Part 8

Ale selittää, että oli tullut Ylisestä häädetyksi ja ikävöinyt aina sinne, mutta täytyi olla tehtaassa ja sitten joutui vangiksi.

— Ja saako siellä asua vaikka elämänsä loppuun? Tuota ei kauan enää lienekään... taisi ikä lyhetä sillä reisulla.

— Kun se kerran on sinun mökkisi, niin asu vain. Tämä yhtiö on hyvä mökkiläisille, jos työtä tekevät.

— Kyllä toki minä teen, vaikka yötä päivää, kun saan asua eikä tarvitse muuttaa. Ja vielä minä jaksan sen minkä toinenkin. Sitä kai pyhän perästä pääsee aloittamaan.

— Kyllä vain.

Ei tunnu jalat nyt Alella paljoa painavan, kun saa lähteä kotimökilleen. Ajatuksia ja suunnitelmia tulee niin että päätä pakottaa. Niistä täytyy aina kääntyä puhumaan lasten kanssa jälessä tulevalle Riikalle. Kesäinen päivä vielä lämmittää, ja takaliston korvessa tuoksuu pihkalta ja suopursuilta. On lauantai. Jos Ylisen sauna on vielä säilynyt, niin saa lämmittää. Riikka taittaa vastat nuorista koivuista, ja lammesta saa raikasta vettä.

Eväsrepussa on enää vain yksi leivänkannikka, mutta se ei nyt paina mieltä. Taloista saa, ja on saanut näinä viikkoina, väliin ilmaiseksikin, kun työtä ei ole sattunut olemaan. Sillä tavoin on kuljettu viikosta viikkoon, ja kaupunki on nyt jo siellä kaukana eikä Yliseen ole kuin vähän matkaa. Auttoi toki vielä häntäkin uuteen elämään.

Ylisen tuvan seinustalla heloittavat päivänkakkarat, ja rehevä nurmi on kasvanut pihapolulle. Tuvan ikkunat ovat rikki ja ovi on käynyt hataraksi.

Mutta sauna on säilynyt ja kiuaskin on pysynyt ehjänä. Ale kopeloi hartaana lavoja ja kiuasta ja tuntee silmänurkkiensa kostuvan.

— Tuntuuko sinusta, Riikka, niinkuin oltaisiin nuoria ja aloitettaisiin elämää ihan alusta? kysyy Ale eukoltaan.

— Vielä häntä kysyy... kun on niinkuin paratiisi olisi auennut, kaiken sen perästä.

Kohta kiemuroi sankka savu saunan ovesta ja nousee kirkkaaseen kesäilmaan. Takalistolta kuuluu karjankellojen kilinää ja karjatyttöjen laulua, ja vesi lepää lammessa tyvenenä. Ale istuu pihakivellä ja tietää, että lammessa on ahvenia, mutta hänen vanha venheensä on jo lahonnut ja makaa siellä rannalla ruohoa koloista kasvaen. Mutta aamulla voi laittaa onkivehkeet ja lammen toiselta rannalta lainata veneen naapurilta. Pääsee kalastamaan. Elämä on kohta kuin ennenkin.

Ja sitten maanantaina maatyöhön, siihen, jonka veroista ei olekaan ja jossa nuortuu ja virkistyy.

— Kyllä temokraatit haukkuvat mökinmiehen elämätä, mutta ei olla silloin vielä kaikkea koettu, sanoo Ale eukolleen. — Me ollaan koettu, ja nyt uskotaan mikä on parempi, kaupunki vai korven rauha.

XXVIII.

Annikki oli koko sodan ajan elänyt hiljaista omaa elämäänsä. Kaikki talossa pitivät hänestä, mutta kukaan ei joutanut erikoisemmin keskustelemaan hänen kanssaan. Kapina-aika oli raskasta Hautamäessäkin, vaikka oltiinkin valkoisen Suomen puolella. Kuitenkaan ei tehnyt mieli kenenkään hymyillä. Annikistakin oli tullut vakava, vaikka ennen iloisena hypähteli ja laulahteli.

