Rakentaja Solness: Kolminäytöksinen murhenäytelmä

Part 5

Chapter 53,069 wordsPublic domain

SOLNESS (pysähtyy). Kilttejä paholaisia ja häijyjä paholaisia. Kultatukkaisia ja mustapäitä. Kunpa ihminen vain tietäisi, vaaleatko vai tummat ovat meihin tarttuneet! (Kiertelee sinne tänne huoneessa.) Ho hoi, silloinpa ei olisi mitään hätää!

HILDE (seuraa häntä katseillaan). Tai jos ihmisellä olisi oikein rehevä, uhkean terve omatunto. Niin että hän _uskaltaisi_, mitä mieluimmin tahtoisi.

SOLNESS (pysähtyy kuvastinpöydän ääreen). Minä puolestani luulen, että enimmät ovat siinä suhteessa yhtä raihnaistekoisia kuin minä.

HILDE. Saattaa olla mahdollista.

SOLNESS (nojailee pöytään). Saduissa -- Oletteko lukenut vanhoja satukirjoja?

HILDE. Kyllä. Siihen aikaan kuin yleensä kirjoja luin --

SOLNESS. Niissä saduissa kerrotaan viikingeistä, jotka purjehtivat vieraihin maihin; ryöstivät ja polttivat ja löivät hengiltä miehet --

HILDE. Ja ottivat naiset vangiksi --

SOLNESS. -- ja pitivät heidät --

HILDE. -- ja veivät kotiinsa laivoillaan --

SOLNESS. -- ja kohtelivat heitä niinkuin -- niinkuin pahimmat metsän peikot.

HILDE (katsoo eteensä puolittain hämärtyvin silmin). Se mahtoi olla jännittävää.

SOLNESS (naurahtaen lyhyesti, murahtavalla äänellä). Nimittäin ottaa naisia vangiksi?

HILDE. Ei, _joutua_ otetuksi.

SOLNESS (katsoo tuokion Hildeen). Vai -- niin.

HILDE (aivan kuin keskeyttääkseen). Mutta mitä Te aioitte sanoakaan tällä jutullanne noista viikingeistä?

SOLNESS. Niin; sitä, että niillä miehillä, _niillä_ oli rotevatekoinen omatunto. Kun he palasivat kotiin, kelpasi heille sekä ruoka että juoma. Ja iloisia he olivat kuin pienet lapset. Ja naiset sitten! He eivät monesti tahtoneet pois näiden miesten luota. Voitteko moista ymmärtää, Hilde?

HILDE. Sellaisia naisia minä voin erinomaisesti ymmärtää.

SOLNESS. Ohoh! Ehkäpä itsekin voisitte olla sellainen?

HILDE. Miksikä sitten en?

SOLNESS. Elää yksissä -- vapaasta tahdosta -- sellaisen väkivallan tekijän kanssa?

HILDE. Jos hän olisi väkivallantekijä, josta minä olisin alkanut oikein pitää, niin --

SOLNESS. Voisitteko Te sitten pitää moisesta miehestä?

HILDE. Hyvä Jumala, eihän sille itse mitään voi, kenestä on alkanut pitää.

SOLNESS (katsoo aprikoivasti neiti Wangeliin). Niin, ei; _se_ asia riippuu kai siitä peikosta, joka ihmisessä asuu.

HILDE (lyhyesti naurahtaen). Ja noista monista siunatuista paholaisista, joiden hyvä tuttu _Te_ olette. Sekä kultatukkaisista että mustapäistä.

SOLNESS (lämpöisesti ja hiljaa). Niin ollen minä toivon, että paholaiset ovat sääliväisiä Teitä kohtaan valinnassaan, Hilde.

HILDE. Minulle ovat ne jo valinneet. Kerta kaikkiaan.

SOLNESS (katsoo syvästi _neiti Wangelin_ silmiin). Hilde, -- Te olette kuin kesytön metsänlintu.

HILDE. Kaukana _siitä_. En piiloudu pensaihin.

SOLNESS. Ette, aivan niin. Paremminkin Teissä on petolintua.

HILDE. Paremmin -- ehkä. (Ylen kiivaasti). Ja miksi ei olisi petolintua! Miksi en ajaisi riistaa, minäkin? Ottaisi saalista, jota tahdon! Jos saan kynteni siihen isketyksi. Jos saan sen voitetuksi.

