Part 3

"Minä tiedän, miksi Nikke sinuun kiinni kävi. Se muisti äkkiä, että sinä sauvallasi survoit kultamuurejani. Se kosti! Nikke on minun koirani."

V

Kaikki korjaantuu, oli Gregor sanonut, kunhan kesä lämpenee, ja hän oli ollut oikeassa.

Tyrni, harmaa talo, lepäsi siunattuna suuren luonnon helmassa viljamaittensa keskellä ja sen ikkunat loimusivat kuin kulta ilta-auringossa.

"Mitä toimitat?" kysyi Asko kimmeltävältä päivänsäteeltä, joka lensi hänen ohitsensa.

"Kypsytän tähkäpäitä." Ja poju ymmärsi.

"Kiire on, kiire on", suhisi tuuli. "Ympärilläni heilimöi, heilimöi."

Gregor ja Juhani kaivoivat ojaa kesantomaalla, Asko poimi rikkaruohoja pientarilta ja Nikke ahdisteli peltohiiriä voimiensa takaa. Multa tuprahteli pilvenä sen takakäpälien välitse, ja yhtämittainen rähinä kävi.

"Nytpä syntyy hiirikylässä pakokauhu", tuumi poika viheltäen kimakasti. Nikke lopetti hetkeksi, käänsi Askoon päin mustuneen naamansa, josta kaksi kiiluvaa silmää katsoi kysyvästi pientä isäntää, mutta ryhtyi heti työhön uudelleen. Silläkin oli kiire.

Miehet olivat puolialastomat, ruskeat yläruumiit hohtivat kuin kupari; kuuma, heleä aurinko loi heidän ympärilleen tummaan maahan pehmeitä sinipunervia varjoja.

Oli täysi kesä. Mutta — kesä outo ja kummallinen pikku Askon mielestä. Miksi kylä, ihmiset ja kotikin olivat niin suuresti muuttuneet? Entä nuo loppumattomat miesjoukkueet, joita vähän väliä marssi kylän läpi itään päin, mitä ne kantoivatkaan raskaissa repuissaan?

Askon työ sujui huonosti, hänellä oli niin paljon mietittävää.

— Eräänä päivänä poika oli seisonut tienhaarakummulla ja katsellut, miten tututkin nuorukaiset häipyivät sinne, missä suuret metsät alkoivat, ja missä vastaan tuli raja.

Ja raja oli jotakin sellaista, josta ei päässyt selville.

Raja oli kai portintapainen, korkea ja ylen korea. Sen läpi iloiset aunukselaiset pujahtivat Suomen puolelle. Ja he toivat tullessansa Askolle hauskoja savikukkoja, kun he vierailivat hänen kodissaan. Jotkut soittivat hänelle balalaikkaa surunvoittoisesti ja kauniisti. Jelisaveta-mummo puhui heidän kieltänsä, mutta silloin Asko aina nauroi ja muisti lorisevan metsäpuron.

Rajalta tuli myöskin silloin tällöin kiltti ja hiljainen isä Iirak, jota kaikki rakastivat, vaikka niin harva heistä kuuluikin hänen kirkkoonsa. Kun poika muisti hänet, tuntui nenässä voimakas tökötin haju, sillä tämän saapasrasvan lemu ympäröi aina pappismunkkia ja kaikkia hänen tavaroitaan. Mutta se kuului häneen eikä siksi tuntunut epämiellyttävältä.

Raja, raja! Nyt se varmaankin oli muuttunut kokonaan, sillä Asko oli ollut huomaavinaan, miten suurten ihmisten katseet synkistyivät, kun he puhuivat siitä. Oikeastaan häntä suututti, että hänen nyt piti olla lapsi. Hänkin olisi tahtonut kantaa raskasta reppua selässään ja olla mukana tuossa salaperäisessä joukossa, joka hävisi metsän hämärään.

Tienhaarakummulta poika oli juossut suoraa päätä Jelisaveta-mummon kaalimaahan, jäänyt hikisenä seisomaan vanhuksen eteen ja huutanut:

"Kuule, sano minulle nyt heti, mikä raja on?"

