Part 4

Helena vain hymyili, mutta Ville jurahti:

— Kyllä kai me sittenkin muutamme kaupunkiin.

'— No ei sitten, sanoi Jaakko katkerasti ja poistui hätäisesti hyvästeltyään.

— Kaupunki saa siitä miehestä lisää yhden keinottelijan, sanoi Jaakko ääneen mennessään talon pihamaalla.

Tiellä hän tapasi Nevalaisen.

— Mistä tullaan? kysyi hän Jaakolta ystävällistä äänensävyä tavoitellen.

Nevalainen oli vastenmielinen naapuri Jaakolle. Ei olisi ilennyt puheisiin hänen kanssaan puuttua.

— Kuuluu Ville talonsa myyneen, sanoi Nevalainen, koettaen jatkaa keskustelua. — Taisi mennä halvasta. Ei jäänyt torpparejakaan talon maalle kuin pari.

— Nekö ne hinnat noteeraavat? kivahti Jaakko. — Minun mielestäni olisi talo sitä vauraampi, mitä enemmän olisi torppia.

— Metsää ne vain haaskaavat... niistä muuta hyötyä. Poispa se Villekin niitä ajeli.

— Tietäähän tyhmyrin. Olettekin molemmat yhtä mielettömiä!

Se oli kuin laukaus. Nevalainen kähisi naamaltaan punaisena.

— Vai pitää naapuri minua sellaisena.

— Kaikkia niitä, jotka irtolaisten lukua lisäävät. Työväentalon vakinaisia vieraita tehdään sillä neuvoin.

Nevalainen poikkesi toiselle tielle hyvästiä sanomatta.

— Mene vaan, mietti Jaakko. — Omasi olisit kaupungissa sinä niinkuin Villekin.

Tultuaan kotiin näki Jaakko ryssien kuljettavan vallimiesten kanssa talon parasta lehmää teurastettavaksi. Miehet nauroivat emännälle, joka valitteli pihamaalla.

Mikä tästä kerran vielä tuleekaan, ajatteli Jaakko. Painajaisen täytyy kumminkin kerran selvitä tai muuttua myrskyksi.

XI.

Talvi oli mennyt ja kevät teki tuloaan.

Vietettiin Venäjän vallankumous-sankarien hautajaisia kylän työväentalossa. Niitä vietettiin joka paikassa muuallakin. Yhteinen joukkohuumaus oli vallannut kaikki. Olihan niin odottamatonta tsaarivallan kukistuminen! Mistään muusta ei puhuttu. Kun uutiset tulivat, jättivät ensimmäisinä työmiehet työnsä ja kävelivät kylillä. Paisuttava uutinen pani jo isännätkin kävelemään naapureihinsa. Oli niin ihmeellistä, ettei tietänyt miten siitä olisi puhunut. Ja sitten oli taloista sieltä ja täältä mennyt poika rajan taakse. Sekin tuntui nyt arveluttavalta, kun saatiin tietää, että vallankumous huuhteli omiakin rantoja. Ei osannut sanoa, oliko se hyväksi vai pahaksi. Täytyi jäädä odottamaan.

Juhlakulkueeseen, joka järjestettiin kylän osuuskaupalla, ottivat osaa isäntämiehetkin, ja nyt oli heistäkin luonnollista, että venäläiset (ryssiä ei ollut enää) olivat kulkueen etupäässä. Punaiset liput liehuivat. Vallimiehet astuivat ryssien kantapäillä, tai rinnalla, käsi kaulalla muutamilla.

— Veljet, teidän ansiotanne tämä on kaikki.

— Vot hjuva. Tsaari olemaks hoono mees. Kaikki loppu!

Kaikki talojen isännät eivät olleet kumminkaan mukana kulkueessa. Olisi tuntunut oudolta lyöttäytyä metsän ja peltojen raiskaajien kanssa samaan joukkoon. Vaikka eiväthän nämä tosin syyllisiä siihen olleet. Tekivät mitä käskettiin. Tosin ne kaatoivat joskus kuin uhitellen metsää ja vetivät linjojansa peltojen poikki, mutta nythän oli sekin aika ohitse. Vallityöt oli lopetettu jo viime syksynä, ja vartiosotilaat vain majailivat kylässä. Jokatapauksessa nyt kaikki oli toisin.

