Part 3

Ohjelman jälkeinen tanssi oli jo loppunut ja yleisö virtaili ovista ulos hajoten kyläteille. Mikkolan Vilma odotti pihamaalla Penttiä, joka oli luvannut lähteä häntä saattamaan. Koljakoff oli aikonut samaa, mutta Vilma oli pyörähtänyt piiloon ja vänrikki luuli tytön menneen yleisön mukana ja kiiruhti häntä etsien ensiksi poistuneitten joukkoon.

Pentti käveli äänetönnä Vilman rinnalla kylätiellä. Kauempana kuului poistuvien äänekäs ilakointi. Yö oli lämmin, ja Vilma oli kevyissä pukimissaan ja avopäin.

Penttiä kaiveli Vilman omituinen käytös. Hän oli tanssinut vänrikin kanssa, vaikka Pentti oli pyytänyt, ettei hän menisi ryssän kanssa yhteenkään tanssiin. Tyttö oli ollut muutenkin koko illan kiihtynyt ja omituinen. Pentti ei voinut olla siitä hänelle huomauttamatta.

Vilma painui lähemmäksi ja pisti kätensä Pentin kainaloon.

— Elä nyt viitsi... enhän minä voinut kieltäytyä, kun hän niin kauniisti pyysi.

— Pyh! Ryssän pyyntö!

— Ihmisiähän hekin ovat. Ja tanssinhan minä sinunkin kanssasi.

— Siitä ei olekaan kysymys. Minä vain en tahdo, että ryssät saavat kädelläänkään sinuun koskea.

— No ei nyt riidellä. Minä lupaan, etteivät saa.

Ja Vilma nauroi kirkasta nauruaan, joka sai Pentin leppymään.

Talon veräjältä aikoi Pentti palata, mutta tyttö pyyteli vielä pihaan lähtemään. Siellä hän ei sanonut voivansa Penttiä laskea yksin menemään, jos muka vänrikki olisi huomannut heidät ja jäänyt johonkin Pentin paluuta vahtimaan.

— En minä ryssiä pelkää, sanoi Pentti, mutta itsekseen ihmetteli, miksi Vilma tästä huomautti. Oliko tyttö tosiaankin keimaillut ryssälle?

— Tule nyt vielä sisään vähäksi aikaa. Tiedäppäs, minä nukun ihan yksin aitassa. Pistelin päivällä resedoja seinänrakoihin. Arvaappas ketä varten.

Tytön silmät loistivat hämärässä. Poika ei sanonut mitään, piteli vain tytön pehmeää kättä omassaan. Hänestä oli tällä kertaa ero hyvin vaikea, mutta ikäänkuin jokin näkymätön vaati häntä lähtemään.

Hiljainen pihamaa katseli heitä. Haapa aitan nurkalla humisi omia puheitaan.

— Tule nyt vähäksi aikaa istumaan.

Aitan ovi rasahti auki, ja sisältä tulvahti voimakas kukkien tuoksu.

— Sinä et sano mitään, jöröjukka.

Tyttö näytti työlästyvän. Olisi vetänyt kädestä poikaa aittaansa, jos olisi kehdannut.

— Sitten toiste. Aamulla täytyy lähteä takamaalle ja nyt minun on mentävä nukkumaan. Hyvää yötä.

— Näinkö sinä menet?

Poika kääntyi, epäröi ja läheni. Otti sitten tytön pään käsiensä väliin, suuteli värähteleviä huulia ja kääntyi menemään.

Haapa aitan nurkalla oli kuunnellut äänettömänä. Nyt sen lehdet yht'äkkiä kahahtivat kuin painajaisesta vapautuen tuskin tuntuvassa tuulen henkäyksessä. Tyttö nakkasi niskojaan ja veti paukahtaen ovensa kiinni.

Mutta samana yönä, hetkistä myöhemmin, se aukeni vänrikille.

VII.

