Part 7

— Tännehän se isäntäkin tuloo.

Ja niin ovat päivät vierineet. Maantiesälli on istuksinut ikkunassa miettien karkaamista ja metsäistä matkaa punaisten rintamalle. Ikkunan ohi on marssinut silloin tällöin valkoisia joukkoja, ja silloin on sällin leuka pahasti jännittynyt.

— Lahtarit perr...!

Kirous on jäänyt aina kesken. Mistä syystä? Lieneekö epämääräinen tilanne sadatuksia miedontanut.

Villessä ovat mielentilat muuttuneet samoin kuin toisissakin vangeissa. Ensin suonia paisuttavaa vihaa, aamusta iltaan. Sitten jo mielihaikeutta ja hätää: ne voivat ampua, ei siinä auta mikään. Helena jää ja pieni Uolevi, josta kerran jo ajateltiin Kinkomaan perijää. Helena saa nyt olla vapaasti miesten kanssa. Ei se tästä välitä.

Mutta jos vielä pääsisi tästä selviämään, niin hän muuttaisi kauaksi Lappiin, vaikka Ruotsin puolelle. Toiset miehet eivät saisi Helenaa, ja Uolevista tulisi vielä mies.

Villen ajatukset viipyvät menneissä päivissä. Viehättävinä kuvasarjoina ne nyt kulkevat ohitse. Hautamäessä iloisena nuorukaisena, öillä tyttöjen luhdissa, päivisin loikomassa jossain työtä pakoillen. Kinkomaassa, sähköisen Helenan kainalossa hääyönä. Iloisia, huolettomia päiviä. Niitä muistaessa puristaa joskus rintaa sanomaton ahdistus. — — —

Eräänä päivänä tulee vartija ja sanoo Alelle ja Taavelle:

— Nyt saatte mennä.

— Mihin? kysyy Ale käsittämättä, että vapautus oli tullut aivan yllättävänä.

— Mihin vaan minun puolestani, sanoo vartija. — Alkakaa vain mennä.

— Ihanko vapaaksi? teristyy jo Taavekin.

Edellisenä päivänä olivat toverukset olleet tutkinnolla, mutta mitään vapautusta toivomatta painuneet taas harmaisiin mielialoihinsa.

Vapaus tuli niinkuin päivänsäde pitkän pilvisään jälkeen. Se lämmitti rintaa ja sai vedet kihoamaan silmäkulmaan.

Ville katseli verestävin silmin Alen ja Taaven lähtöä. Hänen vapautuksestaan ei vartija puhunut mitään. Pitäisi kysyä, jos jotain tietäisi.

— Enkö täältä minäkin jo saisi lähteä?

Vartija ei vastaa, muljauttaa vain välinpitämättömästi silmiään, mutta Taave ehättää sanomaan:

— Eihän täältä toki isäntämiehiä... ja mihinkäpä kaverilla on kiirekään.

Taave oli alkanut saada jo takaisin osan entistä varmuuttaan. Luonto oli valmis nousemaan heti kun tiesi, että pääsee vapauteen.

— Mihin tässä nyt ensiksi mennään? sanoi Ale vankilan ulkopuolella. Oli niin sykäyttävän hyvä mieli, ettei osannut ajatella paljon mitään.

— Tietysti akkojen luo, touhusi Taave. — Aloittamaan taas uudelleen tätä roletaarin elämätä.

Alesta tuntui kohta vapaaksi päästyään, että hänen on jätettävä heti kaupunki ja nämä seudut, joissa on tullut eläneeksi kovien kokemuksien raskaat päivät. Pois, kauaksi, entiselle kotiseudulle, entisen keskelle, elämään salolaisen elämää. Jossakin kyllä saisi jonkun mäkituvan tai talon saunan nurkan asuakseen ja taloihin pääsisi töihin. Oli suotta tullut tänne muuttaneeksikin. Mutta kaupunki ja tehtaalaiselämä oli silloin kangastellut niin houkuttelevana ja vapautta lupaavana. Se oli riistänyt sen vähäisenkin vapauden ja oli ollut vähällä viedä kaikki.