Mummo ei näyttänyt hämmästyvän:

"Raja? — Ihmisten keksimä onnettomuus?"

Asko rypisti otsaansa.

"En ymmärrä. — Isä Iirak sanoo, että synti on maailman suurin onnettomuus. Raja on siis syntiä."

Jelisaveta hymyili hieman levottomasti.

"No, vaikka niinkin. Olet niin pieni, en voi selittää, lapsukainen. Voin vain sanoa, että molemmin puolin rajaa asuu samaan heimoon kuuluvia ihmisiä, sukulaisia siis, samaa juurta. Mutta raja erottaa heidät toisistaan. Olisi parempi, jos saisivat elää yhdessä."

Pojan pieni, ruskea jalka penkoi levottomasti maata. Sen enempää ei puhuttu sillä kertaa, mutta miettimistä riitti.

Lapsi hakkaa kuokallaan leskenlehden juuria, maa tuoksuu, mehiläiset lentelevät.

"Asko, Asko!" Isän ääni on iloinen. "Katsohan tuonne!"

Poika tirkistää taivaalle, sen sinertävä kupu hohtaa ja kimmeltää, ja metsien yli kohoaa pieni lintu, joka lähenee lähenemistään. Outo surina täyttää ilman, linnun siivissä välkkyy kiiltävä metalli. Asko on lumoutunut. Hänen katseensa seuraa tulijaa, kunnes se on aivan hänen päänsä yläpuolella, silloin hän nostaa molemmat kätensä sitä kohti ja alkaa juosta, kunnes Gregor ottaa hänet syliinsä.

"Älähän toki, joudut ojaan, pieni mies! Tiedäthän, että tuo on lentokone."

"Tiedän, isä, mutta en ole koskaan nähnyt sellaista näin likeltä. Kun kasvan suureksi, tulee minustakin lentäjä."

"Saat odottaa vielä hyvin kauan."

Asko jatkaa omia ajatuksiaan.

"Minne se oli menossa?"

Lentokone häviää näkyvistä. Gregor sanoo harvaan:

"Viemään viestiä Aunuksen väelle."

Poika jää kuuntelemaan. Kun surinakin viimein häipyy kuulumattomiin, sanoo hän:

"Tästäkö sinä toissa iltana lauloit, kun vaimot pyyhkivät silmiään ja ukot kiittelivät väen pirtissä?" — Ylitse kuun, alitse päivän, taivon tähtien välitse, — perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan?

Gregor pudistaa päätään.

"En. Runo oli hyvin vanha. Ei sen sepittäjä tainnut tietää nykyajan ihmisestä mitään.".

He ovat niin vaipuneet mietteisiinsä, että päivälliskellon soitto saa heidät hätkähtämään. Lapiot jäävät pientareelle ja kolmisin he lähtevät kotiin. Mutta Asko puhuu taukoamatta suuresta elämyksestään.

Pitkä mies tulee heitä vastaan veräjällä. Hänellä on yllä musta kaapu, pehmeät, ruskeat kiharat valuvat hänen olkapäänsä yli hänen suudellessaan pojan poskia.

"Terve tultuasi taloon, isä Iirak!" Gregorkin vaihtaa tulijan kanssa tervehdyssuudelman ja vanha Juhani kumartaa moneen kertaan.

"Minulla on sinulle lämpimät terveiset äidiltäsi", virkkaa vieras. "Olin yötä lapsuuskodissa."