Vähämäen Eenokin ja Nikki Purolan torpat olivat vierekkäin. Aita vain erotti pellot toisistaan. Eenokki oli jo ikämies, yli kuudenkymmenen. Torpan paikan oli hän perinyt isältään ja pienestä pojasta saanut raataa vuoroin omilla, vuoroin talon viljelyksillä. Suuret eivät hänen viljelyksensä olleet. Pellot kiviperäisiä ja niittyjen raivaukseen oli jäänyt vähän aikaa. Viljelykset eivät jaksaneet elättää suurta perhettä, kun vielä joka viikko oli verotyössä käytävä, ja niin oli pieni puute yhtämittaa vieraana.

Eenokki ei valittanut. Ei kotonaan eikä verotyössä ollessaan. Toisten alustalaisten vaikeroimista tai kiroilua hän kuunteli ääneti, ja toiset työmiehet luulivat hänen kovasta työstä ja alituisesta puutteesta turtuneen kaikesta välinpitämättömäksi.

Työ ei ollut hänelle vaikeaa eikä raskasta. Se oli hänen ylläpitäjänsä, jonka avulla voi säilyttää rauhallisen mielen. Hän tunsi vaistoillaan, että toisin olisi pitänyt olla olosuhteet, mutta luonto ei noussut koskaan kapinoimaan. Kun sai vähänkään ruokaa ja vaimo ei marissut, saattoi olla tyytyväinen. Harmaissa, vetisissä silmissä oli rauhallinen ilme ja uurteisilla kasvoilla vielä voimaa ilmaiseva punerrus.

Paikkakunnalle oli muutamia vuosia takaperin perustettu työväentalo, mutta siellä häneltä oli jäänyt käymättä. Tästä hänelle toverit huomauttelivat, mutta Eenokki vain muhoili tai oli kokonaan vaiti, kuin ei mitään olisi kuullut.

Ensimmäisenä oli hän verotyöhön joutumassa, ja siitäkin hänelle toiset torpparit sanoivat. Mutta kaikesta huolimatta ei sota-aikakaan tuonut hänen kotiinsa niin lukuisasti puutteita kuin toisten mökkiläisten. Leipää oli hänellä riittävästi, vaikka se usein syötiinkin suolaan kastaen.

Nikki Purola oli vähän yli neljänkymmenen. Vankkarakenteinen ja jurolta näyttävä. Kerrottiin, että hänen isänsä oli ollut suuri laiskuri, jopa siinä määrin, että jätti perheensä hoivaamatta ja meni itse köyhäintaloon vielä verrattain nuorena.

Torppa, jossa hän asui, oli alkujaan toisen miehen raivaama. Nikki antoi peltojen laihtua ja ojanvarsien kasvaa pajukkoa. Iso perhe sai kärsiä puutetta alinomaa.

Kun vallityöt aloitettiin paikkakunnalla, oli hän ensimmäisenä tarjokkaana siellä, ja pakollisen verotyön aikana hän saarnasi toisille alustalaisille sosialismia sen perusteella, mitä oli lukenut puolueen sanomalehdestä.

Nytkin oli hänen täytynyt jättää vallityö muutamiksi päiviksi ja tulla Hautamäkeen suorittamaan verorästejään. Miehet nostivat turvepehkua isolla suolla. Toiset tekivät ääneti työtään, Nikki istui tervaskannon nenässä saarnailemassa.

— ... koonneet nämäkin hautamäkeläiset rikkautensa meidän alustalaisten hiellä ja vaivalla... ilmaiseksi saavat kaikki työt. Mutta kunhan roletaari pääsee valtaan, niin silloin tasataan. Ja pian tapahtuvaa vallankumoustapa se tämäkin Työmies ennustaa.

—- Koehan joutua haasioita laittamaan, sanoo joku miehistä.

— Eipä täss ole kiirutta. Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähälläkin. Kunhan roletaari...

— Lakkaa jo helvetissä mies sitä roletaariasi huutamasta! kivahtaa Eenokki. — Ihan etoo tuommoinen laiskottelu.

Mutta Nikki vain naurahtaa kantonsa nenässä ja ruiskauttaa pitkän syljen toisesta suupielestään, toisessa kytee käyrävartinen piippu.

— Eip' oo kiirettä.