SOLNESS. Hilde, -- tiedättekö, mikä Te olette?

HILDE. Hm, olen jokin sellainen ihmelintu.

SOLNESS. Ei, Te olette kuin päivänsarastus. Kun katselen Teitä, -- tuntuu kuin katselisin auringonnousuun.

HILDE. Sanokaa, rakentaja Solness, -- oletteko varma, ettette joskus ole kutsunut minua? Sillä tavoin, sisäisesti, nimittäin?

SOLNESS (hiljaa ja verkkaan). Luulen melkein, että olen sen tehnyt.

HILDE. Mitä Te tahdoitte minusta?

SOLNESS. Te olette nuoruus, Hilde.

HILDE (hymyilee). Nuoruus, jota Te niin kovasti pelkäätte?

SOLNESS (nyökäyttää hitaasti päätänsä). Ja jota kohti minä pohjaltani hartaasti pyrin.

(HILDE nousee, menee pienen pöydän luo ja tuo sieltä Ragnar Brovikin piirustussalkun.)

HILDE (ojentaen vihkoa _Solnessille_). Näihin piirustuksiin Teidän siis --

SOLNESS (lyhyesti kieltäytyen). Pankaa nuo vehkeet pois. Minä olen ne jo katsellut.

HILDE. Niin, mutta Teidänhän on _kirjoitettava_ niihin hänen hyväkseen.

SOLNESS. Kirjoitettava! En ilmoisna ikänä.

HILDE. Mutta kun tuo vanhus-parka makaa kuolemaisillaan! Ettekö voi tehdä sitä iloa hänelle ja hänen pojalleen ennenkuin he eroavat? Ja ehkäpä poika saisi sitten rakentaakin näiden piirustusten mukaan.

SOLNESS. Niin, siinäpä se juuri onkin, että hän _saisi_. Siitä hän on kyllä pitänyt huolen, -- se hyvä herra.

HILDE. Mutta taivahinen, -- jos niin on, -- ettekö sitten voisi hiukkasen valehdella?

SOLNESS. Valehdella? (Raivostuen.) Hilde, -- viekää heti pois nuo hiiden piirustukset!

HILDE (vetäisee salkkua hieman lähemmäksi itseään). Kas kas, -- älkäähän nyt purko. -- Te puhuitte äsken peikoista. Minun mielestäni Te itse käyttäydytte kuin peikko. (Katselee ympärilleen.) Missä Teillä on mustetta ja kynä?

SOLNESS. Ei ole tässä huoneessa.

HILDE. Mutta tuolla neidin pöydällä kai on --

SOLNESS. Pysykää siinä, Hilde! -- Enkö voisi hiukan valehdella, sanoitte. Kyllä, hänen vanhan isänsä vuoksi sen voisin tehdä. Sillä hänet minä olen kerran nujertanut. Nakannut syrjään.

HILDE. Hänetkin?

SOLNESS. Minun täytyi saada paikka itselleni. Mutta tämä Ragnar, -- hänen ei pidä millään ehdolla päästä esille.

HILDE. Raukka, se yritys lieneekin turha. Kun hän ei kerran pysty mihinkään, niin --

SOLNESS (tulee lähemmäksi Hildeä, katsoo häneen ja sanoo kuiskaamalla). Jos Ragnar Brovik pääsee esille, niin lyö hän maahan _minut_! Murskaa minut, -- aivan kuin minä ennen hänen isänsä.

HILDE. _Teidätkö_ murskaa? Pystyykö hän sitten johonkin?

SOLNESS. Kyllä, siitä saatte olla varma, että _hän_ se juuri pystyykin! Hän on sitä nuorisoa, joka on valmis kolkuttamaan oveen, ja tekee tyhjäksi koko rakennusmestari Solnessin.

HILDE (katsoo hiljaisen moittivasti _Solnessiin_). Ja kuitenkin Te tahdoitte sulkea häneltä oven. Hyi sellaista rakentajaa!

SOLNESS. Se on maksanut minulle paljon sydänverta, se taistelu, jonka olen taistellut. -- Ja sitäpaitsi minä pelkään, etteivät nuo apulaiset ja palvelijat tottele enää minua.

HILDE. Silloin saatte koettaa siivosti ominpäin. Ei ole muuta neuvoa.