Vapaustaistelun aikana hän sai usein kirjeen postista, ja jos joku silloin olisi huomannut tarkastaa, olisi hän nähnyt Annikin poskilla heleän punan. Kukaan ei kysynyt mistä hän kirjeensä sai.

Hautamäessä valmistuttiin heinätyöhön, ja Jaakko oli aamulla sanonut, että saataisiin yksi sotapoika heinämieheksi.

— Kuka sitten? oli Annikki kysynyt.

— Juurakko, se sinun mielitiettysi, oli Jaakko nauraen virkkanut ja kiusoitellut tyttöä, joka punastui ja väitteli vastaan.

— Tuleehan tässä taloon nyt vähän rattoisampaa. Juurakko on hauska poika ja sanoo hänkin sotahommat jättävänsä. Vasta nyt kuuluu eron saaneen. Yksi vain on paha asia.

— Mikä sitten?

— Taitaa leipä loppua talosta, ennenkuin uutinen joutuu. Ei ole mitenkään hennonut olla antamatta tarvitseville.

— Ja kun vielä minäkin annoin tänä aamuna leivän Riutan mökin akalle, hätäili tyttö. — Lupasi tulla ensimmäisenä ruista leikkaamaan.

— No mitäs siitä. Vielä on vähän siementä jälellä. Eihän niitä käy nälkään tappaminen.

* * * * *

Puolenpäivän ajoissa tuli Juurakko.

— Jopahan minä näen sinut, huikkasi hän pihaveräjältä Annikille, joka sattui pihamaalle. — Mutta älä koskekaan minuun, ennenkun käyn puhdistautumassa. Olen saanut tehdä viime aikoina sellaista työtä, etten kehtaa koskea sinuun, ennenkuin perinpohjin puhdistaudun.

Juurakko oli äänekäs ja iloinen kuten ennenkin. Vankileirin elämä ei ollut saanut hänen hermostoaan epäkuntoon.

— Tuo sinä Annikki minun vaatteeni sieltä, kylläs tiedät, ja laske rantakivelle.

Pellolta kuului niittokoneen helinä ja viikatteiden hionta. Peltojussi istui tytön vieressä innokkaasti jutellen.

— Kun tästä päästäisiin uuteen aikaan. Veljesviha kuohuu vielä maininkina myrskyn jälkeen.

— Kyllä siitä meilläkin kärsitään, sanoi tyttö. — Useimmat naapurit eivät pidä Jaakon puuhailuista maattomien hyväksi. Sitten kun Pentti tuli kotiin, on hän näyttänyt iloisemmalta. Ovat Pentin kanssa kaikessa samaa mieltä.

— Kuulin tullessani eräässä talossa, että Pentti aikoo naida Alman. Siitäkös suunsiivoa pidettiin. Eikö Alma ole hyvä tyttö?

— Parhaita mitä tunnen. Kyllä siitä asiasta on kerrankin kuultu. Pentti on muka häväissyt koko jääkärien maineen.

— Se on merkillistä. Pitäisihän osata erottaa kapinaan syylliset ja syyttömät. Kyllä kaikki vielä muuttuu, tulee uusi aika. Mekin saamme olla osaltamme sitä rakentamassa. Missä se sinun palstasi ja pirtinpaikkasi on? Tulehan tyttö näyttämään.

— Sinun?

Tytön silmissä oli kysyvä veitikka.

— Meidän! Ja nyt vasta sinä saat sanoa minut tervetulleeksi.

Poika sieppasi tytön syliinsä ja suuteli hänen tuoreita väriseviä huuliaan. Suvituuli leyhytteli rantakoivunvirpoja siinä heidän vierellään.

»Kyllä sinun kelpaa, kun sellaisen tytön saat», tuntui se sanovan pojalle.

He nousivat päivänpuoleiselle koivikkorinteelle, johon olivat päättäneet rakentaa tupansa ja raivata peltonsa.

XXIX.

