Part 2

SOLNESS (asettuu jälleen istumaan). Tohtori Herdal, -- nyt kerron Teille erään kummallisen tarinan. Jos nimittäin haluatte sitä kuunnella.

TOHTORI HERDAL. Minä kuuntelen mielelläni kaikkea kummallista.

SOLNESS. No hyvä, _Te_ muistatte kai, että minä otin Knut Brovikin ja hänen poikansa luokseni työhön, -- siihen aikaan kuin ukon asiat menivät niin takapajulle.

TOHTORI HERDAL. Sen minä tiedän jossakin määrin.

SOLNESS. Sillä he ovat pohjaltaan sangen pystyviä miehiä, nuo kaksi, ymmärrättekös. Heillä on kykyä, kummallakin omalla tavallaan. Mutta sitten pisti pojan päähän mennä kihloihin. Ja sitten, luonnollisesti, piti hänen mennä naimisiin, -- ja alkaa itse rakentaa. Sillä kaikkihan ne ajattelevat sitä, ne nuoret.

TOHTORI HERDAL (naurahtaen). Niin, heillä nyt on se paha tapa, että haluavat yhteen.

SOLNESS. No niin; mutta se ei mitenkään sopinut _minulle_, sillä minähän tarvitsin itse Ragnaria. Ja hänen isäänsäkin. Hän osaa näet erinomaisesti laskea kuormitukset ja kuutiosisällykset, -- ja kaiken muun penteleen, näettekös.

TOHTORI HERDAL. Kyllä: ja kai sekin asiaan kuuluu.

SOLNESS. Kuuluu kyllä. Mutta Ragnar, hänen piti ja hän aikoi alkaa omin päin. _Siinä ei mikään_ auttanut.

TOHTORI HERDAL. Mutta kuitenkin hän jäi Teidän toimistoonne.

SOLNESS. Niin; nyt sen saatte kuulla. Eräänä päivänä tuli hän, Kaija Fosli, heidän luokseen asialle. Ei ollut käynyt koskaan ennen täällä. Ja kun minä huomasin, miten tavattoman hullaantuneet he olivat toisiinsa, pälkähti aivoissani yhtäkkiä ajatus: jos voisin saada Kaijan tänne konttoriin, niin ehkä Ragnarkin jäisi tänne luokseni.

TOHTORI HERDAL. Se oli varsin käsitettävää.

SOLNESS. Mutta minä en hiiskunut ainoaakaan sanaa siitä -- sillä kertaa. Minä seisoin vain ja katsoin neitiin -- ja toivoin oikein hellittämättä, että saisin hänet tänne. Sitten puhelin minä hetkisen hänen kanssaan ystävällisesti sitä ja tätä, aivan tavallisista asioista. Ja sitten hän meni pois.

TOHTORI HERDAL. No, entä sitten?

SOLNESS. Mutta seuraavana päivänä, tuossa iltapuolella, kun ukko Brovik ja Ragnar olivat menneet kotiin, silloin tuli Kaija takaisin tänne luokseni ja käyttäytyi kuin minä olisin tehnyt hänen kanssaan sopimuksen.

TOHTORI HERDAL. Sopimuksen. Mistä asiasta?

SOLNESS. Juuri _siitä_, jota minä olin ainoastaan itsekseni ja mielessäni toivonut. Mutta josta minä en ollut virkkanut yhtään ainoaa sanaa.

TOHTORI HERDAL. Se oli koko omituista.

SOLNESS. Niin, eikö ollut? Ja nyt tuli neiti kysymään, mitä hän täällä tekisi. Ja saisiko hän alottaa kohta seuraavana aamuna. Ja muuta siihen tapaan.

TOHTORI HERDAL. Ettekö luule hänen tehneen sitä saadakseen vain olla sulhasensa seurassa?

SOLNESS. Niin ajattelin minäkin ensin. Mutta ei, asia ei ollut _sillä_ tavoin. Hänestä Kaija ikäänkuin luisui erilleen, -- kohta, kun oli ehtinyt tänne luokseni.

TOHTORI HERDÄL. Luisui Teidän puoleenne?

SOLNESS. Aivan täydellisesti. Olen huomannut, että hän tuntee, kun katson takaa häneen. Hän värisee ja vavahtaa, kun minä vain joudun hänen läheisyyteensä. Mitäs Te _sellaisesta_ arvelette?