SOLNESS. Toivottoman turhaa, Hilde. Käänne tulee. Ennemmin tai myöhemmin. Sillä kosto on armoton.

HILDE (tuskissaan, pitelee korviansa). Älkää puhuko noin! Tahdotteko aivan surmata minut! Ottaa minulta kaiken, joka on kalliimpi henkeäni!

SOLNESS. Ja mikä se sitten on?

HILDE. Nähdä Teidät _suurena_. Nähdä Teidät seppele kädessä. Korkealla, korkealla tornissa. (Jälleen rauhallisena.) No, antakaa nyt tänne lyijykynä. Sillä lyijykynä kai Teillä on.

SOLNESS (ottaa esille taskukirjansa). Tässä on.

HILDE (avaa piirustussalkun sohvapöydällä). Hyvä. Ja sitten me asetumme tähän istumaan. Me kahden, rakentaja Solness.

(_Solness_ istuutuu pöydän ääreen.)

HILDE (seisoo _Solnessin_ takana, nojautuen tuolinsa selkämykseen). Ja nyt kirjoitetaan piirustuksiin. Oikein, oikein kauniisti ja lämpimästi kirjoitetaan. Tämän häijyn Roarin hyväksi -- vai mikä hänen nimensä olikaan?

SOLNESS (kirjoittaa muutaman rivin, kohottaa päätänsä ja katsoo _Hildeen_). Sanokaapas minulle eräs seikka, Hilde.

HILDE. Niin?

SOLNESS. Kun Te olette odottanut minua siellä kymmenen vuotta, --

HILDE. Niin, sitten?

SOLNESS. Miksi ette kirjoittanut minulle? Että olisin ehkä saattanut vastata Teille.

HILDE (nopeasti). Ei ei, ei! _Sitähän_ minä juuri en tahtonutkaan.

SOLNESS. Miksikä ette?

HILDE. Minä pelkäsin, että kaikki olisi silloin saattanut särkyä käsiini. -- Mutta meidänhän piti kirjoittaa piirustuksiin.

SOLNESS. Niin. tosiaankin.

HILDE (kumartuu eteenpäin ja katsoo, kun _Solness_ kirjoittaa). Noin hyvää ja sydämellistä. Oh, kuinka minä vihaan -- kuinka vihaan tuota Roaldia --

SOLNESS (kirjoittaen). Ettekö ole koskaan pitänyt jostakin henkilöstä, oikein, Hilde?

HILDE (kovalla äänensävyllä). Mitä Te sanoitte?

SOLNESS. Sanoin, ettekö ole koskaan pitänyt jostakin henkilöstä.

HILDE. Jostakin toisesta kai tarkoitatte?

SOLNESS (katsoo ylös _Hildeen_). Niin, jostakin toisesta. Ettekö koskaan? Näiden kymmenen vuoden kuluessa? Ette kertaakaan?

HILDE. Olen, kerran kylläkin. Kun olin oikein raivoissani Teille, siksi, että ette tullut.

SOLNESS. Silloin välititte toisistakin?

HILDE. Hiukkasen. Viikon päivät ehkä. Herranen aika, rakentaja Solness, Tehän tiedätte, mitä sellainen on.

SOLNESS. Hilde, -- mitä varten Te tänne tulitte?

HILDE. Älkää hukatko aikaa loruihin. Tuo vanha mies-parka voisi ehkä sillä välin kuolla.

SOLNESS. Vastatkaa minulle, Hilde. Mitä Te minusta tahdotte?

HILDE. Minä tahdon kuningaskuntani.

SOLNESS. Hm -- (vilkaisee vasemmalla olevaan oveen ja kirjoittelee yhä edelleen piirustuksiin).

(_Rouva Solness_ tulee samassa sisään. Hänellä on tavarakääröjä mukanaan.)

ROUVÄ SOLNESS. Tässä toin jo hiukan mukanani Teille, neiti Wangel. Suuret paketit lähetetään perästä.

HILDE. Oh kuitenkin, kuinka sanomattoman kiltisti teitte siinä.

ROUVA SOLNESS. Ainoastaan velvollisuuteni. Ei mitään muuta.

SOLNESS (silmäilee kirjoittamaansa). Aline!

ROUVA SOLNESS. Niin?

SOLNESS. Näitkö, oliko hän -- konttoristineiti siellä?

