Part 6

Taave oli lakon jälkeen vaipunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei juuri mistään valittanutkaan eikä liioin puhunut toverilleenkaan temokratiasta. Ei odottanut mitään muutosta tilanteeseen, mutta ei kieltänyt, jos toiset sitä vakuuttivat. Ruumiissa oli alituinen väsymyksen tunne, joka pani jäsenet liikkumaan jäykästi. Silmiin oli ilmestynyt verestävä kiilto. Tehdastoverit olivat häntä ruvenneet sanomaan »menninkäiseksi», ja Taave oli siitä vain hymähtänyt.

Ale oli entistäänkin vaiteliaampi. Työmiesten alituista honotusta hän ei viitsinyt kuunnella. Hänen tulevaisuudentoiveensa oli saanut kertakaikkisen iskun lakon loppuessa. Ajatukset pyrkivät siltä maan puoleen. Sieltä hän toivoi pelastusta, mikäli saattoi toivoa. Päästä johonkin maalaistaloon työmieheksi ja saada perheelleen siellä asunto. Sitä hän ajatteli ja suunnitteli. Se olisi ollut ihanaa. Hän puhui tästä toverilleenkin, mutta Taave hymähti katkerasti.

— En minä tule, kun kerran pois ajettiin, se on vissi. — Hänestä oli karissut pois demokraattinen innostus ja jäänyt viha jälelle. Kun voisi jotenkin kerran kostaa tämän vääryyden.

Ale hautoi maallepääsy-unelmiaan. Sunnuntaisin aikoi hän lähteä johonkin tarjoutuakseen maatyömieheksi, mutta se jäi aina viikosta viikkoon. Siellä olisi mennyt maanantaipäivä, ja se olisi merkinnyt perheelle sitä suurempaa puutetta. Ja sitten täytyi olla kaartin harjoituksissa. Rangaistuksen uhalla oli kielletty pois jääminen. Kun siihen kerran tuli mennyksi, täytyi kai olla edelleenkin. Ja olihan järjestyksestä pidettävä huolta. Hänhän oli järjestyskaartin jäsen. Koskapa alituiseen puhuivat vallankumouksesta, niin saattoihan se tulla minä päivänä tahansa, ja silloin pitäisi olla järjestystä valvomassa.

Illoin työn loputtua ei tehnyt mieli olla asunnossa, jossa vaimo aina valitti ja lapset pyysivät leipää. Ne eivät ymmärtäneet, että sitä piti haukata vain suurimpaan nälkäänsä. Ja kun tätä ei jaksanut kuulla ja katsella, tuli aina kävelleeksi työväen kahvilaan. Siellä sai istua ainakin siltä rauhassa ja sitäpaitsi sai siellä aina kahvitilkan hiukovaan nälkäänsä. Joskus tarjosivat toverit, toisinaan osti itsekin.

Kahvila oli iltaisin täynnä miehiä. Luettiin sanomalehtiä ja politikoitiin. Tupakansavua, rähinää ja kirouksia oli maasta laipioon saakka. Sittenkin voi siellä paremmin viihtyä kuin asunnossa, jossa puute ja valitus irvisti joka nurkasta.

Eräänä iltana istui hän toverinsa kanssa hörppimässä kahvia, kun huomasi Kinkomaan Villen eräässä pöydässä.

— Katsohan, Kinkomaan entinen isäntä on tuolla, sanoi hän Taavelle.

— Niin näkyy... sanovat tulleen siitä kans' sosialistin.

Vahingonilo välähti Alen raukeissa aivoissa. Jos kerran Ville on sosialisti, silloin se on yhtä köyhä kuin minäkin. Eipä ollut apua torppariensa häätämisestä.

Ale sai yht'äkkiä rohkeutta ja päätti mennä sanomaan siitä Villelle.

Istuttuaan Villen pöydän ääreen, jossa oli pari muuta miestä, virkkoi Ale:

— Isäntä ei taida enää tuntea entistä torppanaan.

Ville hämmentyi hieman.

— Kyllähän minä Alen tunnen, eikä tässä enää isäntiä ollakaan.