TOHTORI HERDAL. Hm, -- sen nyt kyllä voi selittää.

SOLNESS. Niin, mutta entä se toinen seikka? Se, että hän luuli minun puhuneen jotakin sellaista, jota minä olin ainoastaan _toivonut_ ja tahtonut -- aivan vaiti. Omissa ajatuksissani. Itsekseni. Mitäs siitä sanotte? Voitteko Te sellaisen selittää, tohtori Herdal?

TOHTORI HERDAL. En, siihen yritykseen en puutu.

SOLNESS. Sen minä jo arvasinkin. Siksi minä en ole siitä koskaan ennen tahtonut puhuakaan. -- Mutta ajan pitkään se käy minulle kirotun kiusalliseksi, ymmärrättekö. Täällä minun täytyy olla alinomaa, ikäänkuin minä --. Ja sehän on synti häntä kohtaan, raukkaa. (Kiivaasti.) Mutta minä en muuta _voi_! Sillä jos _hän_ karkaa minun luotani, -- niin menee myöskin Ragnar matkaansa.

TOHTORI HERDAL. Ja Te ette ole puhunut vaimollenne, miten tämän asian laita oikeastaan on?

SOLNESS. En.

TOHTORI HERDAL. Minkä ihmeen tähden Te ette sitä tee?

SOLNESS (katsoo tohtori _Herdaliin_ lujasti ja sanoo hillitysti). Sentähden, että minusta tuntuu ikäänkuin -- ikäänkuin jonkinlaiselta terveelliseltä itseni kiduttamiselta, se nimittäin, että annan Alinen tehdä itselleni vääryyttä.

TOHTORI HERDAL (pudistaen päätään). Tästä minä en ymmärrä tuon taivaallista.

SOLNESS. Niin, katsokaas, -- sillä se on hiukan kuin loppumattoman, suunnattoman velan lyhennystä.

TOHTORI HERDAL. Velan vaimollenne?

SOLNESS. Niin. Ja sehän keventää mieltä. Saa hengähtää edes hetkisen, ymmärrättekö?

TOHTORI HERDAL. En, jumaliste, en rahtua --

SOLNESS (keskeyttää, nousee jälleen paikaltaan). No, niin niin, -- emme nyt puhu siitä enää. (Kuljeksii edestakaisin, palaa äskeiselle paikalleen ja pysähtyy pöydän ääreen. Katselee tohtoriin tyynesti hymyillen). Te luulette kai saaneenne minun nyt oikein luisuvalle pinnalle, tohtori?

TOHTORI HERDAL (hiukan harmissaan). Luisuvalle pinnalle? Tästäkään en ymmärrä mitään, herra Solness.

SOLNESS. Sanokaa suoraan vain, sillä kyllä minä olen sen hyvin huomannut.

TOHTORI HERDAL. Mitä Te sitten olette huomannut?

SOLNESS (hillitysti, verkkaisesti). Että Te aivan yksinkertaisesti olette niin rauhallista miestä ja pidätte minua silmällä.

TOHTORI HERDAL. _Minä Teitä silmällä!_ Minkä kumman tähden minä pitäisin?

SOLNESS. Sentähden, kun luulette, että minä --. (Kuohahtaen.) No, piru vie, -- luulette minusta samaa kuin Alinekin luulee?

TOHTORI HERDAL. Ja mitä _hän_ sitten muka Teistä luulee?

SOLNESS (halliten jälleen itseään). Hän on alkanut luulla, että minä olen sellainen -- noin -- sairas.

TOHTORI HERDAL. Sairas! Tekö! Siitä hän ei ole koskaan hiiskunut minulle sanaakaan. Mikä Teitä sitten vaivaisi, hyvä ystävä?

SOLNESS (kumartuu yli tuolin selkänojan ja kuiskaa). Aline se luulee, että minä olen hullu. _Niin_ luulee.

TOHTORI HERDAL (nousee paikaltaan). Mutta hyvä, rakas herra Solness --!

SOLNESS. Kyllä, niin totta kuin elän --! Sillä tavoin on asia. Ja sen hän on pannut Teidänkin päähänne. Oh, minä voin vakuuttaa, tohtori, minä huomaan sen _erinomaisesti_ Teistä. Sillä minä en annakaan helposti vetää itseäni nenästä, tietkää se.