Ja nekin, jotka eivät olleet kulkueessa, menivät työväentalolle. Siellä tuntui hieman oudolta ensin, ja vallimiehet pyrkivät pistelemäänkin heidän sielläoloaan. Työväestö oli kulkueessakin katsellut hieman karsaasti niitä muutamia isäntämiehiä, jotka olivat mukana. Nuokin tässä pääsevät siitä nyt osallisiksi, vaikka se on vihattujen venäläisten verellä ostettu. Vieläköhän nyt vihaatte venäläistä, kun se antoi teille vapauden?

Hautamäen Jaakko käveli myöskin talolle. Toiset olivat menneet kulkueessa. Ei oikein osannut muodostaa muuta ajatusta kuin sen, että tsaarivalta oli suistettu ja Suomellekin luvattu omat lakinsa ja oikeutensa. Mitä muuta oli tulossa, ei voinut arvailla. Sitten näkisi kun eläisi. Tuntui kumminkin kevyeltä elää näitä päiviä.

Talolla hän asettui ovisuunpuolelle istumaan. Vallimiehet ja ryssät istuivat vierekkäin ja sylikkäinkin omassa ryhmässään. Joku työväenyhdistyksen mies puhui vallankumouksesta oman puolueensa näkökulmilta. Puhui kansakoulunopettajakin ja maamiesneuvoja. Heidän puheitaan kuunnellessa vallimiehet hymyilivät toisilleen merkitsevästi. Puhukaahan nyt. Vielä tässä Suomenkin työväestö, yhdessä venäläisten veljien kanssa, tekee suursiivouksen. Kansanvalta näyttää isännille ja muille, jotka ovat meitä ja venäläisiä halveksineet.

Puheitten jälkeen tehtiin ponsia ja päätöksiä. Kaivettiin kaikki paikkakunnan kieroudet esille. Siinä selvitteli Suomen kansa pienessä murto-osassa paheitaan ja rikkeitään. Muutamille oli kumminkin arvoitus, mitä se koski vallankumoukseen ja sankarien muistojuhlaan.

Nevalainen oli vallityön aikana kantanut upseerien avulla valtion (Suomenko vai Venäjän, sitä ei tiedetty) varoja olemattomista hevostöistä, ja siitä lausuttiin kansan paheksumistuomio.

Nevalainen suuttui, lähti ja kirosi mennessään.

— ... sai temokraatit rehellisyyden puuskan... perhana!

Sankarijuhlasta palattiin, mutta tunnelma jatkui. Yhteinen sankarihauta Pietarissa kuvasteli jokaisen mielessä. Hulikaanitkaan eivät talolta palatessaan melunneet. Vallimiehistä muutamat kiikkuivat ryssien kanssa kaulakkain.

Oli vaalea kevättalven ilta, ja mökeissä saatettiin sinä iltana valvoa myöhäiseen. Mökin ukko istui ikkunanpielessä ulos katsellen ja toisella korvallaan kuunnellen lapsilauman unista riitelyä leivästä ja särpimestä. Vaimokin kuului köyhyyttä valittavan.

— Kyllä se pian on lopussa, kunhan temokratia pääsee voimaan. Vallankumous se on tehtävä Suomenkin porvaristoa vastaan. Ja eiköpä tuo Venäjä auttane ja järjestäne täälläkin.

— Minä en usko, tikaa eukko.

— Uskoppa kuinka tahansa... kyllä se suolavesileivän syönti loppuu vielä... maltahan kun se kumous...

Ja kumous kummittelee vielä mökinmiehelle unissakin. Venäjän veli järjestää niin asiat, että saa tässä omaa maata... pääsee alkuun... köyhälistö nousee... herrat hiiteen ja talonpojat itse talikko käteen...

