Part 2

Vähitellen Nikke ymmärsi, etteivät nuo mahtavat olennot olleet luotuja vain aukaisemaan ja sulkemaan raskaita ovia ja heittämään sille maukkaita, rasvaisia luita, vaan he kulkivat herroina myöskin suuren, syvän metsän hiljaisuudessa, jossa metsot ja teeret kisailivat ja jänikset loikkivat poluillaan. Nikke tiesi, että isäntä joskus kantoi olallaan ihmeellistä asetta, jonka suusta tuli ja savu tuprusivat ja joka sai aikaan niin hirvittävän paukahduksen, että ensi kerran sen kuullessaan Nikke pelästyksestä kuukertui maahan. Mutta kotimatkalla isäntä kantoi kädessään kahta suurta, kuollutta lintua, joitten suista makea veri tippui. Sen jälkeen Nikke ei enää pelännyt.

Askon vuoteen jalkopää oli tähän asti ollut Niken lepopaikka. Siinä se pyöri ja raaputteli, kunnes löysi mukavan asennon, painoi pään etukäpälien väliin ja nukahti.

Mutta eräänä iltana emäntä oli päättänyt toisin.

He olivat kolmisin isäntäväen pirtissä, emäntä istui ikkunan luona käsitöineen. Asko nukkui, ja Nikkekin kaipasi yösijaansa, mutta joka kerta, kun se loikkasi pojan vuoteeseen, tarttui vahva käsi sen niskanahkaan ja heitti sen pienelle matolle ovensuuhun. Tämä toistui useita kertoja, kunnes Nikke jäi kun jäikin paikoilleen, nojasi seinään — ja odotteli. Silloin tällöin sen silmät painuivat umpeen, mutta samassa se kavahti hereille jälleen.

Tik-tak, tik-tak, sanoi suuri nurkkakello, rämisti luotejaan ja löi monta käheätä lyöntiä. Silloin Nikke huomasi, että emäntäkin torkkui, käsityö oli vaipunut helmaan. Hän nukkui.

Koira nousi, lähestyi nukkuvaa emäntäänsä ja tarkasteli tätä kiiluvin katsein. Huomattuaan kaiken vaaran olevan ohi, se hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella Askon luokse, nuuski tuntijan elein pojan lämmintä niskaa, nuolaisi otsaa ja paneutui tyytyväisenä levolle.

Voitto ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Pian Nikke huomasi istuvansa tuvan ulkopuolella pehmeässä lumikinoksessa. Se alkoi pienin, kiihkein askelin kiertää taloa kuono maassa, hiljaa vikisten, kunnes se lopuksi ruskeana kiehkurana vaipui lumeen portaitten eteen.

Sellaista oli Niken kasvatus.

Erästä Tyrnin talon asukasta se vihasi, keltajuovikasta Mikkoa, joka kuulumattomin askelin lähestyi sen ruoka-astiaa pitkät, kovat viikset levällään ja häntä riipuksissa, latkiaksensa paksun kerman omaan kitaansa viekkaalla kielellään. Silloin Nikke raivostui, ryntäsi kimppuun kuin vimmattu ja sai useita kertoja kuononsa verille.

"Nuopa eivät totu toisiinsa", huokasi vanha Matliena. "Johan nyt! Repivät vielä silmät toistensa päästä."

Mutta kokenut Mikko ei ollut huomaavinaankaan koko koiranalkua.

Eräänä päivänä, kun tappelu juuri oli kuumimmillaan, jäikin Nikke äkkiä istumaan keskelle lattiaa. Se pudisteli päätään ja aivasti yhtämittaa, mutta jotakin uskomatonta oli tainnut tapahtua, sillä koko tupa näytti vilisevän Mikkoja täynnä. Niitä ryömi ja juoksi, käveli ja lensi kaikkialla, minne vain penikka katseensa loi. Eikä haukkumisestakaan tahtonut tulla mitään!