— Vai ei enää. No ei se torpparien häätö taitanut auttaakaan.

Alen ääni hieman vapisi. Siinä oli vihaa ja harmia.

Miehet katselivat pitkään Villeä, kuin tutkien.

— Onko tämäkin ollut sitten suurporvari ja ajanut maantielle mökkiläisiään? sanoi toinen.

Ville ei osannut sanoa mitään. Lähdön aikeissa napitti takkiaan.

— Olihan tämä, vahvisti Ale, leuka värähdellen. — Taave asui myöskin hänen maallaan. Pois ajoi meidät kuin koirat ikään.

— Porvarilla oli silloin porvarin tavat, sanoi Ville naurahtaen ja jotain sanoakseen. Nousi ja valittaen alituista kiirettään poistui.

Miehet tiesivät kertoa, että Ville on työväenpuhujana. Heistä ei ollut niin erikoisen outoa, että porvaristakin joskus tulee sosialisti. Tästä sitäpaitsi oli tullut hyvänpuoleinen. Vaati kaiken omaisuuden yhteiskunnallistuttamista.

— Koira on koira, enkä hänelle ikänäni anteeksi anna, että kotini hävitti, murisi Ale ja meni Taaven luokse.

— Mitäs Ville sanoi?

— Sitä mitä muutkin. Kuka heistä tietää mitä kukin sanoo. Laiskuuttaan se mies maansa menetti.

Taave poistui jonnekin, ja Ale painui nurkkaansa. Siinä olisi ollut vasta ilmestynyt työväenlehtikin, mutta ei jaksanut sitä lukea tällä kertaa. Pohjaton haikeus täytti mielen. Korva otti kahvilamelun lomassa ulkoa tulevat äänet, sanomalehtipojan huudot ja ohikulkevien askelet katukäytävällä, mutta ajatukset olivat siellä kaukana, jossa kolkko tuuli kierteli autiotuvan seiniä ja etsi ulosajettuja asukkaita.

XVIII.

Hautamäen Jaakko käveli tyhjässä tuvassa.

— Nyt se siis alkaa, veljessota.

Päivän juova väreili permannolla, ja ulkona oli keväistä, vaikka olikin helmikuun ensimmäinen päivä.

— Se on alkanut jo. Mutta miksi sen piti näin alkaa? Miksi ei kaikki omat miehet ryssiä lyömään ja maata puhdistamaan vuosisataisesta saastasta. Punakaarti, mikä se oli? Joukko hulikaanien harhaan johtamia nälkäisiä työmiehiä, oman maan kansalaisia.

Miksi tämän piti mennä näin?

Se on nyt sitä ryssäveljeilyn ansiota. Miksi ei jo aikaisemmin hallitus karkottanut maasta kapinan alkuunpanijoita, roistojen roistoja, ihmiseläimiä? Mikä sen tietää, kukapa sen käsittää. Kaipa ukkosta on niin paljon ilmassa, että täytyy tulla salamoita. Nyt ne alkavat sinkoilla.

Mutta mikä synnytti ukkosta?

Jaakko käveli jälleen, istui penkille ja nousi rauhattomana.

Nyt lähtivät monet maatyömiehetkin verikaartiin. Olisivatko lähteneet, jos heillä olisi ollut omaa maata? Olisiko heitä voitu silloin kiihoittaa?

Mutta eiväthän nytkään olleet punakaarteissa mukana muut kuin sellaiset, jotka halveksivat työtä ja olisivat tahtoneet elää toisten kustannuksella. Ja sitten taas ymmärtämättömät, jotka eivät osanneet harkita asioita.

Mutta nepä olivatkin eronneet koko puuhasta, nähtyään mitä tarkoitetaan. Niin muutamat Hautamäenkin alustalaiset, jotka olivat jo punakaartiin liittyneet. Mutta heistäkin vain harvat.

Eivät osanneet erottaa oikeata väärästä. Kuinka moni heistä lienee saanut muuta opetusta kuin lapsena aakkoset. Myöhemmin tuli lukukirjoiksi kiihoittajien sanomalehdet.

