Part 5

— Kun alkoi muutamia herrojen päitä putoilla, niin jo rupesi pääneuvostossa housut vapisemaan! huusi muuan nainen, paikallisneuvoston jäsen. — Tämä ei nyt maksanut mitään! Ei edes nämä oman kaartin urheat pojat saaneet nähdä yhtään pisaraa porvarien verta.

Miehet nauroivat. Alea kauhisti naisen puheet. Silmät pyöreinä hän tuijotti naiseen. Tämä huomasi Alen ihmettelyn.

— Mitäs se maalaispoju katsoo? Suree kai sitä torpparilakiaan. Noo, mitäpä semmoisina velkaisäntinä porvarien liepeillä tekee keikkumassa?

Vai niin se olikin.

Ale nousi väsyneesti ja poistui. Ei kai täällä enää tarvittane, kun kerran lakko loppuu. Eipä haluttanut ollakaan. Maalaispoju. Velkaisäntinä; Ne pilkkasivat vielä, vaikka oli koettanut tehdä kaikkensa, valvonut ja rehkinyt.

Ale herätti toverinsa.

— Kuule, mennään pois. Lakko on loppunut.

Taave heräsi, sylkäisi ja kirosi. Ale valitti hänelle pettymystään.

— ... kelettäkö sinä torpparilailla, eihän sull' ole torppaakaan.

Taave meni miesten joukkoon, mutta Ale poistui kiireesti. Tuntui niin turvattomalle, ja outo ikävä kuristi kurkkua. Entiset torpanmaat olivat olleet jo niin lähellä. Nyt ne häipyivät kauas, kuin sumun taakse.

Ale väisti arasti vastaantulevaa herrasmiestä, joka katsoi kiukkuisesti hänen punamerkkiään. Tuntui kuin olisi ollut pahanteossa ja siitä yllätetty. Sekin akka puheli niin julmasti. Eihän tässä vielä niin pitkälle... Tuskinpa yhtään oli heidän joukossaan, joka semmoista olisi tahtonut. Vaikka mikäpä sen tiesi, puheet niillä oli raakoja.

Ale raahusti väsyneenä, sisäisesti herpautuneena asuntoonsa. Ei tuonut mitään iloa se lakko hänelle.

XIV.

Hautamäen tuvassa oli hiljaista. Vain ruokailuaikoina näkyi miehiä pöydän ympärillä, niinkuin työmailta ainakin olisivat siihen tulleet. Lakko oli iskenyt melkein odottamatta Hautamäenkin väkeen. Jotain sellaista saattoivat odottaa vain ne, jotka seurailivat työväen lehtiä.

Työt olivat melkein kokonaan keskeytyneet talossa.

Ulkona satoi lumiräntää, ja pilvet lepäsivät alhaalla. Se lisäsi osaltaan painostavaa tunnetta, joka oli vyörähtänyt laineen tavoin Hautamäkeen.

Talossa oli eletty melkein rauhallisesti sen jälkeen kuin ryssät poistuivat. Siitähän olikin kulunut jo aikaa. Pieniä sanakiistoja sattui silloin tällöin torpparien ja muitten työläisten kanssa, mutta ne sovittiin, ja joskus näytti työväki tyytyväisenä ja reippain mielin suorittavan tehtäviään. Silloin luuli Jaakkokin voivansa katsella rauhallisena tulevaisuuteen. Olihan aika tärkeä maamiehelle. Jokaisen oli tehtävä parhaansa yhteisen nälänhädän torjumiseksi.

Tuli vähitellen syyskesä ja puintiaika. Se särki taaskin välit isännän ja miesten kanssa. Viljaa tuli runsaasti. Sitä olisi kymmeniä tuhansia kiloja nyt luovutettavana Hautamäessä. Milloinkaan ei oltu sellaisia satoja saatu talon vainioista. Tosin ei ennen oltu niihin uhrattukaan niin paljon työtä ja huolta kuin nyt. Nähtyään sadon lupaavaksi oli Jaakko aikonut tehdä yhtä ja toista työväkensä hyväksi, ja puhuikin joskus siitä, mutta se käsitettiin väärin. — Tuntoaan se sillä rauhoittelee, sanoivat jotkut.