Tuvassa olijat kokoontuivat sen ympärille, ja vanha Matliena kääri sen paksuun villahuiviin, asetti makaamaan lämpöiseen uuninnurkkaan. Nikessä oli ankara penikkatauti. Ja se kesti viikkoja. Keltajuovikas tappelutoveri istui lieden luona ja ihmetteli, mitä hiljaisuus merkitsi? Se päätti tehdä suursiivouksen hännänpäästä viiksiin asti. Rauha maassa, rauha maassa, Mikko hyrräsi kuin vanha rukki ja lähestyi askel askeleelta sairasta koiraa.

"Mene tiehesi!" komensi Asko itkunsekaisin äänin, mutta kissa ei välittänyt kiellosta. Kun se oli päässyt kylliksi lähelle, joutui Nikkekin sen huolenpidon alaiseksi. Suljetuin silmin se pesi ja hankasi penikan naamaa, kunnes pienet, kuumeiset silmät aukenivat. Eikä Nikke jaksanut panna vastaan. Haukotteli vain ja huokasi.

Niin solmittiin pirtin uuninnurkassa uusi ystävyys. Ja sekin oli kestävää laatua.

Kun Nikke taas jaksoi seisoa jaloillaan, kasvoi siitä vähitellen hyvä lappalaiskoira. Se muutti taas talosta pihaan, jossa pyöreä, jäinen täplä osoitti sen yöllistä vahtipaikkaa. Tyrnin Askon Nikke oli nyt oikea koira.

* * * * *

Ken liikkuu nukkuvassa talossa?

Ison pirtin puolella lepäävät Juhani ja Matliena vanhassa vetosohvassaan elämän illan tutut uurteet kasvoillansa. Iäkkään naisen harvat suortuvat valuvat nyt, hiusverkosta vapautuneina, kosteina otsalle; hänen suunsa on hyvä ja lempeä, ja kyhmyiset kädet ovat ristissä peitteen päällä. Jos suuri viikatemies nyt tulisi luoksesi, olisit valmis ja tyven. Hiljaa alistuen ottaisit hänet vastaan odotettuna vieraanasi ja painuisit matkalle kaipauksetta. Onhan elämäsi ollut päiviä täynnään, — päiviä ja öitä, tuskan polttamia, ja tietäsi ovat silloin tällöin kaunistaneet hiljaisen onnen ruusut. Siksipä onkin unesi kuin kaukaisen salolammen lepo illan suussa.

Mutta pirtin toisella puolella riehuu takkuinen Oka-renki unennäkönsä pyörteissä. Hän taistelee painajaista vastaan kuin satimeen joutunut metsänkontio, heittää peitteensä lattialle ja puhkuu kuin veturi. Okaan nuori olemus elää sunnuntainvastaiset yöt uudelleen ja voimakkaasti; hän tanssii korkearintaisen Kaisun kanssa, kunnes maa häipyy jalkojen alta ja vinkuvan hanurin säveleet muuttuvat ulinaksi. "Ka, Juhani, näin sitä mennään!" hän toistaa kerta toisensa jälkeen suu leveässä hymyssä.

Pakkasyön hopeatähtien valju välke tunkeutuu sisään isäntäväen kamariin. Siellä on äänetöntä.

Gregor seisoo keskellä lattiaa täysissä pukimissa lyhty kädessä. Hän on lähdössä talliin ja riiheen, jossa vilja kuivaa, mutta hän on hetkeksi jäänyt kuin maahan naulittuna vaimonsa vuoteen ääreen. Tumma palmikko riippuu sängyn laidan yli ja pehmeä, valkoinen kaula saa hänet ajattelemaan nuorta, valpasta hirveä. Sydän jyskää ja korvissa soi, kuuma aalto vapisuttaa hänen ruumistaan kuin myrsky, mutta hän puristaa lyhdynpidintä kädessään ja kääntyy oveen päin.

