Part 9

Jaakko katseli vaimoaan. Sen kasvoissa ei ollut sitä lämmintä ilmettä, mikä sitä nuorempana niin kaunisti. Kai Emmikin oli kärsinyt vakavista ajoista ja sen takia muuttunut. Ehkä hänkin oli syrjäyttänyt vaimonsa kaiken touhun ja rientämisen vuoksi viime vuosina. Mutta Emmihän tuntui nyt käsittävän, että oli väärin jatkaa näin.

— Itsepä me sitä muuria olemme rakentaneet.

— Sitä olen minäkin ajatellut, ja se on minun syyni. Olen vain ajatellut itseäni.

— Ehkä et sitäkään, vaan kulkenut ajan virran mukana, sanoi Jaakko. — Jo ennen näitä aikoja oli minulla mielessä uusi maaseutujen elämä ja nousukausi. Sitä ei voida rakentaa muutoin kuin kiinnittämällä maattomat maahan. Se maatyöväki, joka yhtyi kapinapuuhiin, on saanut aina elää omia aikojaan, sen hyväksi ei ole tehty paljon mitään. Sosialistiakitaattorit uskottelivat tekevänsä ja pettivät heidät. Maatyöväki on saatava eroamaan heistä.

— Kai se niin on, myönsi Emmi.

Päivä paistoi ulkona lumia sulatellen. Jaakosta tuntui tällä hetkellä siltä, kuin se olisi sulattanut paljon muutakin, ainakin tässä heidän omassa kahdenkeskisyydessään, joka oli ollut viime aikoina melkein kylmää ja pintapuolista.

Ehkäpä päivä sulattaisi roudan rinnoista vielä muuallakin.

— Mihin Paavo lienee mennyt? kysäisi Jaakko hetken kuluttua.

Emmi hymähti.

— Tietysti Nevalaan. Siellähän sen on »syönnöspaikka».

Jaakko tuntui aavistavan asian, mutta kysyi kumminkin vaimoltaan näön vuoksi.

— Mitä se siellä?

— Ailia kai se siellä käy katselemassa.

Jaakko näytti menettävän melkeinpä tyyten hyvän tuulensa. Vai niillä asioilla poika jo kulki, vaikka oli vielä melkein lapsen kengissä. Ja sitten vielä Nevalassa. Eipä siitä sitten mitään hyvää koitune.

Tämän ajatuksensa hän lausui huomaamattaan ääneen, ja Emmi kysäisi:

— Miten niin?

— Muuten vain. Ymmärtänet tuon itsekin. Nevalainenhan on viime aikoina parjannut minua muka erikoisista mielipiteistäni. Pistelyä siitä nyt riittää tästäkin minulle, saat uskoa. Puhuisit pojalle, että jättäisi koko puuhan.

— Etkö sinä voisi puhua?

— Sinä olet lähempänä häntä. Tuskin viitsii kuunnellakaan minua.

— Onpa se ikävää, että ainoa poika niin on. Sinullakin on saattanut jäädä liian vähän aikaa Paavolle, silloin kun hän olisi ollut ohjattavissa.

— Olen sitä itsekin ajatellut. Nyt se on myöhäistä. Pojan on se itsensä huomattava.

Hetkistä myöhemmin jatkoi hän:

— Se voi olla siinäkin, että me käsitämme kumpikin omalla tavallamme ajan vaatimuksia. Poika tahtoisi ankaruutta siinä, missä minä olen tottunut toisin menettelemään. Jos sitten lienen ollutkin liiaksi lempeä.

Emmi ei tuntunut käsittävän Jaakon ajatuksia.

— Ettäkö huomaisitkin nyt olleesi väärässä, uskoessasi työväestä pelkkää hyvää ja tahtoessasi rakkaudella rakentaa särkyneitä oloja?