Syvä kuorsaus kuuluu tuvasta, joka kyyhöttää viheliäisenä kevätyön keskellä.

* * * * *

Saapuivat sanomat ja luettiin venäläisen amiraalin puhe ylioppilaille pääkaupungissa.

»Olen heidät valmis vastaanottamaan aseitta, avosylin vastaan j.n.e.»

Tuntui syvä liikutus sydänalaa myöten. Semmoista ei oltu ennen osattu toivoakaan siltä taholta. Miten nyt Saksaan menneitten kanssa?... Olivatko he maanpettureita?

Jaakko oli myöskin Hautamäen pirtin pöydän ääressä tutkimassa samoja sanomia, ja hänenkin povessaan sävähti sama ajatus.

Ovatko he?

Ei! Tuhat kertaa ei! Huumaus oli pannut päät sekaisin.

Ja vaikka Jaakko ei ollut kuullut edes puhuttavankaan itsenäisyysmiehistä, oli hänellä selvillä se, että ei oltu vielä siinä, mihin pyrittiin. Mihin ainakin olisi pitänyt pyrkiä. Ryssään ei ole luottamista, se on jo nähty asia. Sorto saattaa alkaa jonkun ajan kuluttua uudelleen, ja silloin... Kyllä se on hyvä vain, että pojat ovat siellä, kun nyt vain pysyisivät. Jos heidätkin huumaus tapaa ja palaavat, kuka tietää, vaikka heidät vangittaisiin.

Masentuneena heitti Jaakko lehden kädestään. Saisi sitten nähdä, miten asiat kehittyivät. Täällä oli jo merkkejä nähtävänä. Jos oli työväki jo ennemmin veljeillyt venäläisten kanssa, niin nyt vallankumouksen jälkeen he ihan syöksyivät sylikkäin.

Siitä enemmän kuin muustakaan ennenaikaisesta ilosta ei ollut mitään hyvää odotettavissa.

XII.

Syksyisen aamun sumu lepää pienen kaupungin yllä. Tehtaan työmiehet vaeltavat kiireisin askelin työpaikoilleen, pää kumarassa, katse lokaista katua seuraten. Kuuluu ensimmäinen tehtaan pillin vinkuva vihellys, joukko vavahtaa ja jälkimmäiset ponnistautuvat velttoon juoksuun, joutuakseen määrälleen työpaikkaan. Ensimmäistä vihellystä seuraa toinen ja kolmas. Vaeltavasta joukosta kuulostaa se kuin mahtavalta hätähuudolta, ja siinä on lisäksi vielä vihainen, uhitteleva sointu.

Muutaman tehtaan portilla joukko seisahtuu ja uteliaana kuulostaa jonkun puhetta. Mitä? Onko työnsulku vai lakkoko on tulossa? Ei kai työsulku, koska torvet huusivat. Se on siis lakko, ja se on viime yönä päätetty. Se tehdas jää nyt ainakin täksi päiväksi seisomaan. Kinkomaan entiset häädetyt torpparit, Ylisen Ale ja Tiehaaran Taave, ovat joukon jälkipäässä saapuneet eväsreppuineen portille. Lakosta he nyt vasta kuulevat puhuttavan. Kuka sen on määrännyt? Ylisen Ale kysyy sitä.

— Olisit ollut illalla kuulemassa, tiuskaisee joku joukosta. — Sinä et käykään kokouksissa, pässinpää!

— Ja millä nyt eletään? Kestääkö lakko kauankin?

Sen kysymyksen tekee Tiehaaran entinen torpanmies Taave, seisoen siinä likinäköisenä ja resuisena kuin iso kysymysmerkki.

— Voi pyhä yksinkertaisuus! vastaa joku hänelle. — Siin' on nautoja, jotka eivät ymmärrä muuta kuin saada puskea aina vain. Etteköhän menisi rikkureiksi!