Revontulet leimuavat pohjoisella taivaalla. Hiljaisuus ottaa hänet helmaansa, avautuu kuin äidin syli uupuneelle lapselle. Hän ahmii keuhkoihinsa pistävän kylmää yöilmaa ja astuu levollisin askelin tallia kohti. Suuri ja komea hän on, Nikita-laulajan poika, eikä pienestä, yksinäisestä kalmiston uneksijasta enää ole jäljellä hiventäkään — ihmissilmin katsoen; hän on kuopattu myöhempien elämyksien korkean kummun alle. Mutta Tyrnin talon isännän sisimmässä kyyhöttää yhä vieläkin viluinen lapsensielu, joka kokoaa ympärilleen sadun hohtavat, valkoiset kivet ja unelmien kirjavia syyslehtiä.

Lyhdyn valossa Nikke tepastelee hänen perässään, kuono melkein kiinni Gregorin saappaissa. Nämä aamuyön kävelyt ovat siitä sangen mieluisat.

Raskas tallinovi narisee. Hevoset tervehtivät isäntäänsä hiljaa hirnahtaen ja katselevat Nikkeä suurin, kostein silmin.

Mutta Raisu, herkkä, nuori tamma, potkaisee rajusti taaksepäin.

"Soo, soo." Gregor puhelee rauhoittavasti, levittäessään tuoksuvaa apilaheinää jokaisen eteen, ja tuttu rouske kuuluu pian hänen ympärillänsä. Hän hymähtää itsekseen.

Niin, tuossapa nyt herkuttelevat kiiltävät elukat järviniityn odelmilla! Ihan tekee hyvää nähdä! Sillä juuri tämä sankka heinä oli ollut hänen ensimmäinen voittonsa taistelussa appiukon, Jounilan Jaakon kanssa. "Pilaantuvat näin myöhään syksyllä", oli ukki väittänyt. "Kuka niitä korjaa!" Mutta Tyrnin väki korjasi sittenkin toistamiseen heinän syystaivaan alla — ja hyvää siitä oli tullutkin. Näkisipä ukki vain! —

Hän taputtelee Raisun kaulaa ja lähtee riiheen, josta kapea savupatsas nousee taivasta kohti.

Gregor rakastaa näitä hetkiä, jolloin koko talo nukkuu, rakastaa ja pelkää, sillä silloin syöksyvät hänen sielunsa vihollisetkin esille, silloin hän muistaa olevansa vieras tutuilla poluilla, isäntä — vaimonsa tilalla, ja tuo tieto saa hänet joskus masennuksiin, josta on vaikea vapautua.

Hän työntää lahot puut valtavan uunin kitaan, kipinät räiskyvät ja kiuas hohtaa, jokunen jyvä tipahtaa lattialle.

Gregor tekee työnsä kuin unessa. Hän ajattelee Jounilan isäntää, pientä, hartiakasta appiukkoansa, joka nyt elää vähäisellä palstallaan ja kertoo jättäneensä elämäntyönsä oman onnen nojaan — nuorempien käsiin, mutta joka siitä huolimatta kolkastaan johtaa koko kylän asiat.

Hän oli nuoruudessaan tullut Hämeestä etsimään Raja-Karjalasta uutta maata. Ja oli löytänytkin. Hänen ympärillään aaltoili pian kumpujen ja vuorien välillä, Laatokan lähettyvillä, neitseellisten maitten tumma vilja. Hänen kättensä toimesta kasvoi kukoistava Tyrnin talo, jota pian karjalaisten huulet nimittivät "hoviksi", sillä olihan siellä karjaa lähes kolmisenkymmentä päätä ja hevosia kymmenen. Jounilan Jaakko oli ollut onnen suosima, ja surusilmäinen Anna-emäntä hoiteli kotilieden tuikintaa hellin käsin. Hän oli ollut karjalais-neito, mutta tytär, Hilkka, ei ollut tullut äitiinsä. Tulinen tarmo ja käskevä ääni olivat isältä perityt. Mutta poika, Jorma, kulki äidin polkuja. Hänestä tulisi kerran lukumies, vaikkapa pappikin. — Hän oli kaitaluinen ja heilui kävellessään.