ROUVA SOLNESS. Näin, tietysti _hän_ siellä oli.

SOLNESS (sulkee piirustusvihkon). Hm --

ROUVA SOLNESS. Seisoi pulpetin ääressä, niinkuin hän seisoo aina, kun minä menen läpi huoneen.

SOLNESS (nousee paikaltaan). Niinpä minä siis annan tämän hänelle. Ja sanon hänelle, että --

HILDE (ottaa laukun _Solnessilta_). Oh ei, sallikaa se ilo minulle. (Lähtee ovea kohti, mutta kääntyy vielä.) Mikä hänen nimensä on?

SOLNESS. Hän on neiti _Fosli_.

HILDE. Uh, tuohan kuuluu niin kylmältä. Ristimänimi, tarkoitin?

SOLNESS. Kaija, -- luullakseni.

HILDE (Hilde avaa oven ja huutaa toiseen huoneeseen). Kaija! Tulkaa tänne. Kiireesti! Herra Solness tahtoo puhutella Teitä.

(_Kaija Fosli_ tulee salin ovelle.)

KAIJA (katsoo pelästyneenä _Solnessiin_). Tässä minä --?

HILDE (ojentaa _neiti Foslille_ piirustussalkkua). Kas, tässä Kaija. Te saatte nyt ottaa tämän. Sillä nyt on mestari niihin kirjoittanut suosituksensa.

KAIJA. Oh, viimein!

SOLNESS. Antakaa ne vanhukselle niin pian kuin suinkin.

KAIJA. Minä vien ne kotiin heti paikalla.

SOLNESS. Niin, tehkää se. Joten nyt Ragnar pääsee rakentamaan.

KAIJA. Oi, saako hän tulla kiittämään Teitä kaikesta --?

SOLNESS (tylysti). Minä en tahdo mitään kiitoksia. Viekää ne terveiset hänelle minulta.

KAIJA. Kyllä, minä vien --

SOLNESS. Ja sanokaa hänelle, että tästä alkaen en minä voi häntä enää käyttää. Enkä Teitäkään enää.

KAIJA (hiljaa ja vavahtaen). Ette minuakaan!

SOLNESS. Saattehan Te nyt muuta ajattelemista. Ja muuta huolta. Ja sehän on pelkkää hyvää, se. Niin, lähtekää nyt piirustuksinenne kotiin, neiti Fosli. Heti! Kuuletteko!

KAIJA (äskeiseen tapaan). Kyllä, herra Solness. (Poistuu.)

ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, kuinka kavalat silmät hänellä on.

SOLNESS. Hänellä? Tuolla pienellä typeryksellä!

ROUVA SOLNESS. Oh, -- kyllä minä näin, minä näin, Halvar. -- Sanoitko sinä heidät tosiaan irti?

SOLNESS. Sanoin.

ROUVA SOLNESS. Kaijankin?

SOLNESS. Etkö sinä juuri _sitä_ tahtonut?

ROUVA SOLNESS. Mutta ethän sinä voi olla ilman _häntä_? Oh, niin, sinulla kai on joku varalta, Halvard.

HILDE (ilveillen). No, _minä_ en ainakaan kelpaa seisomaan konttoripulpetin ääressä.

SOLNESS. No no, se pula kyllä selviää, Aline. Nyt sinun pitää ajatella vain muuttoa uuteen kotiin -- niin pian kuin voit. Tänä iltana me ripustamme torniin seppeleen -- (kääntyy _Hilden_ puoleen) aivan viirin huippuun. Mitäs Te siitä sanotte, Hilde-neiti?

HILDE (tuijottaa _Solnessiin_ loistavin silmin). On hirveän ihanaa nähdä Teitä taas niin korkealla.

SOLNESS. Minua?

ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, neiti Wangel, älkää ajatelkokaan sellaista! Minun mieheni --! Hän, jonka päätä niin _huimaa_!

HILDE. Huimaa! Ei, sellainen ei hän voi olla!

ROUVA SOLNESS. Kyllä, se on aivan totta.

HILDE. Mutta minähän olen itse nähnyt hänet erään kirkontornin huipussa.

ROUVA SOLNESS. Niin, ihmiset ovat kyllä sitä puhuneet, mutta sehän on suorastaan mahdotonta.

SOLNESS (kiivaasti). Mahdotonta, -- mahdotonta, tietysti! Mutta minä kun seisoin siellä huipussa, minä!