Vanha Eenokki miettii siinä pehkuhaasiota laittaessaan tulevaa talvea. Ansiotyöhön se taas hänetkin ajaa, vanhan miehen. Ruis oli harvaa, kun ei jaksanut viime talvena kylliksi muraa ajaa. Ohran kuivasi pouta. Kuivaa se sen laihassa maassa. Perunat tulevat syödyiksi jouluun. Ansiotyö se on varana, jos sattuu jaksamaan. Pojan hankkeet menivät jälestä, äitikään ei jaksa enää kehrätä.

Kun olisi kerrankin aikaa riittävästi omille töille. Saisi rauhassa raataa omilla perkkiöillä. Saisi ehkä runsaamman ravinnon, kun pääsisi kiinni maahan. Mitäpä siitä. Ei taida roletaaria huutamalla olot korjautua.

Eenokki nojaa haasiopuuta vasten hetkiseksi hengähtämään.

Puhuvat ne, että mökkiläisetkin saisivat kerran omaa maata... toiset sanovat, että ryssä jakaa, mutta siihen ei pitäisi luottaa, Eikä liene luottamista muidenkaan jakoon... kukapa sitä omaansa jakaisi. Paljon niitä olisi oksan ottavia, kun olisi kuusen kaatavia.

Välähti siinä mieleen Eenokille, minkälaista olisi, jos saisi omaa maata, torppansa ihan omituiseksi. Ojia pitäisi heti syventää ja sarkoja kyntää syvemmältä. Poika saisi perkata lisää peltoa. Jaksaisin sitä vielä minäkin. Pitäisi saada sitten uusi pirtti, isompi ja valoisampi. Lapsetkin viihtyisivät paremmin. Heh, ne on nämä vain niitä tuulentupia. Huomenna on vielä veropäivä ja ylihuomenna, ja niitä on vain loppumattomiin. Ka, mitä minä tässä, kun työ ihan unohtuu.

Eenokki aloittaa taas työnsä mistään muusta välittämättä. Nikki istuu vielä kannon nenässä. Aurinko on lämmittänyt selkää ja herpaissut niin, että toinen silmä on painunut kiinni, toinen katselee puoliavoimena ja elottomana suota siinä jalkojen vieressä.

VIII.

Syksy on kulunut jo pitkälle. Hautamäessä on aloitettu riihien puinnit. Poutaiset päivät jouduttivat puintia, ja riihet lämpisivät yhtämittaa.

Jaakko oli kutsunut kaikki talon alustalaiset viljan puintiin. Ne mökkiläiset, jotka olivat omat viljansa korjattuaan menneet vallityöhön, jättivät sen nuristen ja tulivat vastahakoisesti puintia aloittamaan. Jaakko huomasi sen ja ihmetteli. Ennen olivat mökkiläiset yhdessä palkkaväen kanssa hyvillä mielin ryhtyneet viljanpuintiin. Tiesiväthän he saavansa viljaa Hautamäestä aina halvemmalla kuin muualta. Nyt vitkasteltiin riiheen lähtiessä, ja rohkeimmat laskettelivat peittelemättä suustaan suuria sanoja.

Ja niin jatkui koko puinti-ajan. Turhaan koetti emäntä heitä hyvitellä. Oli kuin painajainen työväessä.

— Mistähän se johtuu? arveli Emmi Jaakolle eräänä päivänä.

— Kyllä minä syyn tiedän. Luokkavihaa lietsovat työväenlehdet ja muutkin siinä mukana ja sitten tuo vallityö. Se vie miehiltä kaiken työkuntoisuuden. Siellä ei tarvitse muuta kuin lapioonsa nojailla. Talon vainioilla täytyy vielä edes nimeksi heilua. Taitaa olla kaikin puolin huonot ajat tulossa.

— Sinun pitäisi heitä hyvitellä, sanoi Emmi. — Vaikka eihän se ole hyväksi liika kumartelukaan.

