Part 3

HILDE. Taivutitte minua taaksepäin?

SOLNESS. Kovasti taakse.

HILDE. Ja suutelitte minua?

SOLNESS. Niin, sen minä tein.

HILDE. Monta kertaa.

SOLNESS. Niin monta kuin vain tahdotte.

HILDE (käännähtää nopeasti _Solnessiin_ päin, silmissään jälleen kimaltava, iloinen ilme). No näittekös, että viimeinkin sain teidät sen myöntämään.

SOLNESS (vetäen suutaan hymyyn). Niin, ajatelkaas mokoma, -- että minä voin sellaisen unohtaa.

HILDE (tullen jälleen hiukan nyrpeäksi, väistyy kauemmaksi _Solnessista_). Oh. Te kai olette suudellut eläissänne niin monta, sen arvaan.

SOLNESS. Ei, sitä Teidän ei pidä minusta uskoa. (_Hilde_ asettuu nojatuoliin. _Solness_ seisoo nojaillen keinutuolin selustaan. Katselee tarkkaavasti neiti _Wangeliin_.) Neiti Wangel?

HILDE. Niin?

SOLNESS. Kuinka se nyt olikaan? Miten kävi sitten tämän asian, -- tämän meidän keskisen?

HILDE. Eihän siitä sen enempää tullut. Sen kai hyvin tietänette. Sillä sittenhän tulivat toiset vieraat, ja sitten, -- uh!

SOLNESS. Aivan niin! Toiset tulivat. Ihme, että olen _senkin_ voinut unohtaa.

HILDE. Oh, totta puhuen Te ette ole unohtanut mitään. Ainoastaan hiukkasen hävennyt. Ei suinkaan ihminen sellaista unohda, sen tiedän.

SOLNESS. Ei, niinpä luulisi.

HILDE (jälleen elävästi, katselee _Solnessiin_). Vai oletteko ehkä unohtanut, mikä päivä se oli?

SOLNESS. Mikä päiväkö --?

HILDE. Niin, se päivä, jolloin nostitte seppeleen torniin? No, sanokaa nyt?

SOLNESS. Tarkkaa päivämäärää en siunaamakseni enää muista. Tiedän ainoastaan, että siitä on kymmenen vuotta. Syyspuolella se tapahtui.

HILDE (nyökäyttää monta kertaa hitaasti päätänsä). Se tapahtui kymmenen vuotta sitten. Syyskuun 19:s päivä.

SOLNESS. Ahaa, vai _sinä_ päivänä! Kas vain, senkin Te muistitte. (Keskeyttää.) Mutta malttakaahan! -- Aivan niin, -- tänään on samoin syyskuun 19:s päivä.

HILDE. Niin on, ja ne kymmenen vuotta ovat lopussa. Ettekä Te tullut, -- vaikka minulle lupasitte.

SOLNESS. Lupasinko? Peloittelin kai Teitä, tarkoitatte?

HILDE. Minun mielestäni ei _sellaisella_ voinut peloitella.

SOLNESS. No, ilveilin sitten hiukan laskuunne.

HILDE. Sitäkö pelkästään halusitte? Ilveillä laskuuni?

SOLNESS. No, tehdä pientä pilaa! Sitä en, Jumala sen tietää, tosiaan muista. Mutta jotakin sellaista se mahtoi olla. Sillä Tehän olitte siihen aikaan vasta lapsi.

HILDE. Oh, en minä ehkä niinkään lapsi ollut. En sellainen tytön typykkä kuin _Te_ luulette.

SOLNESS (katselee tutkivasti _Hildeen_). Oletteko Te siellä aivan tosissanne ajatellut, että minä tulisin takaisin?

HILDE (salaten puolittain ilveilevää hymyä). Kyllä! Minä odotin sitä Teiltä.

SOLNESS. Ettäkö minä tulisin kotiinne ja ottaisin teidät sieltä?

HILDE. Aivan kuin peikko, niin!

SOLNESS. ja tekisin Teistä prinsessan?

HILDE. Tehän lupasitte minulle.

SOLNESS. Ja antaisin kuningaskunnankin Teille?

HILDE (katsoo kattoon). Ja miksikä ette? Sillä eihän sen tarvinnut olla juuri tuollainen tavallinen, oikea kuningaskunta.

SOLNESS. Mutta jotakin muuta, ehkä yhtä hyvää?