— Siinä lienen ollutkin väärässä, että olen uskonut liian paljon hyvää työväen luokasta. Pientä osaa lukuunottamatta olen heidät huomannut sangen itsepäisiksi ja omalla lyhytnäköisellä tavallaan asioita käsittäviksi. Heihin juurrutettu oppi on syöpynyt liian syvälle. Ja nyt, kun sitä edelleen lisäillään, pysyvät he auttamattomasti sellaisina ja edelleen kapinoivina. En ole siinä mielipidettäni muuttanut, etteikö pitäisi rakkaudella rakentaa uutta yhteiskuntaa, mutta en voi taata sen hedelmänkantavuutta. Ainoa keino, millä kapinahenkeä, joka edelleen elää heidän keskuudessaan, voitaisiin vähentää, olisi minun käsitykseni mukaan se, että heitä koetettaisiin saada maahan kiinni niin paljon kuin mahdollista. Maa tekee kaikki terveeksi. Ne maattomat, jotka jo ennenkin ovat kaivanneet omaa maata ja saavat sitä nyt lain säätämillä keinoilla, ovat tyytyväisiä, vaikka muutamat heistä ovat saaneetkin kärsiä välillisesti kapinan seurauksista, jotavastoin ne, joille maa on ollut toisarvoinen asia, kapinoivat hengessä vielä edelleen.

— Niin se näkyy olevan. Nurin mennyttä yhteiskuntaa on vaikea tehdä onnelliseksi, arveli Emmikin.

— Mutta kerran se vielä siksi tulee, se on minun varma uskoni, päätteli Jaakko. — Mutta ankarin käsin täytyisi painaa alas ja pitää kurissa yhteiskunnan kuohuva pohjasakka. Se osa ei rakasta työtä eikä maata, ja sen parantumisesta ovat minunkin toiveeni loppuneet.

XXXII.

Huhtikuu oli menossa. Pari miestä hakkaili halkoja Hautamäen takamailla. Toinen oli Ylisen Ale ja toinen satunnainen päiväpalkkalainen, kulkumies, mikä lienee ollut.

Päivä paistaa hellitti ja miehet heiluivat paitahihasillaan. Silloin tällöin vaihdettiin sana, pari, ja mukavalta tuntui olo keväisessä metsässä.

Puolenpäivän ajoissa otettiin eväspussit esille. Ale hyväili känsäisissä käsissään valkoista leipää ja puhkesi puhumaan:

— Saa näes vielä tällaista leipää syödäkseen... akka leipoi tänä aamuna... ja nyt jo saa syödä kerran päivässä kyllikseen. Pakana, miten ne ajat muuttuvat pian, kun sikseen ottaa.

Toinen ärritti vastaan.

— Vai muuttuu... mitä tässä muuttumista vielä, jos nyt runsaampi jauhokoura ja vehnästä muka. Ei tämä vielä ränttää... työtä pitää vielä purrittaa, että silmät nurin päässä, eikä vaatteessa pysy.

— No elähän! Ei sitä laiskana kukaan elä, ja eihän se nyt siinä paikassa kokonaan muutu. Vai pitäisikö tässä sitten sinulle ihan paratiisi aueta? ärähti Ale.

— Eikä, mutta mitäs kehut.

—• No kehunpa niinkin. Minäkin saan kohta mökkini ihan omaksi, tämä Kinkomaan nykyinen isäntä sitä sanoi, ja sehän se onkin... minä häntä kauan tarvitse, mutta onhan pojille. Saavat tulla kotikamaralleen.

— ... niistä vielä osaa kehua, porvarien laeista. Saattaa mennä vuosia siinä puuhassa. Ja mitäpä minä heistä. Kulkumiehen elämä on hauskinta. On siellä missä parasta keitetään, päätteli toinen.

— Milloinkapa se kulkumiehen elämä kaivanneekaan parannuksia niinkuin mökinmiehen, sanoi Ale ja ajatteli omia asioitaan eikä huolinut kulkurimiehelle niitä haastaa. — Vanhin poika on otettava syksyllä kotiin ja vähin erin alettava raivata lisää peltoa. Hautamäkeläinen kuuluu jo vapunpäivältä vapauttavan torpparinsa. Kohtuhinnan on maistaan määrännyt. Se Jaakko onkin miestä. Nevalainen ja nämä muut kuuluvat odottavan valtion väliintuloa, niinkuin ei siitä muuten selviäisi. No, tulee se sieltäkin kautta, kun joutuu. Ei se tulematta jää, niinkuin sitä jotkut huutavat.