Alelle tulee polttava kiire pois kaupungista. On sanottava eukolle, että kerää vähäiset tavaransa kokoon ja joutuu matkaan. Ei tätä loppupäivääkään tahtoisi hän olla enää täällä.

Taave on esittänyt Alelle, että kai sitä mennään tehtaalle työtä pyytämään, mutta Ale ei ole sitä kuulevinaankaan.

— Parasta kun sinäkin lähtisit sinne kotipuolille, sanoo hän Taavelle. — Siellä sitä on kuitenkin parempi. Saa olla raikkaissa metsissä ja kesällä pyytää kalaa.

— Ettäkö aiot lähteä isäntiä kumartelemaan?

— Ennen niitäkin kuin tehtaanherroja ja sosialistijohtajia.

Ale kiirehtii edellä, Taave perässä.

— Et taida sinä lähteä? kysyy Ale toveriltaan, vaikka tietää hyvin, ettei Taave henno jättää tehdastyötä eikä sosialistijohtajia.

— En.

Se loppui siihen sanaan, ja toverukset erosivat. — — —

Taivaltaessaan eukkonsa kanssa ulos kaupungista näki Ale vielä vilaukselta Villen. Kahden muun vangin ja vartijain saattamana meni sisään hautausmaan portista. Sinne jäi, mietti Ale. Hän toki pelastui ja meneekin nyt askartelemaan maan kanssa — sinne kauaksi saloille ja korpiin. Siellä sitä tulee ruumiltaan ja mieleltään terveeksi tämän kaupunkivaelluksen ja kitumisen jälkeen.

XXIII.

Vanha Eenokki oli joutunut hänkin toisten mukana pidätetyksi ja myöhemmin oli hänet kuljetettu kaupunkiin asti. Hautamäen Jaakko oli koettanut häntä vapauttaa ennen kaikkea, mutta kirkonkylän esikunta ei suostunut laskemaan häntäkään vapaaksi, ennenkuin olisi hänen asiansa tutkittu toisten mukana.

Nyt hän oli päässyt vapaaksi. Myöhäisenä lauantaiehtoona Eenokki palaa kotimökilleen, ja kun hän saunan ovelta tuntee tuoreen löylyn ja vastan tuoksun, on se kuin lääkettä sairaalle ruumiille ja mielelle.

Saunan hämärässä kuumuudessa jupisee Eenokki yksinään:

— Oli se reisu... henkikulta tuo vielä säilyi.

Vaikka löyly hautookin pois katkeran mielen ja ruumiista raihnauden, jää jälelle arkuus, joka on samaa kuin peloitetulla metsän elävällä. Korpiasujan rauhaa on häiritty oudolla tavalla, ja se on tehnyt hänen olentonsa epävarmaksi.

Kun hän jo kotiutuu ja aloittaa jokapäiväiset askareensa, on alituiseen mielessä pelko: jos vielä hakevat uudelleen. On sattunut jäämään joku seikka epäselväksi, ja sen vuoksi kuljettavat vielä esikunnissa, joissa on kaikkein pahinta, ne kun siellä niin vihaisesti luihauttelevat silmiään. Saattaapa joku käydä syitä lisäämässä, ja silloin ne tulevat.

Vähitellen tämä pelko muuttuu varmuudeksi, että kiväärimiehet tulevat vielä. Kuuluvat muitakin kuletelleen toistamiseen, ja yksi oli jäänyt sille tielleen. Se lisää vielä epävarmuuden tunnetta.

Tästä valittaa joskus Eenokki eukolleenkin, vanhalle kurttuiselle akan kääkkänälle:

— Saattavat ne kulettaa vielä minutkin.

— Lahtaritko?

— Elä sano lahtarit, vievät vielä sinutkin... nepä ne voivat tulla hakemaan. Peloittaa ihan aina. Ei tupakkarauhaa saa siltä pelolta.

— Ei minuakaan yöllä nukuta. Kun yritän nukkumaan, niin silloin kiväärin pistimet häilähtävät ja ässähihaisia miehiä vilahtelee... tuli tästä ajat...