Se on Taaven ja Alen mielestä jo loukkaavasti sanottu. Eivät hekään nyt niin jälellä oikeasta työväestä ole, että rikkureiksi. Kiireesti kääntyvät he kumpikin menemään. Oli kovin vaikeata heille kummallekin kuulla aina toisten pistelyä ja äyskimistä ja pilailua heidän yksimielisyydestään ja toveruudestaan.

Naapureina olivat he asuneet torpissaan, ja kun isäntä ajoi pois ja tuli kuin sattumalta lähteneeksi kumpikin kaupunkiin — oli pakko lähteä työnhakuun — niin mikä oli sopivampaa kuin hankkia yhteinen asunto ja pysyä edelleen ystävinä. Maalaisina he eivät olleet perehtyneitä tehdastyöväkeen ja sen henkeen, ja kuin pakolla joutui jäseneksi ammattiyhdistykseen. Kun siellä ei muistanut käydä, sanottiin siitä aina raa'asti ja uhitellen.

Taave oli ensiksi löytänyt kahden huoneen asunnon kaupungin laidasta ja oli heti kiirehtinyt tarjoamaan Alelle kattoa pään päälle, hän kun oli sitä myöskin etsimässä. Alella oli vain vaimo ja yksi lapsi, sopihan se toistaiseksi asumaan Taaven asunnossa, vaikka tällä olikin iso perhe, kuusi lasta ja kitulias vaimo. Ale ei vielä myöhemminkään löytänyt asuntoa, ja niin sovittiin elämään yhdessä.

Miehistä se oli hyväkin siitä syystä, että oli kuin toinen toistaan turvaamassa täällä oudossa ja vieraassa seudussa. Vaimot tuskittelivat ensin ahtautta, mutta tyytyivät lopulta. Eihän auttanut valittaminen. Entiset väljemmät liikkuma-alat olivat muistona vain.

Sumu oli haihtunut ja aurinko paistoi jo lämpimästi, kun miehet palasivat tehtaalta. Tie kiemurteli kaupungin hautausmaan ohi männikkökankaalla, nousi puuttomalle harjanteelle, johon näkyi kauempaa järvi ja asutusta sen ympärillä.

Taave, joka oli vanhempi, jo kohta kuudenkymmenen, ja heikkojalkainen, ehdotti Alelle, että istuttaisiin hieman lepäämään, kun päiväkin paistoi niin kauniisti.

Taave istui raskaasti hengittäen ja katsellen eväsreppuaan, jonka oli laskenut jalkainsa juureen. Resuisesta pussista näkyi kaljapullon kaula ja sanomalehtikääreinen leivänpala.

Taave otti leivänpalan ja näytti sitä Alelle.

— Tämmöisiä niistä eilisistä jauhoista tuli. Repii kurkkua kuin sahanterällä alas mennessään.

— Minulla ei taida olla tuommoistakaan. Tuli rammat syötyä liian rajusti. Mikä tässä taas auttanee, kun nyt vielä lakkokin tuli.

Taave huokasi raskaasti. Tuli mieleen Tiehaaran mökki, josta tällaisille teille piti lähteä. Vaikka sielläkin oli puutosta, sai toki syödä selvää leipää. Nyt tällä ravinnolla on ainoa lapsikin kuihtunut, niin että luut näkyy.

— Minkälaista mahtanee olla siellä kotopuolessa? virkkoi Ale katsellen järvelle, jossa näkyi joku soutelevan. — Siellä on viljat puitu ja perunata nostetaan.

— Sielläpä minunkin ajatukseni olivat, sanoi Taave. — Tiehaaran pieniltä peltosaroilta tuli edes talven leipä. Ansiot sai käyttää muihin tarpeisiin sinä aikana. Täällä ei riitä syömiseenkään.

— Sanovat tehtaalaiset, että pian tulee vallankumous ja työläiset ottavat vallan niinkuin Venäjälläkin, jatkoi Taave. — Mikä sen tiennee?

— Miten käynee. Jotain muutosta tässä pitäisi tapahtua. Minä en tahtoisi muuta kuin että pääsisin takaisin Kinkomaan sydänmaalle.