— Ei. Ja olenhan koettanutkin. Se on nyt sellainen ajanhenki, että juopaa koetetaan suurentaa molemmin puolin. Raha- ja teollisuusluokka painaa maalaisväestöä, ja maatyömiehet liittyneinä tehdastyöväkeen taistelevat omaa itseään vastaan.

— Mikä tästä lopulta tulleekaan?

Ennen niin iloinen Emmikin näytti huolestuneelta.

— Yhteiskunnallinen uudistus. Sen täytyy ennen pitkää jotenkuten tapahtua. Ja jos se pakkovaltaa käyttäen tulee yhdessä ryssäläistymisen kanssa, olemme hukassa. Minun mielestäni pitäisi ryhtyä viivyttelemättä maatyöväen, varsinkin torppariluokan, oloja parantamaan. Maata pitäisi saada maattomille ja maalaissivistystä olisi kaikin puolin kohotettava. Se estäisi veljeilyä sosialistien ja ryssien kanssa.

Lieneekö heillä kaikilla halua päästä maahan kiinni?

Toisilla ei, mutta useimmilla kuitenkin on. Laiskureita ei tosin voi lopettaa maailmasta, mutta vähentää heitä voi. Yhteiskunnan uudistus riippuu kokonaan maasta, maakysymyksen järjestelystä.

Oli hiljainen iltapäivä, ja palvelijatkin olivat menneet riiheen. Jaakko oli vaimonsa kanssa kahden pirtissä.

Päivän valojuova tulvi ikkunasta ja väreili permannolla. Vanha kaappikello, talon rauhoittava haltiahenki, mittasi aikaa verkalleen.

Emmi istuutui miehensä viereen ja näytti aikovan sanoa jotain erikoista.

— Sinä olet nykyisin muuttunut niin kovin vakavaksi. Et minuakaan huomaa juuri milloinkaan. Eihän sinua enää velat paina.

Emmi jäi odottamaan. Jaakko kohottausi ja tapaili vaimonsa kättä.

— Katsohan, tämä yhteiskunnallinen tilanne se minua vaivaa. Torpparit niskoittelevat ja heittäytyvät ryssien ja sosialistien syliin. Se ei ole heidän oma syynsä, ja siksi se niin painaa. Ja sitten toiseksi. Tässä maalaispuolueessa on paljon sellaisia, jotka ovat toista mieltä kanssani tästä yhteiskuntakysymyksestä. Kaikki pitäisi muka pysyttää ennallaan. Jäseniä kumminkin otettaisiin seuraan myöskin maattomista. Eiväthän he voi tulla samaan liittoon vastustajiensa kanssa.

— Mutta eihän se sinun surullasi parane eikä toiseksi muutu. Olisit joskus iloinen kuten ennen ja vielä viimeksi keväällä.

Jaakko katsoi vaimonsa kirkkaisiin silmiin. Heidän täytyi molempien naurahtaa. Emmi oli tosiaankin viime aikoina taitanut tulla hieman syrjäytetyksi, koskapa pyrki valittamaan.

— Sinä eukko kulta ajattelet vain omaa itseäsi, sanoi Jaakko vetäen vaimonsa lähemmäksi.

— Täytyyhän minun, kun sinä et välitä minusta.

Jaakko nauroi jo vapautuneesti.

— Minä lupaan tapani parantaa. Hommaa sinä nyt vain riihimiehille kahvia.

— Mutta kyllä sinun täytyy luvata tästä lähtien muistaa enemmän minua ja lapsia.

— Johan sen lupasin.

Jaakko jäi ikkunanpielessä istuen katselemaan Emmin liikehtimistä tuvan ja keittiön välillä. Liisa oli hänen apunaan, ja yhdessä he leikittelivät ja naureksivat kuin sisarukset ikään. — Mistähän Emmi on tuon elämisen taidon oppinut? Lapset uskoivat pienimmätkin huolensa hänelle ja ilakoivat hänen kanssaan kuin nuoren tyttösen. Tuon kyllä pitäisi enemmän kiinnittää minun mieltäni. Miten se onkaan tullut niin syrjäytetyksi, että Emmin täytyi siitä huomauttaa?