Silloin kun sattuu tuvassaan istumaan, silmää Eenokki vähän väliä tielle ikkunasta. Jos sattuu joku ajamaan, silloin ilkeästi vetää sydänalasta kuin puukolla. Joko nyt...? Yöllä ahdistaa painajainen, ettei saa nukutuksi. Kun on talossa, tuntuu olo hieman turvallisemmalta. Siellä on edes piilopaikkoja, jos sattuisi suojeluskuntalaisia tulemaan.

Niin jatkui viikosta viikkoon. Kukaan ei tullut kumminkaan Eenokkia hakemaan. Käskettiin Hautamäkeen pihamieheksi. Siellä ei tuntunut olo erikoisemmalta kuin ennenkään. Miesluku oli vain harvennut.

Tulee sitten muutamana päivänä peltotietä taloon kaksi miestä. Eenokki huomaa jo kaukaa tihrusilmillään miesten hihassa valkoisen nauhan ja kiväärit selässä roikkumassa. Nyt! Eenokki kapaisee kujan ylisille ja kaivautuu syvälle pehkuläjän alle. Kädet vapisevat ja henki ei tahdo kulkea. Kuuloaan jännittäen koettaa hän seurata tapahtumia pihamaalta. Ei kuulu muuta kuin hevosmiesten ääniä. Riisuvat hevosiaan, ja joku äyskii, ettei Eenokki ole hakenut talliin vettä. On siis päivällisaika.

— Mihin se kompura on mennyt?

Hetken kuluttua kuuluu joku huutelevan häntä syömään. Se on emäntä. Eenokki kaivautuu pehkuistaan ja kysyy emännältä, joka on tullut vinnin ovelle:

— Joko ne menivät?

— Mitkä?

— Nepä suojeluskuntalaiset.

— Eenokki taisi luulla, että tulivat taaskin hakemaan.

Emäntä nauraa ja puhuu siitä tuvassa jo toisille, kun Eenokki pehkun roskaa vaatteissa työntyy pirttiin.

Kevät lähestyy ja taistelun humina tulee sanomalehtitietoina taloihin. Mökkiläiset eivät lukeneet porvarilehtiä, ja tämän tiedon puutteen saivat korvata satapäiset huhut, joita arvelematta pantiin liikkeelle.

Kaikki pienimmät toiveetkin olivat nyt heidän mielestään karisseet pois olojen muuttamisesta paremmiksi. Kun ei saatu temokraatilta muuta kuin tämä hirveä sota ja kun porvaritkin antoivat tuntea sitä samaa sotaa, niin ei jäänyt uskoa leivän lisääntymiseen, hyvä kun henkikulta säilyi. Ja niin elivät salomökkien asukkaat päivästä päivään, pelokkaina ja arkoina kuin metsän elävät, mutta synkkinä ja salavihaisina.

XXIV.

Jaakko oli palannut rintamalta, ja Hautamäessä suoritettiin viimeisiä kevättöitä. Ne kävivät hitaasti, kun miehistö oli huvennut. Jaakko oli vieläkin koettanut vapauttaa alustalaisiaan, mutta vain muutama oli heistä päässyt takaisin. Nikki Purola oli tavattu rintamalle pyrkimässä ja saanut myöhemmin lyhyen tuomionsa. Eenokin oli onnistunut päästä ennen muita, ja toisetkin ehkä palaavat, kun ehditään heidän asiansa käsitellä valtiorikosoikeuksissa.

Jaakko liikkui töissä etumaisena eikä puuttunut puheisiin. Ruokailuajatkin olivat hiljaisia. Mitään pistopuheita ei Jaakko sallinut. Jos joku yritti entiseen tapaan veistelemään valkoisista, lopetti Jaakko sen lyhyeen.

— On odotettava uutta aikaa. Olihan selvää, ettei kapinoitsijoista ja ryssistä muuten selvinnyt kuin lyömällä...

Omia hiljaisia mietteitään jatkoi Jaakko työpaikoilla. Hän kuvitteli uutta aikaa, ja se antoi vauhtia ajatuksille.