Gregor katselee tarkkaavasti munkkia, ihmetellen miten muuttumattomana hän on säilynyt läpi vuosien. Mutta samassa hän huomaa silmien ympärillä hienoja sädemäisiä ryppyjä, jotka syvenevät ja pitenevät isä Iirakin hymyillessä. Hänen kapeat kasvonsa ovat ehkä kalpeammat kuin viime käynnillä ja kädet ovat tulleet laihoiksi, mutta ryhti on suora ja komea kuin ennen. Ennen? Silloin, kun Gregor itse hoiteli kappelin kalmistoa ja odotteli tuon miehen tuloa kuin päivännousua, silloin, kun hän itse hartaasti kumarteli Jumal'äitiä ja lasta ja vuodatti kyyneleitä isä Iirakin kertoessa pyhiä legendoja. Ensi kerran hän ihmettelee, etteivät välit olleet katkenneet senjälkeen kuin hän liittyi luterilaiseen kirkkoon. Olisihan isä Iirakilla ollut moitteen syytä, mutta ankaria sanoja ei koskaan kuulunut. Siunaten hän astui Hilkan ja hänen kotiinsa ja siunaten hän jätti heidät. — He istuutuvat pöytään. — Outo liikutus valtaa Gregorin, hän tuntee itsensä yhtä pieneksi kuin lapsuudessaan, yhtä riippuvaiseksi niistä harvoista, jotka rakastavat häntä, ja hän silittää hiljaa vaimonsa kättä. Hilkka katsoo häneen kysyvästi, mutta isä Iirak sanoo:

"Jelisaveta-mummo hoitaa nyt kirkkomaatamme, sen käytävät ja kukat ovat kauniimpia kuin koskaan ennen."

Gregor nyökäyttää kiitollisena siitä, että isä Iirak vielä ymmärtää häntä, mutta samalla ympäristö käy hänelle vieraaksi, hän istuu kuin kutsuissa oman pöytänsä ääressä.

Hilkan sanat herättävät hänet.

"Mitä ajattelette siitä, mitä nyt tapahtuu rajan toisella puolella?"

Kaikkien katseet ovat kääntyneet puhuteltuun. Sama kysymys on kauan polttanut jokaisen huulilla, he tuntevat vapautusta nyt, kun se on sanottu.

Isä Iirakin otsa kalpenee.

"En ole varma siitä, onko aika otollinen. Säälin kansaa, jota rakastan, säälin laumaani, jonka toiveet pian muuttuvat tuhkaksi."

Hilkan katse seuraa hänen huuliaan. Tuskainen vaitiolo vallitsee munkin vaiettua, kunnes emäntä puhuu:

"Mutta ettekö tiedä, että koko Karjalan kansa toivoo yhtä ja samaa? Eikö heimolaistemme kärsimysten pikari ole laitoja myöten täysi? Kuka osoittaa meille otollisen ajan?"

Hilkka-emännän ääni kalskahtaa kuin metalli, mutta hän punehtuu, kun isä Iirakin surullinen katse sattuu häneen.

"Tiedän, lapsi, tiedän ehkä enemmän kuin sinä ja te muut. Mutta Herra yksin voi vapauttaa meidät vihollistemme ikeestä. Kun Hänen aikansa koittaa, silloin muurit luhistuvat verenvuodatuksetta. Oletteko koskaan ajatelleet sitä mahdollisuutta, että kärsitte tappion, että vapauttajat lyödään maahan? Ketkä jäävät silloin koston jalkoihin?"

Pirtissä on äänetöntä. Askoa peloittaa. Hän tahtoisi juosta tiehensä. Viimein hän nousee ja hiipii isä Iirakin luo, ristii kätensä hänen sylissään, suuren, levottoman ihmettelyn täyttäessä pienen rinnan. Hänelle vieras nyt puhuu, sädemäiset rypyt silmien ympärillä:

"Oli kerran Jumalan mies, joka suri kansansa onnettomuutta ja toivoi itsellensä kuolemaa, mutta hän rukoili, että saisi nähdä Herransa kasvot. Silloin hänet yllätti suuri, väkevä tuuli, joka halkoi vuoret ja särki mäet, mutta Jumala ei ollut tuulessa. Seurasi sitten maanjäristys, mutta ei Herra ollut siinäkään. Polttava tuli syttyi nyt hänen eteensä, hän haki Herransa kasvoja liekeistä, mutta turhaan. Tulen jälkeen hän kuuli tuulen hyminän, niin vienon kuin äidin hyräily lapselle. Ja siinä hän saattoi erottaa Jumalan äänen. Hänen rukouksensa oli täytetty."