ROUVA SOLNESS. Kuinka sinä niin voit sanoakaan, Halvard? Sinähän et siedä mennä edes ulos parvekkeelle täällä toisessa kerroksessa. Ja olethan sinä ollut sellainen aina.

SOLNESS. Ehkä saat nähdä toista tänä iltana.

ROUVA SOLNESS (tuskissaan). Ei, ei, ei! Sitä minun ei Jumalan avulla tarvitse koskaan nähdä! Sillä minä kirjoitan heti tohtorille. Ja hän saa sen kyllä pois päästäsi.

SOLNESS. Mutta, Aline, mitä sinä --!

ROUVA SOLNESS. Kyllä, sillä sinähän olet sairas. Halvard! Tämähän _ei_ voi olla muuta! Voi hyvä Jumala, -- Jumala! (Poistuu kiireesti oikealle.)

HILDE (katsoo jännityksissä _Solnessiin_). Onko se niin, vai eikö ole?

SOLNESS. Että minua huimaa?

HILDE. Että minun rakentajani ei uskalla, -- ei voi nousta niin korkealle kuin hän rakentaa?

SOLNESS. Siltä kannaltako katsotte asiaa?

HILDE. Niin.

SOLNESS. Luulenpa, ettei yksikään sieluni sopukka ole turvassa Teiltä.

HILDE (katsoo kulma-ikkunaan). Tuolla ylhäällä siis. Aivan huipussa.

SOLNESS (menee lähemmäksi _Hildeä_). Ylimmässä tornikammiossa voisitte Te asua, Hilde. -- _Siellä_ Te olisitte kuin prinsessa.

HILDE (epämääräisesti, puolittain vakavana, puolittain leikillä). Niin; niinhän olette minulle luvannut.

SOLNESS. _Olenko_ tosiaankin?

HILDE. Hyi, rakentaja! Tehän sanoitte, että minusta tulisi prinsessa, ja että minä saisin Teiltä kuningaskunnan. Ja sen jälkeen Te minua -- no!

SOLNESS (varovasti). Oletteko aivan varma, ettei se ole jokin uni, -- kuvitelma, joka on juurtunut Teihin?

HILDE (terävästi). Te ette kai sitä muka _tehnyt_?

SOLNESS. Tiedän tuskin itse sitä --. (Hiljaisemmin.) Mutta sen tiedän nyt ainakin, että minun --

HILDE. Että teidän --? Sanokaa!

SOLNESS. -- että minun _olisi pitänyt_ se tehdä.

HILDE (uljaasti, välittömästi huudahtaen). Ilmoisna ikänä Teitä ei huimaa!

SOLNESS. Tänä iltana me siis ripustamme torniin seppeleen, -- prinsessa Hilde.

HILDE (katkera piirto kasvoissa). Teidän uuden kotinne torniin.

SOLNESS. Uuteen kotiin. Josta ei koskaan tule _kotia minulle_.

(Poistuu ulos puutarhaoven kautta.)

HILDE (katselee harsoutunein silmin suoraan eteensä ja kuiskaa jotakin itseen. Kuuluvat ainoastaan sanat:) -- -- -- hirveän jännittävää -- --

KOLMAS NÄYTÖS.

(Suuri, leveä kuisti _rakennusmestari Solnessin_ talossa. Vasemmalta näkyy osa rakennusta, josta tuo ovi kuistille. Vastapäätä ovea, oikealla puolella, kuistin kaide. Kauempaa taustalta, kuistin päästä, vievät portaat alas matalammalla olevaan puistoon. Puiston suurten, vanhain puiden oksat kaartuvat yli kuistin, vasemmalle rakennuksen seinää kohti. Kauempaa oikealta puolelta pilkottaa puiden välitse uuden huvilarakennuksen alaosa ja telineet, jotka ovat torni-kohdan ympärillä. Taustalla rajoittaa puistoa vanha säleaita. Aidan takana katu; sen varrella mataloita, rappeutuneita pikku taloja.)

Iltataivas; auringon valossa hohtavia pilviä.

Kuistilla, rakennuksen seinämällä, puutarhapenkki ja penkin edessä soikea pöytä. Pöydän toisella puolella nojatuoli ja muutamia taburetteja; kaikki korihuonekaluja.