Kun kapina on kukistettu, aloitetaan kaikki kuin uudesta. Veljesvihaa tasoitetaan molemmin puolin kaikilla keinoilla. Maattomat saavat maata, kurjuus ja köyhyys loppuu vähitellen pienistäkin mökkitönöistä, kun saavat oman palstansa ja pääsevät siihen käsiksi. Isketyt haavat paranevat innokkaassa työssä oman kodin hyväksi. Niiden, jotka tätä vastustavat, täytyy taipua.

Vastustajien joukossa oli ensi alussa ollut hänen vaimonsakin. Kunniakysymys se kai olikin vain hänelle. Naapurit ihmettelivät ja paheksuivat Jaakon kantaa maakysymyksessä, ja Emmi ei olisi sitä sallinut. Mikä talo muka Hautamäkikin sitten olisi, jos sen maat paloiteltaisiin yhdeksän torpparin ja mäkitupalaisen ja emätalon kesken.

— Kuka talon töitä sitten tekee, kun mökkiläisistä tulee isäntiä?

—- Kyllä työvoimaa aina on. Varmaan sinustakin olisi mieluista nähdä ympärilläsi hyvinvoipia pikkuviljelijöitä, sanoi Jaakko — Maaseudun sivistyselämä myöskin muuttuu kokonaan. Syntyy virkeä henkinen toiminta, kukaan ei ikävöi kaupunkiin. Kuluneet vuodet ja tämä hirveä veljessota ovat kuin rajaviivana vanhan ja uuden ajan välillä. Tämä opettaa varmasti puolelta ja toiselta. Maatyömiesten ei luulisi enää tämän jälkeen kulkevan tehdassosialistien mukana, ja parempiosaisetkin ehkä tästäpuolin ymmärtävät paremmin maattomien ja irtolaisten aseman.

— Eivätpä ne vain näy ymmärtävän, sanoi Emmi.

— Sepä se on, kun ei ole tahtoakaan ymmärtää.

— Mutta jospa ne sosialistitkin tämän taistelun jälkeen ymmärtävät taas kaikessa omalla tavallaan, epäili Emmi. — Sitä minä vain pahoin pelkään.

— Ja eikö sitten koskaan tulisi sovintoa? Aina vain olisi kansanluokkien välillä viha ja vaino. Jos niin käy, silloin ei tule elämästä mitään. Turhaan silloin on työtä tehty. — — —

Eräänä päivänä pistäytyi Hautamäkeen muuan etäisempi naapuri, Ahomaan Mikko. Teki oikein hyvää silloin kun vieras joskus taloon poikkesi. Jaakko riisui hevosen ja tuli vieraan kanssa tarinoimaan.

Miehet istuivat ystävinä vastakkain.

— Mitenkä ne ovat talossasi työt sujuneet? kyseli Mikko.

— Siinähän nuo... viimeisiä tässä on lopeteltu.

— Kyllä kai tästä koituu vielä suurempi nälkä, kunhan joutuu. Mieskuntoiset ovat kaikki tappelemassa ja me vanhat rahjukset työmiehinä. Mutta eihän muukaan enää auttanut. Punaisissa saattaa vielä vastakin kyteä luokkaviha, mutta tulihan edes ryssä pois ajetuksi.

— On tästä muutakin hyötyä.

— Jos vain opiksi otetaan. Miten luulet olojen järjestyvän tämän jälkeen? kyseli Mikko.

— Minulla on omat mielipiteeni. Maassa on minun mielestäni ainoa pelastus. Sekä nälälle että luokkavihalle se on ainoa lääke. Pitäisi viipymättä muodostaa torpat ja mäkituvat itsenäisiksi ja hankkia maata muillekin maattomille. Ja rakkaudella parantamaan saatuja ja annettuja haavoja.

— Sitä mieltä olen minäkin, arveli Mikko.

Jaakko ilostui.

— Vai olet sinäkin. Minä tässä olen sellaisessa ympyrässä, että muutamat naapureistani vihaavat minua, kun en kannata kaikessa heidän mielipiteitään.

