Part 4

Suuri navettaluuta kädessään hän jää katselemaan Manjaa, kun tämä asettaa kiiltävät maitoastiat oven pieleen ja istuutuu pienelle jakkaralle lypsämään. Hän katselee tytön palmikoita, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin äidin ja vanhan Matlienan: ei ole verkko painamassa eikä tumma liina otsalle vedettynä, ja valkoinen pusero on kauniisti kirjailtu.

Keltajuovikas Mikko pujahtaa sisään avonaisesta luukusta ja juoksee häntä pystyssä viivana Manjan luo. Naukuen se hyväilee lypsäjän jalkoja, makea maidon tuoksu kutkuttaa sen sieraimia, ja kovat viikset värisevät.

Ovensuusta kurkistelee Nikke, mutta nähtyänsä Mikon se sulkee silmänsä ja istuutuu kynnykselle odottamaan lämmintä, vaahtoavaa maitoa ruskeaan kuppiinsa.

Manja viihtyy pikku Askon seurassa. Lapsen herkkä sielu on hänelle kuin valkoinen kirjan sivu, jolle hän saa uskoa muistojensa aarteet, ja hän kertoo pehmein äänin kotiseutunsa iloisista praasniekoista, kirkkojuhlista, joihin kansaa kokoontui läheltä ja kaukaa, hän laulelee outoja lauluja ja tarinoi köyhistä pyhiinvaeltajista, jotka usein yöpyivät hänen kodissaan.

"Minkä näköisiä nuo pyhät veljet ovat? Isä Iirakinko?"

"En tunne isä Iirakkia", Manja vastaa. Kerran eräs pyhiinvaeltaja sairastui meillä. Hänellä oli yllä munkin kauhtana. Äiti vei hänet saunaan virvoittelemaan ja silloin hän näki karkeiden munkinvaatteiden alla hienon silkkipaidan.

Asko ihmettelee:

"Ei tainnut ollakaan oikea vaeltaja."

"Miks'ei! Luostarista luostariin sanoi kulkevansa. Sydän hänellä oli alistuvainen — hieno hipiä vain oli vielä vastahakoinen!" selittää Manja. Samassa hän huokaa syvään. Koti tulee taas mieleen, koti ja rakas kylä ja lapsuudenystävät. Missä, missä? — "Kuin akanat tuulessa!" Asko käy levottomaksi. Hän ei pelkää mitään niin suuresti kuin Manjan ikävää, sillä hän tietää kokemuksesta, että silloin loppuvat kauniit tarinat. Hän yrittää lohduttaa aikuisten tavoin, taputtelee ystäväänsä poskelle ja sanoo:

"Älä muistele yksinäsi! Kerro minulle, miksi kylänne paloi!"

Manjan katse oli kuin haavoittuneen linnun.

"Kiitos, kiitos lapsi! Mutta jos sanoisin, et kuitenkaan käsittäisi."

"Osaanhan kuunnella", inttää poika. Ja Manja puhuu kuin itsekseen:

"Kaunista maatamme on aina hätyytetty. Rikkaat pajarit ahdistelivat esi-isiemme taloja, venäläiset virkamiehet kiristivät meiltä veroja, punaiset soturit uhkasivat kuolemalla, ja kun vapauttajat saapuivat, jouduimme kahden tulen väliin. — Ja me sorruimme."

"Minä ymmärrän kaikki", vakuuttaa Asko. Mutta Manja on taas vaipunut omiin mietteisiinsä.

"Olen vasta kahdeksantoistavuotias ja kuitenkin yksin, yksin!" hän kuiskaa kuuma kaiho rinnassaan. Onhan hänelle sittenkin käynyt paremmin kuin monelle muulle: kaikki olivat hänelle hyviä, Hilkka-emäntää hän tahtoisi palvoa ja ylistää, kunhan vain tämän katse pehmenisi. Mutta se on kylmä ja läpitunkeva. Manjaa värisyttää.