HILDE. Niin, _ainakin_ yhtä hyvää. (Vilkaisee _Solnessiin_.) Jos Te kerran voitte rakentaa maailman korkeimman kirkontornin, niin totta kai teillä oli keino hommata jonkinlainen kuningaskuntakin, ajattelin.

SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en oikein pääse perille Teistä, neiti Wangel.

HILDE. Ettekö? Minusta se on niin selvää.

SOLNESS. En, minä en voi käsittää, tarkoitatteko sitä, mitä sanotte. Vai istutteko Te siinä ja laskette pilaa --

HILDE (hymyillen). Lasken pilaa kustannuksellanne? Minäkin muka?

SOLNESS. Aivan niin. Pilaa meidän kummankin kustannuksella. (Katsoo tutkivasti neiti _Wangeliin_.) Oletteko Te tiennyt kauan, että minä olen naimisissa?

HILDE. Kyllä, sen olen aina tiennyt. Miksi Te sitä kysytte?

SOLNESS (nopeasti). Ei ei, pälkähti vain päähäni. (Katsoo vakavasti _Hildeen_ ja sanoo matalalla äänellä.) Miksi Te tänne tulitte?

HILDE. Siksi, että minä tahdon kuningaskuntani. Nyt on määräaika tullut.

SOLNESS (nauraa väkistenkin). Oh, kyllä olette hyvä!

HILDE (ilvehtien). Tänne minun kuningaskuntani, rakentaja. (Naputtaa sormellaan pöytään.) Kuningaskunta pöytään!

SOLNESS (työntää keinutuolin lähemmäksi ja asettuu siihen). Vakavasti puhuen, -- miksi Te tulitte tänne? Mitä Te oikeastaan aiotte täällä tehdä?

HILDE. Oh, ensinnäkin kävelen katselemassa kaikkea, mitä Te olette rakentanut.

SOLNESS. Silloin saatte juosta enemmän kuin tarpeeksenne.

HILDE. Niin, Tehän olette rakentanut niin hirveän paljon.

SOLNESS. Olen. Enimmät viime vuosina.

HILDE. Myöskin monta kirkontorniako? Sellaisia suunnattoman korkeita?

SOLNESS. En, minä en rakenna kirkontorneja enää. Enkä kirkkojakaan.

HILDE. Mitä Te nyt sitten rakennatte?

SOLNESS. Koteja ihmisille.

HILDE (aprikoivasti). Ettekö Te voisi rakentaa -- ikäänkuin -- kuin kirkontorneja noihin koteihinkin?

SOLNESS (hätkähtää). Mitä Te tarkoitatte tuolla?

HILDE. Tarkoitan sellaista -- jotakin, mikä viittaa -- aivan kuin vapaihin ilmoihin. Viiri huimaavan ylhäällä.

SOLNESS (mietiskelee hetkisen). Kummallista, että Te noin sanotte. Sillä sitähän minä itse kaikkein mieluimmin tahtoisin.

HILDE (kärsimättömästi). Mutta miksi Te ette sitä sitten tee?

SOLNESS (pudistaen päätänsä). Siksi, että ihmiset eivät sellaista tahdo.

HILDE. Kummallista. -- etteivät he sitä tahdo!

SOLNESS (keveämmin). Mutta nyt minä rakennan itselleni uuden kodin. Tuonne lähelle, vastapäätä.

HILDE. Itsellenne?

SOLNESS. Niin. Se on jo melkein valmis. Ja _siinä_ on tornikin.

HILDE. Korkea torni?

SOLNESS. Niin.

HILDE. Hyvin korkea?

SOLNESS. Ihmiset sanovat kai kyllä, että se on hyvin korkea. Kodin korkeudeksi nimittäin.

HILDE. Sitä tornia minä lähden jo varhain huomisaamuna katsomaan.

SOLNESS (istuu poski käden nojassa ja tuijottaa neiti _Wangeliin_). Sanokaa, neiti Wangel, -- mikä Teidän nimenne on? Ristimänimenne, tarkoitan.

HILDE. Minähän olen Hilde.

SOLNESS (samoin kuin äsken). Hilde? Niinkö?

HILDE. Ettekö sitten sitä muista? Sanoittehan Te itse minua Hildeksi. Sinä päivänä, jolloin käyttäysitte niin sopimattomasti.

SOLNESS. Olinko sellainenkin?