— Mitäs siitä, kyllä kaikkien mieli vielä muuttuu. Johan ne vanhat tavat tässäkin maa-asiassa saavat loppua vanhan ajan kanssa. En luule tässä muuten aivan pian sopua syntyvän.

— Niin minustakin, saat nähdä että veljesviha jatkuu vielä kapinan jälkeenkin. Ihmisten on nykyjään niin vaikea rakastaa toisiaan.

— Rakkaudesta ei toki puhuta mitään. Vasta sitten, kun maaseutujen olot muuttuvat ja jokainen saa omasta maastaan leipää riittävästi, syntyy naapurirakkautta.

Vielä saunan jälkeenkin jatkui miesten tarina ja mietiskely. Jaakko tunsi pitkästä aikaa vapautumista painavista ajatuksistaan. Uusi, onnellisempi aika oli kerran vielä varmasti tuleva.

XXV.

Toukokuu oli lopuillaan. Hautamäessä siemennettiin suvitoukomaita. Oli lauantai-ilta ja miehet odottelivat pelloilla saunahuutoa. Pentti oli palannut päivällä kotiin monivuotisen poissaolon jälkeen, ja siitä merkkitapahtumasta riitti miehille puheenaihetta.

— Ei se näytä yhtään muuttuneen, vaikka on tullut sotaherra.

— Eihän ne jääkärit vielä sotaherroja...

— Mitäs ne muita... talvella näin yhden, niin komeaksi oli tullut. Ei tuntenut, vaikka vierekkäin istuttiin rippikoulussa.

— No onhan se nähnyt, että sinä olet punikki.

Miehet nauroivat.

— Eipäs tämä Pentti pitänyt punikkina.

— Noo, mitäs tämä. Hautamäkeläiset ovat toista maata. Villehän noistakin veljeksistä retusteli.

Syntyi vaitiolo. Ajatukset kiertelivät kapinassa, jääkäreissä ja muissa asian yhteydessä olevissa seikoissa.

— Ei kuulunut enää Pentti sotaväkeen menevän.

— Vai ei... no ei siinä ole sitten sitä henkeä.

— Maanantaina oli sanonut jo talon töihin lähtevänsä. Kahden kuukauden loman kuuluu saaneen, ja sinä aikana aikoo hankkia eron koko roskasta.

— Kyllä siellä nyt kyläläiset hyppäävät katselemassa sitä kuin ihmettä ikään. Jääkärejähän ne oli nämäkin Savon pojat.

— Jääkärejäpä jääkäreitä... tämä vaan on Saksassa käynyt.

— Rökitti sitä ryssää ensin ja sitten lähti.

— Kyllä kai se nyt niitä on tappanut jo paljonkin. Kyllä ne joutivatkin.

— Ne saksankäyneet jääkärit kuuluivat oikein jahdanneenkin ryssiä hengiltä. Yksikin oli kehunut toista sataa tappaneensa.

— Mutta jos ryssät tulevat vielä kerran velkomaan niitä, sanoi joku punainen.

Pihasta kuului saunaanhuuto, ja keskustelu katkesi. Jokainen jäi jatkamaan omia mietteitään.

* * * * *

Jaakko istui veljensä kanssa saunan jälkeen pihakamarissa. Se oli laitettu kuntoon Penttiä varten. Ikkuna oli vielä auki, ja lämmin tuuli henkäili sisään. Kauempaa kuului käen kukuntaa.

Puhuttiin Pentin olosta vieraalla maalla.

— Sait sinä siellä kokea kaikenlaista, sanoi Jaakko.

— Aina vähin. Lauantai-iltoina tuli koti-ikävä aina kiusaavana. Nämä suviset lauantai-ehtoot täällä maalla olivat varsinkin silloin mielessä. Näiden veroisia ei olekaan muualla.

Pentti kertoi katkelmia poikien elämästä vieraalla maalla. Kovaa se oli ollut, mutta kun tuli mieleen, miten ryssät täällä reuhaavat, silloin puraisi moni poika hammasta ja pyhiä valoja vannottiin, että kotimaa kerran vielä vapautetaan heistä.