Hän jatkaa työtään oudon pelon vallassa, ikäänkuin ankara emäntä pirtistä asti voisi lukea hänen ajatuksensa. Ei, ei, sitä hän ei sallisi! Onhan Hilkka-emäntä tehnyt hänet terveeksi, aukaissut hänelle kotinsa ovet! — Hän tahtoo olla kiitollinen.

Kun hän myöhemmin siistii maitokamaria, kuuluu pirtistä outoja ääniä. "Jorma-eno on tullut!" Asko riemuitsee ja juoksee tiehensä. Seinän takana syntyi heti iloinen meteli, Askon ilonpurkaukset kaikuvat ylinnä, mutta taitavat Nikke ja Mikkokin ottaa osaa yleiseen riemuun, jonka aiheuttajana vieras on. Mitähän tuo merkinnee? Manjaa ihmetyttää. Tämä on jotakin uutta Tyrnin talossa.

Eteisen nurkassa on hieno kävelykeppi ja keskellä pirtin lattiaa telmii pitkä nuorukainen Askon ja koiran kanssa. Hänellä on kaunis, aaltoileva tukka, kapeat kasvot ja hieman likinäköiset silmät.

Manjan tultua huoneeseen hän heti lopettaa leikin ja tervehtii.

"Vai niin, vai saan minäkin nyt nähdä tyrniläisten uuden lapsen!" Ja hän ojentaa nauraen kätensä. "Älä pelästy: En minä mitään pahaa tee. Olen Hilkka-emännän ainoa veli ja suvun toivo, mutta isä on tänä kesänä huomannut minut lurjukseksi."

Sanatulva tekee Manjalle hyvää, vaikkei hän sitä oikeastaan ymmärräkään. Hilkka puuttuu puheeseen:

"Vastako nyt isä keksi sen totuuden? Kerrohan syyt?"

Nuorukainen istuutuu sisarensa viereen ja sanoo vähän vakavammin kuin äsken:

"Isä sanoo minua riivatuksi, kun en enää jaksa totella häntä. Muitakin kauniita sanoja hän viljelee. Tiedäthän, että vanhemmat tahtoisivat nähdä minut papinkaulus kaulassa, mutta papiksi minä en rupea. Tulisin varmasti hulluksi. — Ukkorähjä on aika häijy!"

Manja odottaa, että Hilkka-emäntä nuhtelisi veljeään moisesta puhetavasta, mutta hämmästyksekseen hän näkee, miten sisaren voimakas käsi hyväilee Jorman tukkaa.

"Kaksi vuotta jo olet lukenut jumaluusoppia. Miksi sinä nyt aiot?"

"Luen metsätiedettä. Ymmärrätkö, rupean metsäherraksi."

Hilkka hätkähtää:

"Nyt ymmärrän hyvin, mitä isä pelkää!" Jorman raikas nauru täyttää koko pirtin.

"Isää kauhistuttaa ajatus, että minä kerran kajoaisin hänen suureen puujumalaansa! Mutta onhan minulla oma osani." — Hilkka ei vastaa.

Jorma kaappaa ylioppilaslakkinsa naulakosta ja hyvästelee äkkiä, mutta nuoren, voimakkaan äänen sointu jää kaikumaan yksinäisen Manjan korviin. Tuntuu kuin olisi Jorman käynti rikkonut Tyrnin talon liikkumattomuuden. Tyttö tuntee helpotusta.

Ylioppilaan vierailut uudistuvat. Manja iloitsee niistä.

On vilpoisa elokuu.

Taivaan tähdet syttyvät jälleen silloin. Laatokka kimmeltää kuun hopeoimana, kumpuisten rantojen ääriviivat toistuvat veden pinnassa, ja ihmiset uurastavat elonkorjuussa. Maa-emo on ollut antelias, kuhilaat seisovat tiheässä kellastuneilla saroilla. Unohdetaan myöhästynyt ja kylmä kevätkesä, jolloin levottomat ajatukset askartelivat katovuosien kauhuissa, unohdetaan Laatokan jäiset usvat ja huomataan silloin tällöin, miten hyvä on asua kalarikkaan veden rantamilla.