_Rouva Solness_ lepäilee iso, valkea kreppisaali hartioilla nojatuolissa ja tuijottaa oikealle päin.

Hetken päästä tulee _Hilde Wangel_ portaita myöten ylös puistosta. Hänellä on sama puku kuin edellisessäkin näytöksessä ja hattu päässä. Povella on hänellä pieni kimppu tavallisia pikkukukkia.

ROUVA SOLNESS (kääntää hiukan päätänsä). Oletteko ollut kävelemässä puistossa, neiti Wangel?

HILDE. Olen, kävin sitä katsomassa.

ROUVA SOLNESS. Ja olette löytänyt kukkiakin, näen minä.

HILDE. Kyllä. Niitä on siellä tavattomasti pensaitten välissä.

ROUVA SOLNESS. Ihanko _totta_? Yhä vielä? Minä kun en käy siellä juuri koskaan.

HILDE (tullen lähemmäksi). Kuinka sanoitte? Ettekö Te lehahda puutarhaan jok'ikinen päivä?

ROUVA SOLNESS (heikko hymy huulilla.) Minä en "lehahda" yleensä minnekään. Nykyisin enää.

HILDE. Mutta ettekö kuitenkin silloin tällöin mene alas ihailemaan kaikkea kaunista, mitä siellä on?

ROUVA SOLNESS. Se on tullut minulle niin vieraaksi, kaikki. Minua melkein peloittaa sitä nähdä.

HILDE. Omaa puutarhaanne?

ROUVA SOLNESS. Minusta tuntuu, ettei se ole _minun_ enää.

HILDE. Oh, mitä _tuo_ on --?

ROUVA SOLNESS. Ei ei, se ei ole minun. Se ei ole sellainen kuin isän ja äidin aikana. Ne ovat lohkaisseet niin surullisen paljon pois puistosta, neiti Wangel. Ajatelkaas, -- ovat pirstoneet palstoiksi, -- ja rakentaneet taloja vieraille ihmisille. Ihmisille, joita minä en tunne. Ja saattavat istua siellä ja katsella minua ikkunoista.

HILDE (kirkas ilme kasvoillaan). Kuulkaas, rouva Solness?

ROUVA SOLNESS. Niin?

HILDE. Saanko minä olla hetkisen tässä luonanne?

ROUVA SOLNESS. Kyllä, mielelläni, jos haluatte.

(_Hilde_ siirtää taburetin nojatuolin luokse ja istuutuu.)

HILDE. Ah, -- tässähän paistattelee päivää kuin kissa.

ROUVA SOLNESS (asettaa kätensä kevyesti _Hilden_ niskalle). On kilttiä, että tahdotte olla _minun_ luonani. Minä luulin, että Te olitte menossa sisään mieheni luokse.

HILDE. Mitä minä hänen luoksensa?

ROUVA SOLNESS. Auttamaan häntä, ajattelin.

HILDE. Kiitokset! Muuten ei hän olekaan sisällä. Hän on tuolla työmiesten parissa. Mutta hän näytti niin häijyltä, etten uskaltanut puhutella häntä.

ROUVA SOLNESS. Oh, pohjaltaan hän on niin lempeä ja helläsydäminen.

HILDE. Hän!

ROUVA SOLNESS. Te ette vielä tunne häntä oikein, Te, neiti Wangel.

HILDE (katselee lämpöisesti _rouva Solnessiin_). Oletteko nyt iloinen, kun pian saatte muuttaa uuteen taloon?

ROUVA SOLNESS. _Pitäisihän_ minun olla iloinen. Sillä Halvardhan tahtoo sitä --

HILDE. Oh, ei minun mielestäni juuri sen vuoksi.

ROUVA SOLNESS. Kyllä, juuri sen vuoksi, neiti Wangel. Sillä onhan ainoastaan velvollisuuteni taipua _hänen_ tahtoonsa. Mutta monesti on niin vaikeaa pakottaa itseään tottelevaisuuteen.

HILDE. Niin, _se_ on varmaan vaikeaa.

ROUVA SOLNESS. Sen saatte uskoa. Kun ei ole sen parempi ihminen kuin minä, _niin_ --

HILDE. Kun on kokenut niin paljon raskasta kuin _Te_ --

ROUVA SOLNESS. Mistä Te sen tiedätte?

HILDE. Miehenne on kertonut minulle.