— Nythän se on tehty ja olette kai kaikki tyytyväisiä?

— Mitä lienee mikin. Syrjään meistä kai nyt useammat joutavat, kun työ on tehty.

Toukoyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen ja ulkona kaikki vaiennut. Pentti katseli ikkunasta ulos, jossa metsänrajaan asti pohotti äsken äestetty pelto. Voimakas mullan tuoksu tuli siitä vielä huoneeseen.

Hän aikoi nyt jäädä tänne kotikamaralleen. Mikään muu ei häntä miellyttänyt.

Pentti halusi kuulla kotoisista oloista enemmän. Kaartaen kysyi hän Mikkolan tyttärestä.

— Siinä se on kotonaan, ei näy kellekään kelpaavan.

— Johan nyt kelpaisi, ryssän hutsu. Mutta kuka on tuo vaaleaverinen tyttö talossa?

— Etkö tunne häntä enää? Sehän on Nikin tytär.

— Purolan?

— Niin.

— Vai niin komea tyttö siitä Almasta on tullut.

— Hän on parhaimpia tyttöjä. Ei luulisi semmoisen isän lapseksikaan. Tuli tähän talvella, kun kapina alkoi.

— Sinne sitten jäi sekin Nikki. Hän nyt joutikin. Ei minua Villenkään kohtalo sureta, vaikka oli veljeni.

— Ei minuakaan, virkkoi Jaakko. — Se oli hänelle laiskuuden palkka.

— Mitenkä leski nyt sen poikansa kanssa...?

— Kyllähän semmoinen aina elää. Kaduilla kauppaa itseään.

— Oho, vai semmoinen... Missä hänen veljensä lienee.

— En ole hänestä kuullut mitään. Talo-osuutensa hävitettyään hävisi itsekin.

— Ville taisi saada Hautamäestä osuutensa?

— Sai ylikin. On pitänyt jo leskeäkin auttaa sen pojan vuoksi.

Jaakko toivotteli hyvää yötä, ja Pentti sai nautinnolla oikaista kotisänkyyn. Ennen unen tuloa johtui mieleen Purolan Alma. Sillä oli komea vartalo kuin herrasnaisilla ja vaalea runsas tukka. Silmää hiveli hänen norja kävelynsä. Miten se oli sävähtänyt nähdessään hänet. Ehkäpä sen vuoksi, että isä oli kapinoitsija ja hän kuului kapinan kukistajiin. Ehkä muutenkin. Sillä oli se sama ilmeensä vielä toisenkin kerran, häntä vastaan tullessaan äsken saunatiellä. Jaakko sanoi häntä hyväksi tytöksi. Mahtoikohan surra isäänsä?

Pentin hiljaiset mietelmät kiertelivät talossa ja ympäristössä, tytössä, jolla oli norja käynti ja runsaat suortuvat ja jonka isä oli ollut kapinallinen. Huomenna näkisi sen tytön ja saisi tietää mitä hän ajatteli.

Omituista. Mitä enemmän hän mietti tyttöä, joka aina tuli uudelleen hänen mieleensä, sitä miellyttävämmältä tämä tuntui. Tyttö oli kuin kodin ja kotiseudun tervehdys hänelle, joka sitä oli jo kauan ikävöinyt. Ehkä tämänkin vuoksi hän taisi pitää tytöstä jo näin ensi näkemältä.

Siinä loikoessa tuli mieleen entinen mielitietty, Mikkolan tytär, mutta hänen kuvansa tuntui vaalenneelta, vaikka olisi koettanut kaivaa sitä esille siltäkin ajalta, jolloin ryssät eivät vielä näillä mailla majailleetkaan.

Niin, ja huomenna onkin sitten sunnuntai ja työväki on puhtaissa vaatteissa aamiaispöydässä. Suloinen sunnuntairauha jatkuu pitkin päivää, ja senlaatuista ei olekaan muualla kuin maalaistalossa, suvisen luonnon keskellä.

XXVI.

Pentti on ollut jo muutamia viikkoja kotona.