Gregor jää hetkiseksi istumaan riihen kynnykselle, heittää karvalakkinsa sillalle ja pyyhkii hien otsaltaan. Mitä hänen pojastansa kerran tulisi, Askosta, valkotukkaisesta, joka nyt yksinäisenä elelee Tyrnin avarissa pirteissä? Laulajaa, unennäkijää hänessä on, mutta onko raatajaa, tarmon miestä? Jumala yksin sen tietää. Gregor tekee hajamielisenä ristinmerkin, mutta hätkähtää heti. Ei! Eihän sellainen enää hänelle soveltunut, hänelle, luterilaisen kirkon miehelle. Hänen suunsa käy äkkiä katkeraksi. —

Puhutaan paljon naisen uhrautumisesta. Mitä hän, Hilkka, on antanut? Nuoren neitseellisyytensä hehkuvan lemmen alttarille, kaikki muu on hänellä jäljellä!

Gregor muistaa hänet pikkutytöstä saakka — muita pikkutyttöjä johtamassa. Milloin heidän lempensä on alkanut, on mahdotonta sanoa. Se on kai kytenyt hänen tunteittensa pohjalla niin kauan kuin hän muistaa, kunnes se leimahti tietoisuuteen kerran — juhannuskokolla. —

Riihen uunissa räiskyy ja paukkaa. — Taisit olla aika susi, sinä vanha, musta männynkääkkyrä, jonka sinne työnsin viimeiseksi, tuumii Gregor ja painautuu uudelleen kynnykselle istumaan.

Hän tulee ajatelleeksi äitiä. Näin öisin tämä niin selvästi tulee hänen mieleensä. Ehkäpä äitikin valvoo, ken ties. Miten vähän heillä onkaan nyt enää sanottavaa toisilleen! —

Mitä hän ajattelikaan äsken? — Juhannusta, niin juhannusta! Gregorin kasvot loistavat ja hän näkee kaiken yhtä selvästi kuin silloin.

Tyrnin avara piha, hennot koivut, omenapuut ja taivas kuulakka. Kylän nuorella väellä oli määrä kulkea rantaan juhannuskarkeloon talon pihaitse, josta Hilkka liittyisi heihin, mutta jo kaukaa he huomasivat, että tyrniläisillä oli vieraita. Suuret, nelipyöräiset kuomuvankkurit seisoivat tallin luona ja kuistilla ja aitan parvekkeella liikkui kirjavapukuisia naisia ja miehiä, lasten häärätessä nurmikolla. Kuului naurua ja puheensorinaa.

"Aunukselaisia!" päättivät nuoret. Kokonainen retkikunta rajan takaa oli tullut saattamaan kymmenkuntaa naista, jotka täältä hajaantuisivat ympäri Suomea myymään menneen talven käsitöitä. Miesten ja lasten piti palata jo seuraavana päivänä.

Nämä jokavuotiset vierailut olivat kestintapaiset Tyrnin talossa. Silloin Anna-emännän katse säkenöi; pehmein askelin hän kiiruhti aitasta pirttiin ja pirtistä kellariin, pani rasvaisen uunipaistin parhaisiin saviastioihinsa, toi punaisen oluensa pöytään ja paistatti keitinpiiraita, niin että koko talo tuoksui herkuilta. Oli hupaista saada pakista taipuisaa heimolaismurretta ja unohtaa hetkiseksi Jaakko-isännän kankea kieli.

Partasuu-ukot istuskelivat poltellen pihamailla, hypistelivät kirjavia vöitään ja tarinoivat rajantakaisia tapahtumia, ja nuoret miehet iskivät toisilleen silmää nähdessänsä Hilkan naisten joukossa.

"Rasvaapa näilläkin mailla koreita kukkasia", tuumi pitkä, tumma nuorukainen. "Mitäpä jos tulisikin minulle — ikuiseksi armahaksi", hän lisäsi Gregoriin kääntyneenä.

"Eipä taida tulla", hänelle vastattiin.

"Vai niin, vai niin, ystäväiseni", ilkkui vieras.

"Vai on sulhasmies jo katsottuna."

"Kysy, niin saat tietää."

Gregor jätti seuran polttavin poskin.