Aterioituaan painuivat miehet tyytyväisinä kuivalle mättäälle. Alesta tuntui vain siinä loikoessaan ihmeeltä, että kaikki työmiehet eivät vieläkään olleet tyytyväisiä. Hän ainakin oli. Johan nyt piti kumminkin uskoa, että olot tästä muuttuvat.

* * * * *

Mikkolan tuvassa on syöty ilta-ateria ja miehet imevät piippujaan. Tuvassa on vielä valoisaa, ja kuu kellottaa jossain siellä taivaalla ja vetää sillan rantaveteen, joka pellon alla on auennut. Permannollakin, penkin vieressä, on kuun valoläikkä.

Turistaan yhtä ja toista. Kapinastakin on puhuttu, ja joku on sanonut, että se oli sitä oikeaa ja nyt odotetaan parempaa.

Siihen joku miehistä jurahtaa:

— Ei tule paremmaksi näillä keinoilla. Maata pitäisi saada vapaasti viljellä. Mikä sitä velan alla... Nyt nämä palstaniekat, velkaisännät, ovat muka olevinaan hyviäkin manttaalipomoja, mutta kyllä sen näkevät vielä, yltyy hän paasaamaan.

— No mitenkäs pitäisi järjestää, että Ansua tyydyttäisi? kysyy joku. Ja siihen Ansu laukaisee:

— Maa on kaikkien yhteistä omaisuutta! Ei sitä ostaa tarvitse.

Miehet lyövät asian leikiksi.

— Kun menet Venäjälle, niin jospa Leni antaisi ilmaiseksi.

— Ansu on vain se polsevikki!

— Söi taas niin ylöttömästi, että alkaa puhua puuta heinää.

— Ansu aina leksottelee tyhjää ilman aikojaan.

Seurasi lyhyt vaitiolo ja piiput pihisivät. Ansu poistui vihaisena. Naurakootpa vain nyt ja puhukoot porvarien puolesta. Sen kyllä näkevät, ettei hän ole yksin niitä ajatuksia hautomassa. Samaa hän on kuullut monien muittenkin sanovan, jota hän äsken sanoi. Ja sitä kai se tarkoittaa Sosialiraattikin, vaikk'ei uskalla ihan suoraan sanoa.

Ansu veti pimeässä makuukomerossaan muutaman vihaisen, rintaa kirpovan savun piipustaan ja sanoi ääneen ja nyökäytti päätään vielä sanoessaan:

— Niin se on ja niin sen on mentävä!

Mutta ikkunan ääressä jatkui miesten jutustelu.

— Hautamäkeläinen se antoi omasta alotteestaan palstat mökkiläisilleen, vieläpä kohtuhinnalla. Niin sitä pitäisi jokaisen isäntämiehen...

Ja puhuja vilkaisee isäntään, joka istuu penkin kulmalla ja raapia kyhnyttelee pulleaa vatsaansa.

Isäntä hymähtää. Se suututtaa äskeistä sanojaa, joka on Mikkolan mökkiläinen ja mielellään ottaisi palstan hänkin, mutta isäntä ei ole sitä vielä suostunut antamaan.

— Niin se on, että annettava ne on sunkin palstat mökkiläisillesi!

Isäntä murahtaa ja poistuu kamariinsa, mutta miehistä on mieluista vielä puhua Hautamäen asioista.

— Penttikin kuuluu ottaneen maata itselleen ja nyt rakentaa jo kartanoa.

— Niin kuuluu. Se se nai punikin tyttären, vaikka oli itse jääkäri.

— Mikäs siinä, niin on tekokin. Mitäs pahaa se tyttö on tehnyt?