Kahvin valmistuttua Emmi lähti Jaakon kanssa viemään sitä riiheen. Siellä oli sanasota käymässä, mutta se vaikeni heidän tultuaan.

Jaakko pyyteli miehiä suorittamaan työnsä huolellisemmin. Tähkiin oli jäänyt jyviä.

— Pitäisi isännän olla mukana työssä, niin saisi sanoa aikanaan, kuului joku riihessä sanovan, mutta Jaakko ei ollut sitä kuulevinaan.

Kun Emmi oli vienyt pois kahvineuvot, sanoi Jaakko riihiväelle maksavansa täyden palkan puintiajalta, vaikka se kuuluikin heidän verotehtäviinsä.

Hyväksyvä murina kuului riihestä, ja varstoihin tartuttiin innokkaasti. Lyhteet saivat nyt navakoita iskuja, eikä jyviä jäänyt tähkäpäihin.

Jaakko tunsi rauhoittavaa tyydytystä palatessaan kartanolle. Veroja oli tullut jo tarpeeksi torppien ja mäkitupien alueista. Talo oli varmaankin jo aikoja sitten saanut niistä hinnan täydellisesti. Tästäpuolin saisivat he verohelpotuksia yhä enemmän. Kykenivätkö he ymmärtämään, ettei hän toimenpiteellään tarkoittanut omaa etuaan?

IX.

Oli vielä yksi myöhäsyksyn päiviä, jolloin aurinko lämmittää ja kirjavat puut odottavat kuin hengähtämättä syysmyrskyä, joka karistaa lehdet ja hajoittaa ne maahan. Metsät hehkuivat värikylläisinä, kuolinjuhlaansa pitäen.

Pentti käveli oikopolkua metsien läpi Mikkolaan. Päivällisen jälkeen ei hän voinut tarttua työhön. Vilma oli poltellut hänen mieltään koko päivän. Juhlien jälkeen oli hän vain kerran käynyt eräänä sunnuntaina Mikkolassa. Siellä oli vieraita silloin, ja kun osa heistä oli poislähdössä ja hän aikoi jäädä odottamaan, kunnes Vilma kokonaan vapautuisi vieraista, tuli vänrikki tapansa mukaan liehitellen ja imelästi virnistellen. Pentti ei voinut enää hetkeksikään jäädä. Hän kumarsi koko seuralle ja astui päättävästi ulos. Ohimennen hän oli huomannut Vilman kummastuneen katseen, mutta ei voinut olla kiroamatta itsekseen miksi Vilma jäi paikoilleen, eikä tullut hänen jälkeensä.

Miksi tyttö ei sitä tehnyt? Vänrikki oli kai siis mielivieras.

Nyt oli Pentti päättänyt saada täyden selvyyden. Mieltä jäyti ja karvasteli lakkaamatta. Miksi hän yhä ajatteli tyttöä, vaikka hyvin näki, ettei tämä ollut rehellinen? Siitä oli selvänä merkkinä tytön hämilleen joutuminen, kun puhelu kosketteli Koljakoffia.

Pentti ei voinut olla ajattelematta rehevää, voimakaspiirteistä tyttöä, jolla oli niin kauniit silmät ja tuuhea tukka kuin kultaa.

Kuolleet lehdet kahisivat metsäpolulla. Pentti kiirehti käyntiään, silmäillen uteliaasti ympärilleen. Vallihaudat olivat muuttaneet erämaanluonnon kokonaan toiseksi.

Yht'äkkiä jäi hän kuin naulittuna tielle ja polvet rupesivat horjahtelemaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Vähän etempänä tiestä istui Koljakoff Vilma sylissään. He eivät huomanneet Penttiä, joka varovasti painautui maata vasten tiheän pensaan suojaan.

Pentti oli vähällä hyökätä ryssän kimppuun mutta sai vaivoin hillityksi itsensä jääden paikoilleen tähystämään.

Vilma ei vastustellut ryssän hyväilyjä. Posket hohtivat ja tukka oli auennut. Ryssä sormieli sitä hyväillen.