"Orren alla, illan tullen, kysynpä tytöltä totuuden", lauloi nuorukainen hänen jälkeensä, nostaen kuohuvan oluttuopin korkealle.

"Syvä on nassakka naapureilla, kiiltävät korvot koivuiset", hän jatkoi herättääkseen Hilkan huomiota, mutta tyttö leikki lasten kanssa eikä ollut kuulevinaan.

Sen juhannusillan kokolla ja karkelossa olivat Tyrnin iloiset vieraat mukana, vain nuoret äidit vetäytyivät syrjään lastensa luo ennen aamunkoittoa, tietäen, että eron hetki oli tulossa. Itkien he painoivat rintalapsensa syliinsä, ja pienet huulet ahmivat viimeisen ateriansa hellästä rinnasta; kun äidit monen kuukauden kuluttua palaavat, eivät pienokaiset enää tunne heitä emikseen, vaan piiloittavat kasvonsa vieraitten helmoihin.

Tämä selvisi Hilkalle sinä iltana ja hänen nuori povensa läikähti kuin täysinäinen pikari. Hellin käsin hän lohdutteli yksin jääneitä lapsukaisia ja oudot kyynelet polttelivat hänen silmäluomiaan.

"Voi, neiti", kuiskasi eräs äiti hänelle lähtiessään, "katso, että saat jäädä poloisesi luo, jos kerran saat synnyttää lapsia maailmaan." — Hänen silmänsä olivat kuumeiset. Hilkan huulet vavahtelivat.

Sellaisena Gregor löysi hänet luhdin portailta.

Aamuauer oli kostea. Tytön silmistä putoilivat kyynelet ja nuori rinta nousi ja laski.

Gregorin katse hyväili tyttöä kuin auringon ensimmäiset säteet hyväilevät uinuvaa maata. Mutta hän ei koskenut Hilkkaan. Katseet sulivat vain hetkiseksi yhteen, sitten hän lähti hitain askelin kotiin.

Äiti istui tuvassa. Hän oli levoton ja hätääntynyt, puhui kuin hourien.

"Joko lähtivät — aunukselaiset?"

"En tiedä. Luultavasti."

Ja Jelisaveta rupesi puhumaan siitä, että Gregorilla nyt enää oli vain vuosi jäljellä seminaarissa. Sitten he lähtisivät takaisin heimonsa luo, siellä kyllä olisi työtä hänellekin. Muistihan Gregor isänsä toivomuksia, — muistihan?

Mutta poika seisoi synkkänä. Sellaiset ajatukset olivat hänelle outoja nyt, kun uusi tunne oli herännyt hänen sydämessään. Poisko täältä, pois Hilkan luota? Se merkitsisi hänelle elämän auringon sammumista, vajoamista, kuolemaa. Hän pudisti hitaasti päätään.

"En niinä lähde minnekkään."

Äiti kalpeni.

"Et siis pidä lupaustasi!"

"Lapsen sanat kuolevat usein aikuisen huulilla."

Jelisaveta peitti käsin kasvonsa.

"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa."

Äiti nojautui seinään, kuivin huulin hän kuiskasi:

"Hilkkaa, kopeasilmäistä, rikkaan miehen ylpeätä tytärtä! Nikita-laulajan poika — pellonkyntäjäksi?"

— — — Nikke haukkuu, muistot häipyvät.

Gregor painaa lakkinsa päähän ja nousee.

Revontulet säkenöivät, lyhdyn valokehä liikkuu hänen astuessansa taloon päin Nikke kintereillään. Idästä käy heikko tuuli. Mies pysähtyy. Olikohan äiti sittenkin ollut oikeassa? —

Siellä, missä runolaulujen vuolas virta vaahtoilee, missä pyhän äidin eteen uhrataan ensimmäiset kevään kukkaset, niissä kuun säteet hopeoivat tarujen teitä, siellä hänen heimonsa elää, siellä hänen juurensa imevät maan juovuttavia mehuja, siellä hän on kotonaan, hän, Nikitan poika!