—- Eipä suinkaan. Ja hönkä tyttö on.

Vilma oli istunut karsinaikkunan ääressä ulos katsellen. Joku huomasi, että tyttö kääntyi katselemaan ulos, kun tuli Pentin puuhat puheeksi.

Tyttö nousikin ja poistui nopeasti.

— Eipä Vilma kärsinyt kuunnella, sanoi joku miehistä. — Taitaa vielä vanha suola janottaa.

— Retusteli poloinen sen ryssän kanssa. Nyt ei taida enää kukaan välittää.

— Kukapa sitä ryssän tähteestä... Olisi Pentistä saanut hyvän miehen.

— Niinhän sitä aikoinaan veljeiltiin ryssän kanssa, niin miehet kuin naisetkin.

— Ei niistäkään ollut kuin vaivaista vastusta. Nyt on sekin saasta maasta poissa.

Kuu kurkisti jo ylimmästä ikkunaruudusta sisään. Miehet vaikenivat. Tuntui Vilman asia useimman mielessä kuin painajaiselta. Tuli vielä siinä puhutuksi Pentin puuhista tytön kuullen.

Tarina ei enää lähtenyt luistamaan. Yksitellen painuivat miehet makuulle.

XXXIII.

Kevät on tullut. Hautamäen alueilla on vilkasta liikettä ja ripeätä toimintaa. Kevättouot on tehty ja nyt aukaistaan rajalinjoja, puretaan hataroita, ränsistyneitä asumuksia ja rakennetaan tilalle uusia.

Sitä työntouhua ja intoa kelpaa katsella. Rakentajat häärivät liinaisissaan kuumana kesäpäivänä. Hiljainen tuuli leyhyttelee lehtisilmun tuoksuisena vihannoivan oraspellon yli, vetää juovia tyveniin vesiin ja rientää edelleen, tahtoen nähdä ovatko kaikki työssä.

Ihme! Joka mökissä jotain rakennetaan. Jos tupa on välttävä, tehdään uusi aittarivi entisen tilalle. Tästä puolinhan sitä tarvitaan, kun peltoja lisätään. Joku torpanmies pudottelee alas lahoja navetanhirsiä. Täytyy oikein hihkaista rintaa paisuttavasta riemusta, joka kerta kun pölisevä hirsi kierii alas ja hajoaa pihamaalle.

Ja jos on kaksi asumusta niin lähekkäin, että ääni kuuluu, luikataan välillä toisesta toiseen.

— Hauskaa tämä on!

— Niin käy kuin tanssi! On tämä toista, kun on kaikki omaa.

Ja päivä paistaa ja käki on lakkaamatta äänessä. Muuttaa paikasta toiseen, niinkuin jokaiselle rakentajalle toivottelisi onnea.

* * * * *

Hautamäestä on kuulunut metsien läpi iltakellon ääni. Pentin apumiehet ovat jo lähteneet rakennukselta ja Penttikin hyppää alas telineiltä. Alma on juuri laskenut kantamuksen sammalia salvoksen seinustalle.

Pentti kietaisee tytön syliinsä.

— Maksahan päiväpalkka.

— Sinullepa se kuuluukin palkanmaksu. Näin suuri kasa sammalia!

— Sinulle myöskin. Monesko hirsi lieneekään jo tarttunut tänään seinään.

Tyttö kurottaa huulensa suudeltaviksi ja sitten riennetään juoksujalkaa rantaan. Vastaisella rannalla rakentelee Juurakko asuntoaan Annikin kanssa.

— Hei, tulkaa jo pois!

— Tullaan, tullaan. Ja kyllä siellä jaksatte odottaa, huudetaan toiselta rannalta.

— Vieläkö siellä on palkat maksamatta? luikkaa Pentti, ja vastakkaiselta rannalta kuuluu iloista naurunhihitystä.

Kohta lähestyy venhe lahden poikki, siihen nousevat Pentti ja Alma ja sitten se soluu ruohorantaisten salmien läpi talon rantaan. Talouttaan suunnitellen nousevat nuoret pihaan.