HILDE. Mutta sillä kertaa Te sanoitte: _Pikku_ Hilde; enkä minä pitänyt siitä.

SOLNESS. Vai ette siitä pitänyt, neiti Hilde?

HILDE. En, _siinä_ tilaisuudessa. -- Muuten -- "prinsessa Hilde". Se kuuluu sangen komealta, mielestäni.

SOLNESS. Se on totta. Prinsessa Hilde von -- von --. _Mikäs_ se kuningaskunta nyt _olikaan_ nimeltään?

HILDE. Uh taas! Siitä kuningaskunnasta en tahdo enää kuullakaan. Minä vaadin aivan toisenlaista, minä.

SOLNESS (nojautuu tuolin selkämykseen ja katselee yhä edelleen _Hildeä_). Eikö tämä olekin merkillistä --? Kuta enemmän minä nyt sitä ajattelen, -- minulle selkenee niinkuin minä monet pitkät vuodet olisin täällä kiusannut itseäni -- hm --

HILDE. Millä?

SOLNESS. Löytääkseni jälleen jotakin -- jotakin sellaista, _elettyä_, jonka olin unohtanut, siltä tuntui. Mutta josta en mitenkään päässyt perille, mitä se oli.

HILDE. Olisitte pistänyt nenäliinanne solmuun, rakennusmestari.

SOLNESS. Silloin taas olisin mietiskellyt, mitä varten se solmu oli tehty.

HILDE. Niin, niin, sellaisiakin peikkoja taitaa maailmassa olla.

SOLNESS (nousee hitaasti). Oli siunatun hyvä, että Te tulitte minun luokseni.

HILDE (katsoo syvästi _Solnessiin_). _Oliko_ se hyvä?

SOLNESS. Sillä minä olen ollut täällä niin yksin. Ja tuijottanut iki-avuttomana joka asiaa. (Hiljaisemmalla äänellä.) Minäpä tunnustan Teille, -- minä olen alkanut niin peljätä, -- kauheasti peljätä nuorisoa.

HILDE (puhaltaen huultensa välitse halveksivasti). Pyh, -- mitä nuorissa on pelkäämistä.

SOLNESS. On, juuri heissä. Siksi minä olen sulkeutunut lukittujen ovien taakse. (Salaperäisesti.) Tietäkää, että nuoriso aikoo tulla jyskyttämään minun oveeni! Se murtautuu sisään.

HILDE. Minun mielestäni Teidän pitäisi mennä ulos ja avata ovi nuorisolle.

SOLNESS. Avata?

HILDE. Niin. Että nuoriso pääsisi Teidän luoksenne. Aivan hyvällä.

SOLNESS. Ei, ei, ei! Nuoriso, -- tämä on tilintekoa, näettekös. Se tulee ja tuo mukanaan käänteen. Ikäänkuin uuden lipun alla.

HILDE (nousee, katsoo _Solnessiin_; hänen suupielessään käy vavahtava nykäys, ja hän sanoo). Voitteko Te käyttää johonkin _minua_, rakentaja?

SOLNESS. Kyllä, voin todellakin, juuri nyt! Sillä _Tekin_ tulette -- ikäänkuin uuden lipun alla. Nuoruutta vastaan nuoruus --.

(_Tohtori Herdal_ tulee sisään eteisovesta.)

TOHTORI HERDAL. No, -- täälläkö te ja neiti vielä olette?

SOLNESS. Niin, meillä on ollut monenlaista puhelemista, meillä.

HILDE. Sekä vanhaa että uutta.

TOHTORI HERDAL. Tosiaanko?

HILDE. Oi, se on ollut niin hirveän hauskaa. Sillä rakennusmestari Solnessillahan on niin tavattoman hyvä muisti. Kaikenlaiset pikkuseikat hän muistaa pilkulleen.

(_Rouva Solness_ tulee sisään oikealla olevasta ovesta.)

ROUVA SOLNESS. Niin, nyt, neiti Wangel, on huone kunnossa Teitä varten.

HILDE. Oh, kuinka kiltti Te olette minulle!

SOLNESS (vaimolleen). Lapsenkamariko?

ROUVA SOLNESS. Niin, keskimmäinen. Mutta ensin kai me mennään aterialle.

SOLNESS (nyökkää _Hildelle_). Hilde nukkuu lastenkamarissa, niin.