Mutta jouduttuansa pirttiin, hän asettaa hiljaa lyhdyn laudakolle ja jää taas seisomaan nukkuvan vaimonsa eteen.

Kuin anteeksi pyytäen hän sivelee vaimonsa otsaa, ja nuoren Hilkan huulet saavat hänet jälleen uskomaan, että Tyrnin talo sittenkin on hänen oikea kotinsa — nyt.

IV

Syvät ovat Tyrnin salot, koskemattomat Tapion salien pilarit. Ihmisaskelet eivät hiljaisuutta häiritse eivätkä kirveeniskut mesikämmenten talviunia kesken lopeta. Hyvät ovat kettujen luolat ja siimeikkäät ilvesten tyyssijat, sillä Jounilan Jaakko oli antanut taivaan Jumalan huolehtia kasvusta ja myrskytuulten lahopuitten kaatamisesta. Sittenkin oli ollut korjaamista yllin kyllin.

Kun rakennukset ja uudet työkalut olivat olleet kyseessä, oli isäntä virnistäen raapinut korvalistoaan, ennenkuin hakkuuseen oli ryhdytty, mutta ylpeänä hän aina oli näyttänyt suunnattoman leveät lattialankkunsa vieraille ja kehunut seinähirsiään Karjalan mahtavimmiksi. Luojan metsästä hän usein puhui, Herran lainasta; siksipä huojuivatkin satavuotiset hongat ja naavaiset kuuset viljelysmaitten suojana pohjoisessa ja idässä, kun Hilkka-tytär otti talon vastaan.

Tilan siirtyminen tyttärelle oli käynyt hiljaa ja luonnollisesti suuritta eleittä ja pitkittä puheitta.

"Tiedän, että jatkat siitä, mihin minä lopetin", oli ukko sanonut muuttaessansa Jounilaan, viiden kilometrin päähän Tyrnistä. "Jorma saa metsäosastansa koulutuksensa ja yli jääpi." — Siinä kaikki.

Mutta ero tutuilta työmailta oli siitä huolimatta ollut vanhalle isännälle raskasta.

Pienenä, kumaraselkäisenä hän yhä kiertelee kotitalonsa nurkkia, seuraa oraan nousemista ja viljan tuleentumista, tunnustelee raskaalla sauvallaan roudan vahvuutta ja käy rannalla ennustelemassa jäitten lähtöä. Mutta nämä retket eivät aina ole hänelle iloksi, sillä hän on usein näkevinään, etteivät lapset välitä hänen neuvoistaan. Silloin käy hänen mielensä apeaksi, uurteiset kasvot muuttuvat vielä ryppyisemmiksi ja hänen harvat sanansa ovat häijyt ja terävät.

Sellaisina päivinä hän ei ole tervetullut Tyrnin pirttiin. Ukset kantelevat ärtyisästä kädestä, joka niitä heittelee, ja vesisaavin kirkas pinta kertoo kasvoista, joita ei vaivaa liikanainen kauneus.

Eräänä kylmänä kevätiltana hän tulee taloon rannasta päin. On lauantai.

Juhani, isäntärenki, on menossa saunaan miesten kanssa. Hänen valkoinen tukkansa loistaa ja astunta on kevyt, vaikka vuosien luvun jo pitäisi painaa. He tervehtivät Jaakkoa kunnioittavasti ohimennen, mutta vanhus tuskin vastaa.

"Isä", ilmoittaa Asko leikkipaikastaan, kuistin vierustalta, "ukki tulee, mutta hän on kyllä maanantaituulella, vaikka onkin lauantai."

Gregor peittää äkkiä hänen suunsa kädellään, mutta Jaakko on jo kuullut lapsen sanat ja naurahtaa kuivahkosti:

"Älä sinä opeta poikaasi valehtelemaan äläkä tuki viatonta suuta!"

Hilkka astuu vakavana tuvasta. Hiukset aaltoilevat kiiltävinä verkon alla. Hän on kukkea ja voimakas, valkeakaulainen ja sulavaliikkeinen. Isä katselee häntä arvostelevasti ja muuttuu hieman ystävällisemmäksi.