Päivä on mennyt jo mailleen, käki vain kukahtelee rantalehdossa.

Rantatiellä pyrähti Liisa tulijoita vastaan, otti Alman erilleen käsikynkkäänsä ja puhui tälle innoissaan:

— Minulla on uutisia. Paavo ottaa Nevalan Ailin, mokomakin kakara! Äsken kehui käyneensä pyytämässä ja huomisiltana on kihlajaiset.

— No sehän on hyvä, että tulee aina lisää uusia, hymyili Alma.

— Minä en yhtään välitä Ailista. Semmoinen ylpeä likka kuin mikähän. Ja sitten Paavo! Maitosuu nulikka tässä naimisiin! Minua ihan suututtaa, kun Paavo uhkaa mennä vielä kaiken hyvän lisäksi Nevalaan.

— Kotivävyksi!

— Niin justiin!

Tytöt nauroivat. Jälempänä tulevatkin saivat jo tietää uutisen ja yhtyivät ilonpitoon Paavon kustannuksella.

— Paavon nallikka on suuttunut isäänsä siitä, että palstat luovutettiin ennen aikojaan mökkiläisille, sanoi Pentti.

— Selkäänsä sen pojan pitäisi saada eukon asemesta, kivahteli Liisa vielä.

Oltiin jo talon veräjällä. Tytöt olivat jättäneet pojat hieman jälelle. Liisalla oli vieläkin uutisia.

— Naimisiin tästä menen minäkin, koskapa kerran Paavokin. Taidan pitää minäkin kihlajaiseni huomisiltana.

— Kallenko kanssa?

— Kallen tai Nallen, kunhan jonkun otan!

Taaskin helähti iloinen nauru. Kalle oli mökin poika naapuritalon maalta, siisti ja reipas nuori mies. Hautamäessä oli hän ollut töissä jo toista vuotta ja iskenyt silmänsä Liisaan ja, niinkuin nyt tuntui, hyvällä menestyksellä.

— Kyllä joutaisit olla vielä äidin luona, sanoi Annikki.

— Äidin luokse minä jäänkin. Otan Kallen kotivävyksi. Totta kai minun on taloon joku mies saatava, kun kaikki pois karkaavat.

Juurakko oli kävellyt tyttöjen lakana kuunnellen heidän jutteluaan.

— Se on oikein, sanoi hän ja löi kevyesti tyttöä olalle. — Kalle on kunnon poika. Hyvän sinä siitä miehen saat.

Oltiin jo pihassa. Talon muu väki oli jo syönyt illallisensa ja miehet laittausivat levolle ulkohuoneisiin, ylisille ja mikä minnekin. Tuvan avonaisen ikkunan ääressä istui vielä Jaakko iltapiippuaan poltellen, tyytyväisenä muhoillen nuorille, jotka eivät olleet häntä huomanneet ja laskettelivat siinä naureskellen juttujaan.

XXXIV.

Seuraavana aamuna Liisa puuhaili lypsytarhassa, kun Kalle tuli kynnökseltä ja nojasi tarhan aitaan.

— Yksinkö sinä täällä oletkin?

— Niinkuin näkyy. Toiset ovat jo menneet, virkkoi Liisa.

Leppälintu visersi tarhan viereisessä koivussa, jonka lehvien varjot väreilivät nurmella. Varjopaikoissa oli vielä kastetta.

Poika mietti asiaansa, josta oli puhuttu vielä eilen illalla puutarhassa, toisten jo nukkumaan mentyä. Sitä näytti tyttökin miettivän, mutta odotti, että poika ensin siitä jotain puhuisi.

— Mitä sinä siinä, kun et kerran mitään virka!

Tyttö hotaisi märällä kädellään poikaa poskelle.

— Ethän sinäkään.