Kuulijat ymmärtävät. Asko sormeilee isä Iirakin rukousnauhaa, mutta huomaa samassa ohuen hopeaketjun hänen kaulassaan, vetää sen esille ja katselee uteliaana vanhaa, sileää medaljonkia.

"Mikä tämä on? Aukeneeko se?"

"Ei, pikku ystäväni, se on suljettu, mutta sen toiselta puolelta löydät hyvin pieniä sanoja. Vaikka osaisitkin lukea, et pääsisi niistä selville."

Hän piilottaa ketjun ja sanoo katsomatta medaljonkiin:

"Siihen on kaiverrettu sanat: rakkaus sytyttää rakkautta. Odotan rakkauden valtakunnan tuloa."

* * * * *

Kun isä Iirak illalla lähtee Tyrnistä, ei hän menekään suoraan Jelisavetan kamariin, vaikka tunteekin suurta väsymystä, vaan kääntyy kappeliin päin, sytyttää kynttilät ja vaipuu polvilleen pienessä pyhäkössään. Hänen kasvonsa ovat vääntyneet tuskasta.

"Oo, pyhä äiti", hän rukoilee. "Jos Herran päivä on koittanut, pelasta meidät verenvuodatuksetta. Varjele kansaani synneistä! Aamen."

Kappelin ilma on kostea ja viileä, vaikka päivä on ollut kuuma. Vavisten hän nousee ja huomaa silloin ovensuussa nuorukaisjoukon, joka ilmeisesti odottelee, häntä.

He ovat Aunukseen meneviä nuoria sotureita, jotka nyt pyytävät isä Iirakin siunausta matkalleen. Kynttilät lepattavat. Munkki tuijottaa heihin kuin kuumesairas, hänen huulensa toistavat sanoja — miksi, miksi, — ja kylmä hiki ohimoillaan hän nostaa kätensä polvistuvien miesten yli ja rukoilee hiljaa — sanattomasti.

On melkein yö, kun kappelin ovi jälleen avautuu ja vanha Jelisaveta hiipii sisään. Kuulumattomin askelin hän lähestyy pyhän äidin kuvaa, suutelee nöyrästi Jeesus-lapsen jalkoja ja menee rippituoliin. Isä Iirak odottaa.

"Tunnethan elämäni kulun, isä, tunnethan rakkauteni tarinan paremmin kuin kukaan muu. Tiedät, kuinka vaikeroin, kun Nikita otettiin pois. Siitä saakka panin kaikki toivoni poikaani, mutta hän, Gregor, jätti minut myöskin, jätti vanhan kappelimmekin unohduksiin Hilkan tähden.

"Mutta sairas sydämeni toivoi sittenkin, että Nikitan veri kerran heräisi pojassani, toivoin, että hän kerran vielä palaisi heimolaistensa luo isänsä poikana, mutta kaikki on ollut suotta. Nyt kun muut Suomen puolelta lähtevät omaisiamme pelastamaan ja vapauttamaan, niin Gregor, Nikitan poika, vain kyntää rikkaan Hilkan maata. — Isä, olen anonut Jumalalta hänelle suurta surua, jonka pyörteissä hänen sydämensä heräisi. Olen huutanut armaalleni Herran vitsausta, mutta rauhaa en saa."

"Älä viitoita Herralle tietä! Hän näkee, minkä taakan hän kullekin antaa", kuuluu isä Iirakin vastaus. Jelisavetan suu on katkera.

"Rukoiletko kanssani, isä?"

"En ano surua kenellekään. Sinulle rukoilen rauhaa. Äidin surut käyvät sinulle liian raskaiksi."

Jelisaveta katsoo häneen polttavin silmin.

"Tiedän, että tänään olet siunannut vapaussotaan meneviä.—Oi, sitä päivää, jolloin Nikitan poikakin lähtisi mukaan! Itkisin ilonkyyneleitä. Seuraisin heitä vaikka polvillani, kunnes saisin nähdä armaat ahomme jälleen, kunnes vanha käteni saisi osoittaa poikaani ja saisin sanoa: — 'Katsokaa, Nikitan veri ajoi hänet luoksenne, Nikitan poika oli mukana teitä vapauttamassa!'"