ROUVA SOLNESS (katsoen mieheensä). Hilde?

SOLNESS. Niin, neiti Wangelin ristimänimi on Hilde. Minä olen tuntenut hänet lapsena.

ROUVA SOLNESS. _Niinkö_, Halvard? No, olkaa nyt hyvä, pöytä on katettu.

(_Rouva Solness_ laskee kätensä _tohtori Herdalin_ käsivarrelle ja poistuu hänen kanssaan oikealle. _Hilde_ on sillä välin kokoillut matkatamineitaan.)

HILDE (hiljaa ja nopeasti _Solnessille_). Onko se totta, mitä Te sanoitte? _Voitteko_ Te käyttää _minua_ johonkin?

SOLNESS (ottaa tamineet _Hilden_ kädestä). _Te_ olette se, jota olen kipeimmin kaivannut.

HILDE (katsoo _Solnessiin_ iloisin, kummastuvin silmin ja lyö kätensä yhteen). Mutta oi, suuri, ihana maailma --!

SOLNESS (jännityksessä). Niin --?

HILDE. Minullahan siis _on_ kuningaskunta.

SOLNESS (huudahtaen tahtomattaankin). Hilde --!

HILDE (jälleen vavahtavin suupielin). Melkein, tarkoitin sanoa.

(Poistuu oikealle. _Solness_ menee hänen perästään.)

TOINEN NÄYTÖS.

Kauniisti sisustettu, pieni sali _rakennusmestari Solnessin talossa_. Taustalla lasiovi, joka vie verannalle ja puutarhaan. Oikeanpuolimmainen takanurkka on taitettu niin, että se aukeaa ulkonemaksi, jossa on suuri ikkuna; tähän ulkonemaan on asetettu kukkia. Samanlainen taitettu kulmaus on vasemmalla takanurkassa; siinä pieni tapettiovi. Kummallakin sivuseinämällä tavallinen ovi. Etualalla oikealla suuri kuvastin, siihen kuuluvine pöytineen. Kukkia ja kasveja runsaasti kaikkialla. Etualalla vasemmalla sohva, pöytä ja tuoleja. Kauempana taemmalla kirjakaappi. Keskellä permantoa, ulkoneman aukon edessä, pieni pöytä ja pari tuolia. On aivan aamupuoli päivää.

(_Rakennusmestari Solness_ istuu pienemmän pöydän ääressä, edessään avattuna Ragnar Brovikin piirustussalkku. Hän selailee piirustuksia ja katselee tarkoin eräitä niistä. _Rouva Solness_ kiertelee äänettömin askelin huoneessa, pikku vesikannu kädessä, vaalien kukkia. Hän on mustassa puvussa niinkuin edellisessäkin näytöksessä. Hänen hattunsa, päällysvaippansa ja päivänvarjonsa ovat tuolilla kuvastimen luona. _Solness_ katsoo hänen huomaamattansa pari kertaa tarkastavasti häneen. Kumpikaan heistä ei puhu mitään.)

(_Kaija Fosli_ tulee hiljaa sisään vasemmalla olevasta ovesta.)

SOLNESS (kääntää päätänsä ja virkahtaa välinpitämättömästi). Noo, tekö se olette?

KAIJA. Minä tahdoin ainoastaan ilmoittaa, että olen tullut.

SOLNESS. Hyvä, hyvä. Eikö Ragnarkin ole siellä?

KAIJA. Ei vielä. Hänen täytyi jäädä hiukan odottamaan lääkäriä. Mutta sitten aikoi hän tulla tiedustamaan --

SOLNESS. Kuinka vanhus voi tänään?

KAIJA. Huonosti. Hän pyysi anteeksi, että hänen täytyi jäädä täksi päiväksi kotiin pois työstä.

SOLNESS. Turhia. Olkoon rauhassa. Mutta menkäähän nyt työhönne.

KAIJA. Menen. (Pysähtyy ovelle.) Tahtoisitteko te jutella Ragnarin kanssa, kun hän tulee?

SOLNESS. En, -- minulla ei ole mitään erikoista.

(_Kaija_ menee takaisin ulos vasemmalle. _Solness_ istuu yhä paikallaan ja selailee piirustuksia.)

ROUVA SOLNESS (seisten kukkien luona). Saas nähdä, eikö hänkin vielä kuole.