Ja kun puintiaika tuli ja viljaa lähetettiin kuormittain jakopaikkoihin, alkoivat salapuheet sinkoilla ja Jaakko näki katkeruuden kasvavan työväessä.

Eikä kukaan heistä käsittänyt, että maa antoi kaiken, sade kostutti laihon ja kaunis pouta tuleennutti tähkät. Miehet tosin tekivät työn, suorittivat kynnön ja ojituksen, mutta he saivat siitä myöskin riittävän korvauksen, jota olisi pitänyt olla lisäämässä tieto, että oli toisille työläisille näin leipää laittamassa.

— Liian paljon sai nyt Hautamäkeläinen viljaa.

— Saa nyt koota rikkauksia meidän kustannuksellamme.

— Suurporvari tuli miehestä. Saa nähdä, kätkeekö tämä viljaansa, niinkuin moni tekee.

Viljaa ei kätketty, mutta sitä jäi kumminkin riittävästi työväelle. Ei olisi hätää leivästä talon laajalla aluskunnalla.

Mitään näkyvää riitaa ei syntynyt, mutta mieliala ei ollut vapaata. Ja se jatkui marraskuun lakkopäiville.

Silloin alkoi räjähdellä.

— Nyt ne aloitetaan työt tästä puolin kuudelta ja lopetetaan samoina aikoina. Kaksi tuntia aamiais- ja sama määrä päivällisaikaa.

— Eihän ole vielä päätetty, uskalsi Jaakko huomauttaa.

— Mutta se päätetään, kivahti Nikki Purola. — Ja paljon muutakin, joka manttaalimiehiä ei miellytä.

Ruokailuaikaa käytettiin aina työväen puolelta sanakiistoihin. Se oli vastenmielistä Jaakosta, mutta tuli siihen joskus yhtyneeksi.

— Kyllä kai se nyt vallankumous suoritetaan loppuun asti, sanoi joku miehistä uhitellen vilkaisten isäntään.

— Ja minkälaiseen loppuun? kysyi Jaakko.

— Semmoiseenpa kuin Venäjällä.

— Oho, vai siihen malliin ja ryssät isänniksi.

Jaakko naurahti. Tuopit alkoivat kalista kuin uhitellen pöytään, ja leipää leikattiin kuin vihanvimmassa.

— Ei se muuten kurjuus täälläkään lopu. Maa on saatava jokaisen vapaasti viljeltäväksi.

— Mutta ei niin kuin te sen käsitätte. Jokaisen sitä haluavan on saatava maata ja sellaisilla ehdoilla, että voi ne täyttää. Torpat ja mäkituvat itsenäisiksi ja valtion ja virkatalojen maat palstoiksi pikkuviljelijöille. Siinä on ohjelma.

— Ja kuka sen suorittaa? kysyi joku miehistä kiivaasti.

— Suomen kansa eduskuntansa kautta.

— Mutta porvarit eivät luovu eduistaan. Lupaukset eivät mitään merkitse. On luvattu ja luvataan, eikä mitään anneta.

— Annettaisiin nytkin, mutta ei kelpaa.

— Ei sellaisilla ehdoilla.

— Siinäpä se on. Pitäisi saada ilmaiseksi. Mutta sanohan, Nikki, jos ostaisit talon omilla ansioillasi, antaisitko siitä palaakaan pois lahjaksi?

— Milläpä köyhä ostaa, sinkasi Nikki. — Ei köyhälistö tässä maassa pääse manttaalimieheksi rahan voimalla.

— Mutta ryssän pistimien avulla, laukasi Jaakko kiihdyksissään. — Mutta se veljeily pian loppuu. Kyllä ryssät saavat vielä napraat lähtimet täältä.

— Ei ikipäivänä!