Sitten tapahtui vielä hirveämpää, joka sai Pentin raivosta vapisemaan. Vilma ei vastustellut, ja Pentti oli lamautunut niin, ettei voinut jäsentäkään liikuttaa. Viimein hän raivosta karjaisten syöksyi esiin. Kauhu jähmetytti tytön ja raiskaajan paikoilleen. Ryssä sai käteensä pistoolin, mutta Pentti tempasi sen häneltä ja heitti metsään. Tyttö pakeni huutaen, mutta ryssä painui Pentin ravakasta otteesta mättäälle ja sai hänen puukostaan muutamia harkittuja viiltoja.

Ryssä ärisi kuin paholainen.

— Huudatko sinä perkele!

Ja Pentti antoi ennen lähtöään hänelle vielä nyrkiniskun suuta vasten. Siin' on raiskaajalle!

— Mitä tästä seuraa? oli ensimmäinen selvä ajatus Pentin aivoissa. Hänen oma tiensä oli nyt selvä, mutta mitä nyt seuraisi teosta kotiväelle ja koko talolle?

Pentti juoksi hengästyneenä kotiinsa ja valmistui heti paikalla matkaan. Jaakon hän vei kahden kesken kamariin ja selitti hänelle lyhyesti asian.

— Ja mitä tästä seuraa meille muille ja talolle?

— Sitä en tiedä. Tulin mielettömäksi raivosta. Voit selittää minun lähteneen kotoa jo päivää ennen. Kukaan ei ole minua nähnyt tänään paitsi tyttö.

— Entä hän?

— Hän ei uskalla puhua mitään, ja minähän sen olen tehnyt ettekä te muut. Hyvästi nyt, veli. Minä palaan kerran lyömään heitä vielä lujemmin.

— Onnea matkallesi!

Miehet puristivat kättä, ja Pentti hyppäsi pyörän selkään. Seuraavana päivänä hän olisi jo kaukana, ehkäpä rajan toisella puolella.

Vänrikki makasi kirkonkylässä heikkona saamistaan haavoista. Pian hän sieltäkin siirtyi jonnekin, päästyään jaloilleen, eikä hänestä tiedetty mitään sen perästä.

X.

Jaakko odotti rohkeana seurauksia Pentin teosta, mutta mitään ei kuulunut suoranaisessa muodossa. Eihän ollut Koljakoffilla todistajia saamastaan selkäsaunasta. Ryssiä tosin lisättiin ja aseistettiin ja Hautamäen metsiä haaskattiin entistä enemmän. Suuria tukkipuitakin jo kaadettiin, eikä ollut Jaakon hyvä mennä vastustelemaan.

Oli pidetty asiasta jonkunlainen tutkinto, jossa hautamäkeläisiä kuulusteltiin. Jaakon täytyi silloin ensi kerta elämässään valehdella, ja se ei ollut helppoa. Hän sai kumminkin sen tehdyksi reippaasti ja vakuuttavasti. Pentti oli lähtenyt päivää aikaisemmin ja sillä hyvä.

— Helvettiäkö te meitä vainoatte yhden ryssärutkun takia! oli Jaakko kivahtanut ryssäläismieliselle nimismiehelle.

— Penttihän on kumminkin syyllinen.

— Olkoon, mitä se sitten meihin muihin kuuluu. Hakekaa syyllinen käsiinne, lisäsi Jaakko vahingoniloisesti. — Nimismiehellä näkyy olevan mieluista tehtävää näiden ryssien kanssa.

— Täytyyhän sitä viran puolesta.

— Ei ryssät joka paikassa saa nimismiehiltä tukea ja apua. Täällä sitävastoin...

— No älkäähän. Saattaa tämä asiakin tulla teille vielä vaikeaksi, jos pröystäilette.

— Tulkoon vaikka tuhannen pirua, mutta minä en matele ryssien enkä heidän apuriensa jaloissa!

Nimismies oli lähtenyt hieman häpeissään.

— Koko karhu tuo Hautamäen isäntä, oli hän sanonut kyytimiehelleen.