Syksy meni menojaan ja tuli kova talvi. Mitäpä pakkasista, ainahan puita sai metsästä, mutta leipä ei kasvanut itsestään. Kellä vähänkään oli viljelystä ja oli siementä saanut säästymään, hänellä ei ollut hätää. Mutta mökkitönöjen siemenvarat, ne vähäiset mitä sattui olemaan, menivät keväällä »rammojen» lisänä, ja pelto jäi harvaksi, jos sai ollenkaan siementä. Ja niin oli lähdettävä talvelle.

Hautamäen mökeissä ei ollut puutetta. Pellot oli saatu kylvöön, ja talossa riitti, jos mökistä loppui. Hyvä oli semmoisen miehen suojattina kuin Jaakko. Toisten talojen takalistoilla kävi jo keskitalvella nälkä uhkaavaksi. Viikon jauhoilla päästiin säästäen puoli viikkoa, sitten oli apua aneltava.

— Ei kuulu pelastusta, huokailivat kumaraselkäiset mökinmiehet. — Temokratia ei sitä tuonut, eikä toisaalta voinut odottaa.

Mökinmies ajatteli omalta kannaltaan torppariasiaa:

Sanovat eduskunnan hyväksyneen torpparilain... tiedä sitten... ja minkälainen on laki, jonka porvari säätää. Saattaa olla mielenhyvikettä, mutta kunhan pitäisi ruveta rajoja aukomaan, voipi silloin jostain takaportista isäntä pujahtaa. Sattuu verorästejä ja muita rikkeitä, niin silloin tuli tenä eteen.

Valmistuttiin vähitellen jo vaaleihin. Se oli pieni valopilkku. — Jospa uusi eduskunta ei lähtisi kapinan tielle, jos häneen sosialisteja tulleekaan. Tästä voi jo puhua työtoverillekin ja kuulostaa hänen mielipidettään. Siellä oli vielä synkempää.

— Mitä siitä... hajottavat eduskunnan, jos rupeavat maattomia puoltamaan.

— Kukapa sen nyt hajottaa.

— Tietysti suojeluskunnat. Nehän ne on nyt rikkailla pääasiana, sanoo muuan punainen katkerasti.

— Elä, elä, sattuvat kuulemaan.

— Mikä siitä, ampuisivat vain pois nälkää näkemästä.

Siihen se loppui keskustelu, ja molemmat hautoivat synkkiä ajatuksiaan. Saattoi joskus nälän kourissa kateuskin raapaista. Se sattui saman luokan eläjään, jonka oli onnistunut päästä jonkun talon ruokakuntaan.

— Hyvä sen on kellistellä ja haastaa toisille maalaispuolueesta, kun saa talojen paksut leivät ja piimät ahtaa sisuksiinsa.

— On sen. Tiehaaran Aakukin oli reväissyt piimällä mahansa. Tohtoriin kuuluvat kulettaneen.

Vaalit lähestyivät, ja saloeläjän päässä mateli ristiriitaisia ajatuksia punaviivasta. Kenelle sen nyt vetäisi? Temokraatit tarttuivat aseisiin ja entisestään vaikean työväen aseman tekivät vielä kurjemmaksi. Porvareille ei käy vetäminen punaviivaa, olisiko paras jättää vetämättä?

Jotkut tiesivät vakuuttaa, että maalaispuolue se tästä puolin maalaistyöväen olot parantaa.

— Tiespä hänet... saattavat olla vain kauniita lupauksia.

— No helvettiinkös sen viivansa sitten vetää! Temokraatille en veä, enkä porvarille, totta minun se on maanjussille sutkautettava.

— Sille taidan minäkin...

— En turkkilainen vieköön veäkään maanjussille. Se vetää huulesta, se on vissi. Vaikka piru periköön, niin temokraatille tuikkaan!

— Ei se temokratia sun olojas kohenna. Minä annan pirut koko puolueelle. Sain sen takia istua linnassa, vaikka olen rehellinen mies.

— Veä vain maanjussille, käy sitten leipää kans' pyytämään siltä, sanoo joku, jolle ei »rammain» lisäystä ole heltinyt talojen aitoista. — Jos käyt leipää tai jauhokouraa pyytämään, niin karjuvat kuin raavaalle. Vai semmoisille viiva!