"Hyvä", hän mumisee, "että ruhossasi virtailee hämäläistäkin verta. Muuten olisi talosi hukassa."

Hilkka kääntyy tuskastuneena Gregoriin, mutta mies hymähtää tyynesti. Hän istuu Askon vieressä portailla ja veistelee kauniita visakoivun kappaleita. Ukko osoittaa niitä sauvallaan ja sanoo ynseästi:

"Leikkiä ja leikkiä vain! Niin ei ollut minun aikanani. Tiedättekö, että oraanne on harvaa ja huonoa?"

"Kyllä. Kevät on myöhäinen ja tuuli kylmä. Korjaantuu kyllä, kunhan kesä lämpenee." Gregorin ääni ei petä.

"Korjaantuu, korjaantuu, niin te karjalaiset aina sanotte. Kunhan vain olisitte oikeassa!"

Ukki kääntyy Askoon päin. Poika on kantanut rannasta, jossa heillä on laaja maasälpäalue, suuret kantamukset kiiltäviä kiviä ja haurasta katinkultaa. Niistä hän nyt rakentelee uljaita linnoja.

"Silmänruokaa, poikaseni!" sanoo ukki ja hajoittaa kuin vahingossa linnojen muurit.

Asko panee vastaan.

"Et saa, ukki! Siinä on kultaa."

Vanhus nauraa, mutta silittelee pojan poskea karkealla kädellään.

"Niin minäkin kerran luulin, pikku mies; luulin ainakin saavani tuosta samasta kalliosta kultaa, paljon kultaa, kun tein sinne louhimon ja vein maasälpää Laatokan yli Pietariin, jossa siitä tehtiin kiiltävää posliinia."

Hän nojaa sauvaansa ja katsoo synkkänä rantaan.

— Iltatuuli on jääkylmä. —

"Mutta sanonpa sinulle jotakin, älä ikinä luota Laatokkaan! Älä ikinä! Se on kaunis ja viekas peto, joka keväisin jäähdyttää rannat ja myrskykausinaan riistää ihmisiltä viimeisenkin killingin. Minultakin tuo hurtta vei kuusi proomua ja yhden höyryaluksen!" Hän pui nyrkkiään. — "Silloinpa jäikin louhimoni unohduksiin, eikä paukkunut enää Tyrnin Jaakon kaivoksilla. Saivat Pietarin tehtaat valmistaa koreuksiaan Suomen sälvättä. Katinkulta jäi kimmeltämään kivilouhimoon — ja minusta tuli maamyyrä."

Hilkan katse on lämmennyt.

"Sinä loit uutta maata, isä. Oli parempi niin." Ukki osoittaa visapalikoita kädellään.

Asko innostuu.

"Isä rakentaa meille harmonin!" hän ilmoittaa pikkuviisaasti. "Sillä on samanlainen ääni kuin kirkon uruilla."

Vanhus rykäisee merkitsevästi.

"Minun nuoruudessani soitettiin hanuria tai vingutettiin viulua, mutta minähän en käynytkään seminaaria."

Gregorin kädet vapisevat, mutta hän veistelee yhä.

"Askolla on hyvä korva. Kaikki me rakastamme laulua!" hän sanoo kuin itsekseen.

"No, laulakaa sitten! Mehän puhuimme nyt tuosta sinun pelivärkistäsi, vävy. Suotta tuhlata aikaa ja rahaa moiseen kummitukseen. Laulavathan taivaan linnutkin ilman säestystä."

"Eivät, isä!" Hilkan poskia polttaa. "Tuulet ja metsien ainainen suhina yhtyvät niiden ylistysvirteen."

Ukko hymähtää: "Oletpa sinäkin oppinut."

He lähtevät pirttiin ilta-aterialle. Sienet ja sipulit tuoksuvat, ristikkopöytä on hohtavan puhdas. Saunamiehet tuovat tuoreen koivun tunnun muassaan ja ukin aikaansaama painostus häipyy häipymistään. Yökylmyys lähenee ja ikkunaruudut himmenevät.