Isä Iirak vaikenee yhä.

"Siunaatko minua, isä?"

Kähein äänin hän vastaa:

"Anon sinulle rauhaa."

VI

Hilkan sydän on tyven ja rauhaisa. Sitä eivät raatele tunteitten myrskyt, hän ei kuvittele tulevia eikä liioin menneitä muistele. Ainoa, joka silloin tällöin saa hänet irti tuosta säännöllisestä jokapäiväisyydestä, on kaipuun kipinä sielun syvyydessä. Se syttyy hänen tahtomattansa Gregorin laulaessa, mutta hän kamppailee vastaan.

Mitä hänellä on tekemistä haikeamielisten sävelien kanssa, hänellä, jonka komeat kilpikankaat ovat kuuluisat koko Karjalassa! Hänellä, joka ei tiedä suruista ja vastoinkäymisistä mitään. Hänen rakkautensa Gregoriin on puhdas ja vilpitön, vieraitten ja väkensä kuullen hän puhuu kunnioittavasti Tyrnin "isännästä", mutta itse hän tietää, että hänen lempensä on voimakkaan olennon kiintymystä heikompaan: sitävastoin hän ei ole tietoinen siitä, että tuo tuskainen kaipuun häivä asettaa Gregorin armoitettujen pariin — ja hänet, Hilkan, anovien joukkoon. Jos kipinä syttyisi tuleen, silloin hän huomaisi seisovansa alempana ja hän pyytäisi: "Gregor, armaani, aukaise minullekin taivaan portit!"

Harmoni on nyt valmis. Sen ympärille kokoontuu usein seudun nuoriso laulamaan Tyrnin isännän säestäessä ja kuoro on pian muodostettu. Vanha rovasti iloitsee ja kirkkokansa kuuntelee hartaana laulajien esityksiä. Hilkka on ylpeä miehestään, joka tietää niin paljon enemmän kuin muut, mutta kun kuorolaiset harjoitusiltoina poistuvat talosta ja Gregor jää tuntikausiksi istumaan soittokoneen ääreen, katsoo Hilkka häneen moittivasti. Hänestä tuntuu kuin soittaja hiljaa hyräillen puhuttelisi vaimolle ventovieraita ystäviä, ja hän poistuu kuuluvin askelin kutomakamariin, yrittäen syventyä, hänkin, omaan työhönsä.

Ja kauniit kuviot syntyvät kuin itsestään, kangas hohtaa lumivalkoisena.

Soitto loppuu äkkiä kesken.

Gregor ilmestyy oveen, Hilkka kutoo edelleen, mutta heikko puna nousee hänen kaulalleen. Hän ei nosta katsettaan työstä.

"Sinä menetkin pois. Sintillehän minä soitin", sanoo mies matalin äänin.

Hilkka kääntyy outo kiitollisuus silmissään.

"Sitä minä en ymmärtänyt."

Gregor nyökkää ystävällisesti ja sivelee kädellään hänen kudontaansa.

"Tiedäthän sinä, että olet aina ajatuksissani", hän sanoo.

Mutta tätä Hilkka käsittää vielä vähemmin, eikä hän itsestään voi sanoa samaa. Taikinaa, alustaessaan hän ajattelee piiraita, ja piiraita syntyy, mutta, miten mielettömältä tuntuukaan kuvitella, että Gregor, Raisua sukiessansa, ajattelee — Hilkkaa! Hän purskahtaa raikkaaseen nauruun ja kääntää puheen toisaalle.

Asko aukaisee oven.

"Tule kuuntelemaan, isä!" hän huudahtaa. "Nikke on koko päivän istunut suuren omenapuun alla ja ulissut kylään päin. Voiko koira tulla hulluksi?"

"Voi kyllä, mutta ei suinkaan Nikkeä mikään vaivaa", vastaa isä hajamielisesti.

"Matliena sanoo, että se vainuaa jotakin pahaa." Asko ilmoittaa puoliääneen. "Ja koiran sielu on sen nenässä", hän jatkaa toistaen vanhuksen sanoja.