Jounilan Jorma on "ainoa muukalainen" tässä ympäristössä, hän on tyytymätön itseensä ja koko maailmaan. Tyrnin väen ainainen ahertelu, vanhan isän tuikea katse ja äidin nöyrä, palveleva olemus raivostuttavat häntä.

Mitä on elämä, hän kysyy itseltään. Valhetta, valhetta kehdosta hautaan saakka! Entä rakkaus? Himoa, tyydytystä ja loppujen lopuksi halveksumista.

Hän makaa rannalla ja katselee auringonlaskua näkemättä kuitenkaan mitään muuta kuin kaukaisten vuoriharjanteiden kupeet, joissa kulta säteet punoittavat, hehkuvat ja sammuvat. Lakkaamatta hän pieksää maata ohuella kepillään, murentaen nöyrät sammalet kokonaan. Rakkaus, hän mumisee, mitä sinä ihmisistä teet, sinä, jota me kaikki ylistämme? Orjia, orjia. Ja me ojennamme kätemme sinulle, jotta painaisit niihin raskaat kahleesi, me paljastamme sinun edessäsi punaisen sydämemme ja sinä saatat sen vuotamaan verta. Silmämme kirkkauden sinä sumennat. — Vaadin sinut tilille, rakkaus! Mitä teit sinä äidistäni, soreasta Anna-neidosta, jonka silmät olivat puhtaat ja sametinpehmeät?

Jorma muistelee äskeistä tapahtumaa kotiveräjällä ja hän kalpenee vihasta. — Hän oli puutarhasta nähnyt äitinsä astuvan porttia kohti kori kainalossa ja oli iloisesti puhutellut häntä, mutta silloin vanhus oli painanut etusormensa suulleen, katsahtanut ympärilleen pelokkain silmin ja kuiskaillut: "Hiljaa, hiljaa, isä istuu tuvassa, voisi vielä kavahtaa ja tulla ulos. Enkä sitä toivoisi." — Ja hän näytti salaa koppansa sisältöä pojalleen. Vasussa oli kauniita, aikaisia perunoita, jotka muori aikoi myydä nimismiehelle miehensä tietämättä.

"Älä virka mitään!" hän innostui. "Kahvirahojahan minä itselleni hankin. Mistä ne muuten tulisivat."

Poikaa inhoittaa. Hän näkee kuin kaukaisessa unessa rikkaan isänsä pyytämässä kaunista Annaa vaimokseen, hän näkee nuoren lemmen ensi ajat — ja hän pieksää kuin mielipuoli viatonta maata ympärillään. — Rakkaus, mitä teit sinä Jelisavetan Gregorista, laulajanuorukaisesta, jonka sydän on rikas ja lämmin? Orjan ja raatajan!

Entä minä itse, hän mumisee, mitä minä tiedän sinusta, lempi? Hän muistelee suurkaupungin huminaa, muistelee remuavia nuorukaisia, jotka laseja kilistellessään lauloivat naisen kunniaksi. Inho kasvaa vihaksi. Isäkin on vielä lemmen kahleissa, mutta ei rakasta mitään muuta kuin Tyrnin ja oman talonsa metsiä! Niiden edessä hän notkistaa vanhat polvensa. Hän rakastaa ihmisten huulia, jotka hänen kuoltuaan sanovat: "Koskemattomat ikisalot hän jätti jälkeensä."

Jorman mietteet saavat arvaamatta uuden suunnan. Olemattomien sahalaitoksien vihellykset soivat hänen korvissaan, metsien Haavaiset jättiläiset kaatuvat, jokea pitkin ne liukuvat eteenpäin — yhä eteenpäin.

Ajatukset keskeytyvät. Kaukainen, heleä laulu kuuluu maasälpävuoren rinteeltä. Manja siellä kulkee kellokas kintereillään taloon päin. Vihainen haukka on äsken hätyyttänyt nuorta oravaa saman polun seutuvilla, mutta kiljuen se hävisi vuorten taakse Manjan lähestyessä karjoineen. Hän kulkee hiljaa laulellen ja tuijottaa Laatokan ulappaa kuin apua anoen.