TOHTORI HEKDAL (katselee kummissaan Solnessiin). Koskaan, herra Solness, -- koskaan ei ole sellaista ajatustakaan päähäni pälkähtänyt.

SOLNESS (hymyillen epäuskoisesti). Vai ei? Eiköhän tosiaan?

TOHTORI HERDAL. Ei, todentotta! Eikä varmaan vaimonnekaan päähän. Sen minä uskon voivani vaikka vannoa.

SOLNESS. No, parasta on jättää valat. Sillä tavallaan, katsokaas, ehkä, -- ehkäpä hänellä onkin syynsä luulla jotakin sellaista.

TOHTORI HERDAL. Ei. mutta, nyt minä --!

SOLNESS (keskeyttää huiskaisevalla kädenliikkeellä). Niin, niin, hyvä tohtori, -- ei syvennytä enää tähän seikkaan. Parasta, että kukin pitää _omat_ arvelunsa. (Yhtäkkiä hiljaisen iloisesti.) Mutta kuulkaahan nyt, tohtori -- hm --

TOHTORI HERDAL. Niin?

SOLNESS. Kun Te siis ette luule, että minä olen -- noin -- sairas -- ja hassu -- ja hourupäinen ja niin edespäin --

TOHTORI HERDAL. Niin mitä sitten, tarkoitatte?

SOLNESS. Niin täytynee Teidän ainakin kuvitella, että minä olen kovin onnellinen mies?

TOHTORI HERDAL. Olisikohan se pelkkää kuvittelua?

SOLNESS (nauraen). Ei, ei, -- sehän on selvä! Jumala varjelkoon! Ajatellakin nyt, -- kun on rakennusmestari Solness! Halvard Solness. Vieläkö muuta.

TOHTORI HERDAL. Niin, minun täytyy tosiaan sanoa, että minusta tuntuu kuin Teillä olisi ollut onni mukananne aivan uskomattomassa määrin.

SOLNESS (tukehuttaen raskasmielistä hymyään). Niin _on_. Minulla ei ole syytä valittaa _sitä_.

TOHTORI HERDAL. Paloihan Teiltä ensin tuo vanha ruma rosvoluola. Ja se oli tosiaan suuri onni.

SOLNESS (vakavasti). Se oli Alinen lapsuudenkoti, se, joka paloi. Älkää unohtako _sitä_.

TOHTORI HERDAL. Hm, _hänelle_ se kyllä mahtoi olla raskas suru.

SOLNESS. Hän ei ole voittanut sitä vielä nytkään. Ei näiden kahden-, kolmentoista vuoden päästäkään.

TOHTORI HERDAL. Se, mikä sitten tuli, oli hänelle ehkä pahin isku.

SOLNESS. Molemmat yhtä pahat.

TOHTORI HERDAL. Mutta _Te, -- Tehän_ pääsitte sillä tavoin vauhtiin. Olitte alkanut köyhänä maalaispoikana, -- ja nyt olette täällä ensimäinen mies alallanne. Niin, niin, herra Solness. Teillä on tosiaan ollut onni matkassanne.

SOLNESS (katsoo arasti tohtori _Herdaliin_). Niin, mutta _sitäpä_ minä juuri täällä nykyään niin kauheasti pelkään.

TOHTORI HERDAL. Pelkäätte? Sitä, että _Teillä_ on ollut onni matkassanne?

SOLNESS. Aina ja alinomaa minua niin peloittaa, -- peloittaa. Sillä kerranhan täytyy käänteen tulla, ymmärrättehän.

TOHTORI HERDAL. Oh, mitä turhia! Mistä se käänne tulisi?

SOLNESS (lujasti ja varmasti). Se tulee nuorisosta.

TOHTORI HERDAL. Pyh! Nuoriso! Ette suinkaan Te nyt vielä ole virkaheitto, luulisin! Oh, ette ole! Te seisotte nyt niin vankalla pohjalla kuin ehkä koskaan ennen.

SOLNESS. Käänne tulee. Minä aavistan sen, ja minä tunnen, että se lähestyy minua. Yksi tai toinen alkaa vaatia: väisty syrjään tieltäni. Ja sitten ryntäävät kaikki muut hänen perästään, ja uhkaavat ja huutavat: tietä, -- tietä, -- tilaa meille. Niin, saattehan vaan nähdä, tohtori. Kerran tulee nuoriso kolkuttamaan ovelle --

TOHTORI HERDAL (nauraen). Herra varjele, entäpä sitten?