Se oli Nikki Purola, joka sen sanoi.

— Nähdäänpäs!

— Kyllä ryssä joutaa täältä omalle puolelleen, sanoi joku rauhallisemmista työmiehistä. — Sotkemassa vain ovat täällä asioita. Ei taida enää selvää tullakaan.

Kiistely jatkui, ja talon rauha oli näin aina mennyttä. Se koski kipeästi Jaakkoon. Mitä hänenkin tarvitsi mielettömien kanssa... Eivät kuitenkaan ymmärtäneet hänen hyvää tarkoitustaan maakysymyksessä. Hän olisi omasta puolestaan ollut valmis vaikka heti erottamaan palstat alustalaisilleen kohtuullisesta korvauksesta, vaikka ei ollutkaan varma, olisiko se auttanut poistamaan vierasta henkeä joukoista.

Jos kaikki olisivatkin hänen kannallaan maakysymyksessä, ei ehkä rikkinäisyys jatkuisi ja pahenisi, vaan koetettaisiin sovussa ryhtyä rakentamaan uutta Suomea. Mutta oli niin paljon sellaisiakin, jotka tahtoivat pysyä kiinni vanhassa elämänjärjestyksessä eivätkä kyenneet omien etujensa vuoksi näkemään sitä juopaa, joka näin syntyi kahden kansanluokan välille. Suursota oli tuonut kurjuutta ja nälkää. Ei ollut arvosteltava oloja niiden mukaan, jotka oman saamattomuutensa ja laiskuutensa vuoksi olivat joutuneet puutteiseen elämään, vaan sellaisten, jotka ikänsä kaipasivat omaa maata irtolaisina kuljeksien tai vuokramaata viljellen.

Mutta nyt oli vieras henki hiipinyt kuin salaa kansaan ja rauhallisia oloja sekaannuttava myrsky oli varmaankin ovella. Myrkkyä oli kylvetty maatyöväen poveen, ja se vaikutti siellä. Se tuottaisi kerran vielä katkeria kärsimyksiä. Oliko niiden jälkeen nouseva luokkavihasta vapaa kansa ja muodostuva uusi yhteiskunta, jossa suotaisiin riittävät elämän ehdot omasta työstään niille maattomille, jotka terveeseen oikeustajuntaan nojaten tahtoivat päästä omaan maahan käsiksi?

XV.

Hautamäen isäntä palasi kylältä, riisui vettätihkuvan sarkatakkinsa naulaan ja istui raskaasti penkille. Oli päivällisaika jo ohi kulumassa, mutta talon lukuisasta työväestä oli vain muutamia renkejä saapuvilla. Toiset olivat olleet taaskin koko päivän poissa; lakkopäivillä. Palvelijat olivat karjakartanolla, ja emäntä liikkui yksin tuvassa ja keittiössä.

Jaakko istui keinutuoliin karsinaikkunan lähellä ja sysäsi sen liikkeeseen.

Näin se siis meni vain edelleen kuin kulo, työväen hullautuminen johtajiensa syöttämiin aatteisiin. Ei auttanut mitään, vaikka hänkin oli koettanut taistella kuumeen leviämistä vastaan oman työväkensä keskuudessa. Oli tapahtunut tänään sellaista, jota ei ennen vielä milloinkaan. Rauhallisimmatkin hänen mökkiläisistään, niitten mukana vanha Eenokki, olivat sanoneet hänen kokoavan kapitaalia työmiestensä kustannuksella.

Että nyt vanha Eenokkikin! Se merkitsee sitä, että tehdassosialismin myrkky on jo niin pilannut maatyöväen, että oikeudentunto on kokonaan menemässä. Joukkohuumaus vei kaikki mukanaan, sille ei voinut mitään.

Heidän olonsa kaipasivat kyllä suuria parannuksia, mutta tulisivatko he niitä saamaan tällä tavoin? Kun puolue ei voinut enää hallita omia jäseniään ja heidän oma järjestyskaartinsa sai viattoman veren vuotamaan siellä, niin miksi se ei voisi vielä täälläkin tapahtua? Oli vain enää kysymys ajasta ja paikasta.