Korpikansa seisoi tienhaarassa. Mikä tie olisi valittava ja mikä auttaisi parempaan asemaan yhteiskunnassa?

XXX.

Kevättalven aurinko kurkistaa Kinkomaan korpeen, nähdäkseen onko siellä ketään vielä hengissä. Huomattuaan Alen puukasalla koettaa hieman lämpimämmin hymyillä. Alekin sen huomaa ja itsekseen jupisee:

— Jopahan päiväkulta lämmittää... on nyt se Maarianpäivän aatto... vielä on hanget vahvoja, mutta kesä siitä tulee, kun joutuu.

Varmasti se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja siihen kesän tuloon perustuu Alen koko elämäntoivo. Kyllä kesällä aina henki säilyy, kun sen saa talven yli. Ehkä jo toukokuun alussa saa syteä poreeseen mertoja ja silloin pääsee ensimmäiseksi kesänalkutunnelmaan, kun jonkun viikon perästä saa pöräyttää potkivat punaeväiset ahvenet pärekoppaan.

Semmoinen päivä on ollut aina juhlatunnelmainen Ylisen mökissä. Nykyisissä olosuhteissa sitä saattaa kuvitella kevätpuolen suurimmaksi juhlahetkeksi, ensimmäistä kevätkalansaantia.

Tässä tunnelmassa jo eläen kopeloi Ale parvelta merrat ja tarkastelee niihin matikan pyynnissä tulleita reikiä. Kahmaisee pyydyksiä syliinsä ja aikoo tupaan kuljettaa, korjatakseen niitä siellä. Riikka, Alen eukko, särkee koko tunnelman:

— Pahustako sinä niitä mertoja tänne... johan sinä hassuna... nythän, on vasta Maarian-aatto.

— ... joutessani tässä korjaillut, puolustelee Ale.

— On sitä muutakin... ei ole juhlaksi leivänpalaa... on mentävä taas pyytämään. Kaipa ne nyt antavat, kun ne punaviivatkin tuli maaliitolle.

— ... tiedä. Saahan tuota käydä kuulemassa.

— On saatava, tiuskaisee Riikka. — Kun kerran vaalien edellä sanoivat, että aina sitä semmoista autetaan, joka viivansa nyt muuttaa toiseen paikkaan, sillepä maaliitolle, ja kyllä ne sen kaikki tietävät että mekin... Oli hyvä, kun tuli Mikkolan isäntä kutsutuksi katsomaan, mihin viivat vedettiin. Mää sinne ensiksi.

— Mihkä?

— Mikkolaanpa tietysti.

Alenkin mielessä elähtää toivo. Eihän ne nyt juhlaksi leivättä... kun tässä punaviivakin tuli semmoiseen paikkaan. Pitää joutua hakemaan. Jospa antaisivat voitakin kesätyön päälle. Luottaa ne nyt toki oman puolueensa mieheen... pääseekin tässä nyt elämään. Tuli toki se viivakonsti keksityksi.

Ale ottaa latuskasuksensa ja lähtee vanhaa latua korven poikki hiihtelemään Mikkolaan. Tuntuu melkein juhlalliselta, kun on Maarianaatto ja saa jo päivälliseksi syödä kyllikseen. Kah, kun piimähinkki unohtui.

Ale kääntyy takaisin sitä hakemaan.

— Paahhan sauna lämmitä, kylvetään aikaseen.

Saunaa ja Maarianpäivää ajatellessa juhlatunnelma vahvenee. On pieni myÖtäle korvessa, ja Alea ihan hihkaisuttaa sitä laskiessa. Saunan jälkeen on sitten hyvä täysinäisellä vatsalla kellottaa. On vielä valoisata pirtissä, Riikka veisaa paastovirsiä.

Mikkolan talossa on juhla-aaton tuntua. Pirtinlattia on vielä kostea pesun jäleltä, ja emäntä ottaa uunista tuoksuvia rieskaleipiä. Tytär kirnuaa.

Ale on toivottanut hartaasti hyvän päivän ja istunut penkille. Ei kuulu tuvassa muuta kuin emännän sihahtelevat askelet leipiä pöydälle kantaessa ja kerman kurnutus kirnussa.