Jos oppikaan esti veritöihin ryhtymästä? Oppineitapa heidän johtajissaankin kuului olevan.

Jaakon askeleet kaikuivat raskaina tyhjässä tuvassa. Emmi tuli keittiöstä ja istahti kuin väsyneenä penkille.

— Mitenkä luulet tässä käyvän? kysyi hän mieheltään.

— En tiedä muuta kuin että mukaan lähtisin, jos ei talo vaatisi jäämään, sanoi Jaakko ja hetken kuluttua jatkoi:

— Tarvitaan kai niitä miehiä täällä kotinurkillakin.

— Kävitkö kaikissa Hautamäen mökeissä? kysyi Emmi.

— Kävin. Väki ei tahtoisi ryhtyä töihin.

— Aikovat kai lähteä punaryssien joukkoon. Nikki Purola kuuluu jo menneen.

— No hänet nyt tiesikin... toisten aikeista ei saa selvää. Muuten eivät pääse enää lähtemäänkään, jos olisi haluakin.

— Pidä vain sinä varasi heidän kanssaan.

— Minähän olen aina tehnyt heille oikeutta eikä minun siis tarvitse pelätä.

— Usko vain, että sitä muka katsovat.

Emmi poistui, ja Jaakko meni kartanolle, suori heiniä hevosille ja jatkoi kävelyään.

Eilen hän oli ajanut kaupungissa ja siellä nähnyt, miten miehet sankoin parvin pyrkivät taisteluun. Näki että isäin henki liikkui kansassa. Siellä lähti harmaapäät vanhuksetkin mukaan, ja joukossa oli torppareita ja työmiehiä. Täällä eivät edes hänen parhaimmat miehensä olleet selvillä mitä tehdä. Lähteäkö ja mille puolelle. Olisivat kai mieluummin punakaartiin lyöttäytyneet, jos olisi ollut uskallusta. Miten saattoi olla siellä niin ja täällä näin? Mikseivät kaikki kunnon työmiehet voineet käydä yhteisen asian puolesta?

Jaakko meni tupaan. Siellä seisoi peräikkunan luona Paavo, hänen poikansa, kivääri kädessä, valmiina lähtemään.

Jaakko huomasi miten pojan kasvot hehkuivat. Hän oli nähnyt kaupungissa samanikäisiä, koulupoikiakin, kantamassa kivääriä, kasvoilla innostuksen tuli.

— Nytkö sinä menet?

— Niin, isä!

Se tuli varmana, ja Jaakko huomasi, että pojasta oli tullut jo melkein täysi mies.

— Hyvä on, että tästäkin talosta joku lähtee, sanoi Jaakko. — Lähtisin minäkin samaan matkaan, mutta ei käy jättäminen äitiä eikä taloa yksin. Jos kaadut, täytyy sitten minun täyttää paikkasi.

Ilta hämärtyi. Paavo oli jo mennyt, ja Emmi istui karsinapenkillä murheellisena hämärään iltaan tuijotellen.

— Saa nähdä, palaako poika sieltä, oli hän äsken sanonut, ja siihen oli Jaakko virkkanut:

— Sinne jää paljon... tämä on varmasti verinen leikki.

— Ja kuinka luulet tässä käyvän? kysyi nyt Emmi vaitiolon jälkeen.

— Niin että totuus voittaa. Se jää aina lopuksi voitolle, vaikka joskus toiseltakin näyttäisi. Ja siellä on nyt maan parhaat tältä puolelta, aina se sekin jotain vaikuttaa.

Tuli hiljaisuus. Hämärässä pirtissä kuului vain seinäkellon verkkainen käynti ja väliin kahden ihmisen hiljainen huokaus niiden puolesta, jotka lähtivät maata vapauttamaan.

XIX.

Nikki Purola istuu tupansa penkillä ja silmää silloin tällöin ulos, eikö sieltä jo alkaisi sanantuojaa näkyä. Lyhyt talvinen päivä on jo lopussa, ja kuu nousee metsän takaa vetäen valojuovan hämärän tuvan lattialle.