He nousevat mennäksensä lapsen kanssa ulos, mutta samassa ulina muuttuu raivoisaksi haukunnaksi, ja avatessansa pirtin oven he näkevät Niken nuoren, vento vieraan naisen kimpussa. Hän ei liikahda askeltakaan, vaan seisoo paikallaan varjellen käsin kasvojaan, kunnes hän kaatuu hervottomana maahan.

Gregor juoksee hänen luokseen ja annettuaan Nikelle pari aimo läimähdystä hän yrittää puhutella vierasta, mutta tämä makaa kuin kuollut.

Hänen vaatteensa ovat repaleina, jalat paljaat ja pöhöttyneet, tummat palmikot takkuiset.

Hilkka polvistuu hänen viereensä. "Voi, hyvä Jumala!" hän kuiskaa. "Mene, Asko, pian pirttiin, tuo sieltä kulhollinen vettä ja puhtaita riepuja. Mutta et saa huutaa."

Tulijan pää lepää Hilkan polvilla, ja pian vieras aukaisee kaksi mustaa, kuumehohteista silmää, katse harhailee hetken, kunnes raskaat luomet sulkeutuvat jälleen, ja kyynelet vierivät poskia pitkin.

Tyrnin emännän kädet muuttuvat yhä pehmeämmiksi hänen valellessansa raikasta vettä valkean otsan yli. Hänen äänensä väräjää.

"Mistä olet, lapsi raukka?" Nyt vasta hän huomaa, että tytön huulet ovat karheat ja halkeilleet ja ikenet verissä. Hiljainen vastaus kuuluu:

"Aunuksesta. — Siellä on nyt kurjaa — kurjaa."

Hilkka kalpenee.

Gregor kantaa tulijan talon yliskamariin, jossa Matliena valmistaa vuoteen. Vanhus huokaa ja päivittelee, levottomin sormin hän tekee ristinmerkin seinään päin kääntyneenä. "Oo, pyhä äiti, oo, pyhä äiti, mitä on tuleva meidän osaksemme!" hän mumisee. "Ja kuka tuo lapsi on?"

"Sitä ei kukaan vielä tiedä", kuiskaa Gregor. Matliena huojuttaa päätään. "Kaunis, kaunis kuin taivaan enkeli."

Outo odotus valtaa Tyrnin talon asukkaat nuoren pakolaistytön ilmestyttyä heidän keskuuteensa. Hiljaisempi kuin koskaan ennen on nyt avara pirtti. Muistetaan oman seudun urhoja, jotka ovat hävinneet teille tuntemattomille, jotka ehkä jo uinuvat Tuonen patjoilla. Ja mielet käyvät ankeiksi.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyy Oka Matlienalta.

"Manja. Mutta hänen puheestaan ei saa mitään selvää, tarinoi kaikki ristiin-rastiin. Taitaa olla mieletön, poloinen. Suukin niin hirvittävässä kunnossa — kuin punainen haava. Isäntä sanoo, että tytössä on keripukki. Emäntä hänen suutaan hautoo ja hoitelee, mutta saapa nähdä, minä luulen, että tytön kauniit hampaat sittenkin lähtevät." Vanhus huokailee.

"En ole kuullut mainittavan sellaista tautia ennen", ihmettelee Oka, mutta Juhani selittää:

"Sodan jäljissä tämäkin rutto kulkee."

Ja työhön mennessä kaikki vilkaisevat yliskamarin ikkunaan pelokkain katsein.

Päivät kuluvat, mutta Manja makaa yhä hyvin sairaana Tyrnin yliskamarissa. Hänen sormensa hyväilevät Hilkka-emännän lakanoita.

"Komeat ovat kankaasi ja koristeet Aunuksen pitsiä", hän kuiskaa selvänä ollessansa. Kuumehoureissaan hän puhuu lakkaamatta. Hän seurustelee näkymättömien olentojen kanssa, vannottaen heitä selittämään hänelle, mitä oli tapahtunut.