Vähitellen vääntäytyy isäntäkin jostain loukosta ja istahtaa vetelästi penkille.

— Sieltäkö se Ale?

— Sieltähän minä...

Ale siirtyy tuttavallisesti isännän lähelle ja tarjoaa rouhemassiaan.

— Olisi tässä isännän piippuun. On tätä lajia minullakin omasta takaa.

Se vilja viihtyi Alella parhaiten viime suvena. On hänelläkin jotain omistaan.

Isäntä vetää kumminkin sikarin taskustaan ja puraisee siitä pään huolettomasti. Ale kiirehtii tarjoamaan tulta.

Saatuaan sikarinsa savuamaan silmää isäntä alas ja menee sanomaan jotain rengeilleen. Ale sävähtää, että jokohan tuo nyt karkasi, ennenkuin hän ehti asiansa toimittaa. Sinne se karjakartanolle hävisi.

Onpa tässä emäntä ja tytär. Saattaapa heidän kanssaan juttua aloittaa.

Emäntä ei kajoa nyt jutteluun. Ynähtää vain jotain ohimennessään. Tytärkin, se lihava Vilma, kääntää takapuolensa kirnun ääressä ja katselee karsinaikkunasta ulos.

Ale painuu mietteisiinsä. Ehkäpä emäntä ei ole vielä kuullutkaan, mihin hän on viivansa Riikan kanssa vetänyt. Kyllä se siitä vielä rovehtuu juttuamaan.

Leivät tuoksuvat pöydällä niin, että vesi tulee suuhun. Tyttökin nostaa isoja voimöhkäleitä kirnustaan.

Kun tässä saisi mökin omituiseksi, niin ehkä jaksaisi vielä paremmin. Pojatkin, jotka nyt ovat Kinkomaassa hevospoikina, saisi ottaa kotiin ja lisättäisiin peltoa. Ja ensi syksynä saisi Riikka paistaa yhtä kauniita leipiä. Alkaisi elämä kuin uudesta.

Jopa tulee isäntäkin ja istuu entiselle paikalleen. Ale miettii tiukasti, mistä aloittaisi keskustelun. Asiata, jolle on lähtenyt, ei sovi ensiksi... Se on sanottava sitten niinkuin sivuasiana.

— Jokohan se eduskunta piankin kokoontuu?

Siitä voi sopivasti johdatellen muistuttaa viivanvedostaan, jos ei isäntä sattuisi muistamaa.

— ... häntä osaa sanoa.

— Pötkähti niitä sinne nyt miehiä maaliitolle, eikä kummakaan, kun tässä ne viivat muutettiin toiseen paikkaan.

— Taisihan niitä tulla.

— ‘Tuli niitä, ja kyllä nyt asiat muuttuu tälle maalaiskansalle. Onkin tähän asti painettu maamiestä ja nyletty... kyllä se nyt loppuu.

Ale oikein kiihtyy, vaikka ei tiedä miten sitä on nyletty, on vain kuullut isäntien puhuvan. Nyt on puhuttava samaan tyyliin, jos mieli leipää saada.

Isäntä kumminkin pysyy ihmeteltävän penseänä. Ynähtelee vain siinä ryntäillään maaten. Mitähän se siinä miettii?

— Eikähän se tämäkään torppari-asia olisi muilta puoluvilta tullut alkuunkaan... aina ne soliratit vänkäsivät puoleen ja toiseen.

— Vänkää ne vieläkin, sanoo isäntä.

— Niin, jos annetaan, tokaisee Ale ja killistää silmiään uhkaavasti.

Pöytään kannetaan ruokaa. Äsken uunista otettuja, viekoittelevan kauniita leipiä, voita ja höyryäviä perunoita. Miehiä alkaa tulla tupaan, ja Ale hätääntyy. Nyt se rupeaa ruualle, isäntä, ja sitten se menee kamariinsa makaamaan. Jää leipä silloin saamatta.