Nikin pitäisi lähteä punaisten rintamalle ja odottaa siinä sanantuojaa. Akka laittaa parhaillaan evästä vanhaan nahkalaukkuun.

— Ei sitä sutkoista summaa tarvitse, sanoo Nikki akalleen. — Pian sitä taloista tasataan. Tullaan vielä Hautamäenkin läskiammeelle.

— Entäpä jos ette lahtareille rynnääkkään... silloin se tuli loppu köyhälle kansalle, arvelee akka. — Tänkin paikan lahtarit kuuluu lähteneen liikkeelle ja Hautamäen keskenkasvuinen kakara mukaan.

— Mitenkäs muuten. Tuodaanpahan nahka ukolle pojastaan tuliaisiksi. Lait' pian eväs laukkuun, jotta pääsee lähtöön.

Ei haluttanut kumpaistakaan puhua päivän asioista, porvareista ja muista, kun oli jo koko päivä paasattu. Nythän piti lähteä tappelemaan ja heittää se turha suunsoitto.

Porstuassa kuului askeleita, ja tuvan ovi rämähti auki.

Vanha Eenokki sieltä kömpi tupaan ja toivotteli hyvää ehtoota.

— No mihin sinä nyt? kysäisi, nähtyään Nikin lähtöpuuhat.

Nikki naurahtaa ja hymähtää ylimielisesti.

— Miesten töihin, porvariloita nuijimaan... heh... nyt se alkaa.

Eenokki ymmärtää asian ja miettii lyhyen tovin.

— Vai sinne... en minä tällaista osannut odottaa... että ihan pyssyjen kanssa toisiaan tappamaan. Parasta kun jäisit pois. Ei siitä semmoisesta hyvä seuraa.

Nikki kiroaa.

— Vai jo muutit mielesi.

— En ole semmoista kannattanutkaan, ja sanon itseni kaikesta irti, kun kerran rupesivat tällaiseen... huonostipa meni asiat.

Nikin akka iskee silmää ukolleen ja vie eväsrepun porstuaan. Nikki tulee jälestä, ja eukko suhahtaa:

— Piruako sinä siinä jauhamaan sen kanssa! Ala joutua tielle.

Nikki lähtee ja akka menee tupaan. Kohta tulee ulkoa kylästä Alma, Nikin tytär, ja riisuu palttoonsa ja lakkinsa.

Tyttö on siistissä puvussa, ehkä kahdenkymmenen ikäinen, reipas ja miellyttävä.

— Mihin isä meni? kysyy hän äidiltään.

Akka koettaa antaa vaikenemismerkkejä tytölle, joka sitä vähän ihmettelee.

— Nyt minä jo arvaan... onhan siitä koko päivä jauhettu. Pyysin isää jättämään semmoiset puuhat, mutta eipä auttanut. Nyt ei ilkeä koko kylässä silmiään näyttää.

Akka yltyy pauhaamaan. Herjaa tytärtään, joka istuu siinä kuun valaisemalla penkillä.

Tyttö on vaiti. Äskeinen raikas puna on poskilta hävinnyt.

— Luulisi porvarien siittämäksi tätä ryökinätä, jollei tietäisi... jatkaa akka raakaa sanatulvaansa.

— Nyt minä en jaksa enää, vaan lähden, sanoo tyttö päättävästi ja ottaa vaatteensa. — Tulisiko Eenokki minun kanssani kylään asti?

— Joutaahan tästä. Kieltelin minäkin isääsi, mutt'ei siitä sille mitään...

— Ja mihin sinä aiot mennä? kysyy akka.

— Missä työtä ja ruokaa saa ja voi rehellisenä katsoa ihmisiä silmiin, sanoo tyttö. — Tätä häpeätä minä en kestä.

— Voi helvetti tätä porvarien nuolijaa! huutaa akka vielä tuvan ovelta Alman jälkeen. — Mene vaan, mutta elä tule ikinä takaisin!

Kuun kirkkaasti valaisemalla tiellä ehättää Eenokki tytön jälkeen.