"Isä", hän sanoo rukoilevasti. "Mikä helinä täällä on? Mitä he tahtovat, nämä Suomen soturit? Ystäviähän he ovat, isä? Ondrej puhuu metsistämme, mutta onhan heillä sankka salo Suomenkin puolella."

Hilkka kostuttaa hänen huuliaan saunakukkateellä ja asettuu jälleen istumaan hänen viereensä. Hänen katseensa on ilmeetön.

"Ondrej, missä oletkaan? Vedä ylemmäksi vene rantatörmälle, aallokko voi viedä. Mitä kirkossa tapahtuu, maammoseni, seinämuureissa on aukkoja, kiviä lentää. Suomen miehet ampuvat kirkkoa kohti. Ryssätkö siellä piileskelevät?"

Silmät suurenevat kauhusta.

"Minä en jaksa, isä, tiedäthän, etten jaksa. Jalat painavat. — Ondrej, jätätkö? — Kuka kieltää katsomasta taakseen? Siellä kylä palaa — kylä ja koti, näettekö?"

Hilkan sydän takoo. Rintaan koskee.

Manja nousee puoleksi istumaan ja putoaa jälleen velttona pieluksiin. "Tule, karitsani, tule!" hän kutsuu lempeästi. "Tule, valkorinta vuona, tule! Säikytkö, armaani? Noroperille joutukoot kehnot, jotka tyyssijamme sytyttivät!"

Valkeaan otsaan ilmestyy vihan uurteita.

"Eikö jo päivä näy?" hän kysyy äkkiä Hilkalta kirkkain äänin.

"Päivähän on korkeimmillaan."

Sairas kääntyy Hilkkaan päin ja sanoo valittaen:

"Honkaisista huoneistamme on nyt jäljellä — vain tuhka. Tiedätkö siitä mitään?"

Emäntä istuu kuin kivettyneenä. Tyttö jatkaa.

"Minulla oli paljon pientä karjaa, oli karitsoja, oli vuonia; sarvinauta kuului isälle ja äidille. Ondrej-veli hoiti hevoset. — Taisivat palaa — viattomat."

"Älä kerro enempää", kieltelee Hilkka ja sairaan huulet sulkeutuvat tottelevaisesti. Mutta vaipuessansa uneen hän änkyttää:

"Tie loppui, tulivat vastaan salot, — salot harvenivat, eteemme avautui räme, allamme upotti pohjaton suo."

Valkoisella voiteella Hilkka lääkitsi Manjan haavoittuneita jalkoja ja ne paranivat vähitellen. Matliena oli ylpeä keittämistään lääkkeistä, olihan hän omin käsin koonnut keväisten pientareitten heleimmät yrtit ja suloisimmat kukat ja olihan hän hiljaa hyräillyt vanhoja loitsuja, kun sinertävä höyry nousi kattilasta niiden kiehuessa.

"Oletko, tauti, tuulen tuoma, tuulen tuoma, vuon ajama, ahavaisen antelema, — mene tuulen tietä myöten."

Matliena hymähti salamyhkäisesti: "Viisautta on monenlaista."

Päivät kuluivat, heinäntekoaika lähestyi ja vanhus sai yksin hoitaa Tyrnin talon emännyyden, sillä Hilkka oli sairaan luona aamusta iltaan. Väkevä kukkaistuoksu täytti ilman, tunkeutui sisään jokaisesta ikkunasta. Manjan katse oli muuttunut rauhalliseksi ja hän pysyi pitkät ajat tajuissaan. Mutta jos Matliena sattui olemaan huoneessa, kun hourekohtaukset uusiutuivat, oli Hilkalla täysi työ saada hänet poistumaan, sillä taikauskoinen vanhus katsoi uteliaasti Manjaa ja kuiskasi salaperäisesti:

"Etkö näe, että hän lankesi loveen? Häneen ei saa koskea."

Ja Askolle hän kertoi kummia, kunnes pojan leikit olivat rajan kauhuja täynnä. Muurit ja linnat, joitten katinkultaloiste ennen oli täyttänyt hänen mielikuvituksensa, hajoitettiin nyt maan tasalle, ja poika veisti itselleen taikasauvan, jolla hän piirteli ihmeellisiä kuvioita hiekkaan. Gregor yllätti hänet eräänä iltana, ja poju kertoi pelokkaana isälle uusista hommistaan.