SOLNESS. Entäkö sitten? Silloin on rakentaja Solness mennyttä miestä. (Kolkutetaan vasemmalla puolella olevaan oveen. _Solness_ lyhähtää kumaraan.) Mitä tuo oli? Kuulitteko mitä?

TOHTORI HERDAL. Joku koputtaa.

SOLNESS (kuuluvalla äänellä). Tulkaa sisään!

(Hilde Wangel_ tulee sisään eteisovesta. Hän on keskikokoinen, notkea ja hienorakenteinen. Hiukan päivänpaahtama. Turistipuvussa, helmukset koholle kiinnitetyt, matruusinkaulus levällään ja pieni merimieshattu päässä. Reppu seljässä, hihnaan kääritty matkahuopa ja pitkä vuoristosauva kädessä.)

HILDE WANGEL (menee ilosta kimaltavin silmin _Solnessia_ kohti). Hyvää iltaa!

SOLNESS (katsoo epävarmasti neiti _Wangelia_). Hyvää iltaa --

HILDE (nauraen). Luulenpa melkein, ettette tunne minua enää!

SOLNESS. En, -- minun täytyy tosiaankin sanoa, että -- näin ensin --

TOHTORI HERDAL (menee lähemmäksi neiti _Wangelia_). Mutta _minä_ tunnen Teidät, neiti.

HILDE (iloissaan). Oh, oletteko Te se, joka --

TOHTORI HERDAL. Niin juuri minä. (_Solnessille_.) Me tapasimme toisemme tänä kesänä ylhäällä eräällä tunturimajalla. (_Hildelle_.) Minnekä ne muut naiset sitten sieltä joutuivat?

HILDE. Oh, he lähtivät länteen päin.

TOHTORI HERDAL. He eivät kai oikein pitäneet, että me niin hulluttelimme sinä iltana.

HILDE. Eivät tosiaan.

TOHTORI HERDAL (pudistaa uhkaavasti sormeaan). Eikä voinekaan kieltää, että Te hiukan veikeilitte meille!

HILDE. Se nyt kai oli hauskempaa kuin istua sukkia parsimassa noiden eukkojen parissa.

TOHTORI HERDAL (nauraen). Siinä olen aivan samaa mieltä kuin Te.

SOLNESS. Tulitteko Te kaupunkiin tänä iltana?

HILDE. Tulin, nyt suoraan.

TOHTORI HERDAL. Aivan yksinkö, neiti Wangel?

HILDE. Aivan.

SOLNESS. Wangel? Onko nimenne Wangel?

HILDE (katsoo hullunkurisen kummastuneena _Solnessiin_). Kyllä, se kai se on!

SOLNESS. Sitten Te olette ehkä Lysangerin piirilääkärin tytär?

HILDE (samaan tapaan kuin äskenkin). Ja mikäpä muu minä olisinkaan?

SOLNESS. No, siinä tapauksessa me olemme tavanneet toisemme siellä ylämaassa. Sinä kesänä, jolloin minä kävin rakentamassa tornin siihen vanhaan kirkkoonne.

HILDE (vakavammin). Niin, silloin se oli.

SOLNESS. Ja siitä -- on pitkä aika.

HILDE (katsoo lujasti _Solnessiin_). Siitä on täsmälleen kymmenen vuotta.

SOLNESS. Ja siihen aikaan Te olitte aivan lapsi, muistaakseni.

HILDE (sutkauttaen). Aina toki kaksi-, kolmetoista vuotias.

TOHTORI HERDAL. Ensi kertaako olette käymässä tässä kaupungissa, neiti Wangel?

HILDE. Aivan ensimäistä.

SOLNESS. Ja ette kai ketään täällä tunne?

HILDE. En ketään, paitsi Teidät. Niin, ja Teidän vaimonne.

SOLNESS. Te tunnette siis _hänetkin_?

HILDE. Hiukkasen vaan. Me olimme yhtaikaa muutaman päivän sanatoriossa --

SOLNESS. Siellä vuoristossa.

HILDE. Hän pyysi minua hartaasti käymään luonansa, jos tulisin tänne kaupunkiin. (Hymyilee.) Sitä hänen ei muuten olisi tarvinnut sanoa.