Juhani katselee Jaakkoa miettiväisenä.

"Olemme — niinkuin — elämän ehtoopuolella nyt, sinä ja minä", hän virkkaa. "Muistatko enää ensimmäisiä täällä oloaikojasi?"

"Riittää minulle nyt iltoja sellaiseenkin."

"Ihmetellen katselimme sinua tänne tullessasi. Laskimme sinusta pientä pilaa, kunnes huomasimme, ettet pelännyt kontiota kierrellessäsi. Silloin otimme sinut joukkoomme."

"En pyytänyt teiltä paljoakaan apua."

"Et, et. Olit ylpeä ja voimia riitti. Mutta yhtä pyysit ja minä annoin sen sinulle, kun olin huomaavinani, että onni seurasi sinua. Pyysit kauniin Anna-siskoni. Ja hänet sait. Ja ylpeänä kerroin siitä suvulleni. — Raivasit itsellesi maata, nostit Laatokan tummista aalloista hopeankiiltäviä nieriäisiä ja muita veden antimia, lunastit suunnattomia metsämaita ja ympäröit ne miehen korkuisilla seiväsaitauksilla. Tämä on minun, sinä sanoit; sinulla oli onni muassasi. Nostatit komean pirttisi harjan ja kotisi kasvoi sen turvissa. Olet ollut Luojan suosima mies. Oletko koskaan siitä kiittänyt?"

Jaakko katselee liikkumattomana lieden hiillosta.

"Muistatko, minkälaisessa kunnossa talojen läävät olivat sinun tänne tullessasi? Pimeässä lehmät viruivat pitkät talvet, pienestä luukusta eksyi silloin tällöin jokunen auringonsäde sisään. Kevään tullen lojuivat nääntyneet elukat melkein katon rajaan ulottuvalla höyryävällä lautakasalla. — Nyt on jo monessa paikassa toisin. — Muistatko karhua, joka eräänä yönä riehui Miikhali Karpowin navetan ympärillä, repien kämmenillään suuria aukkoja seiniin, mutta saamatta kuitenkaan kitaansa elävää olentoa. Taisi olla ensimmäinen kontio, jonka sinun luotisi tappoi." —

Syntyy pitkä äänettömyys. Asko katselee taukoamatta ukkiaan suurin lapsensilmin. Ukkipa vasta on mies! Juhani jatkaa:

"Sen talja riippuu nyt isäntäväen kamarin seinällä. Eikä se jäänyt ainoaksi. — Kaikkia näitä muistelin tänä keväänä astuessani auran kurjessa Tyrnin mailla. Ja muistin myös, että meille, sinulle ja minulle, kohta ehtoo saapuu. Sinun päiväsi on ollut pitkä ja touhua täynnä. Nyt on nuorten vuoro, veli!"

Silloin Jaakko puhuu:

"Pelkään uusia aikoja, kaikki työni on vielä kesken, mutta nuoret tuovat muassaan uudet tavat. Näen tulevista vuosista painajaisunia. Näen hetkiä, jolloin vieraat kädet tuhoavat Tyrnin salojen jättiläiset, ja jokaisen kaatuneen puun alla — saan itse ruhjevamman."

Juhani hymyilee valoisasti:

"Luoja on vammojen valelija. Pelkään, että olet metsistäsi tehnyt itsellesi — puujumalan. Sinä, joka meidän kiiltäviä ikuunejamme halveksit."

* * * * *

Ilta on kulunut. Hilkka, Gregor ja Asko lähtevät ukkia saattamaan kotiveräjälle saakka ja Nikke seuraa heitä uskollisesti.

Äkkiä koira murahtaa ja syöksyy ärhennellen Jaakon kimppuun. Vanhus ravistaa itsensä vapaaksi, ja Gregor kurittaa ynisevää elukkaa kovakouraisesti.

"Se on ihan hullu!" huudahtaa Hilkka. "Mikä siihen nyt meni?"

"Älä ole huolissasi", lohduttaa ukki. "Eihän vielä mitään pahaa tapahtunut."

Mutta Asko tulee vakavaksi.