SOLNESS (katsahtaa vaimoonsa). Hänkin vielä? Kukas muu sitten?

ROUVA SOLNESS (vastaamatta). Niin; vanha Brovik -- kyllä hän nyt kai kuolee, Halvard. Saathan nähdä.

SOLNESS. Rakas Aline, etköhän menisi ulos hiukan kävelemään?

ROUVA SOLNESS. Niin, pitäisihän sitä mennä. (Jää yhä paikalleen hoitelemaan kukkia.)

SOLNESS (katsellen kumarassa piirustuksia). Nukkuuko hän vielä?

ROUVA SOLNESS (katsoen mieheensä). Neiti Wangeliako sinä siinä ajattelet?

SOLNESS (välinpitämättömästi). Satuin vaan hänet muistamaan.

ROUVA SOLNESS. Neiti Wangel on ollut ylhäällä jo kauan.

SOLNESS. Vai niin, onko?

ROUVA SOLNESS. Kun minä kävin siellä, istui hän korjailemassa vaatteitaan. (Menee kuvastimen eteen ja asettaa hitaasti hattua päähänsä.)

SOLNESS (lyhyen vaitiolon jälkeen). Sittenkin me tarvittiin siis lastenkamaria, Aline.

ROUVA SOLNESS. Niin, tarvittiinhan.

SOLNESS. Ja minun mielestäni on parempi näin kuin että ne ovat aivan tyhjinä.

ROUVA SOLNESS. Tämä tyhjyys, se on suorastaan kauheaa. Siinä olet oikeassa.

SOLNESS (sulkee piirustussalkun, nousee ylös ja menee lähemmäksi vaimoaan). Saathan nähdä, Aline, tämän jälkeen tulee meille varmaan parempi. Paljon kodikkaampaa. Helpompi elää. -- Varsinkin sinulle.

ROUVA SOLNESS (katsoo mieheensä). Tämän jälkeen?

SOLNESS. Niin. usko pois. Aline --

ROUVA SOLNESS. Tarkoitatko -- sen tähden, että _hän_ tuli tänne?

SOLNESS (salaten mielensä). Tarkoitan tietysti -- sitten, kun muutamme uuteen taloon.

ROUVÄ SOLNESS (ottaa päällysvaippansa). Uskotko sinä sellaista, Halvard? Että tulee parempi sitten?

SOLNESS. En suinkaan minä uskomatta voi olla. Ja totta kai _sinäkin_ sen uskot?

ROUVA SOLNESS. Minä en usko yhtään mitään tuosta uudesta talosta.

SOLNESS (masentunein mielin). On tosiaankin ikävä kuulla tällaista. Sillä etupäässä sinua vartenhan minä sen rakensin. (Tahtoo auttaa päällysvaippaa vaimonsa ylle.)

ROUVA SOLNESS (vetäytyy hänestä erilleen). Oikeastaan sinä teet liian paljon minun tähteni.

SOLNESS (huomattavasti kiihtyneenä). Ei ei, niin sinä et saa sanoa, Aline! Minä en siedä kuulla suustasi sellaista!

ROUVA SOLNESS. No, sitten minä en enää sillä tavoin sano, Halvard.

SOLNESS. Mutta minä vain _pidän_ pääni. Saathan nähdä, että sinulle tulee hyvä olla siellä uudessa rakennuksessa.

ROUVA SOLNESS. Herra Jumala, -- hyvä minulle --!

SOLNESS (innokkaasti). Kyllä! Aivan varmaan! Luota _siihen_ vain. Sillä siellä -- sinne tulee niin tavattoman paljon sellaista, joka muistuttaa sinua omasta, entisestä --

ROUVA SOLNESS. Jossa isä ja äiti asuivat. -- Ja joka paloi -- kaikki.

SOLNESS (hiljaisella äänellä). Niin, niin, Aline-parka! Se oli kauhea isku sinulle, se.

ROUVA SOLNESS (alkaen yhtäkkiä katkerasti valittaa). Rakenna miten paljon tahansa. Halvard. -- minulle et voi enää koskaan rakentaa mitään kotia!

SOLNESS (astelee yli permannon). No, no, ei sitten. Jumalan nimessä, puhuta enää tästä.

ROUVA SOLNESS. Eihän meillä muutenkaan ole tapana siitä puhua. Sinähän syrjäytät sen aina --

SOLNESS (pysähtyy jyrkästi ja katsoo vaimoonsa). Minäkö? Miksi minä muka niin tekisin? Syrjäyttäisin?