SOLNESS. Kas, ettei hän ole siitä minulle puhunut -- (_Hilde_ asettaa keppinsä uuninnurkkaan, riisuu reppunsa ja panee sen ja matkahuovan sohvalle. _Tohtori Herdal_ auttelee häntä alttiisti. _Solness_ seisoo ja katselee _neiti Wangelia_.)

HILDE (käy _Solnessia_ kohti). No, sitten pyytäisin, että saisin jäädä tänne yöksi.

SOLNESS. Se sopinee kyllä.

HILDE. Sillä minulla ei ole muuta pukua kuin tämä. Ja hiukkasen alusvaatetta repussa. Mutta ne täytyy pestä. Sillä ne ovat niin kauhean likaisia.

SOLNESS. Oh, siitä kyllä selvitään. Nyt minä vain ilmoitan vaimolleni --

TOHTORI HERDAL. Ja minä käyn sillä aikaa potilaani luona.

SOLNESS. Niin, käykää. Ja sittenhän Te tulette takaisin.

TOHTORI HERDAL (kujeilevasti, katsoen _Hildeen_). Kyllä, siitä voitte panna päänne pantiksi. (Nauraen.) Te ennustitte sittenkin oikein, herra Solness.

SOLNESS. Kuinka niin?

TOHTORI HERDAL. Nuoruus tuli kuin tulikin oveenne kolkuttamaan.

SOLNESS (vilkastuen). Kyllä, mutta aivan _toisella_ tavalla.

TOHTORI HERDAL. Toisella, sitä ei voi kieltää.

(_Tohtori Herdal_ poistuu eteisovesta. _Solness_ avaa oikealla olevan oven ja puhuu vierushuoneeseen.)

SOLNESS. Aline! Ole kiltti ja tule tänne. Täällä on neiti Wangel, jonka sinä tunnet.

ROUVA SOLNESS (ilmestyy kynnykselle). Kuka siellä on, sanoit? (Näkee _Hilden_.) Oh, Tekö se olitte, neiti? (Menee lähemmäksi ja ojentaa neiti Wangelille kätensä.) Te siis tulitte kaupunkiin kuin tulittekin.

SOLNESS. Neiti Wangel on saapunut juuri nyt. Ja hän pyytää jäädä tänne yöksi.

ROUVA SOLNESS. Tänne meille? Kyllä, mielelläni.

SOLNESS. Saadakseen asunsa hiukan kuntoon, näetkös.

ROUVA SOLNESS. Minä koetan pitää siitä huolta niin hyvin kuin suinkin voin. Se on ainoastaan velvollisuuteni. Matkalaukkunne tulee kai perästä?

HILDE. Minulla ei _olekaan_ matkalaukkua.

ROUVA SOLNESS. No, kyllä selvitään. Mutta nyt saatte viihtyä mieheni parissa sen aikaa. Niin minä koetan hommata Teille huoneen, viihdyttävään kuntoon.

SOLNESS. Mutta emmekö voi majoittaa vierasta johonkin lastenkamareista? Sillä nehän ovat jo valmiit.

ROUVA SOLNESS. Kyllä. _Siellä_ on paikkaa liiaksikin. (_Hiidelle_.) Istukaa nyt ja levätkää hiukkasen.

(_Rouva Solness_ poistuu oikealle. _Hilde_ kiertelee kädet seljän takana huoneessa ja katselee minkä mitäkin. _Solness_ seisoo pöydän ääressä, samoin kädet seljän takana ja seuraa neiti Wangelia katseillaan.)

HILDE (pysähtyy ja katsoo _Solnessiin_). Onko Teillä montakin lastenkamaria?

SOLNESS. Tässä talossa on niitä kolme.

HILDE. Sepä tavatonta! Teillä on siis julman paljon lapsia?

SOLNESS. Ei. Meillä ei ole yhtään lasta. Mutta nythän voitte Te olla lapsena jonkin aikaa.

HILDE. Tämän yön, niin. Minä en huuda. Koettelen, enköhän nyt makaa kuin tukki.

SOLNESS. Niin, olette kai kovin väsynyt.

HILDE. Enkö mitä. Mutta kuitenkin. -- Sillä on niin hurjan ihanaa maata ja nähdä unta.

SOLNESS. Näettekö Te usein yöllä unta?