Surullinen hymy levisi kuuntelijan kasvoille. Hellästi hän silitteli Askon tukkaa, sanoen:

"_Sinun_ pikku sauvasi on vain heikkoa, halpaa puuta, mutta tiedätkö, oli kerran ihminen, suuri Mestari, jonka sormet aukaisivat sokeitten silmät ja kuurojen korvat. _Hän_ piirteli kerran maan hiekkaan vapautuksen sanoja onnettomalle ihmisraukalle. Hänen voimansa oli Jumalasta!"

Ja Gregorin suuri käsi pyyhkäisi pois kaikki Askon taikakuvat maasta. Silloin se leikki loppui.

"Ken olet, puhasmuotoinen?" kysyi Manja Hilkalta. Hän oli ensi kerran jalkeilla.

"Hilkka, Tyrnin talon emäntä."

"Olet ollut hyvä minulle. Tahtoisin kiittää. Olen parantunut hoidossasi, olen nähnyt unta taivaasta pehmeillä patjoillasi."

Ennenkuin Hilkka ehti estellä, heittäytyi Manja polvilleen hänen eteensä — suuteli hänen hameensa helmoja. Hilkka kauhistui.

"Älä toki, älä! Et saa polvistua ihmisten eteen!"

Mutta Manja puhui hiljaa itkien:

"Olen luullut sinua Jumalan äidiksi. Tahtoisin kiittää. Saanko palvella sinua, kun olen parantunut?"

"Saat, saat. Mutta et ikinä tällä tavalla."

Manja katseli häntä kyyneleisin silmin.

"Olet tyyni ja vilpoinen. Ovatko kaikki Suomen puolen naiset sellaisia?"

Hilkka punehtui. Tytön lapsellinen luottamus sai hänet ymmälle. Ja Manja jäi Tyrnin taloon.

Heikko hän oli, hento ja tuskien raatelema, mutta kulmikkaat olkapäät pyöristyivät ja kalpeat posket ruskettuivat kesäisen auringon paisteessa. Astunta kävi keveäksi voimien palatessa, ja silloin tällöin hymy valaisi surunvoittoiset silmät, jotka olivat tummat kuin mustat orvokit. Hän oli kahdeksantoistavuotias.

Vähitellen saatiin tietoja Manjan kotiseudulta. Kylä ja koti olivat palaneet, isä ja Ondrej-veli kuuluivat kaatuneitten joukkoon ja äiti oli kuollut pakomatkalla yrittäessään päästä Suomen puolelle. — Kun tytölle kerrottiin, mitä oli tapahtunut, sulki hän silmänsä ja vaikeni. Hänen kyynelensä olivat kuivuneet.

"Koeta viihtyä meillä", sanoivat ystävälliset ihmiset nuorelle muukalaiselle, ja hän vastasi kiitollisena:

"Päivisin olen kotonani täällä, mutta kun yö saapuu, ratsastan unessa valkealla orosella Aunuksen majoille takaisin."

VII

Tyrnin Asko on saanut ystävän. Hän on siitä ylpeä ja iloinen, ja hänen kiihkein toivonsa on nyt kasvaa yhtä suureksi kuin isä.

Pitkin askelin hän kävelee talon edustalla odottaen Manjaa. Ja kun tyttö aukaisee oven, välähtelevät pojan silmät riemusta, sillä hän tietää, että nyt alkavat navetassa hauskat hetket, jolloin ihmeellinen ystävä kertoo hänelle uusia tarinoita.

Pikku mies työntää kädet niin syvälle taskuihin, että takin takapuoli pinnistyy arveluttavasti.

"Tunnen astuntasi sintsin laudoilla", hän kehuu, "Luuletko, että minä kasvan yhtä pitkäksi kuin isä?"

"Kyllä, ja sitten sinäkin kerran uljaana astelet omia maitasi."

Asko viheltää miehekkäästi.