Ale nielee pitkän syljen, puraisee hammasta ja virkkaa, hieman leikintapaista tavoitellen:

— Taitaa siellä meijän mökissä tulla huono Maarianpäivä. Loppui leipä ihan tyyten, kai sitä nyt isäntä antaa, että tässä päästään pyhän yli.

Isäntä hankkiutuu ruokapöytään ja hakee puukkoaan seinänraosta. Kuin ohimennen sanoo Alelle:

— Ei meiltä saa leipää, eikä muutakaan.

Ale typertyy. On niinkuin olisi lyöty puulla päähän.

— Tottahan tuota nyt yhen leivän. Tulee nälkäkuolema.

Isäntä ei virka enää mitään. Alessa on tuikahtanut toivo, että jos tuo pyytäisi aterialle, kun ei pidä tässä kiirettä ja oikein syljeksii.

Ja Alen syljet alkavat roiskua permannolle ja silmät vilahtelevat karvakulmien alta himokkaina pöytään ja isäntään. Nälkäkin kiihtyy sydäntä vääntäväksi kivuksi, mutta ei käske isäntä syömään, istuu vain kuin hirrenpää siinä pöydän kulmauksessa.

Päästyään pöydästä röyhtäisee ja lyö puukon seinään. Se on kuin piste Alen toiveille.

Isäntä poistuu kamariin ja Ale ehättää jälestä.

— Kuulkaahan nyt, isäntä, kyllä sitä nyt pitäisi auttaa, kun eukon kanssa se viivakin vedettiin maaliitolle. Ainahan sitä nyt saman puolueen miehelle...

Isäntä on jo kyljellään sängyssä ja hymähtää:

— ... tiedä teidän puolueistanne. Olette silloin sitä, tällöin tätä. Kallistutaan aina sinnepäin, mistä toivotaan jotain saatavan.

— No johan nyt.

— Niin on. Ja punakaartissapa se Alekin oli ollut siellä kaupungissa.

Ale häkeltyy eikä osaa sanoa sen enempää. Näinkö se kaikki romahti? Suunnittelut tulevasta ja nyt tästä nykyisestä, nälättömästä Maarianpäivästä, ja muusta.

Ale peräytyy porstuaan ja pihalle. — Sen oli ihan vihaa äänessä, isännän, kun sen sanoi. Oli muka kaartissa. Olihan siellä niin moni muukin, kun narrattiin. Ja kun kerran se on mennyttä ja puoluettakin on muutettu.

Ale tunsi jo vihansa nousevan. Semmoinen paksu ukon pöllikkä, kuin härkä. Mitä ne semmoiset tietää nälästä ja puutteesta. Akka ihramaha ja tyttären ronkilla liha lainehtii. Helvetti!

Ale hiihtää vihanvimmassa, huomaa kotiin päin hiihtävänsä ja kääntää suksensa Hautamäkeen. Sinne ei ilkeäisi enää mennä, kun on tullut niin usein jo sieltä saaneeksi elämisen apua.

Alen sydäntä repii oudosti. Kotona lämpiää sauna ja Riikka odottaa. Kun oli niin varmaa jo olevinaan pääsy rieskan ja voin makuun sen viiva-asian vuoksi. Nyt se suututtaa, että tuli viivansa heille antaneeksi.

— Voi iankaikkinen piru!

Hautamäessä ei ole isäntä kotona eikä ole tietoa kotiutumisesta. Alen on pyörrettävä niineen takaisin. Emännältä ei ole uskaltanut edes pyytääkään.

Juhla-aaton tunnelma on alenemassa. Se on hävinnyt jo kokonaan silloin kun Ale laskee pientä myötälettä korvesta kotipihaansa. Saunasta tulee vastan tuoksua, se vähän masentunutta mieltä nostaa Maarian-aaton tuntuun, mutta kun ottaa tyhjän repun selästään, tulee taas huulille tylsä kirous.

— Tokko sulla edes voitakaan? kysyy Riikka.

— Mistä sitä paremmin kuin leipääkään.

— Juhla tästä nyt sitten meille retkahti. Perunoitakin on vain muutama mukula jälellä. Tästä lähtien joutaa viivan veto rikkaille.