Jaakko sysäsi keinun jyrisevään liikkeeseen ja jäi miettimään. Hän ei huomannut vaimoaan, joka oli tullut siihen hänen viereensä, ennenkuin tämä laski kätensä hänen olalleen.

— Tätä kaikkeako sinä nyt niin mietit? sanoi Emmi.

— Onhan sitä tässäkin tarpeeksi. Kun näkee vielä, että tulee väärinymmärretyksi. Ei se ole helppoa.

— Minkä sinä heille voit. Antaisit olla...

— Mutta minäpä olisin tahtonut omien alustalaisteni kanssa, edes muutamienkaan heistä, pysyä niinkuin veljenä ja ystävänä. Minähän olen tehnyt kaikkea heidän hyväkseen, ja olen usein jo puhunut torppareille palstoittamisesta.

— Mitä he sanovat siitä?

— He hymähtelevät vain epämääräisesti ja sanovat, että leikkiä kai se on. Sitten vasta, jos sosialistit voittaisivat eduskunnassa, he saisivat palstansa.

— Siinä sen näet, minkälaista joukkoa se on, sanoi Emmi. — Ei sinun kannata surra sen itsepäisyyttä.

— Kyllä minä sen joukon tunnen. Se pitää kiinni joukkohengestä, ja kun tähän asti ei ole kukaan tehnyt sen hyväksi mitään, niin he ovat menettäneet kaiken luottamuksensa parempiosaisiin. Ei yksilö näy saavan hyvillä töilläänkään syntymään tätä luottamuksellista suhdetta heidän kanssaan. Ja jos ajakseen saakin, on se rikki joukkohuumauksen tultua, niinkuin nytkin. Hautamäen maalla ei kärsi puutosta kukaan muut kuin Nikki Purola, joka omaa laiskuuttaan on mennyt rappiolle. Kuitenkaan he eivät enää luota minuun. Kun näin pitkälle ovat parannukset työväen oloissa jääneet, eivätkä he luota porvareihin, ovat anarkistit saaneet heidän luottamuksensa.

Jaakko vaikeni. Palvelijat aterioivat äänettöminä tuvassa, ja vanha kello kävi verkalleen. Ilta jo hämärtyi.

Emmi istui vielä penkillä sukankudin käsissään. Häntä ei yhtään peloittanut, vaikka Jaakko tuossa pelkäsi aseman yhä vain pahenevan. Semmoisiahan olivat olleet jo pitemmän aikaa. Ruokatunnit jauhettu puolueasioita, vaiettu väliin ja taas aloitettu. Joskus oli asia lyöty leikiksi ja naurettu yhteisesti.

Jaakko oli niin tunnontarkka kaikessa. Niin nyt tässäkin. Muutamat kylän emännät olivat Hautamäessä käydessään ihmetelleet, miksi Jaakko on erilainen kuin kaikki muut isännät. Aina puuhaa työväkensä hyväksi, vaikka ei tarvitseisikaan. Nyt sen näkee itsekin, onko siitä apua.

— Eivät ne naapurit oikein pidä siitä, että sinä niin kovin paljon kumarrat työväkeäsi ja aina sen etua valvot, sanoi Emmi. — Kuuluvat isännät sanovan, että opettaa työläisensä liian vaativiksi.

— Vai sanovat niin, hymähti Jaakko. — Sehän on kuitenkin minun asiani. Kun Hautamäestä ei käydä mitään heiltä lainaamassa, niin pitäkööt suunsa kiinni.

Vähäisen vaitiolon jälkeen jatkoi Jaakko:

— Olen minä sen jo nähnyt ja tuntenut heidän äänestäänkin, että minun pitäisi polkea samoja latuja kuin hekin, mutta siihen minä en suostu, menköön työväki mihin suuntaan tahansa. Minä ymmärrän heidän asemaansa enemmän kuin naapurit, jotka tahtoisivat säilyttää kokonaan muuttamatta vanhan yhteiskuntamuodon.