HILDE. Näen. melkein aina.

SOLNESS. Mistä Te sitten näette _enimmän_ unia?

HILDE. Sitä minä en sano tänä iltana. Ehkä -- toisen kerran.

(Kiertelee jälleen edestakaisin huoneessa, pysähtyy pulpetin ääreen ja selailee siinä olevia kirjoja ja papereita.)

SOLNESS (menee lähemmäksi neiti _Wangelia_). Etsittekö tai tahtoisitteko jotakin?

HILDE. Ei, minä vain katselin tässä kaikkea. (Kääntyy.) Enkö _saisi_ sitten?

SOLNESS. Äh, olkaa hyvä.

HILDE. Tekö kirjoitatte tähän suureen protokollaan?

SOLNESS. En, vaan kirjanpitäjä.

HILDE. Nainen?

SOLNESS (hymyillen). Tiettävästi.

HILDE. Sellainen, joka on täällä luonanne?

SOLNESS. Niin.

HILDE. Onko hän naimisissa?

SOLNESS. Ei, hän on neiti.

HILDE. No, _niin_?

SOLNESS. Mutta hän menee luultavasti pian naimisiin.

HILDE. Se on hyväksi hänelle.

SOLNESS. Mutta ei kovin hyväksi minulle. Sillä silloin ei minulla ole apulaista.

HILDE. Ettekö voi saada toista, joka on yhtä hyvä?

SOLNESS. Ehkäpä Te tahtoisitte jäädä tänne -- kirjoittamaan tuohon protokollaan?

HILDE (katsoo _Solnessia_ päästä jalkoihin). Kyllä kai, sen nyt arvaa! Ei kiitoksia, -- siitä ei puhetta. (Kiertelee jälleen edestakaisin ja asettuu sitten keinutuoliin. _Solness_ menee pöydän luokse. Aivan kuin jatkaen äskeistä lausettaan.) Sillä täällä kai on muutakin tekemistä kuin tuo. (Katsoo hymyillen _Solnessiin_.) Eikö niin _Teistäkin_?

SOLNESS. Luonnollisesti. Ensinnä Teidän täytyy tietysti rientää kauppoihin ja somistaa itsenne oikein hienoksi.

HILDE (ilvehtien). Luulenpa melkein, etten tee sitä.

SOLNESS. Kuinka?

HILDE. Sillä minä olen tuhlannut kaikki rahani, näetkös.

SOLNESS (nauraen). Ei siis rahaa eikä matkalaukkuakaan!

HILDE. Ei kumpaistakaan. Mutta viis siitä, -- se onkin samantekevää.

SOLNESS. Kuulkaa, tuosta minä teissä oikein pidän.

HILDE. Siitä pelkästään?

SOLNESS. Siitä muun muassa. (Asettuu nojatuoliin). Elääkö Teidän isänne vielä?

HILDE. Kyllä, isä elää.

SOLNESS. Ja nyt Te kai aiotte jäädä lueskelemaan tänne?

HILDE. Ei, se ei ole pälkähtänyt päähäni.

SOLNESS. Mutta kai Te jäätte tänne joksikin aikaa?

HILDE. Aivan miten nyt sattuu. (Istuu ja keinuu hetkisen ja katsoo _Solnessiin_ puolittain vakavana, puolittain hillitty hymy huulillaan. Sitten ottaa hän hatun pois päästänsä ja asettaa sen eteensä pöydälle). Herra Solness?

SOLNESS. Niin?

HILDE. Oletteko hyvin huonomuistinen?

SOLNESS. Huonomuistinenko? En tietääkseni.

HILDE. Te ette siis tahdo puhua minun kanssani, miten oli siellä _ylämaassa_?

SOLNESS (hätkähtää hieman). Lysangerissa? (Välinpitämättömästi.) No, siitä ei liene paljon puhumista, mielestäni.

HILDE (katsoo moittivasti _Solnessiin_). Mitenkä Te voitte sanoa niin?

SOLNESS. No puhukaa Te sitten minulle siitä.

HILDE. Kun torni tuli valmiiksi, oli meillä kaupungissa suuret juhlat.

SOLNESS. Niin, sitä päivää minä en aivan hetkessä unohda.

HILDE. Ettekö? Sepä on _kiltisti_ tehty.

SOLNESS. Kiltisti?