— Mitäpä se meikäläisiä auttaneekaan.

Aurinko painuu lumisen korven taakse ja tupa hämärtyy. Ääneti istuvat tuvan murheelliset asukkaat. Eniten kaiveli nälistyneitä sisälmyksiä se punainen viiva, joka oli tullut vedetyksi, ja vielä sitten sille leipäpuolueelle.

— Ei ollut elämä hääviä sielläkään kaupungissa, joshan ei ole täälläkään, sanoo Riikka hetken kuluttua ja katsoo kysyvästi Aleen, mitä tämä siihen sanoo.

— Elä puhu kaupunkielämästä, kiivastuu Ale. — Sinne minä en enää lähtisi, en vaikka... Täällä saattaa korpiasukkaankin elämä korjautua, mutta mitäs siellä. Pois kuuluu jo Taavekin aikovan tulla. Lähtään saunaan, Riikka!

Korpielämä on kuitenkin mökinmiehelle ihanaa kaupunkielämään verraten, ja sauna korvaa pienet puutteet. Se hautoo luut ja lämmittää sydämen.

— Ja saattaahan tästä olotkin pian korjautua, miettii Ale saunan hiestävässä hämärässä.

XXXI.

Jaakko katseli Juurakon kanssa Hautamäen karttoja tuvan pöydällä. Miehet suunnittelivat innokkaasti ensi suvena talon maalla tapahtuvaa palstoitusta. Se oli mielityötä kumpaisellekin. Piirrettiin uusia karttoja, joissa torpparien palstarajat näkyivät.

— Saatpa nähdä, tästä tulee oikea onnentupayhteiskunta, ja naapureille se olisi hyvänä esimerkkinä, jos oppia ottaisivat, sanoi Juurakko.

Paavo käveli tuvassa ja katseli karsain silmin miesten puuhailua.

— Eikö sinua isä yhtään hävetä pirstotessasi perintötalon tuolla tavoin? virkkoi poika.

Jaakko ei huolinut vastata. Se oli sitä pojan yhtämittaista nakertelua isäänsä vastaan. Poika oli saanut kasvaa kovin vapaasti. Hänen aikansa oli mennyt kokonaan työssä, niin että poika sai jäädä äitinsä ohjattavaksi. Ja vapaustaistelusta palattuaan osoitti poika kaikin puolin olevansa täysi mies ja pyrki kaikessa komentelemaan. Hän puhui työläisistä sellaisella vihan vimmalla, että Jaakkoa joskus ihmetytti mistä poika oli semmoisen vihan saanut vähäväkisiä kohtaan.

Paavokin tuli katselemaan palstasuunnittelua ja hymähti. Tulisi kaikkiaan yksitoista palstaa, mutta maata jäisi Hautamäkeen sittenkin vielä runsaasti.

— Kaikille kiertolaisille isän täytyykin jakaa maitaan. Kaikki ihmiset sitä nauravat.

—Ja mitä se heitä liikuttaa enemmän kuin sinuakaan! sanoi Jaakko.

— Hävettää se ainakin minua.

Kiertolaisella oli Paavo tarkoittanut Juurakkoa, ja tämä jätti isän ja pojan sanailemaan ja poistui hämillään toisiin huoneisiin.

— Pitäneekin tästä ottaa äidin osa erilleen, ennenkuin talo raiskataan, sanoi Paavo kävellen kiivaasti permannolla.

— Sinulla ei ole mitään osanottamista, muuta kuin teet työtä! karjaisi isä. — Nulikat eivät määräile tässä talossa. Sinä saisit myöskin oman palstasi, jos sinussa olisi miestä yrittämään, mutta sinä et näy osaavankaan muuta kuin juoksennella pitkin kyliä.

— Ja sinä isä et näy osaavankaan muuta kuin veljeillä punikkien kanssa.

— Häpeä, poika!

Jaakon nyrkki paukahti pöytään.

— Niin on.

— Sanotko sinä sen itsestäsi vai sanovatko sitä muutkin?

— Naapurit sitä sanovat.