On taaskin sunnuntai, ja kesäinen aurinko paistaa Hautamäen orasvainioille, heilimöivälle rukiille ja tyvenille vesille. Elolliset ja elottomat saavat sen lämmöstä osansa.

Talossa on hiljaista. Väki on aamiaisen jälkeen mennyt kylälle. Jaakko on kävellyt metsävainioille, ja Emmi nukkuu kamarin sängyssä. Liisa on Paavon kanssa mennyt Nevalaan, jossa valmistetaan suojeluskuntajuhlaa juhannusaatoksi.

Nuoret olivat pyytäneet setäänsä, Penttiä mukaan, mutta tämä oli naurahtaen sanonut:

— Puuhatkaahan nyt nuoremmat asia hyvään alkuun, pidetäänpä sitten lopusta huolta. Jäänpähän nyt kotimieheksi.

— Jää vain tänne, oli Liisa virnistellyt. Almakin jää.

— Noo, mitäs sinä kakara...

Ja Pentti oli ottanut Liisan syliinsä ja kantanut rimpuilevan tytön takiaispensaaseen.

Ennen Saksaan lähtöänsä oli Pentti hypitellyt Liisaa polvellaan, ja nyt se jo oli iso tyttö, veikeä ja vallaton. Vakava aika ei ollut häneen mitään vaikuttanut.

Paavo oli luonteeltaan toista maata. Nenäkäs ja ylpeä. Vapaussodasta palattuaan oli hän tullut vielä ärtyisemmäksi. Työväelle hän sanoksi yhtämittaa ja kotiväellekin piikitteli. Nytkin äsken oli hän sanonut sedälleen:

— Jätä vain rengeille se punikkityttö. Saahan jääkäri parempiakin, ketä vain ottaa.

Alma oli sattunut vielä silloin parhaiksi kulkemaan ohi.

Pentti oli karahtanut punaiseksi harmista.

— Hillitseppä vähän leukojasi, poika. On parasta että pidät huolta omista asioistasi.

* * * * *

Pentti istui vaateaitan portaalla. Pihka kihelmöi aitan seinähirsistä auringon lämmössä, ja nurmi pihamaalla näytti nuortuvan. Saunakukat tuoksuivat.

Pentti nousi hakeakseen valoisamman paikan. Se löytyi rakennuksen takaa, mutta siellä oli Alma.

Tyttö nousi kiireesti poistuakseen. Pentti esteli ja sai hänet jäämään. Tytöllä oli raitainen kesäpuku ja valkea esiliina. Hän katseli maahan ja hienoilla sormillaan nyhti nurmea.

Mistä ihmeestä tyttö on saanut tuollaiset kädet? mietti Pentti loikoessaan nurmella. Ja miten hän muutenkin on niin ympäristöstään eroava? Nikki oli ruumiltaan suhteellinen, mutta eukko on ruma kääkä.

Hän oli jo hieman päässyt tutustumaan tyttöön, joka oli arka ja epäili häntä. Luonnollisin oli tyttö silloin, kun oli hänen kanssaan tunkiolla lantaa luomassa. Nyt hän taas tuossa pyhäpukimissaan vierasti häntä.

Pentti suostutteli tyttöä tarinoimaan ja saikin kohta kuulla muun lomassa, ettei pidetty kylällä sopivana, että Pentti käveli hänen kanssaan ja oli samalla työmaalla.

— Minkä vuoksi?

Pentti sen kyllä arvasi, mutta kysyi silti.

— No kun sinä olet jääkäri.

Pentin oli pitänyt vaatimalla vaatia tyttöä sinuttelemaan, ja nyt tyttö sanoi sen arkaillen.

Pentti naurahti iloisesti.

— Vai sen vuoksi! Onkohan muuallakin ihmiset samanlaisia?

— Kyllä kai sitä samaa on joka paikassa.

— Ja mitä sinä tästä sanot? kysyi Pentti.

— Kai se oikein on.

— Ei, et sinäkään niin ajattele, etkä saakaan. Minä en yhtään välitä kyläläisistä, vaan kävelen sinun kanssasi ja vien sinut kyläkeinulle ja olen samalla työmaalla.