HILDE. Kirkkotarhassa soitti musiikki. Ja satoja, satoja ihmisiä. Me koulutytöt olimme valkeissa puvuissa. Ja kaikilla meillä oli liput.

SOLNESS. Ah niin, ne liput, -- ne minä hyvin muistan.

HILDE. Sitten Te kiipesitte ylös telineille. Suoraan, kaikkein korkeimmille. Ja Teillä oli kädessä suuri seppele. Ja sen seppeleen Te ripustitte ylös viiriin.

SOLNESS (lyhyesti keskeyttäen). Niin, minulla oli se tapa siihen aikaan. Se on näet vanhan kansan menoja.

HILDE. Oli ihmeellisen jännittävä seistä siellä alhaalla ja katsella Teihin. Ajatella, että jos hän nyt putoaisi! -- Hän, itse rakentaja!

SOLNESS (aivankuin vältellen keskustelun ydintä). Niin, niin, niin, se olisikin voinut helposti tapahtua. Sillä yksi noista valkopukuisista paholaisista, -- _metelöi_ kuin mikä -- ja huusi sinne ylös minulle --

HILDE (kiihkeän iloisena). "Eläköön rakentaja Solness!" Niin juuri!

SOLNESS. -- ja heilutti ja huiskutti lippuaan niin että minä, -- minun päätäni alkoi melkein huimata sitä nähdessäni.

HILDE (hiljaisemmalla äänellä, vakavasti). Se pieni paholainen, -- se olin _minä_.

SOLNESS (katsoo kiinteästi neiti Wangeliin). Siitä olen nyt varma. Sen täytyi olla _Te_.

HILDE (jälleen elävästi). Sillä se oli hirvittävän ihanaa ja jännittävää. Minä en saattanut ymmärtää, miten voi koko maailmassa olla mies, joka osasi rakentaa niin tavattoman korkean tornin. Ja se, että Te seisoitte siellä itse ylimpänä! Ilmi-elävänä! Ja ettei Teitä ollenkaan huimannut. Se ajatus se oli -- noin -- huimaavinta ajatella.

SOLNESS. Mistä Te sitten niin varmaan tiesitte, ettei minua --?

HILDE (kieltävästi). Oh ei! Hyi! Sen minä tunsin sisällisesti. Sillä muutenhan Te ette olisi siellä seissyt ja laulanut.

SOLNESS (katselee kummissaan neiti Wangeliin). Laulanut? _Minäkö_ lauloin?

HILDE. Kyllä, Te tosiaan lauloitte.

SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en ole koskaan eläissäni laulanut nuottiakaan.

HILDE. Kyllä, silloin Te lauloitte. Ilmoissa soivat kuin kanteleet.

SOLNESS (ajatuksissaan). Tämä on jotain merkillistä, -- koko juttu.

HILDE (on vaiti hetkisen, katsoo _Solnessiin_ ja sanoo hillitysti). Mutta sitten, sen jälkeen, -- sitten tuli se _oikea_.

SOLNESS. Oikea?

HILDE (säkenöivän vilkkaasti). Niin, _siitä_ kai ei minun tarvitse Teille muistuttaa?

SOLNESS. Kyllä, muistuttakaa nyt hiukan _siitäkin_.

HILDE. Ettekö muista, että Teille pidettiin suuret päivälliset klubilla.

SOLNESS. Kyllä. Se oli kai saman päivän iltapuolella. Sillä seuraavana aamuna minä matkustin sieltä.

HILDE. Ja klubilta pyydettiin Teitä illaksi meille.

SOLNESS. Aivan oikein, neiti Wangel. Merkillistä, kuinka tarkoin Te olette painanut kaikki nämä pikkuseikat mieleenne.

HILDE. Pikkuseikat! No, Te nyt vasta olette! Oliko ehkä sekin pikkuseikka, että minä olin yksin salissa, kun Te tulitte?

SOLNESS. Olitteko?

HILDE (vastaamatta Solnessille). Silloin Te ette sanonut minua pieneksi paholaiseksi.

SOLNESS. En, sitä en uskottavasti tehnyt.

HILDE. Sanoitte, että minä olin kaunis siinä valkeassa puvussani. Ja että minä olin kuin pieni prinsessa.