— Samaa minäkin. Kuitenkin pitäisi meidän enemmän ottaa osaa köyhälistön taisteluun, arveli Taave. — Tuntuu niinkuin toisten armoilla tässä menisi.

— Niinpä kai sitä pitäisi. Järjestyskaartiinkin ovat tahtoneet. En ymmärrä mitä sillä kaartilla...

— No katsohan, kun työväki ottaa vallan, niin silloin tarvitaan järjestysmiehiä. Ei porvarit silloin rupea järjestyksestä vastaamaan. Sitä sillä, selitti Taave.

— Yksi minusta on kanssa niin epäselvä asia, aloitti Ale. — Kun joskus tulee puheeksi näitten tehtaalaisten kanssa torppariasia, niin nauravat ja tiuskivat: »Vai pitäisi lisää porvareita, mokomiakin velkaisäntiä!... Olette hulluja!» ja muuta semmoista. Mitenkä sinä tämän käsität?

— En sitä ole ajatellut... puhuvat suunsa mauksi... kyllä kai temokratia vielä kerran vapauttaa torpparit, kun tulisi vaan enemmistö sinne eduskuntaan... tiedä miten vielä tässä eduskunnassa.

— Kaippa sitä sitten temokratiaan on luotettava.

Miehet vaikenivat. Kumpaisenkin ajatukset näyttivät askartelevan kiinteästi etsien apua vaikeaan tilaan, johon he monien muitten mukana olivat joutuneet. Syitä oli niin monenlaisia, kaikilla omat syynsä. Heidän nykyiseen kurjuuteensa oli syynä Hautamäen Ville, joka ajoi pois torpista ja joka kuuluu nyt täällä kaupungissa renttuilevan. Talonhinnan, mitä veloista jäi, kuuluu hävittäneen, ja sanovat talonvälityksien jo käyvän huonosti.

— Taitaa siitäkin Kinkomaan Villestä tulla pian meidän miehiä, sanoo Taave ajatustensa jatkoksi.

— Niin sanovat, että on köyhtynyt. Ville kuuluu juopottelevan ja akka kulkevan öisin katuloilla. Siihen se meni rikkaus.

— Taisi talollaan saada muutamia tuhansia enemmän, kun oli maalla kahta torpparia vähemmän alustalaisia.

Siihen Ale vain hymähti katkerasti.

Miehet nousivat kotiin mennäkseen.

Siellä irvisti kurjuus vastaan. Taaven vaimo oli luonteeltaan hiljainen ja kärsi ääneti. Alen nuorempi vaimo oli suulas ja kiukutteli lakkaamatta. Nytkin hän, miesten tultua, paasasi ja kirosi väliin. Ei ollut leivänpalaakaan, ja lakko tuli parhaiksi vielä.

— Pian se vielä muuttuu, koetti Ale veltosti rauhoitella. Ei voinut itsekään luottaa siihen muuttumiseen. Maassa kiinni eläen ei olisi ajatellutkaan mitään muuta kuin että saisi pitää pienet perkkiönsä. Nyt vei aina ajatukset temokratiaan ja luokkataisteluun. Oli siinäkin jäänyt Taavesta jälelle. Taave osasi selittää, hän vain hämärästi tajuta ja laimeasti uskoa. Semmoista se oli.

Taave kuului nytkin siellä tuvassa puhuvan akoille ja vakuuttavan. Mitä niille akoille... ei se kannata suutaan vaivata. Parempi kun lähtisi Taavekin talolle. Kai siellä joku kokous oli tänäänkin. Pitäisi mennä kuuntelemaan.

Saatuaan yht'äkkiä harvinaisen innon puuskan meni Ale ovelle ja pyysi Taavea mukaansa.

— Mennään talolle kuulemaan, kai siellä kokous on.

— Piruako niistä kokouksista... tule syömään, huusi Alen akka.

— Mitä syömään?

Taaven eukko oli lainannut puolikkaan leivästään Alen muijalle. Kumpainenkin perhe pääsi siten aamiaiselle.