ROUVA SOLNESS. Minun kanssani puhellessaan koskettelee hän harvoin _niitä_ asioita. -- Niin, saatte uskoa, että minä olen kokenut elämässäni enemmän kuin tarpeeksi kovaa, neiti Wangel.

HILDE (katselee säälien _rouva Solnessiin_ ja nyökkää hiljalleen). Rouva Solness-raukka. Ensin Teiltä paloi --

ROUVA SOLNESS (huoaten). Niin, paloi kaikki _minun_ omani.

HILDE. Ja sitten tuli toinen vielä pahempi.

ROUVA SOLNESS (katsoo kysyvästi _Hildeen_). Pahempi?

HILDE. Niin, kaikkein pahin.

ROUVA SOLNESS. Mitä Te nyt tarkoitatte?

HILDE (hiljaa). Tehän kadotitte molemmat pikku poikanne.

ROUVA SOLNESS. Ah, ne, niin. Niin, se nyt oli _muuta, se_. Sehän oli ylempi sallimus. Ja sellaiseen saa ihminen alistua. Ja vielä kiittää.

HILDE. Kiitättekö Te sitten?

ROUVA SOLNESS. En aina, ikävä tunnustaa. Tiedänhän kyllä hyvin, että se olisi minun velvollisuuteni. Mutta minä en voi sitä tehdä kuitenkaan.

HILDE. Ette toki, se on minusta aivan luonnollista.

ROUVA SOLNESS. Ja usein täytyy minun sitäpaitsi sanoa itselleni, että sehän oli oikeutettu rangaistus minulle --

HILDE. Mistä?

ROUVA SOLNESS. Siitä, etten ollut kyllin vahva onnettomuudessa.

HILDE. Mutta minä en ymmärrä, kuinka --

ROUVÄ SOLNESS. Oi, ei, ei, neiti Wangel, -- älkää puhuko minulle enää noista pikku pojista. Niiden osasta meidän tulee olla ainoastaan iloisia. Sillä _heillä_ on niin hyvä, -- niin hyvä nyt. Ei, pienet tappiot elämässä, nehän ne leikkaavat niin syvälle sydämeen. Menettää kaikki sellainen, jota muut ihmiset eivät pidä juuri minään.

HILDE (nojautuu käsivarsin _rouva Solnessin_ polveen ja katselee häntä lämpöisesti silmiin). Kiltti rouva Solness, -- kertokaa minulle, mitä ne sellaiset ovat.

ROUVÄ SOLNESS. Niinkuin sanoin. Pelkkiä pikku asioita. Siellä paloivat nyt esimerkiksi kaikki vanhat muotokuvat, joita oli seinillä. Ja kaikki vanhat silkkipuvut paloivat. Jotka olivat olleet suvussa ammoiset ajat. Ja kaikki äidin ja mummon pitsit -- nekin paloivat. Ja ajatelkaas, -- korut sitten. (Raskaasti.) Ja kaikki nuket.

HILDE. Nuket?

ROUVÄ SOLNESS (itkuisella äänellä). Minulla oli yhdeksän kaunista nukkea.

HILDE. Ja _nekin_ paloivat?

ROUVÄ SOLNESS. Kaikki tyyni. Oh, se oli niin vaikeaa, niin vaikeaa minusta.

HILDE. Olitteko Te sitten säilyttänyt kaikki nukkenne kätkössä? Pienestä tytöstä asti?

ROUVÄ SOLNESS. En kätkössä. Minä ja nuket elimme sittemminkin aina yhdessä.

HILDE. Sitten kun olitte jo suuri?

ROUVÄ SOLNESS. Niin, kauan sen jälkeen.

HILDE. Senkin jälkeen kun menitte naimisiin?

ROUVA SOLNESS. Aivan niin. Kun hän vain ei nähnyt, silloin minä --. Mutta sittenhän ne paloivat taloon, poloiset. Ei ollut ketään, joka olisi ajatellut niitä. Oi, sitä on niin surullinen muistella. Niin, Te ette saa nauraa minulle, neiti Wangel.

HILDE. Minä en laisinkaan naura.

ROUVA SOLNESS. Sillä olivathan nekin tavallaan eläviä olentoja. Minä kantelin niitä sydämelläni kuin pieniä syntymättömiä lapsia.

(_Tohtori Herdal_, hattu kädessä, tulee kuistille ovesta ja näkee _rouva Solnessin ja Hilden_.)