Jopas tyttö uskalsi näyttää silmänsä. Niissä oli puhtainta sineä, ja ne kummallisesti säteilivät.

— Mitäs, jos kerran asuisimmekin saman katon alla?

— Asummehan tässä nyt jo, sanoi tyttö hymyillen.

— Ei, mutta oikein yhteisessä.

— Nyt sinä puhut pötyä!

Tyttö karkasi seinustalta. Hänen poskilleen oli veri karahtanut.

Pentti hymyili ja nyhtäisi päivänkakkaran maasta. Vai eivät kyläläiset sallisi hänen seurustella Alman kanssa. Tietää sen, kun nyt tässä minä olen kuin yhteistä omaisuutta heidän mielestään ja Alma on »punikin» tyttö. Mutta hänpä ei ole ollutkaan punainen mieleltään, ja kyllä se niin on, että punaisista ja valkoisista täytyy tulla vielä yksi kansa.

Merkillistä muuten oli, että hän voi niin pian mieltyä Almaan, jos kohta tämä olikin ulkonaisilta muodoiltaan komea ja muutenkin hyvä tyttö. Koti-ikävä oli tehnyt hänet ehkä tällekin vaikutteelle alttiiksi. Eihän ollut katumista mitään siinä, että piti Almasta. Yhteiskunnallinen eroavaisuus ei ollut ennenkään hänelle mitään merkinnyt, ja olihan hän muutenkin pysynyt entisellään.

XXVII.

Kinkomaa oli muutaman kerran omistajia vaihdettuaan joutunut tukkiyhtiölle. Mutta talo oli saanut isännöitsijän, joka antoi työtä työttömille ja asutti uudelleen autiomökit.

Keskikesän lähetessä on Alekin vähitellen joutunut entisille asuntopaikoilleen ja menee nyt Kinkomaahan pyytämään työtä ja asuntoa perheelleen.

Päästyään kotiseudulleen on Ale tuntenut niinkuin olisi pitkällisestä painajaisesta herännyt. Kuinka kauan hän olikaan jo ollut kaupungissa? Vasta muutamia vuosia, mutta nyt ne tuntuivat vuosikymmeniltä. Niinkuin toisessa maailmassa, melkein kuin haudantakaisessa olisi ollut. Siellä oli Taavekin, lakot ja työväentalot ja sitten loppumaton nälkä. Sunnuntait ja lauantai-illat olivat samanlaisia kuin muutkin päivät ja illat.

Ja niin oli vuosia eletty, miten lienee eletty ja toimeen tultu.

Sitten piti vielä joutua vankilaan, vaikka ei ollut ikinä varastanut eikä muutakaan. Kun luuli oikein tekevänsä, niin tekikin väärin, ja se oli niiden valehtelijoiden syytä kaikki.

Olipahan toki pelastunut. Voimat vielä riittivät siksi, että pääsi entisille olinpaikoilleen. Ja täällä tunsi joka hetki voimien lisääntyvän. Tuli mieleen vanhoja muistoja ja hellytti mielen herkäksi. Olisi melkein tehnyt mieli itkeä.

Ja nytkin oli lauantai, kun hän meni Kinkomaan uuden isännän puheille.

— Kyllähän työtä on, vastaa isännöitsijä, mutta asunnon laita on perheellisille niin ja näin, kun on tässä tullut miehiä lisäillyksi.

— Kunhan edes työtäkin..., sanoo Ale nöyränä.

— Olisi siellä takamaalla yksi autiomökki, Yliseksi sanovat, jos siinä menisi kesän ajan, lupailee pehtori. — Katsottaisiin sitten talveksi, jos miehessä on työntekijää.

— Sehän on minun entinen mökkini, ihastuu Ale sanomaan. — Kyllähän minä toki siellä, kun saa vain mennä vanhaan kotiin.

Alea puistattaa niin syvä liikutus, ettei sanat tahdo suusta lähteä. Pääsee ihan omaan entiseen mökkiin. Olisi ehkä jo ennenkin päässyt, sieltä kitumasta, kun olisi osannut lähteä sitä sotaa pakoon.