Talon työväki kähni salaperäisenä. Olisi pitänyt tietää mihin Pentti on mennyt. Tuli työpaikoillakin siitä puhe, ja muutamat olivat suurisuisina valmiit tuomitsemaan Penttiä hänen tekonsa johdosta. Toiset naureksivat ja sanoivat, että »oikein! niin sitä ryssää on lyötävä, kun kerran rupeaa lyömään».

Mutta ryssät löivät vuorostaan Hautamäen metsää.

— Elävät kuin viimeistä päivää, sanoi eräänä päivänä Emmi Jaakolle. — Ei uskoisi heitä ihmisiksikään. Oletko käynyt metsässä?

— En. Minua ei haluta nykyjään katsella omaa metsääni.

— Siellä on kaadettu eilen ja toissa päivänä parasta säästömetsää.

— Kallion kangastako?

— Niin.

Jaakko kirosi ja lähti hammasta purren menemään metsään, mutta Emmi juoksi hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsipuolesta.

— Henkesi menetät. Koetamme yhdessä kärsiä. Onhan meillä takamaa vielä.

Jaakko kääntyi takaisin. Mitäpä se olisi auttanut metsään meno? Vieraan maan pistinmiehet vartioivat hänen omaa metsäänsä.

Jaakko tunsi kuin paatisen painon hartioillaan. Nyt hän ymmärsi täydellisesti Pentin teon vaikuttimet. Häneltä raiskattiin metsä, Pentiltä morsian.

— Niin, onhan meillä vielä takamaan metsä, sanoi Jaakko tuvan portailla vaimolleen. — Parasta olisi, kun muuttaisimme sinne kokonaan.

— Toivotaan parempia aikoja, sanoi emäntä.

Jaakko istui voimatonna tuvan portaille. Ennenkuin hän ehti siinä tasaantua, tuotiin sana, että ryssille oli taas lehmä teurastettava.

Jaakko otti vaatimuksen vastaan melkein välinpitämättömänä.

Tämä oli jo kahdeksas lehmä. Pentin lähdön jälkeen ei lehmiä otettu enää toisista taloista ainoatakaan. Edellisellä viikolla ei hän suosiolla toimittanut teurastusta, ja ryssät ottivat parhaimman karjasta ja vallimiesten kanssa teurastivat. Hän ei saanut siitä edes mitään korvausta. Sellainen kuuluu heillä sääntö olevan.

— Käy valikoimassa lehmä ja käske miesten se toimittaa ryssille, sanoi Jaakko Emmille. — Minä en jaksa. Ja minun on mentävä Kinkomaahan. Sieltä kuuluu huonoja uutisia.

Kuuntelematta vaimonsa joka viikko uusiutuvaa valitusta ryssien pakkoluovutuksesta Jaakko lähti Kinkomaahan.

Ville kuului siellä jo riitelevän Helenansa kanssa. Tyttö ei ollut puhunut talon veloista mitään Villelle, ennenkuin käski häntä korkoja toimittamaan. Ville oli kiivastunut, ja kerrottiin että riita jatkui joka päivä talon veloista. Ville oli uhannut myydä talon, ja saadakseen paremman hinnan oli hän ajanut pois maaltaan ne torpparit, jotka olivat suullisen sopimuksen varassa. Jaakko oli päättänyt mennä Kinkomaahan estääkseen Villen talonmyyntiä ja saadakseen hänet sopimaan torppariensa kanssa.

Helena hieman hämmästyi nähdessään Jaakon. Hän tiesi veljeksien jäykät välit ja ihmetteli mitä nyt Jaakko aikoi käynnillään. Neuvoi vieraan kamariin, jossa Ville loikoi sohvalla imeksien piippuaan.

— Sinä vain pidät herrainpäiviä, sanoi Jaakko tervehdykseksi.

— Mitäs tässä muutakaan, kun ei ole taloa eikä tavaroita. Möin koko tämän roskan; et ole taitanut kuullakaan.

— Möit?

— Mitäs tällä velkapesällä! Eikä taida minusta muutenkaan olla maamieheksi.

— Paljonko oli velkoja?