Jorma katselee tyttöä taukoamatta, äskeiset ajatukset häipyvät pois, hän näkee vain Manjan pehmeät posket, kuulee vain hänen laulunsa kaihon. Hänen kapinoiva sydämensä on jälleen lämmin ja hyvin nuori.

"Olet kuin tuulessa vipajava virpi", hän sanoo, kun he seisoivat vastatusten. "Itäänpäin sinä aina luot katseesi."

"Kotini oli kerran siellä."

"Kerro minulle jotakin omaisistasi."

"Ei ole aikaa." Välttelee Manja.

"On kyllä! Kellokas pysyy luonasi ja silloin muukin karja on turvassa. Kerro kodistasi minulle." Jorma ei itse tunne omaa ääntänsä. Se on lämmin ja hyvä.

"Ei ole paljon kerrottavaa. Mitä tahdot kuulla?"

"En tunne Suomen miehen haluja." S "Kerro itsestäsi! Etkö ymmärrä, tahdon tietää, ovatko Aunuksen urhot suudelleet punaisia huuliasi, silitelleet palmikoitasi?"

Manjan suu muuttuu kovaksi, hän puhuu ikäänkuin ei olisi käsittänyt Jorman sanoja.

"Harvassa ovat kylät siellä, harvassa talot. Isä löysi äitini kerran kaukaisessa salopirtissä ollessaan. Ei ollut tuttua sukua, mutta neito luotti isään, seurasi metsämökille ja rupesi hänen vaimokseen. Ja hyvä siitä tulikin."

Jorma naurahtaa:

"Ai-ai, entä jos olisi joutunutkin huijarin sylihin!"

Manja on vakava.

"Kyllä veri virkkaa, kenen rekoseen ruveta."

"Niinkö uskot?"

"Niin uskovat kaikki Aunuksen naiset."

"Metsässäkö sinäkin elit?"

"En. Äitiäni kammotti yksinäisyys talvisin, kun isä oli työssä muualla. Kinokset kasvoivat joskus ikkunoittenkin yli, revot huutelivat oven edessä ja yön kummat kurkistelivat joka nurkasta. — Me muutimme kylään. Siellä oli kirkko ja kellot ja kirkas poukama. Siellä oli aurinkokin kauniimpi kuin salossa, siellä oli praasniekat ja messut." — —

Nuorukaisen silmät loistavat, veri kohahtaa hänen suonissansa. Hän ojentaa molemmat kätensä Manjaa kohti, mutta tyttö katsoo häneen kummeksuen, silittää kellokkaan päätä ja jatkaa matkaansa hiljaisin askelin.

Myöhään illalla Manja kiiruhtaa Jelisavetan luo. Ovi on auki. Mummo seisoo portailla, ojentaa ystävällisesti kätensä ja virkkaa: "Puitse tulet kuin Tapion tyttö. Mikä on hätänä?"

"Ei mikään."

Vanhus tarkastelee tyttöä miettiväisenä.

"Sinulla, on kädessäsi yhdeksän lajia syyskesän kukkasia. Odotatko taikoja, lapsi?"

Kun Manja ei vastaa, jatkaa mummo:

"Pyhä äiti sinua varjelkoon! Rakkaus on suurin taika maan päällä, — — suurin taika, muista se! Ja me olemme vain heikkoja ihmisiä."

VIII

Purppuranpunaiset nauhat koristavat Manjan tukkaa; karjateiltä hän on löytänyt kirkkaan lähteen, jonka pinta kertoo, että hän on kaunis ja nuori. Hänen povensa on täynnä tuskaa ja polttavaa riemua. Häntä ihmetyttää vanhan Jelisavetan tapa puhua elämästä, joka "vierii pois". Vastaanhan se tulvii joka puolelta!