ROUVA SOLNESS. Oi, minä ymmärrän sinut aivan hyvin, Halvard! Sinähän tahtoisit minua niin säästää. Ja tahtoisit puolustaakin minua! -- Mikäli suinkin voit.

SOLNESS (ällistynein silmin). _Sinuako!_ Sinusta, -- itsestäsikö sinä puhut, Aline?

ROUVA SOLNESS. Niin, minusta kai täytyy nyt puheen olla.

SOLNESS (väkistenkin itsekseen). _Tämäkin_ vielä!

ROUVA SOLNESS. Sillä se vanha rakennus -- sen sai nyt käydä miten tahansa. Herra Jumala, -- kun nyt kerran onnettomuus tuli, niin se tuli, --

SOLNESS. Niin, siinä olet oikeassa. Minkäpä ihminen onnettomuudelle voi, -- sanotaan.

ROUVA SOLNESS. Mutta se kauhea, jonka tulipalo toi mukanaan --! Se se on! -- Se juuri se on!

SOLNESS (kiivaasti). Ei pidä ajatella _sitä_, Aline!

ROUVA SOLNESS. Mutta juuri sitä täytyy ajatella. Ja saada puhella siitä, viimeinkin. Sillä minä tunnen, että minä en jaksa enää sitä kantaa. Ja etten minä koskaan voi antaa sitä itselleni anteeksi --!

SOLNESS (huudahtaen). Itsellesi --?

ROUVA SOLNESS. Niin, sillä minullahan oli silloin velvollisuuksia kahdelle taholle. Sekä sinua että pikkuisia kohtaan. Minun olisi pitänyt tehdä itseni kovaksi. Ei antaa pelon saada sellaista valtaa itsessäni. Eikä surunkaan, että koti minulta paloi. (Vääntelee käsiään.) Oi, jos minä sen vain olisin _voinut_, Halvard!

SOLNESS (hiljaa, järkkyneenä, mennen lähemmäksi vaimoaan). Aline, -- sinun täytyy luvata minulle, että sinä et enää koskaan ajattele niitä asioita. -- Lupaa minulle se kerrankin!

ROUVA SOLNESS. Herra Jumala, -- lupaa! Luvata, voihan ihminen luvata mitä hyvänsä --

SOLNESS (pusertelee käsiään ja kävelee edestakaisin). Oh, tämä vie aivan epätoivoon! Ei koskaan ainoaa auringonsädettä! Ei valonpilkahdusta kotiin!

ROUVA SOLNESS. Tämähän _ei_ ole mikään koti, Halvard.

SOLNESS. Ei; sinäpä sen sanoit. (Raskaasti.) Ja Jumala tietää etkö ole siinäkin oikeassa, ettei meille tule parempaa uudessakaan talossa.

ROUVA SOLNESS. Sitä ei tule koskaan. Yhtä tyhjää. Yhtä autiota _siellä_ niinkuin _täälläkin_.

SOLNESS (kiivaasti). Mutta minkä ihmeen vuoksi me sitten sen rakensimme? Voitko sen minulle sanoa?

ROUVA SOLNESS. En; siihen saat itse vastata.

SOLNESS (katsoo syrjästä ja epäluuloisesti vaimoonsa). Mitä sinä sillä tarkoitat, Aline?

ROUVA SOLNESS. Mitäkö minä tarkoitan?

SOLNESS. Niin, hitto soi --! Sinä sanoit sen niin merkillisesti. Niinkuin sinulla olisi siinä jokin sala-ajatus.

ROUVA SOLNESS. Ei, minä vakuutan sinulle -- todellakin.

SOLNESS (menee lähemmäksi). Oh, koreat kiitokset, -- minä tiedän kyllä, mitä tiedän. Ja minä sekä näen että kuulen, Aline. Ole sinä varma siitä!

ROUVA SOLNESS. Mutta mitä nyt? Mitä ihmettä?

SOLNESS (asettuu vaimonsa eteen). Etkö sinä muka keksi salattua, kätkettyä ajatusta kaikkein viattomimmassakin sanassa, mitä minä sanon?

ROUVA SOLNESS _Minäkö_? Mitä puhut? Minäkö keksin?