Poika tavoitti tyttöä kädestä, mutta ei saanut. Tyttö kuuristui lypsämään viimeistä lehmää eikä ollut toista näkevinäänkään. Lyhyt hame jätti pyöreät polvet paljaiksi. Poika naljaten siitä huomautti:

— Kinttusi näkyvät.

— Ann' näkyä! Niinkuin et niitä muka mielelläsi katselisi.

Leppälintu visersi nyt jo aivan heidän yläpuolellaan puussa.

— Mitähän tuokin toimittanee, sanoi Kalle.

— On sillä paljon enemmän puhumista ystävälleen kuin sinulla, pisteli tyttö ja naurahti iloisesti.

Poika raapaisi korvallistaan.

— Niin no, eihän tässä minullakaan muuta, kuin siitä eilisestä. Miten se oikein päätetään?

— Niinkuin sinä vaan päätät. Äidin kanssa minä olen jo puhunutkin.

— Mitäs sanoi?

— Eihän se mitään... kakaraksi tuo sanoi.

Molemmat naurahtivat.

— Sinun on puhuttava isälle. Toisin sanoen: pyydettävä oikein koreasti, naljaili tyttö. — Sitten, jos isä antaa, niin...

— Sama se, minä menen ja puhun heti. Kyllähän se varma on, että potkut minä saan tästä talosta, mutta mitäpä sen väliä.

Mies painoi lakin takaraivolleen ja lähti päättävästi astumaan kartanoon.

Tyttö oli saanut työnsä tehdyksi, mutta jäi odottamaan, silmäten joskus pihatielle.

Leppälintukin oli vaiennut, ja pilvi meni päivän eteen.

Nyt ei varmaankaan poikaa luonnista, mietti Liisa.

Pilvestä putoili muutamia sadepisaroita.

Poika palasi. Tyttö näki, että hyvin oli käynyt, ja laski kätensä pojan olalle. Ja häntä kun jo oli niin peloittanut.

— No?

— Mikäs siinä.

— Mitä se sanoi?

— Ei muuta kuin ihmetteli, että kesken rupeaman piti tulla pätö asiasta puhumaan.

Sade tuli nyt jo virtana maahan. Nuoret vain katselivat hymyillen toisiaan. Kevätsade valui kuin suuri siunaus heidän ylitseen.

* * * * *

Päivä oli mailleen menossa. Jaakko käveli Nevalaisen kanssa vainioilla kasvullisuutta tarkastellen. Nyt he voivat jo sulassa sovussa haastaa asioista, ja Jaakko ihmetteli muutosta, joka oli jäykässä Nevalaisessa tapahtunut. Oliko hänkin ajatellut asioita syvemmälti ja tullut käsittämään, että taloudellisesti ja henkisesti nouseva maaseutu se ainoastaan voisi pelastaa maan tulevaisuuden vahvalle perustalle? Nevalainen oli äsken jo puhunut torppariensa palstapuuhista ja kysellyt naapuriltaan yhtä ja toista asiata koskevaa, jota ei näyttänyt ymmärtävän.

Mutta olipa hänkin hieman muuttunut mielipiteiltään, niin että ei käynyt toista ihmetteleminen. Hyvinä ystävinä jo voitiin Nevalaisen kanssa asioista puhua.

Pihasta kuului kihlajaisväen remuaminen. Työväki palasi töistä metsävainioilta yhtyäkseen ilonpitoon.

— On sinulla vielä työväkeä, sanoi Nevalainen huomatessaan työaseineen palailevat miehet. — Luulisi vähiin menneen, kun torpparisikin vapautit.

— Näkyyhän noita olevan ja lisää olisi tulevia, kun olisi pitäjätä. Maatyö lienee muuttanut arvoaan miesten mielissä.

— Niin on, myönteli naapurikin. — Se on hyvä merkki, joshan sitten sellaisena pysynee.

— Toivotaan, että aika on antanut kylliksi tuntuvan opetuksen. Maatyö se tulee kumminkin kaiken ylinnä olemaan.