Manjan tummiin silmiin vedet nousevat melkein aiheettomasti. Katse sumenee, jos Hilkka-emäntä kehuu hänen kehruutaan kauniiksi ja kyynelet vuotavat virtoina, kun Gregor hämärähetkinä soittelee. Hilkka naurahtaa, mutta Gregor ei ole huomaavinaan tytön herkkyyttä. Hän muistaa hyvin ajan, jolloin hän itse piilotti kasvonsa äidin helmoihin isä Iirakin messutessa. Himmeästi kullattu Jumal'äidin kuva, enkelit ja pyhimykset olivat silloin näyttäneet eläviltä, kaikki oli liian hyvää, liian kaunista, ja hän itki kiitollisuudesta. —

Kylässä oli vietetty nuorisoseuran suurta syysjuhlaa.

Tyrniläiset olivat olleet mieslukuisina saapuvilla, vanhasta Matlienasta pikku Askoon asti, Nikkekin oli sinä päivänä unohtanut vahtipalveluksensa ja räyhännyt vieraitten koirien kanssa juhlakentällä. Kirkossa se sai aikaan suuren sekaannuksen kesken rovastin saarnaa. Iäkäs sielunpaimen, rauhan mies, puhui juuri sovusta ja rakkaudesta, kiittäen taivaan Herraa siitä, että sodan ja riidan aika nyt oli ohi, kun Nikke suurella käytävällä hyökkäsi verivihollisensa, naapurin Turjan kimppuun ja löylytti sitä, niin että ruskeat ja kirjavat karvatukot pöllysivät. Hirvittävä murina kajahti hirsiseiniä kohti, ja rovasti pani kaikki voimansa liikkeelle saadakseen äänensä kuuluville. Kun Gregorin viimein onnistui karkoittaa häiritsijät, oli saarnaajan ääni melkein sortumaisillaan, mutta keskeyttämättä hän puhui entiseen tapaansa Jumalan hyvyydestä ja taivaan ihanuudesta. Työ ja ahertelu olivat hänelle vieraita käsitteitä, siksipä hänen viisauttansa olikin niin helppo ymmärtää. Huolettomat karjalaiset pitivät suuresti sanan julistajasta, joka ei puhunut synneistä ja helvetistä, vaan ylisti maan kauneutta ja Luojan ikisuopeutta ihmistä kohtaan. Suloinen oli tie rovastin taivaaseen. —

Juhlakentällä lauloi Gregorin kuoro ja päivän lopettivat Jorman puhe ja iloinen karkelo. Manjan ääni soi kuin hopeatiuku. Ajatuksissaan hän eli kaukana kotikylässään, jossa jokaiset kasvot olivat tutut, joka polku rakas. Keveänä kuin keiju hän karkeloi, mutta hänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän kaipasi ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua pelkäämättä.

Oli kuutamoinen keskiyö — tähdet tuikkivat heikosti.

Gregor kulki yksin metsäpolkua, joka johti hänen äitinsä mökin ja vanhan kalmiston ohi niityille ja kotiin. Jelisavetan tupa nukkui, hautuumaan käytävät hohtivat kuun välkkeessä, syysliljat paloivat punaisina portin pielissä ja hiljaiset kuuset peittivät tummaan varjoonsa unohdetut haudat, joita sammalet koristivat. Gregor huomasi äkkiä, miten paljon hän Tyrnissä kaipasi tätä pientä kukkatarhaa. Hyvät, lempeät henget ympäröivät hänet, hän hymyili kappelin kirjaville ikkunoille ja kuiskasi:

"Olen teille kaikille kiitollinen, kiitollinen."

Kuusikko kimmelsi kuin satumetsä. Gregor iloitsi siitä, että hän sai kulkea yksin, että hän sai häiriintymättä kuunnella yön ihmeellistä soitantoa, ja hänen sielunsa ylisti näkymätöntä Herraa, jonka kunniaksi metsä huminoi ja taivaan tähdet tuikkivat.

Kirjava puku vilahti puiden lomitse. Gregor heräsi todellisuuteen.

"Manja! Oletko yksin? Luulin sinun menneen emännän kanssa kotiin jo aikoja sitten."

Tyttö nojautui puun runkoon. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä loistivat kuin syvä metsälampi. Hän ei vastannut, mutta lysähti tielle Gregorin eteen. Hän väänteli käsiään.