SOLNESS. Niin Te olittekin, neiti Wangel. Ja vielä lisäksi, -- kun tunsin niin kevyeksi ja vapaaksi itseni sinä päivänä --

HILDE. Ja sitten Te sanoitte, että kun minä tulen isoksi, täytyy minun olla Teidän prinsessanne.

SOLNESS (vetää suutansa hiukan hymyyn). Ohoh, -- sanoinko minä niinkin?

HILDE. Niin sanoitte. Ja kun minä kysyin, miten kauan minun täytyy odottaa, sanoitte Te tulevanne takaisin kymmenen vuoden päästä, -- kuin peikko, -- ryöstämään minut. Viemään Espanjaan tai jonnekin. Ja siellä Te ostaisitte minulle kuningaskunnan, lupasitte.

SOLNESS (äskeiseen tapaan). Hm, kunnon päivällisten päälle ei liioin kolikkoja lasketa. Mutta _sanoinko_ minä tosiaan tuota tuollaista?

HILDE (hiljaa hymyillen). Kyllä. Ja sanoitte myöskin, mikä sen kuningaskunnan piti olla nimeltään.

SOLNESS. No mikä sitten?

HILDE. Se oli Appelsiinia, sanoitte.

SOLNESS. No, sehän oli maistuva nimi!

HILDE. Ei, minä en siitä ollenkaan pitänyt. Sillä tuntuihan kuin olisitte ilveillyt kustannuksellani.

SOLNESS. Jota minä en kai _tarkoittanut_.

HILDE. Ette. sehän minun oli ymmärrettävä. Siitä päättäen, mitä Te sitten teitte --

SOLNESS. Mitä kummaa minä sitten vielä tein?

HILDE. Sekö vielä puuttuisi, että _senkin_ olisitte unohtanut! Sillä ainakin sellainen on muistettava, tietääkseni.

SOLNESS. Kyllä, kyllä, auttakaahan minua vaan hiukan uralle, niin ehkä --. No?

HILDE (katsoo lujasti _Solnessiin_). Te suutelitte minua, rakentaja Solness.

SOLNESS (katselee neiti _Wangeliin_ suu auki, nousee paikaltaan). _Niinkö_ tein!

HILDE. Niin, niin, sen Te teitte. Te kiedoitte minut syliinne, taivutitte taaksepäin ja suutelitte minua, monta kertaa.

SOLNESS. Oh. mutta rakas, hyvä neiti Wangel!

HILDE (nousee ylös). Sitä Te ette kai aio kieltää?

SOLNESS. Kyllä, sen minä jyrkästi kiellän!

HILDE (katsoo pilkallisesti _Solnessiin_). Vai niin!

(Kääntyy ja menee hitaasti uunin luokse, jonka eteen hän asettuu ja seisoo siinä kääntyen katsomaan poispäin, liikkumatta ja kädet seljän takana. Lyhyt hiljaisuus.)

SOLNESS (menee varovasti neiti _Wangelin_ luokse ja jää seisomaan hänen viereensä). Neiti Wangel --?

HILDE (on vaiti eikä liikahda).

SOLNESS. Älkää nyt seiskö siinä kuin kivipatsas. Tuo, mitä puhuitte, mahtaa olla jotakin, jota olette uneksinut. (Laskee kätensä neiti _Wangelin_ käsivarrelle.) Kuulkaa nyt --

HILDE (liikauttaa kärsimättömästi käsivarttaan).

SOLNESS (aivan kuin jokin ajatus välkähtäisi hänen päässään). Tahi --! Odottakaas! -- Tässä piilee takana jotakin syvempää, saattehan nähdä!

HILDE (ei liikahdakaan).

SOLNESS (hillitysti, mutta merkitsevällä tavalla). Minun on täytynyt silloin _ajatella_ tätä tällaista. Minä olen varmaan sitä _tahtonut_. Sitä _toivonut_. Halunnut sitä. Ja niin ollen --. Eiköhän asia ole sillä tavoin?

HILDE (on yhä ääneti).

SOLNESS (kärsimättömästi). No, piru vie, -- silloin minä sen olen varmaan _tehnytkin_!

HILDE (kääntää hiukan päätänsä, mutta ei katso _Solnessiin_). Myönnättekö sen nyt?

SOLNESS. Kyllä. Kaikki, mitä vain tahdotte.

HILDE. Että otitte ja kiedoitte minut syliinne?

SOLNESS. Niin!