SOLNESS (nauraa). Hahahaa, se onkin ymmärrettävää, tietysti, Aline! Kun saat kitua saman katon alla sairaan miehen kanssa --

ROUVA SOLNESS (kovin huolestuneena). _Sairaan_ kanssa? Oletko sinä sairas, Halvard!

SOLNESS (purkaen tuskaansa). Puolihassun miehen sitten! Heikkopäisen! Sano minua miksi haluat.

ROUVA SOLNESS (tavoittelee tuolin selustaa ja vaipuu istumaan). Halvard, -- Jumalan tähden, mitä tämä --!

SOLNESS. Mutta te erehdytte kumpikin, sekä sinä että tohtori. Minun laitani ei ole niin. (Kävelee edestakaisin permantoa pitkin _Rouva Solness_ katselee häntä tuskallisin silmin. Sitten menee _Solness_ vaimonsa luokse.)

SOLNESS (rauhallisesti). Pohjaltaan ei minua vaivaa yhtään mikään.

ROUVA SOLNESS. Niin, eikö totta! Mutta mikä sinulla sitten on --?

SOLNESS. Se on se, että minä olen monta kertaa nääntyä tämän kauhean velkakuorman alle --

ROUVA SOLNESS. Velkakuorman? Mutta ethän sinä ole velkaa kenellekään, Halvard!

SOLNESS (hiljaa, liikutettuna). Loputtomasti velkaa sinulle, -- sinulle, -- sinulle. Aline.

ROUVA SOLNESS (nousee hitaasti ylös). Mitä tässä on alla? Sano se kohta suoraan.

SOLNESS. Ei, ei siinä mitään alla ole! Minä en ole koskaan tehnyt sinulle pahaa. En ainakaan tieten taiten. Ja kuitenkin -- tuntuu siltä kuin minua painaisi ja murskaisi rikos.

ROUVA SOLNESS. Rikos, _minuako_ vastaan?

SOLNESS. Pahimmin sinua kohtaan.

ROUVA SOLNESS. Niinpä -- sinä olet kuitenkin sairas, Halvard.

SOLNESS (raskaasti). Kaiketikin. Tai jotakin sen tapaista. (Katsoo oikean puolimmaiseen oveen, joka nyt aukenee.) No, nyt tulee valoa.

(_Hilde Wangel_ tulee sisään. Hän on muutellut eräitä pikkuseikkoja puvussaan. Helmukset ovat lasketut suoriksi.)

HILDE. Hyvää huomenta, rakennusmestari!

SOLNESS (nyökäyttää päätänsä). Hyvin nukkunut?

HILDE. Erinomaisesti, ihanasti! Aivan kuin kehdossa. Ah, olen ojennellut itseäni ja lekotellut kuin -- kuin prinsessa!

SOLNESS (hieman hymyillen). Siis voitte oikein hyvin.

HILDE. Se on tietty.

SOLNESS. Ja olette kai untakin nähnyt?

HILDE. Aivan. Mutta se oli pahaa.

SOLNESS. Niinkö?

HILDE. Niin, sillä näin unta, että putosin alas hirveän korkean vuoren jyrkänteeltä. Ettekö te näe joskus sellaista unta?

SOLNESS. Kyllä, -- joskus kyllä, niin että --

HILDE. Se on kauhean jännittävää -- kun niin syöksyy yhä alas, alas.

SOLNESS. Minusta se tuntuu aivan jäätävältä.

HILDE. Vedättekö te jalat ylös allenne silloin, kun sitä kestää?

SOLNESS. Vedän, niin korkealle kuin saan.

HILDE. Niin teen minäkin.

ROUVA SOLNESS (ottaa päivänvarjonsa). Nyt minun täytyy tästä lähteä kaupungille, Halvard. (_Hildelle_.) Ja sitten minä koetan tuoda yhtä ja toista, jota te ehkä voitte tarvita.

HILDE (tahtoo heittäytyä hänen kaulaansa). Voi, rakas, rakas rouva Solness! Kuinka kiltti Te olette! Hirveän kiltti --

ROUVA SOLNESS (torjuen, vetäytyy irti Hildestä). Kaukana siitä. Sehän on ainoastaan minun velvollisuuteni. Ja siksi minä teen sen niin mielelläni.

HILDE (ärtyneenä, suipistaen suutaan). Muuten arvelen, että minä voinkin lähteä ulos kaduille, -- näissä somistuksissa, joita olen nyt pukuuni saanut. Vai _enkö_ voi sitten?