Mies katsoi häneen neuvotonna.

"Antakaa minun olla, isäntä. Te olette aina ollut hyvä minulle."

"Tule kotiin!"

"Menkää, isäntä, minä tulen myöhemmin."

Askeleita kuului, Hilkka seisoi heidän edessänsä kirkkaassa kuutamossa. "Nouse heti ylös, Manja, ja lähde kotiin! Älä vitkastele!"

Manja totteli. Hänen varjonsa hävisi metsään kuin haamu.

Hilkka ja Gregor kulkivat kauan vaieten. He tulivat niitylle ja näkivät Manjan horjuen avaavan portin ja sulkevan sintsin oven jälkeensä.

Silloin Hilkka sanoi kylmästi:

"Juhlan jatkoako tämä oli? Sinun on muistettava, että isäni suku on tahraton."

Gregor jähmettyi.

"Mutta, Hilkka, annahan kun selitän? Tämä on mahdotonta — mahdotonta."

"Niin on." Gregor näki vaimonsa kasvot. Ne olivat valkeat ja leppymättömät, mutta suun seuduilla värähti syvä kärsimys.

"Hilkka, Hilkka!" rukoili Gregor. "Älä Jumalan tähden tee minulle vääryyttä!"

Vaimo ei kuunnellut.

Gregor jäi istumaan pirtin ikkunan ääreen. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että tämä oli painajaisunta, josta saisi herätä kiitollisena elämän todellisuuteen. Mutta kalvava tuska yltyi, Hilkan epäilys kiihoitti hänen kunniantuntonsa raivoisaan vastarintaan. Hän ei koskaan puolustautuisi, ei koskaan. Hiki virtasi hänen ohimoiltansa. Sormet puristautuivat nyrkkiin.

Kamarin ovi avautui hiljaa. Pikku Asko seisoi kynnyksellä vaalea tukka pörröisenä ja suuret lapsensilmät kysyvinä. Varpaillaan hän hiiipi Gregorin luo. Hän oli kiihtynyt ja peloissaan.

"Missä äiti on? Miksi isä ei tule nukkumaan?" — Hiljaisuus.

Gregor nosti hänet syliinsä, kääri hänet suureen takkiinsa yrittäen viihdyttää sanoilla, joita hän tuskin itse ymmärsi. Ja lapsi tyyntyi. Isän syli oli lämmin ja hyvä kuten aina. Kun viimein rauha oli palannut ja pieni sydän sykki pelottomasti, sanoi isä:

"Katsohan, poju, miten kauniisti taivaan valot tuikkivat. Herra on ne sytyttänyt, ikihyvyys loistaa niiden asuinsijoilta."

Poika hymyili onnellisena ja nukkui. Gregor laski lapsensa hellästi pikku vuoteeseen, itsekseen hän toisti moneen kertaan:

"Kun mä taivasta katson, kuuta ja tähtiä, ken, oi, ken on ihminen, että häntä sä muistat!"

* * * * *

Kaukana ulapalla, Laatokan helmassa, ovat luostarin saaret. Pääkirkon korkeat kupoolit loistavat sinisinä ja heleänvihreinä, ja kirkkaaksi kullatun "sipulin" kimmellys näkyy penikulmien päähän.

Pikku Asko katselee usein miettiväisenä tuota kaukaista loistetta ja hän pyytää kiihkeästi päästä luostarin saarille jonakin peilityynenä aamuna. Viimein äiti suostuu, ja Asko lähtee toivotulle matkalleen Manjan kanssa.

Kuin kaksi kyyhkystä he istuvat suuren laivan kokassa. Manja pitää pojan pientä kättä omassaan, ihmisäänten sorina hukkuu keulan kohinaan. Asko ja Manja puhuvat meren syvyydestä ja uudesta maailmasta, joka häämöttää taivaanrannassa. — Matka oli pitempi kuin he olivat otaksuneet, siksipä tuntuikin hyvältä, kun vihdoin ulapalta laskettiin kapeaan väylään, jonka korkeilla vuorirantamilla pilkotti vaaleita luostarinrakennuksia puiden lomitse. Laiturilla liikuskeli vanhoja ja nuoria miehiä, joiden pitkä, musta kaapu teki käynnin omituisesti aaltoilevaksi.