— Mutta paha on olla naapurienkin vihoissa, huomautti Emmi.

— Ettäkö he oikein vihaamaan? naurahti Jaakko. — Minä taidankin tässä olla sitten kahden tulen välissä. Toiselta puolen työväki, toiselta naapurit. No, ei se yhtään minua sureta. Kun minä olen uskoni saanut, niin pidän sen myöskin, vaikka jäisin yksin tietäni kulkemaan.

Tämä viimeinen oli tarkoitettu Emmille, ja Jaakko katsahti mitä hän siihen sanoisi.

— Niin, en sitten tiedä. Voit tulla vielä naurunalaiseksi, sanoi Emmi nostamatta katsettaan työstään.

— Ja mistä?

Jaakon ääni helähti teräkseltä.

— Siitäpä juuri, että matelet työväkesi edessä ja noudatat kaikessa heidän mieltään.

Emminkin ääni tuntui jo saaneen katkeran sävyn. Se sai sen melkein ensimmäistä kertaa heidän elämässään.

— Se ei kuulu kehenkään, jos minä teen oikeutta työväelleni, jyrisi Jaakko, nousten kiivaasti tuolista, joka jäi siihen tyhjänä keinumaan, ikäänkuin suuttumus olisi tarttunut siihenkin.

— Eikä minuunkaan?... jos et itsestäsi välitä...

— Sinä et tätä ymmärrä, sanoi Jaakko kuin katuen kiivauttaan ja meni ulos.

Jaakko tunsi verensä voimakkaan käynnin. Miksi ei hänen oma vaimonsakaan ymmärtänyt häntä? Nyt he olivat riidelleet ensimmäisen kerran elämässään. Tähän asti oli hän aina Emmissä löytänyt ymmärtävän toverin. Nyt tuntui kuin raja auenneen entisyyden ja tulevaisuuden välille. Ja nyt, kun hän olisi tarvinnut kahtaalla päin ahdistettuna vaimonsa tukea, sanoikin tämä hänelle kylmiä sanoja.

Se ei muuta kumminkaan asiaa, mietti Jaakko. Minä seison vaikka yksinkin omalla pohjallani. Kyllä naapuritkin käsittävät sen, että uusi aika on tulossa ja että nykyinen aika on kuin rajaviiva vanhan ja uuden välillä, mutta he eivät ole mitään tietävinään siitä. Jokaisessa liepeessä omistamataan maata he riippuvat kiinni kynsin ja hampain, mutta maattomien on sittenkin saatava maata. Jos he nyt tämän käsittäisivät, niin myrskyä ei nousisi ja...

Mutta sehän oli jo nousemassa. Se ajatus iski kuin nuijalla. Tämä oli myrskyn alkua. Suomalaiset työmiehet yhdessä ryssien kanssa ryöstämässä ja murhaamassa. Ei estänyt enää mikään yhteiskunnallista ja valtiollista myrskyä. Hänhän oli tänään nähnyt sen omalla alueellaan, että olisi turhaa enää hänenkään sovitella yksilönä. Työväenkaarteista puhuttiin ja suojeluskunnista. Se oli siis sotaan valmistelua molemmin puolin.

Jaakko käveli rauhattomana kartanolla illan hämärässä. Kylältä palasi työväki suurta melua pitäen. Jaakko hätkähti. Tuntui sellaiselta, kuin olisivat häntä tulleet kiinniottamaan.

Näinkö pitkällä jo oltiin.

— ... nämäkin maajussin perkeleet... kuuli Jaakko katkelman muutaman miehen lauseesta ja tunsi melkein masentuvansa.

Ehkäpä sota oli jo alkanutkin. Joukossa näytti olevan sellainen henki. Muulloin olivat kylältä palatessa jutelleet rauhallisesti, nyt karkeasti kiroiltiin ja vannottiin. Se tuntui ilkeältä ja kuohutti.