Silmät verestäen ahmittiin leipä, silakat ja perunat. Voita ei ollut elintarvelautakunnalla jakaa, ja milläpä sitä olisi ostanutkaan.

Tuli mieleen siinä aterialla Kinkomaan takaliston elämä. Siellä sai kalaakin, ja maitoa oli aina. Se elämä oli usein puutteellista, mutta sitä muistellessa kihosivat vedet silmiin ja kokonainen pala pyrki juurtumaan kurkkuun.

XIII.

Taaven ja Alen lakkopäivät jatkuivat pitemmälti kuin he edeltäpäin osasivat odottaa. Eräänä sateisena marraskuun aamuna huomasi Taave, mennessään hakemaan lakkoavustusta, kaupungilla punaisia julistuksia puhelinpylväissä. Kiivaasti hän oli kääntynyt sanaa viemään asuintoverilleen.

Ja sitten se siitä vähitellen selveni kaikki. Jo samana päivänä kutsuttiin järjestyskaarti koolle ja heidänkin oli mentävä, koskapa oli siihen vaadittu ensin liittymään.

Hyvähän tämä oli, että työväki otti näin järjestyksen valvoakseen, ajatteli Ale siinä Taaven rinnalla pimeätä katua marssiessaan. Jalka nousi kevyesti, ja rintaa paisutti outo tunne, jota ei osannut selittää oikein itselleenkään. Siellä on nyt torpparilaki tulossa eduskunnassa. Sanovat saatavan kaikki torpat ja mäkituvat vapaiksi. Häneltä se oli mennyt, mutta olihan paljon muita, jotka uupuneina verojen paljoudesta pääsisivät nyt omille perkkiöilleen raatamaan. Vihlaisi kipeästi ajatellessa omaa mökkiä. Se on nyt kai siellä autiona. Tupa on kylmillään, ovi saattaa olla auki, ja ikkunasta on tuuli pudottanut päreet pois. Tuuli kiertää tuvan seiniä ja etsii asukkaita, tapaa kylmän lieden, peräytyy ja tarkastelee vielä tallin ja navetan. Ei ole sielläkään elon merkkejä.

Taave on toverilleen jotain sanonut, mutta tämä ei kuule. On vain omissa mietteissään. Mutta ei ole nälkä tällä kertaa. Kaartin yhteistä soppaa on syönyt vahtiin lähtiessään, ja se on ainoa vahvempi ateria moneen päivään. Lapsille täytyy säästää.

— Kuulitko sinä, että nyt on keskiyö ja vahteja muutetaan, sanoo Taave.

Ale herää mietteistään. Kylmä on hieman kouristanut kättä, joka pitää pyssynperää. Tähdet tuikkavat korkeudessa.

— Mennään talolle saamaan lämmintä.

— Eihän tässä näy vielä uusia vahtejakaan.

— Tottapahan tulevat. Mennään pois.

— Ja katu jäisi vahditta. Ei sitä niin... tämä on tärkeä tehtävä.

— Eipä täällä mitään näy.

— Vaikkei. Saattaa näkyä, jos tästä poistuu ennen aikojaan. Tämäkin on sitä yhtä kansan pyhää asiaa.

— Piruako sitten eivät tule vuorolleen.

— Jospa siellä ei ole ollut miehiä.

Vaikka Taave ei pitänyt vahtitehtävätä yhtä tärkeänä kuin Ale, oli hän yhtä innostunut uusista, hänelle odottamattomista tapahtumista. Hänessä oli kumminkin sisäinen muutos tapahtunut nopeammin kuin Alessa. Hän oli oppinut jo vihaamaan parempiosaisia. Ale vain hiljaa valitteli kohtaloa ja torppansa menettämistä, eli joskus päivät aamusta iltaan vanhoissa muistoissa. Ajatukset kulkivat kotimökillä, ja kun jatkuivat pieniä yksityisseikkoja myöten muuttoon, vihlaisi aina silloin kipeästi sydänalassa.