Manja tekee maihin astuessansa nöyrästi ristinmerkin, ja suuren hartauden valtaamana noudattaa pikku Asko hänen esimerkkiään. Kirkossa hän unohtaa nykyisyyden, hän ei ole enää Tyrnin poika, vaan yksi rukoilijoista, jotka rukoilevat polvillaan, kumartuvat polvillaan kylmään lattiaan asti. Jossakin kaukana laulaa näkymätön kuoro, munkit saapuvat juhlasaatossa messuun, kantaen pyhäinjäännöksiä, kynttilöitä ja ihmeellisiä astioita, joista nousee huumaava savu. Valtavat, väririkkaat seinämaalaukset kumottavat hienossa hämärässä, ja lapsi tuntee halua piilottautua Herran apostolien taivaansinisiin viittoihin.

Manja asettaa hänet istumaan penkille, sanoen hyvin hiljaa:

"Istu siinä, katsele ja kuuntele, mutta pysy alallasi, kunnes tulen takaisin." Hän on vahankalpea, — silmät pyytävät apua pojalta ja Asko tottelee.

Tyttö on kauan poissa. Kun hän palaa, kysyy poju:

"Mitä olet tehnyt? Ja niissä kaulaketjusi on?"

Heikko puna poskillaan Manja vastaa: "Olen puhunut Jumalan miehen kanssa. — Ketjuni — ja pieni kultasydän? Miten huomasitkaan, lapsukainen? — Ne uhrasin suloiselle Jeesus-lapselle." —

Pyhä savu on tehnyt Askon uniseksi, mutta Manja ottaa häntä kädestä ja alkaa nousta kirkon torniin. Poika seisahtuu katselemaan suurta maalausta, joka esittää viimeistä tuomiota. Askon sydän on pakahtumaisillaan.

"Voi, raukkoja, raukkoja!" hän voihkii, osoittaen helvetin tulessa viruvia olentoja. "Emmehän me joudu sinne?"

Manja vie hänet pysähtymättä portaita ylös. Hänen päätänsä huimaa, mutta kun he viimein seisovat ylhäällä mahtavan malmikellon alla, rauhoittuu hän ja katselee tornin aukoista avaruuteen. Pehmeät, lumivalkeat pilvenhattarat leijailevat taivaalla, ne muuttavat alituisesti muotoaan. Tuuli vinkuu tornin luukuissa, ja Laatokan pinta tummenee. —

Kellon alla seisoo kaksi harmaapukuista luostariveljeä, pitkät kiharat siilautuvat yhteen värittömän puvun kanssa. He tarttuvat äkkiä kellon kieleen, heiluttavat sitä nahkahihnasta, kunnes se koskettaa kellon sivuja ja mahtava soitto alkaa. Torni vavahtaa; mutta munkkien kasvot ovat liikkumattomat, tuntuu siltä, kuin heidän korvansa kuulisivat yksinomaan kellon kumahdukset, kuin heidän vanhat silmänsä näkisivät vain äärettömän avaruuden tornin ympärillä.

Tyrnin Asko on kalpea. Suljetuin silmin hän ristii kätensä ja polvistuu nurkassaan. "Tahdon olla kiltti ja hyvä", hän kuiskaa. "Kiltti ja hyvä kaikille ihmisille ja eläimille, suuri Herra Jumala!" Vanha munkki hymyilee hänelle ystävällisesti eikä Askoa hävetä, sillä hän tietää varmasti, että luostarissa saa rukoilla ja polvistua missä vain, hän tietää varmasti senkin, että Jumala kuulee hänen äänensä, vaikka hän puhuukin suuren malmikellon pauhatessa.