— Kaikki pankit täynnä. Vain parikymmentä tuhatta jäi ja nämä roskat päälle, kun velat suoritin. Tulinkin tässä juuri kaupungista.

Jaakko istui tuolilla kädet ristissä, lakki takaraivolla, mittaillen veljeä silmillään.

Ville mainitsi talon hinnan.

— Ja sadalla tuhannella möit tämmöisen talon! Ja sitten sinä olet häätänyt torppareitasi.

— Muuten en olisi saanut sitäkään hintaa talolla.

— Etkö sinä yhtään häpeä! Heidän eduillaanko sinun on ostettava omasi. Tiedätkö mitä teet?

— Sitä mitä niin monet tekevät.

— Ja sinun on seurattava niitä, jotka lisäävät irtolaisia ja saattavat kerran yhteiskunnan kuohumistilaan, rikkinäiseksi ja onnettomaksi jokaiselle.

Ville vaikeni. Täytyihän tässä katsoa omaa etuaan. Niin tekivät kaikki muutkin.

— Ja mitä nyt aiot? kysyi Jaakko terävästi.

— Muutan akan kanssa kaupunkiin ja perustan välitystoimiston.

— Minkä?

— Jossa talonkauppoja välitetään. Se kuuluu nykyjään kannattavan hyvin.

Jaakko vihelsi. Sitten hän hiljaa kirosi.

— Vai tulee sinusta talohuijari. No, kun ei työ maita... Turhaanpa tulin sitten lähteneeksi.

— Taisit tulla sinäkin taloa ostelemaan?

— En ostamaan, mutta takomaan järkeä tyhmään päähäsi, kun kuulin myyntiuhkailusi. Nyt näen, että kalloosi ei pysty mikään.

Jaakko nousi lähteäkseen.

— Elähän mene, Helena tuo kahvia.

— En minä nyt. Pitää ryssille joutua lehmää nylkemään ja muutenkin...

... olet niin inhottava laiskuudessasi ja puuhissasi, aikoi Jaakko lisätä, mutta jätti sanomatta.

— Ne ryssät vain siellä mellastavat.

— Niinhän ne... sinun ei nyt tarvitse maitasi pelätä.

— Ei, sillähän minäkin sitä myyntiä... olisivat saattaneet haaskata vielä tämänkin talon.

— Ei sinussa ole hituistakaan miestä.

Jaakko oli jo ovella.

— Kuulehan, miten se Pentin juttu... meniköhän poika tosiaankin Saksaan? kysyi Ville.

— Pitääkö sinunkin siitä huutaa?

— Enhän minä kenellekään. Tässä nyt vain... onhan se minunkin veljeni... ja kyllä se hyvä olisi, että poikia vaan menisi sinne. Taitavat nyt sinua painaa sen Pentin vuoksi. Varo sinä sitä Nikki Purolaa. Hän on aika piru.

Jaakko ei kiirehtinyt. Tunsi hieman kuin lauhtuvansa Villeen. Helenakin toi kahvia ja tarjosi. Täytyi istua.

— Raskastahan se on elämä Hautamäessä nykyjään, kun karja ryöstetään ja pellot ja metsät raiskataan, mutta me Emmin kanssa pidämme päämme pystyssä. Emme ole riidelleet vielä kertaakaan. — Se oli tarkoitettu Helenalle ja Villelle. Helena seisoessaan uunin kupeella punastui ja katseli maahan. Jaakko tuli siinä katsoneeksi häntä ja tunsi sääliä Helenan puolesta. Kaunis ja hyväntahtoisen näköinen ihminen. Olisi kai saanut parempiakin kuin Villen.

Helena sai jo kokonaan hänen myötätuntonsa.

— Pidä sinä vain tätä Villeä kurissa. Se on hitonmoinen lurjus. Saisit antaa sitä joskus selkäänkin, laiskuria. Olitko sinä myöntyväinen omasta puolestasi talon myyntiin?

— Tämä Helenahan sitä puuhasikin.

— Pidähän suusi... et antaisi Helena tämän Vilien reuhastella joutavaa. Ottaisitte maapalan ja asettuisitte vaan tänne kotipuolelle.