TOHTORI HERDAL. No, rouva, Te istutte täällä ulkona ja vilustatte itsenne?

ROUVA SOLNESS. Minusta täällä oli niin hyvä ja lämmin tänään.

TOHTORI HERDAL. No niin. Mutta onko täällä jotakin tapahtunut? Minä sain Teiltä kirjelapun.

ROUVA SOLNESS (nousee paikaltaan). On, oli asia, josta minun täytyy puhella Teidän kanssanne.

TOHTORI HERDAL. Hyvä. Ehkäpä siis mennään tuonne sisään. (_Hildelle.) Tunturiasussa tänäänkin, neiti?

HILDE (iloisesti, nousee ylös). Aivan! Täydessä komennossa! Mutta tänään minä en aio yläilmoja kohti niskojani taittamaan. Me jäämme sievästi alas katselijoiksi, me, tohtori.

TOHTORI HERDAL. Katselijoiksi? _Mitä_ katsomaan?

ROUVA SOLNESS (hiljaa, pelästyneenä _Hildelle_). Hyst, hyst, -- Jumalan tähden! Nyt hän tulee. Koettakaa vain saada häneltä se päähänpisto pois. Ja olkaamme hyviä ystäviä, neiti Wangel. Emmekö me voi?

HILDE (heittäytyy kiivaasti _rouva Solnessin_ kaulaan). Oh, jos me vain voisimme.

ROUVA SOLNESS (vetäytyy _Hildestä_ soveliaan jäykästi irti). No, no, no! Tuolla hän tulee, tohtori! Sallikaa minun puhella kanssanne.

TOHTORI HERDAL. Koskeeko asia _häntä_?

ROUVA SOLNESS. _Häntä_ juuri. Tulkaa vain sisään.

(_Rouva Solness ja tohtori_ poistuvat ovesta sisälle.)

(Melkein samassa tulee _rakennusmestari Solness_ ylös puistosta portaita myöten. _Hilden_ kasvoille ilmestyy vakava sävy.)

SOLNESS (vilkaisee kuistin oveen, joka suljetaan varovasti sisällepäin). Oletteko Te, Hilde, huomannut, että heti kun minä _tulen_, niin hän _poistuu_.

HILDE. Olen huomannut, että heti kun Te tulette, _saatte_ hänet poistumaan.

SOLNESS. Ehkäpä niin. Mutta minä en voi sille mitään. (Katselee tarkkaavasti _Hildeen_.) Onko Teillä kylmä, Hilde? Minusta näyttää siltä.

HILDE. Tulin juuri hautakammiosta.

SOLNESS. Mitä _tuo_ merkitsee?

HILDE. Että olen saanut vilun ruumiiseeni, rakentaja Solness.

SOLNESS (verkkaisesti). Luulen Teitä ymmärtäväni --

HILDE. Miksi Te tulitte tänne ylös?

SOLNESS. Näin sieltä, että Te olitte täällä.

HILDE. Mutta silloin Te kai näitte myöskin hänet?

SOLNESS. Minä tiesin, että hän lähtisi heti, jos minä tulisin.

HILDE. Onko Teistä kovin vaikeaa, että hän niin väistyy edestänne?

SOLNESS. Tavallaan tuntuu se helpotukseltakin.

HILDE. Ettei hän aina ole silmienne edessä?

SOLNESS. Niin.

HILDE. Ettei Teidän tarvitse nähdä alinomaa, kuinka raskasta hänestä on tuo pikku poikain asia?

SOLNESS. Niin. Enimmäkseen sen vuoksi.

HILDE (astelee verkalleen yli kuistin, kädet selän takana, pysähtyy kaiteen ääreen ja katselee puistoon päin).

SOLNESS (lyhyen vaitiolon jälkeen). Puhelitteko Te kauan hänen kanssaan?

HILDE (seisoo liikahtamatta eikä vastaa).

SOLNESS. _Kauan_, kysyin?

HILDE (on yhä vaiti).

SOLNESS. Mitä hän sitten puhui, Hilde?

HILDE (yhä vain ääneti).

SOLNESS. Aline-parka! Pikku pojista hän varmaan puhui.

HILDE (hänen ruumistaan väristää hermostunut nykäys; sitten nyökkää hän pari kertaa nopeasti).