— No ei nyt heistäkään kaikki.

— Kyllä melkein.

Paavo poistui tuvasta. Näkyi ottavan suksensa ja laskevan peltotörmästä kylälle päin. Jaakko jäi yksin tupaan.

Siinäpä se taas oli. »Naapurit sitä sanovat.» Tietysti Nevalainen ja muut semmoiset. Oma poika myöskin. Mutta minkä hän sille tekee, että tahtoisi rakentaa siinä missä toiset repivät alas. Jos luokkavihan ja vainon annetaan jatkua molemmin puolin edelleen, ei maalle voida mitään tulevaisuutta rakentaa ja myrsky tulee vielä kerran uudelleen.

Onko hän tosiaankin ollut kokonaan väärässä? Hän tahtoo korvausta vastaan vapaaehtoisesti antaa, mitä kerran olisi lain mukaan pakolla annettava. Eikö sitten vapaaehtoisuus ole parempi kuin pakko?

Ja muutenkin. Minkä hän sille, ettei ole voinut kylmänä katsella ja olla auttamatta vaikeaan asemaan joutuneita. Työ on antanut rikkautta, mutta hän on pitänyt sitä leiviskänä, joka on oikein hoidettava. Mökkiläiset ovat ikänsä ahertaneet talon vainioilla, kerran heidänkin pitäisi saada levätä.

Sitten tulivat nämä vaikeat vuodet, jotka nyt alkavat kuulua menneisyyteen. Ryssä raiskasi maita ja toi siitä surua, sitten kapina ja veljessota. Jos olisi ollut niin, että vapaustaistelun jälkeen olisi lyöty veljen kättä molemmin puolin, olisi voinut iloita siitäkin, ettei ryssä saanut enää polkea tämän maan kamaraa ja että oli itsenäisyys ja isäin henkeä miehissä pitämään järjestystä maassa ja suojelemaan sitä. Mutta nyt oli näin. Rakkaudella ei tahtonut monikaan ryhtyä rakentamaan puolella eikä toisella.

Jaakko huomasi yht'äkkiä, että oli tullut vanhaksi. Se huomio ei masentanut, päinvastoin kevensi. — Pääsenkin kohta tästä lepäilemään.

Johan nyt! Jaakko naurahti väkinäisesti itselleen. Vai lepäämään mies, joka ei ollut edes kuudenkymmenen. Saisi vielä ponnistella kauan, ennenkuin tulisi se juhlallinen kuusikymmenluku.

Jaakko käveli tuvassa ja ulkona. Oli ikäänkuin koeteltava miltä tuntui, kun vanhuus oli hartioita painamassa.

Talon ympärillä ajelivat hevosmiehet. Pentti hienonsi hakoja tunkiolla, ja Annikki kulki siitä pihan yli ja kuului sanovan jotain Liisalle, joka oli aittaan menossa. Se kaikki oli tuttua, joka päivä nähtyä, mutta nyt hän tunsi, kuin olisi vieras kaiken tämän keskellä. Ehkä useimmat ajattelivatkin toisin kuin hän. Hänelle ehkä salaa naurettiin ja pidettiin häntä lapsellisena. Ei nyt Pentti sentään, kyllä hän Pentin tunsi, mutta kaikista läheisimmät, äiti ja poika. Ehk'ei äitikään. Olihan hän jo viime aikoina tullut käsittämään hänen hyvät tarkoituksensa.

Mutta tarvitseeko minun tällä masentaa itseäni, ajatteli Jaakko. Enkö ole varma siitä, että kaikessa koetan tehdä oikein?

Jaakko meni keittiöön, jossa Emmi järjesteli, istui pöydän ääreen ja jäi odottamaan. Viime aikoina oli Emmi aina aloittanut keskustelun.

Pellolla, joka näkyi keittiön ikkunaan, koottiin viimeistä lantakasaa. Kynnös oli jo paikoitellen sulaa ja upotti hevosta.

— Sinä olet viime aikoina käynyt niin vaiteliaaksi, sanoi Emmi. — Tuntuu kuin välillemme olisi kasvanut muuri.