Taave oli selvillä luokkahengestä, vaikka olikin takapajulla yhteispyrinnöissä. Kuluneina lakkopäivinä oli hän jo opetellut käyttämään voimasanoja porvareista. Se tuntui vielä olevan niinkuin toisten matkimista, mutta viha kehittyi ja kasvoi, kun sitä kiihoitteli kaikin puolin. Omituinen mielikuva oli saanut hänet päivän kuluessa valtoihinsa. — Tämän kaiken takia hänkin sai monen muun mukana menettää mökkinsä. Kuka olisi ollut täällä hänen paikallaan vallankumouksessa? Hän oli lisää »yksi rengas ketjussa», niinkuin aviiseissa sanottiin. Ja siksi ei saanut surra niinkuin Ale, että oli torppa menetetty. Vallankumoustahan ei olisi tullutkaan, jos isännät eivät olisi ajaneet pois mökkiläisiä mailtaan ja rahaherrat kiduttaneet työväkeään. Ja jos vallankumousta ei olisi tullut, niin kaikki olisi jäänyt ennalleen.

Taave puhui tästä Alellekin, heidän viimeinkin vapauduttuaan vahtivuorosta ja kuumaa kahvia hörppiessään työväentalossa.

— Kai se niin on, myönsi Ale.

Seuraavana päivänä alkoi kaartin henki tulla näkyviin. Pidätettiin kadulla rauhallisia ihmisiä, jotka näyttivät herrasihmisiltä, ja kuljetettiin »vallankumousneuvostoon», joka sijaitsi työväenlehden toimitustalossa. Ja kun sattui kadulla joku tehtaan isännistä tai johtajista vaadittiin suurisuisesti lähtemään tutkintoon ja nautinnolla kuljetettiin heitä pistimillä uhkaillen.

Jo kuului singahtelevia sanojakin.

— Lahtariporvarit! Verenimijät! — Kaartiin päässyt pitkätukkainen katurakki veti lakin viistoon silmilleen ja hihkaisi sydäntä vapauttavasti. Pitkä punainen nauha liehui rinnuksissa.

Taave katseli tätä ja innostui jo hänkin.

— Pitäisi meidänkin kuljettaa yksi porvari tutkinnolle, sanoi hän Alelle.

Ale melkein hätkähti.

— Mitä heistä... ei me nyt ainakaan... kulkekoot rauhassa, kun eivät rupea rähjäämään.

— Vaikk'ei. Lysti niitä olisi kuljettaa. Näitkö kun pormestaria vietiin?

— En, mitäpä minä. Tokko se mitään pahaa lienee tehnyt.

— Et sinä ymmärrä vallankumousta. Siinä pitää esiintyä reilusti, niinkuin päällikkö sanoo.

— Kunhan järjestys on hyvä, vähätpä minä muusta. Tulisi vain tietoja sieltä eduskunnasta.

Vahtivuoro taas muuttui, ja heidän palattuaan »päämajaan» tuntui Alesta siltä, kuin olisi ollut lauantai-ilta siellä kotopuolessa. Jäsenissä oli suloinen raukeus, niinkuin on illalla, kun päivän on omaa työtään tehnyt. Tämäkin oli omaa työtä. Kaikki maattomat tästä hyötyivät.

Ale voi vain kuvitella maattomien mielialoja taistelun voitoista tai tappioista. Tehdasväkeen kuuluvana hänen olisi pitänyt ajatella itseään, mutta hän ei voinut. Maaseutu ja sen vähäväkiset olivat mielessä. Olikohan tämä oikein? Tehdastyömiehiä tuntui maattomiin verraten olevan vain kourallinen. He saivat sen kahdeksantunnin lain. Ketä varten sitten lienee se kunnallislaki? Eihän työläiset saaneet ennen puhua mitään kunnan asioista. Jos jotain työpaikalla sattui sanomaan, niin isäntä hymyili, niinkuin olisi sanonut: mitähän tuokin.

Hyvä kai se on kunnallinenkin äänioikeus. Varovasti uteli hän siitä Taaven mielipidettä.