Vielä portailla jatkui muutamien miesten sadattelu. Jaakko astui hammasta purren heidän perässään pirttiin.

— ... jumal'aut' tässäkin talossa rikkautta, joka on köyhälistön hiellä koottu... perkele!

Se oli Nikki Purola, joka reuhasi.

— Minun pirtissäni ja alueellani ei kirota eikä vannota, sanoi Jaakko jyrkästi.

Miehet hätkähtivät, mutta Nikki naurahti vain. Raapaisi hattuaan korvalliselle ja astui isännän eteen.

— Sinun! Työmiesten voimalla tämä on koottu.

Mitään sanomatta tarttui Jaakko Nikin kaulukseen ja työnsi hänet ovesta ulos.

— Elä astu tähän taloon niillä mielipiteillä.

— ... sen vielä edestäsi löydät, kuului vielä pimeästä porstuasta.

Työväki vaikeni, mutta muutamien kasvoilla näkyi kasvavaa kiihtymystä.

Jaakko meni kamariin. Siellä oli Emmi. Katsoi pitkään niinkuin olisi sanonut: »Siinä sen näet.» Jaakon täytyi paeta sitä katsetta, niin koski se häneen. Ja istuessaan pienen vierashuoneen keinutuolissa hän tunsi olevansa kuin yksin koko talossa.

XVI.

Villen välitystoimisto oli täytynyt lopettaa. Se ei enää kannattanut. Epävakaisilta näyttävät ajat tekivät talonkaupat melkein mahdottomiksi.

Alusta alkaen oli välitystoimi sujunut huonosti Villeltä. Hänen luontainen laiskuutensa oli siihen syynä. Olisi pitänyt käydä maita katsomassa ja yleensä innokkaasti puuhata, mutta aamuisin täytyi nukkua myöhään valvotun yön jälkeen ja yöt menivät pelatessa ja hurjastellessa.

Rahatkin olivat jo loppuneet. Ne menivätkin kuin hiekka sormien lomitse. Eräänä päivänä he kumpikin sen huomasivat.

— Minä tarvitsen rahaa, sanoi Helena.

Ville katseli komeasti pyntättyä vaimoaan silmät suurina.

— Mitä... joko olet kaikki hävittänyt?

— Sinä ne olet hävittänyt... juopporatti! Sanat sinkoilivat molemmin puolin terävinä. Helena jäi itkemään ja Ville pakeni ulos. — »Helvetti!... semmoisen akan kanssa jaksa...»

Silloin vasta Ville huomasi, miten kauaksi he kumpikin olivat menneet entisyydestään. Kaupunki-ihailu, joutilaisuus ja hurjastelu oli hävittänyt kaiken ihmisyyden, josta nyt olisi toivonut olevan edes rippeitä jälellä.

Ensi kertaa tunsi Ville raskaana kohtalon käden painavan itseään. He olivat nyt köyhiä, ja se merkitsi sitä, että nyt pitäisi ryhtyä työhön. Mitä hän tekisi? Sen, ettei hänestä ollut oikeastaan mihinkään, tunsi Ville itsekin nöyryyttävänä. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itseään kohtaan, olisi hän myöntänyt, että maatyön halveksiminen oli vienyt hänet tähän.

Olisipa vielä Kinkomaa myymättä. Edes pienikään pala siitä omana. Tuskinpa hän enää koskaan saisi omistaa maata. Maat olivat kaikki yksityisten hallussa. Pitäisi muuttaa olot sellaisiksi, että maa olisi kaikkien vapaasti viljeltävänä, silloin hänkin sitä saisi.

Villessä oli herännyt uusi elämän ajatus, oikeastaan hän ensi kertaa ajatteli. Hänessä tapahtui käänne aivan pienessä hetkessä. Ja ajatukset tulvivat hänen mieleensä toinen toisensa yli niinkuin hurjat laineet.