— Sosialistiksi nuo saivat minutkin ja nimen kirjoihinsa, mutta en minä tällaista osannut ajatella. Taisi isäsikin lähteä viimeiselle reissulleen.

— Minusta se on ollut aina niin turhaa, sanoo tyttö, se saarnaaminen ja huutaminen. Ja miksi sinne rintamalle nyt isän piti lähteä, kun ei tästä kylästä toisetkaan. Saa nyt hävetä, vaikka on syytön kaikkeen.

Tytön ääni värähteli, ja Eenokki huomasi hänen hiljaa nyyhkyttävän. Kävi ihan sääliksi tyttöä vanhan miehenkin. Koetti lohduttaa ja rauhoitella minkä taisi.

— No mitä sinä siitä... eihän se sinun syysi ole. Kunniaksi tämä sinulle on, että hankit työtä ja olinpaikan ihmisissä. Mihin nyt aiot mennä?

— En tiedä. Mihin sattuu kelpaamaan.

— Menisit vaan Hautamäkeen. Kyllä isäntä sinut ilolla ottaisi. Minä vaikka puhuisin Jaakolle.

Tyttö ei vastustanut. Eenokki käveli jo edellä ja kääntyi Hautamäen tielle. Hänkin oli tullut sanoneeksi Jaakolle turhanpäiten semmoista, joka nyt kadutti. Pitäisi ihan anteeksi pyytää, vaikka eihän tuo näyttänyt sitä muistelevan.

Alma jäi talon pihaan ja Eenokki meni sisään. Tytöstä tuntui pahalta, että oli kotoaan näin lähtenyt, mutta ei voinut sille mitään. Jos olisi jäänyt, niin ei varmasti olisi kehdannut enää itseään kellekään näyttää. Tuntui turvalliselta päästä semmoisten ihmisten luo, jotka olivat varmasti oikeassa tässäkin, joka nyt alkoi.

Emäntä tuli ulos ja vei Alman kädestä pitäen sisään.

— Jää vain meille, ja kyllä minä sinusta huolta pidän niinkuin omasta sisarestani, puheli hän tytölle. — Ei sinun tarvitse semmoisten vanhempien kanssa... kun nyt jo äitikin herjaa omaa lastaan.

— Ja kun sanoivat eilen jo Nikin lähteneen, ihmetteli isäntä. — Sen saisi nyt vielä kiinni kun viitsisi.

— Tulisiko se siitä paremmaksi, sanoi emäntä.

Alma istui alakuloisena, katsettaan kohottamatta. Kaikesta huolimatta oli masentavaa ajatella isää punakaartissa hulikaanien kanssa mellastamassa. Tuskin voisi häntä enää tämän jälkeen isänään ajatella.

XX.

Muutama viikko oli vierähtänyt. Hautamäen alustalaisia oli viety tutkittavaksi ja puolet heistä, osallisina kapinan valmisteluun, oli jäänyt sille tielleen, odottamaan tuomiotaan. Jaakko oli koettanut heitä vapauttaa, mutta ei onnistunut. Talon töissä oli nyt vain puolet alustalaisista.

Päivät olivat pitkiä ja hiljaisia. Tuvassa ei puhuttu ruokailuaikoinakaan muuta kuin välttämättömät asiat. Työmailla oli usein vilkas keskustelu käynnissä, mutta kun Jaakko saapui paikalle, syntyi äänettömyys.

Ja joskus luotiin isäntään synkkiä silmäyksiä. Olihan tämä uhannut lähteä itsekin rintamalle, jos tosissaan puhui.

Jaakko koetti saada selvää alustalaistensa ajatuksista, mutta nämä vaikenivat kuin muuri.

— Kunhan eivät suullaan julkisesti kapinoi, sanoi Jaakko eräänä päivänä vaimolleen. — Olkoot muuten miten tahansa. Taisipa sattua väärinpäin ne vangitsemiset. Siellä on nyt tavallaan syyttömästi parhaimmat miehet ja tänne taisi jäädä punaisimmat.

— Syyttömästi? Olivathan he punakaartissa, sanoi Emmi.

