisia ja palvelijoita ne ovat?

SOLNESS. No, siitä voimme puhua toisena kertana. Pysykäämme nyt tässä tulipalo-asiassa.

HILDE. Ettekö luule, että se tulipalo olisi tullut ilmankin, vaikka Te ette olisi sitä toivonut?

SOLNESS. Jos talo olisi ollut vanhan Knut Brovikin oma, niin kuunaan se ei olisi palanut _hänelle_ näin sopivasti. Siitä minä olen aivan varma. Sillä hän ei osaa kutsua apulaisia, eikä palvelijoitakaan. (Nousee rauhattomana paikaltaan.) Nähkääs nyt, Hilde, -- minä se siis kuitenkin olen syynä siihen, että molemmat pikkupojat saivat maksaa sen hengellään. Ja enkö minä ole syynä siihenkin, ettei Alinesta tullut _sitä_, joka hänestä olisi pitänyt tulla ja voinut tulla. Ja joksi hän enimmin halusi.

HILDE. Niin, mutta kun ne nyt ovatkin ne apulaiset ja palvelijat, jotka sen --?

SOLNESS. Kuka apulaisia ja palvelijoita kutsui? Sen tein _minä_! Ja silloin ne tulivat ja alistuivat minun tahtooni. (Yhä levottomampana.) Sitä se on, mitä kunnon ihmiset sanovat eräiden hyväksi onneksi. Mutta minäpä sanon teille, minä, miltä se onni maistaa. Se on niinkuin suuri nahkaton läiskä tuossa rinnassa. Ja ne apulaiset ja palvelijat nylkevät nahkakappaleita toisten ihmisten ruumiista tukkiakseen _minun_ haavaani! -- Mutta se haava ei parane kuitenkaan. Ei koskaan, -- koskaan! Oi, jos Te tietäisitte, kuinka sitä joskus kalvaa ja kirvelee.

HILDE (katsoo tarkkaavasti _Solnessiin_). Te olette sairas, rakentaja Solness. Sangen sairas, melkein luulen.

SOLNESS. Sanokaa: _Hullu_! Sillä sitähän tarkoitatte.

HILDE. Ei, en luule, että teidän järjessänne on juuri vikaa.

SOLNESS. _Missäs_ sitten? Sanokaa.

HILDE. Haluaisinpa tietää, ettekö Te ole syntynyt maailmaan hintelällä omallatunnolla varustettuna.

SOLNESS. Hintelä omatunto? Mikä peijakas se on?

HILDE. Tarkoitan että Teillä on omatunto kovin heikkotekoinen. Niin arkarakenteinen. Ei siedä kouraisua. Ei nostaa ja kantaa sitä, mikä on raskasta.

SOLNESS (murahdellen). Hm! Minkälaisen pitäisi sitten omantunnon mielestänne olla, jos saan kysyä?

HILDE. Teillä soisin omantunnon olevan toisenlaisen -- oikein rotevatekoisen.

SOLNESS. Mitä? Rotevatekoisen? Ja onko Teillä sitten rotevatekoinen omatunto?

HILDE. Kyllä, sen uskon. Niin olen ainakin huomannut.

SOLNESS. Se ei liene ollut varsin kovassa kokeessakaan.

HILDE (värähtävä nykäys suupielessä). Oh, ei ollut niinkään helppoa lähteä isän luota, josta minä pidän niin hirveästi.

SOLNESS. Kuinka! Näin parin kuukauden ajaksi --

HILDE. Minä en koskaan enää tule sinne takaisin.

SOLNESS. Ette koskaan? Miksi Te sitten matkustitte hänen luotaan?

HILDE (puolittain vakavana, puolittain kujeillen). Oletteko Te taas unohtanut, että ne kymmenen vuotta ovat lopussa?

SOLNESS. Oh, joutavia. Tapahtuiko Teille kotona jotakin haitallista? No?

HILDE (täysin vakavana). Kyllä, _tuo_, täällä _sisälläni_, joka ajoi ja suomitsi minut tulemaan tänne. Ja houkutteli ja veti tulemaan.

SOLNESS (kiihkeästi). Siinä se on! Siinä se nyt on, Hilde! Teissäkin asuu peikko. Aivan kuin minussa. Sillä peikko, näettekö, -- _peikko_ se on, joka kutsuu ulkopuolella olevia voimia. Ja silloin _täytyy_ ihmisen taipua, -- tahtoi tahi ei.

HILDE. Minä luulen melkein, että olette oikeassa, rakentaja Solness.

SOLNESS (käyskentelee edestakaisin). Oi, maailmassa on niin suunnattoman paljon paholaisia, joita ihminen ei näe, Hilde!

HILDE. Paholaisiako vielä?