IX

Oli lauhkea, kaunis lokakuu, pimeitten öitten ja säihkyvien kalevantulien aika. Silloin tällöin jokin tuulinen päivä, mutta tavallisista syysmyrskyistä ei voitu puhuakaan sinä vuonna. Laatokka lepäsi tyynenä ja peilikirkkaana. Rehevä oras kasvoi pitkillä saroilla tummanvihreänä ja Tyrnin talon syyskyntö kävi kuin leikkien.

Gregor kulki aurankurjessa, hevoset höyrysivät, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. "Vakoon, vakoon!" hän huusi Raisulle, joka vikuroi eikä tahtonut pysyä alallaan vanhan Ruunan toverina. Isännän syvä ääni oli kova ja säälimätön. Hän katseli pehmeätä vakoa, jota tallasi, ruskeata, anteliasta maata, josta kerran oli nouseva sankka vilja, ja hän nauroi katkerasti. Revin ja raastan, hän ajatteli, revin ja raastan, mutta mitä syvemmälle terä vajoaa, sitä enemmän annat meille rikkaudestasi, sinä ylenpalttinen maa! Toisin on minun käynyt! Kun kärsimykset painautuvat liian syvälle, silloin läpitunkematon, kylmä pohja tulee näkyviin. Sen hedelmättömyys on peloittava. Kuollut rakkaus on sama kuin viha! —

"Vakoon, vakoon!" hän huuteli kuin mielipuoli ja hän tunsi sielussaan nousevan samanlaisen raivon kuin kerran lapsena, kun kylän suuret pojat pilkkasivat häntä kalmiston portilla. — Gregor kirosi ääneen. Hän ajatteli kiduttavaa äänettömyyttä, joka oli hiipinyt heidän kotiinsa kohtalokkaan juhlaillan jälkeen. Hilkka-emäntä toimitti kaikki askareensa kuin ennen, avainkimpun hiljainen kilinä hänen liikkuessansa oli sama, mutta Gregorin korvissa se on muuttunut syytökseksi ja ilkkuvaksi nauruksi.

"Gregor, Jelisavetan äpärä!" se toisti, "tulet isääsi, isääsi, isääsi!" Ja Hilkan kylmä, kirkas katse puhui samaa kieltä. Suuri suru muuttui syyttömän miehen sydämessä uhmaksi.

"En puhu", hän päätti. "En puolustaudu!" Manjan kasvot olivat kalpeat ja laihat, silmissä paloi outo hehku, mutta hän oli nöyrä ja alistuvainen kaikille. Punaiset nauhat olivat hävinneet hänen palmikoistaan. Raskaimmat työt hän otti tehtäväkseen, ruokaan hän tuskin kajosi, kunnes viimein vanha Matliena virkkoi:

"Jatkahan vain tätä menoa, niin kuolema kyllä sinut vapauttaa." Manja katsoi rukoilevasti vanhusta, joka kääntyi pois pyyhkien silmäkulmiaan esiliinaansa.

Hilkka-emäntä vain ei osoittanut säälin häivääkään.

Syysteurastus oli alkanut. Vanha emälammas joutui ensimmäiseksi, se oli ollut Manjan lemmikki, ja kun tyttö näki, mitä oli tulossa, pakeni hän huoneeseensa ja sulki oven, toivoen saavansa pysyä poissa ja rauhassa. Mutta niin ei käynyt. Emännän ääni kajahti yli pihan.

"Manja! Tule ottamaan vastaan veri! Pian!"

Maa tuntui huojuvan, mutta hän totteli. Voihkaisten hän otti käteensä vispilän ja yritti parhaansa, mutta voimat pettivät. Kun veri vaahtona virtasi astiaan, Manja kaatui tiedotonna nurmikolle.

Hän heräsi siihen, että Hilkka kovakouraisesti ravisti häntä olkapäistä. Sinä hetkenä hän vihasi emäntäänsä.

Gregorin ääni kuului:

"Älä, Hilkka! Sinä saatat tytön onnettomuuteen!" Hilkka naurahti.

"Minäkö? Luulin, että se työ jo oli tehty." Hiljaisuus oli pitkä kuin iäisyys. Isäntä poistui suoraselkäisenä, mutta Manjan katse seurasi häntä hätääntyneenä. —