ROUVA SOLNESS. Suoraan sanoen, luulenpa, että yksi ja toinen vilkuisi Teihin hiukan kummakseen.

HILDE (puhaltaa välinpitämättömästi). Pyh! Eikö muuta? Sehän on pelkkää hauskaa, se.

SOLNESS (koettaen salata pahaa tuultaan). Niin, mutta ihmiset voisivat luulla, että _Tekin_ olette hullu, ymmärrättekös.

HILDE. Hullu? Onko tässä kaupungissa sitten niin paljon hulluja?

SOLNESS (osoittaa sormellaan otsaansa). Tässä näette ainakin yhden.

HILDE. _Te_, rakentaja Solness!

ROUVA SOLNESS. Oh! Mutta kuules nyt, rakas, hyvä Halvard!

SOLNESS. Ettekö te _sitä_ ole vielä huomannut?

HILDE. En, sitä en todellakaan ole tehnyt. (Aprikoi hetkisen ja hymyilee hienosti.) Kyllä, ehkä kuitenkin yhdessä seikassa.

SOLNESS. Siinä sen nyt _kuulit_, Aline.

ROUVA SOLNESS. Ja mikä se seikka sitten on, neiti Wangel.

HILDE. Oh, sitä minä en sano.

SOLNESS. Sanokaa nyt.

HILDE. Koreat kiitokset, -- _niin_ hullu en minä ole.

ROUVA SOLNESS. Kun sinä ja neiti Wangel jäätte yksin, niin kyllä hän sen sanoo, Halvard.

SOLNESS. Vai, -- niinkö _luulet_?

ROUVA SOLNESS. Varmaankin. Sillä sinähän olet hänet tuntenut niin hyvin. Aina siitä saakka kuin hän oli vielä lapsi, -- kerroit.

(Poistuu vasemmalla olevasta ovesta.)

HILDE (hetkisen vaiti oltuaan). Eikö teidän vaimonne suorastaan _voi_ minua _sietää_?

SOLNESS. Oletteko te hänessä mitään sellaista huomaavinanne?

HILDE. Ettekö Te itse sitten voinut _sitä_ huomata?

SOLNESS (vältellen). Aline on tullut niin kovin ihmisaraksi näinä viime vuosina.

HILDE. Onko hän sellainenkin?

SOLNESS. Mutta jos Te vain saisitte oppia häntä oikein tuntemaan --. Niin, sillä hän on kiltti -- ja niin hyvä -- ja kunnollinen pohjaltaan --

HILDE (kärsimättömästi). Mutta kun hän kerran sitä on, -- kuinka saattaa hän ryhtyä puhumaan tällaista: velvollisuudesta!

SOLNESS. Velvollisuudesta?

HILDE. Niin, sanoipa hän lähtevänsä kaupungille ostaakseen jotakin minulle. Siksi, että se on hänen _velvollisuutensa_, -- hän sanoi. Oh, minä en jaksa kärsiä tuollaista ilkeää, rumaa sanaa!

SOLNESS. Miksikä ette sitten?

HILDE. En, siksi, että se kuuluu niin kylmältä ja teräkkäältä ja pistävältä. Velvollisuus -- velvollisuus -- velvollisuus. Eikö Teistäkin tunnu siltä? Että se ikäänkuin pistää?

SOLNESS. Hm, en ole tullut sitä niin tarkoin ajatelleeksi.

HILDE. Niin se on! Ja kun hän on kerran niin kiltti, -- kuten Te sanotte hänen olevan, -- niin miksi piti hänen mainita sellaista?

SOLNESS. Mutta, hyvä Jumala, mitä hänen sitten olisi pitänyt sanoa?

HILDE. Hän olisi voinut sanoa, että hän halusi tehdä sen siksi, että hän piti kovasti minusta. Jotakin sellaista olisi hän voinut sanoa. Jotain oikein lämpöistä ja sydämellistä, ymmärrättehän.

SOLNESS (katsoen Hildeen). _Sillä_ tavoinko _Te_ sitä tahtoisitte?

HILDE. Juuri sillä tavoin.

(Käyskentelee edestakaisin, pysähtyy kirjakaapin eteen ja katselee kirjoja.)

HILDE. Teillä on vankasti kirjoja täällä.