— Eivät olisi siihen ryhtyneet omasta aloitteestaan. Katson vieläkin villitsijöitten syyksi maalaistyöväen sekaantumisen kapinaan. Rankaisu kyllä niskoittelusta tekee heille hyvää, mutta syyttömiä he kapinaan ovat.

Tuli viestejä voitoista, ja Jaakko tunsi tulevansa päivä päivältä rauhattomammaksi. Muut siellä puhdistavat maata raiskaajista, ja hän on täällä vain kotimiehinä, valmista odottamassa.

Siellä lyötiin ryssiä,'häpäisijöitä, ja hän oli täällä, vaikka vielähän hänenkin kätensä olisi kääntynyt siinä missä toisenkin.

Penttikin siellä oli varmasti maksamassa ankaralla kädellä raiskaajille.

— Mitäs, jos minäkin lähtisin rintamalle, sanoi Jaakko eräänä päivänä vaimolleen. — Tuntuu niinkuin tässä toisten armoilla olisin jäänyt elämään ja valmista nauttimaan.

— Tee kuinka tahdot. Vaikeata on tosin talon hoito epävarman väen kanssa, mutta kyllä minä parhaani koetan, jos kerran et voi menoasi jättää, sanoi Emmi. — En minä sinua tosin hennoisi päästää.

Ja Emmi laski kätensä miehensä olkapäälle.

— Mutta et kielläkään?

— En. Olisin silloin huono kansalainen ja vain omaa etuani katsova.

Se jäi siihen sillä kertaa. Mutta seuraavana päivänä nähtiin Jaakon mietteissään menevän kylään. Sieltä palattuaan kertoi hän, että toisissa pitäjissä oli talot melkein tyhjinä miehistä. Kaikki olivat menneet. Hänen täytyi myöskin lähteä.

— Tuntuu niinkuin toimettomana katselisin tulipalon sammutusta olematta itse mukana. Menen ainakin joksikin ajaksi, ja sinun on hoidettava taloutta, sanoi hän vaimolleen.

— Ettäkö isäkin lähtee, innostui Liisakin. — Olisin minäkin nyt mies, niin lähtisin!

— Tännekö luulisit minun jäävän, sanoi Annikki. — Olisi pitänyt lähteä edes sairaanhoitajaksi.

— Taidatte pian jättää minut yksin koko taloon, hymyili Emmi. — Sama se on, kyllä minä täällä järjestyksestä vastaan.

— Niin, kukapa sitä olisi uskonut silloin kun ryssät meilläkin reuhasivat, että näin pian heitä lyötäisiin, sanoi Jaakko. — Nyt pitäisi vanhojen sotasankarien olla elossa.

— Eikö liene suomalaisissa sankareja vielä nytkin, sanoi Emmi.

— No niin ainakin kuuluu sieltä Pohjanmaalta.

Ei puhuttu lähdöstä sen enempää. Jaakko neuvoi töitä ja illan suussa lähti matkaan niin kuin takamaaperkkiölle olisi lähtenyt.

Illallista syödessä kysyivät miehet, mihin isäntä oli joutunut.

— Lähti punaryssiä hänkin osaltaan lyömään, sanoi emäntä suoraan ja peittelemättä.

Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan.

— No nythän pannaan sitten työt seisomaan, sanoi joku miehistä.

— Miten vaan haluatte, sanoi emäntä. — Jauhosäkkien suut pysyvät myöskin kiinni, eikä yksikään mies astu pöytään, jos ei työt suju niinkuin ennenkin.

— Kyllä tässä jauhovarastot löytyy, jos niiksi tulee, uhkaili jo toinenkin.

— Miks'ei, jos ovia käytte särkemään, mutta silloin on tie selvä sinne mihin toisillakin niskureilla.

Miehet vaikenivat huomattuaan, että ohjat olivat nyt yhtä lujissa käsissä kuin ennenkin, ehkä vielä lujemmissa.

XXI.