Hän tunsi olevansa sosialisti. Miten hän sitä ei ennen ollut huomannutkaan. Ja nythän hänen köyhänä miehenä täytyi pakostakin kuulua siihen joukkoon.

Sosialidemokratia! Kuinka se sana olikaan ihana hänelle. Siihen sisältyivät kaikki tulevaisuusajatukset.

Ja nyt oli Ville huomaavinaan ne epäkohdat, joita poistaakseen sosialistit taistelivat. Niitä oli lukuisasti. Miten hän oli saattanutkin kulkea nykypäivien yhteiskuntapuuhista ja -taisteluista mitään välittämättä, silmät ummessa maailmaa mullistavilta aatteilta ja sokeana kaikelle kurjuudelle?

Hän oli nyt köyhä, mutta oliko se hänen oma syynsä? Eivätkö nuo lukuisat iilimadot, liikemiehet ja kauppiaat, olleet häntä kynineet puhtaaksi niinkuin kaikkia muitakin. Hän oli yrittänyt rehellisesti työskennellä välitystoimistossaan, mutta toiset, voimakkaammat, löivät häneltä tien tukkoon. Nyt hän oli työtön, joita nykyinen yhteiskuntajärjestelmä synnytti lukemattomia. Villen ajatukset jatkuivat. Hänelle tuli polttava halu työskennellä nykyisen vallankumouksellisen työväen parissa sen aatteita seuraten ja tulkiten toisille tietämättömille. Hän oli mielestään kehittynyt muutamassa hetkessä täydellisesti demokratiaa ymmärtäväksi ja oli valmis sitä toisille opettamaan. Itse hän ei kyennyt käsittämään, että hänen ajatuksensa, kerran irti päästyään ja saatuaan sysäyksen ahdistavasta puutteesta, kääntyivät pian anarkokommunistiseen suuntaan. Ei pilkahdustakaan edes hetkellisestä häpeän tunteesta, että oli hylännyt maan ja omaa laiskuuttaan joutunut rappiolle. Hänhän oli muka rehellisesti koettanut talohuijarina pyrkiä eteenpäin.

— Tiedätkö, Helena, kuka on syypää meidän köyhyyteemme? kysyi Ville jo seuraavana päivänä vaimoltaan.

— Sinä ainakin.

— Ei se ole minun syytäni, vaan nykyisen yhteiskunnan. Yht'äkkiä olen saanut silmäni auki. Minä rupean sosialistiagitaattoriksi. Sellaisia tarvitaan nykyjään paljon.

Helena hymähti halveksivasti. Hän ei ajatellut mitään muuta kuin mistä saisi rahaa.

Ville sitä ei nähtävästi enää kykenisi riittävästi hankkimaan, siispä oli hänen sitä otettava mistä vain tarjottiin.

— Vai sellaiseksi. Tuleeko siitä paljon rahaa? kysyi Helena maaten laiskasti vuoteessaan. Aamu oli kulunut jo pitkälle, mutta hän ei viitsinyt vielä nousta.

— Kai siitä sen verran, että nätisti elää.

— Mutta minä tahdon elää reilusti, niinkuin tähänkin asti. Jos sinä et saa rahaa, niin kyllä minä...

— Miten?

— Hellittämällä niitä maalaisten siveyskäsitteitä.

Helena nauroi rietasta naurua oikoillen vuoteessa.

Ville hätkähti. Oliko Helenakin menossa siihen suuntaan? Se tuntui melkoisen nololta. Tosin hänellekin oli sattunut omat pienet seikkailunsa täällä kaupungissa, mutta se nyt oli toista sentään aina miehen... Vaimon pitäisi olla joka tapauksessa uskollinen.

Helena oli noussut ja kampaili tukkaansa kaappipeilin edessä. Hän oli täyteläinen ja kaunis. Kyllä hän hyvin kelpasi. Kokemustakin oli jo siitä.

— Ehkäpä oletkin jo seikkaillut? kysyi Ville kylmästi. Häntä kuohutti se, että yhteiskunta ja sen rahaherrat muka ryöstivät näin toiselta hänen vaimonsa. Mitään syytä Helenassa itsessään ei hän voinut löytää.