— Sanoit ajan opettaneen, mutta ei se ole vielä kaikkia opettanut, ei läheskään, puheli Nevalainen. — Kapinahankkeita paljastuu yhtäällä ja toisaalla, ja eikö liene hyvin monella kapinamietteitä täälläkin sydänmailla. Siltä se monenkin puheita kuulostaen tuntuu. Etkö sinäkin ole samaa huomannut?

— Olen kyllä, mutta minä en nyt omasta mielestäni pelkää yhtään, että yhteiskunnan rauhallinen kulku tulisi enää häiriytymään heidän puuhistaan. Maan parasta ja yhteiskunnan rauhaa säilyttävä väki tulee tekemään oloihin parannuksia, mutta ankaralla kädellä painamaan alas kaikki kapinayritykset. Etkö sinäkin luota siihen aivan samoin?

— Varmasti. Kyllä vikuroitsijain täytyy oppia kulkemaan suoraan ja työn kautta ponnistamaan tyydyttävään asemaan yhteiskunnassa.

— Ja nyt mennään taloon saamaan suunavausta, sanoi Jaakko. — Tuntuu melkein kuin vanhat ajat olisi käsissä, kun vieraallekin saa tarjota valkoista leipää. Muutenkin tuntuu valoisalta, tämä kaunis kevät ja lupaavat orasvainiot. Työllä on sentään aina siunauksensa.

Laajassa pirtissä oli karkelo käynnissä. Naapurukset istuivat peräpenkille muhoillen seuraamaan nuorten jalkain kiivasta nousua.

* * * * *

Vieraat olivat jo vähitellen poistuneet, ja Jaakko istui yksin kamarinsa ikkunan ääressä hymyilevää maisemaa katsellen. Siinä oli kartanon alla pelto kirkkaan vihannalla oraalla, takana vielä pihkalta tuoksuva keväinen lehto ja alempana tyven järvi rantojaan kuvastellen.

Jaakko avasi ikkunan. Rastas viserteli vielä hakametsässä onnenhuumeisena. Sama kevään huumaava onni se täytti varmaan nuoretkin, jotka siellä vieraitaan saattelivat.

Hetkistä myöhemmin tuli Paavo sisään ja istui pöydän toiselle puolelle. Hänellä näytti olevan jotain tärkeää sanottavaa isälleen, joka siinä vielä ulos katseli.

— No miten sinä aiot tulevaisuudessa olosi järjestää? kysyi Jaakko pojaltaan.

— Niin, kyllä minä aion kotiin jäädä, jos sinä isä — jos vain voit antaa minulle anteeksi. Olen ollut välistä paha poika.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Jaakon täytyi pyyhkäistä poskeaan kädenselällä. Tämä ilta olikin kovin ihana.

— Kyllä sinä siihen voit luottaa ja olla vain kotona, sanoi hän värähtävin äänin. — Olisikin ollut kovin raskasta, jos olisit kotisi jättänyt. Onhan tässä tilaa, jos vain muuten sovitte Kallen kanssa.

Se oli kuin kysymys, ja Jaakko jäi odottamaan pojaltaan vastausta.

— Kyllä me aina Kallen kanssa olemme hyvin sopineet.

— Niinpä ei siis muuta kuin Jumalan siunausta puuhillenne. Minä teen myöskin työtä niin kauan kuin jaksan.

Paavo poistui, mutta Jaakko ei hennonut vielä mennä makuulle. Oli niin paljon riemullista ajateltavaa.

Emmi kuului liikehtivän keittiössä. Kun hän tuli kamariin ja huomasi Jaakon valoisan ilmeen, tuli hän miehensä viereen ja laski kätensä tämän olalle.

— Taidatpa olla onnellinen.

— Kyllä. Minä olen saanut takaisin poikani.

— Minä kuulin sen. Tämä on nyt meille kaunis ilta. Menneistä vaikeista ajoista ei tunnu jälkeäkään.

Jaakko hyväili työn kömpelöittämällä kädellään vaimonsa pientä pehmeää kättä. Vanhat onnen ajat tulivat mieleen kuin kesäyön keveät perhoset.