Kuinka mahtavana jylisikään tykkien ääni. Jaakko paljasti päänsä sitä kuunnellessaan. Äsken oli hän saapunut rintamalle ja nähnyt tuokiossa, että leikki oli kaukana. Ankara työ odotti häntäkin, mutta sitä ajatellessa tuntui, kuin hartialihakset olisivat kasvaneet.

Tämähän oli suurinta, mitä oli pitkiin aikoihin ollut ja tulisi vastakin olemaan. Poloista pohjan perukkata puhdistettiin vuosisataisesta saastasta. Ja siinä samalla suoritettiin oman suuren mätäpaiseen tuskallinen leikkaus.

Kotona oli hän kuvitellut toista rintamaoloista. Oli luullut, että armo kävi oikeuden edellä, mutta täällä oli toisin. Valkoisen rintaman vastustajia kohdeltiin yhtä karskisti kuin ryssiäkin. Miksi olivat nousseet hallitusta vastaan, ja miksi alentuivat maanpettureiksi?

Mutta syyttömiä heissä oli, siitä ei päässyt mihinkään. Ja se sai hetkiseksi säälin tunteet heräämään.

Kipeä leikkaus tämä toisaalta oli, mutta eihän muu auttanut.

On lyhyt lepohetki, ja Jaakko istuu kuormaston lähellä mietteisiin vaipuneena. Kuuluu yht'äkkiä tuttu ääni, niinkuin kotipihalla tai vainiolla joitakin vuosia sitten.

Jaakko silmäilee ympärilleen ja huomaa Pentin, veljensä, miesten joukossa. Kiirehtimättä tarkastelee hän vielä, oliko se Pentti todellakin, vai joku toinen.

Sama mies! Ahavoituneempi ja ryhdikkäämpi vain entisestään.

Jaakko menee Pentin luokse, joka seisoo syrjin häneen, ja lyö häntä olalle.

— No vieläkö tunnet?

— Kas, Jaakko! Mistä sinä siihen? Oletko sinäkin täällä?

Miehet puristivat lämpimästi kättä.

— Totta kai, vaikka vasta tuota tulinkin. Enhän minä kotiperkkiöilläkään miehestä alle jäänyt.

— Etpä et, sinähän se aina etumaisena. Taisit lähteä sinäkin osaltasi Hautamäen raiskaajille maksamaan.

— Niinpä vain, oma osuutemme meillä kummallakin. Vaikka yhteinen asiapa se kallein lienee meille molemmille.

— Se on selvä, ja pian tässä taas leikki alkaa. Saat nyt olla kerran minunkin komennettavanani, naurahti Pentti.

— Hyvä on. Kyllä tehdään mitä käsketään. — — —

Valmisteltiin hyökkäystä. Pentti oli asettunut miehineen asemiin mäen alle, valmiina hyökkäykseen, jota tykistö tulisi kohta vahvistelemaan. Tiedettiin läheisissä punaisten asemissa olevan runsaasti ryssiä, ja Pentti paloi halusta päästä taisteluun.

Tällä hetkellä tuntui hänestä kaikki jälellejäänyt kuin pieneltä pisteeltä kaukaisuudessa. Olo vieraalla maalla ja koti siellä Hämeen perukoilla. Kotimaan kamaralle päästyä poltteli vain yksi ajatus: nyt puhdistetaan maa ryssien ja punaisten saastasta. Se sama ajatus kai oli tovereillakin valtavimpana, mutta hänellä siihen liittyi vielä muutakin: hajalle mennyt ensimmäinen rakkaus, raa'asti väkivalloin viety tyttö, joka oli jo hänelle kuin morsian. Ei voinut työntää syrjään itsekästä nautinnon tunnetta. Nythän sai maksaa häpeän ja tihutyön moninkertaisesti.

Kevät-illan myöhäinen hetki oli hiljainen. Miehistö odotti tykistötulen avaamista. Pentti silmäili kärsimättömästi heidän yläpuolellaan jonkun matkan päässä olevalle mäelle, milloin tuliputket alkaisivat mylvähdellä. Omasta puolestaan hän olisi ollut valmis hyökkäämään joukkoineen heti ilman mitään valmistuksia.