— Aina vähän, kiusoitteli Helena.

— Ja sinä ilkeät! kuohahti Ville ja tarttui vaimoaan olkapäähän, niin että hienot pitsit repeilivät.

— Mene hiiteen! Sinähän murskaat minut. Mene hankkimaan rahaa äläkä pahoinpitele vaimoasi.

Ville istui masentuneena ja kiukuissaan. Tämä käänne oli hänelle melkein odottamaton. Tosin hän oli jotain epäiltävää kevytmielisyyttä jo huomannutkin vaimossaan. Helena kiemaili miehille ja oli myöhään iltasilla poissa kotoaan.

Yhteiskunnan syy, päätteli Ville. Rahavalta katkoo perhesiteetkin. Ei ole ihme, jos vallankumous on ovella. Mitä olisi nyt tehtävä Helenan suhteen? Miten hän oli saattanut niin muuttuakin? Yhteiskunnallisista asioista hän ei välittänyt. Rahaa piti vain olla. No, sehän oli tarpeen taloudessa, kaikessa. Ilman sitä ei voinut elää. Olisiko Helena nyt muuttunut todellakin niin eläimelliseksi, että möisi ruumiinsa kurjasta rahasta? Mutta olihan se niin tavallista kaupungeissa. Kovin hävytön hän sentään kehtasi olla, Helena, kun puhuikin sellaista.

— Kuule, minä hankin heti toimen, saan rahaa, mutta sinun on luvattava olla erossa kaikesta sellaisesta, sanoi Ville.

— Sittenpähän näkee, virkkoi Helena kiusoittavasti hymyillen. — Jos sinä voit hankkia rahaa, niin se sopii kyllä minulle. Sinä tahi joku muu, ei ole minulle sillä mitään väliä. Kun kerran on näin mennyt, niin menköön vastakin miten sattuu.

—- Voiko nainen puhua noin? sanoi Ville kiukuissaan. — Häpeisit toki.

— Nainen sitä oikein voikin, kun elämä menee alaspäin, niinkuin nyt meidänkin. Me halusimme kumpikin kaupunkielämää, ja se kysyy rahaa. Ja kun mies ei kykene sitä hankkimaan, silloin astuu nainen esiin. Jos nyt sinä et onnistu, niin kyllä varmasti minä.

Ja Helena nauroi pilkallista, hirvittävää naurua. Naisessa ei ollut enää hituistakaan entistä Helenaa, joka Kinkomaassa oli ollut kerran reippaana maalaistyttönä, tosin halukkaana suloillaan miellyttämään miehiä, mutta kumminkin ihmisenä. Nyt hänestä oli ihmisyys raa'assa seurapiirissään kadonnut melkein olemattomiin.

— Helvetti, sinä olet kuin elukka, karjaisi Ville.

— Ja oletko sinä parempi, kuohahti Helena. — Kyllä minä sinun seikkailusi tiedän, vaikka en ole mitään puhunut. Kaipa nekin kuluttivat osaltaan rahoja, jotka nyt loppuivat.

— Ole vaiti, kähisi Ville, mutta hänestä oli ponsi hervahtanut. Helena tiesi siis, ettei hänkään ollut parempi. Menköön sitten kaikki niinkuin menee. Kaikki on yhteiskunnan syytä. Rahan syytä. Mutta vallankumous puhdistaa.

Hänen on jouduttava mukaan.

XVII.

Talvi oli jo alussa. Ale ja Taave asuivat hatarassa, syrjäisessä komerossaan. Tehtaassa oli työtä riittävästi, mutta palkat hupenivat ihmeteltävästi kaikkeen ja mikään ei siltä riittänyt. Omituinen nälän tunne oli aina vatsassa ja ruumiissa. Sen lisäksi piti kuulla aina kotona valitusta ja tehtaassa kiroilemista ja hirveitä puheita.