Taave sylkäisi ja tapaillen tehtaalaisten murretta sanoi:

— No ekkös perhana käsitä, että meittiä kun on enempi, niin meitillä pitää olla valta kans' kunnan asiois'.

Ale ei siihen sanonut enää mitään. Kovin tuntui Taave kehittyvän nopeasti, kun jo puhuikin niinkuin tehtaalaiset. Se tuntui hieman pahalta Alesta, ja hän tunsi sen takia vieraantuvansa Taavesta. Muutenkin oli hän viime päivinä muuttunut. Kohteli kuin suojelevasti ja aina hymähti hänen tietämättömyyttään. Toiset tehtaalaiset näyttivät tekevän samoin vuorostaan Taavelle. Kukaan heistä ei viitsinyt jutella Taaven kanssa. Kerran hän oli kuullut jonkun miehistä sanovan Taavelle: »Sinussa ei ole luokkahenkeä, mokoma maalaisapina.» Se sanoi sen kuin leikillään, mutta hän näki, että Taaveen se koski pahasti, ja sen jälkeen oli Taave alkanut muuttua.

Kaartin kasarmissa ruokailtiin, ja kaartilaiset melusivat kehuskellen, miten mikin oli sanonut sille porvarille ja miten sitä oli kuljetettu. Taave harmitteli, etteivät he saaneet kuljettaa sillä tavoin yhtään porvaria. Se teko olisi kuin nostanut toisten tasalle, ja olisi saanut kehaista niinkuin toisetkin.

Taaven mieliala oli tasoittunut. Ei ollut muuta halua kuin päästä nousemaan luokkatietoiseksi. Kaikkihan tässä muu menee itsestään. Mitään erikoisempaa toivetta oman elämänsä suhteen ei saanut vakiintumaan mielessään. Saisi vain ruokaa riittävästi. Kai sitä sitten saisi, kun porvarit tulisivat nyt ensin nujerretuiksi.

Seuraavan yön valvoivat Taave ja Ale neuvoston kanslian vartijoina. Vahteja ei muutettu ja oli valvottava aamunkoittoon ahtaassa porraskäytävässä. Taave luotti toverinsa valppauteen ja kuorsasi istuillaan, hartiat seinää vasten. Pyssy oli poikittain siinä hänen sylissään. Alekin torkahteli, mutta kun ovi jossain kävi, vavahti hän ja puristi lujemmin pyssyn piippua.

Ajatukset kulkivat vain entisessä kodissa, Kinkomaan takalistolla. Jospa sen saisikin vielä omakseen. Tulisi tieto, että nyt on laki selvä siltä kohdalta.

Aamutunneilla kutsuttiin Ale kahville neuvoston ison pöydän ääreen. Ale silmäili ympärilleen. Olipa huoneessa siivoa. Paperossinpätkiä virui pöytä täynnä. Julistuksia ja sähkösanomia oli siinä hajallaan kahvikuppien joukossa. Miehiä makasi permannolla kuorsaten äänekkäästi, ja toisesta huoneesta näkyi tupakansavun seasta unisia naamoja. Permannolla oli vielä muun roskan joukossa jalkarautoja, jotka oli tuotu poliisikamarilta. Joku kertoi Alelle, että niillä oli peloiteltu herroja.

Tuotiin sähkösanoma. Joku aukaisi sen unisesti. Syntyi liikettä, kun se luettiin. Nukkujat heräsivät ja koettivat kuunnella.

— Mitä helvettiä! Lakko lopetettava?!

— Ja mitä on saatu?

— Kunnallislaki ja kahdeksantunnin laki.

— Entä torpparilaki? kysyi Ale ja tunsi, miten äänensä vapisi.

— Siitä ei puhuta mitään.

— Ei ole väliäkään, kuului joku tehtaalainen sanovan.

Se oli Alelle kuin nyrkin-isku vasten kasvoja. Ei osannut paikaltaan nousta.

Joukko kiihtyi. Se olisi jatkanut lakkoa, kerran alkuun päästyään.