Miehiin oli tarttunut hänen taisteluintonsa. Pistimet oli otettu esille ja kiinnitetty paikoilleen. Joukkue odotti vain suositun päällikkönsä komentosanaa.

Nyt! Nyt alkoi tykkien mahtava virsi. Pentti repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen jonkun sanan ja käski lähetin viedä sen tykistöosaston päällikölle. Hän oli lausunut toivomuksen, että valmistelu ei kestäisi kuin lyhyen hetken.

Tykkien äänessä oli jotain mahtavaa. Se oli kuin tuomiovirsi, kuin järkkymätön lain lausunto. Se nostatti kuumat veret poskille.

Aukeaman vastakkaisella puolella näkyi liikehtimistä. Sieltä ammuskeltiin harvakseen.

Tykkituli taukosi ja merkkiraketti kohosi ilmaan.

Pentin ääni kajahti kuin metalli:

— Syöksyyn! — Ylös! Mars, mars!

Joukkue meni eteenpäin kuin myrsky. Ryssät tovereineen alkoivat paeta, mutta jäivät typertyneinä yht'äkkiä ryöpsähtäneen taisteluintoisen joukon keskelle.

Sinellimiehet kaatuivat kuin heinä, ja hankea punasi veri. Se ei tuntunut tällä kertaa Pentistä yhtään kaamealta. Taistelun melskeessä oli vain mielessä kotipihojen häpäisy ja metsien raiskaus, koko maan kärsimä häpeä ja sitten muuan vaaleahiuksinen tyttö, joka kerran oli ollut hänelle jo niin rakas.

XXII.

Ale ja Taave ovat istuneet vankilan lattiapahnoilla jo epämääräisen ajan. Ei ole voinut laskea tunteja eikä päiviä. Tunnit ovat olleet vuorokausia pitemmät, ja viikon mittainen aika on tuntunut loppumattomilta vuosilta.

Ei voi nukkua pahnoilla. Täit kaluavat laihaa ruumista, ja niitä täytyy alinomaa karistella näivettyneestä ihosta.

Siitä päivästä, jolloin Ale ja Taave komennettiin »kiväärit olalle» ja marssimaan metsätaipaleelle ja jolloin valkoinen joukko heidät yllätti, on kulunut heidän mielestään mittaamattoman pitkä aika. Kaikki vangin tavalliset alkupäivien ajatukset ovat jo ehtineet hajota, ja kutistunut ajatusjaksojen rengas käsittää vain vankilan likaisen sisustan, vaimon ja lapset jossain hatarassa hökkelissä, pienen autiotorpan jossain hyvin kaukana. Ajatusten liikkuma-ala kutistuu vielä siitäkin. Torppa jää pois, häipyy pieneksi pisteeksi, ja sitten sitä ei ole enää ollenkaan. Joskus vielä välähtää aivokomerojen pimennosta kuin valokehän ympäröimänä entinen kotimökki, sitten on vain sitä samaa tasaista: vaimo ja lapset siellä jossain, tämä ryöttäinen pehkuläjä tässä, josta näkyy raukeita verestäviä silmiä, takkuisia päitä ja risaisia ruumiita.

Mielikuvat ovat nyt Alella ja Taavella yhtäläisiä. Taave ei tapaile enää tehtaalaismurretta, ja etevämmyys temokratiassa on nyt hävinnyt. Samanlaisena valoläikkäpilkahduksina näkee hän entisen mökkinsä Kinkomaan takalistolla, niinkuin lepattavan ja sammuvan kynttilänliekin.

Vihakin on jo olematon käsite. Sitä hautoo vain voimakkaampi maantiesälli, joka on tähän tällaiseen jo tottunut ja voi mukautua oloihin järkeilijän tyyneydellä. Alessa ja Taavessa on viha ja vahingonilo leimahtanut silloin, kun eräänä päivänä on ovesta sysätty sisään Kinkomaan entinen isäntä, Ville. Silloin eivät ole nämä miehet tunteneet mitään kohtalotoveruutta. Harvasanainen Ale on jurahtanut: