Part 4

"Viisas keisarimme tiesi kyllä, ketkä viinanpolttoa elääkseen tarvitsevat -- ja sentähden sääsi hän niin, että minä ja muut minun kaltaiseni turvattomat ja sorretut naiset voivat sitä kaikessa hiljaisuudessa harjoittaa ja sillä tavoin rehellisesti itsiänsä elättää. -- Tule ottamaan ryyppy! -- Vieläkö tyydyt Märkälässä olemaan?" --

"Minun mieleni ei tee ainiaksi ruveta vaan pilanpäältä varastamaan; vaan haluni hehkuu jälleen avaraan maailmaan ja sentähden olen Märkälän ikipäivikseni heittänyt. -- Missä on Rytkönen?" --

"Rytkönenkö? -- No, -- voin sen sinulle sanoa, -- hän on siellä, missä tämmöistä valmistuu", sanoi Eeva, veti viinapullon esille, ryyppäsi siitä ja tarjosi Antilleki.

"Missä sitten?" kysyi Antti ja ryyppäsi.

"Vesikarissa! -- Minä lähden nyt sinne ja voit tulla sinäki, jos tahdot", sanoi Eeva.

"Tekee mieleni jäädä tänne nukkumaan, en ole viime yönä silmää ummistanut. Minun päähäni näette pisti, että erittäinhän ovat viinan juojat ja erittäin sonnan luojat ja heitin sentähden heinän teon ja muut työt niiden haltuun, joilla ei ole neroa helpommin itsiään elättää. Jään siis tänne nukkumaan ja sitten mietimme Rytkösen kanssa parempaa ja uutta, kun vaan neuvotte minulle mistä hänet löydän", arveli Räisäspoika.

"Tee kuin tahdot", sanoi Eeva, neuvoi hänelle tarkoin viinatehtaan Vesikarissa ja lähti. -- Antti paneusi nukkumaan. -- --

Siinähän nyt makasi tuo Antti parka, makasi ja uneksi. Hän uneksi kaukaisista maista, joissa ikuinen kesä vallitsee, joissa metsät ijäti viheriöitsevät ja kesä lintuset lakkaamatta visertelevät; maista, joissa ei kukaan kysy: mikä olet ollut, tahi kuka on sinun isäsi ja äitisi; maista, joissa, lapion pistottain maasta kultaa kumpuaa. -- Suutari Elkko oli noin Antin herkkää mielikuvitusta jälleen ylenmäärin kiihoittanut liiotetuilla kertomuksillaan Amerikan kultamaista -- Antti uneksi äärettömästä merestä, jonka yli oli tuohon kultamaahan mentävä; hän uneksi suuresta, uhkeasta laivasta, joka häntä lukemattomien muiden matkustajain kanssa sinne kuletti; mutta oi! ... hirmuinen ukon ilma yltyi merellä; se särki koko laivan, hirmuinen sekamelska syntyi laivalla, yksi juoksi sinne, toinen tänne ja Antti koetti pelastautua eräälle laudan kappaleelle, mutta se upposi ... upposi pohjaan saakka ja vei Antin mennessään, ... hirmuinen pelko ja kauhistus valtasi hänet ja hän heräsi. --

Hetkessä oli uni hänen silmistään kirvonnut; hänen sydämensä sykähti niin omituisesti huomatessaan, että hän kumminki oli vielä vakavalla mantereella kaukana pohjattomasta merestä.

Hetken päästä lähti Antti Räisäs-Eevan torpasta, sulki ovet ja käveli Angeslevän jokitörmää alas. Kappaleen matkaa kulettuaan mainittua jokitörmää, kääntyi hän viistoon pitkin niittymaita Vesikarin-kangasta kohden.

Omituinen maisema! Niittyjä ja yhä niittyjä vaan niin pitkälle kuin silmä kantaa. Ei mitään muutosta, ei mitään ylänköä, ei mitään vaihtelevaisuutta. Niittylatoja, suovanperiä ja pajupensaita vaan kaikkialla. Siellä täällä joku vesirotko, kaivosoja tahi suoviljelys; siinä koko vaihtelevaisuus. Niittymiehiäkään ei ollut vielä kuin aniharvassa. Semmoinen on ulkomuotonsa puolesta tuo maan mainio Limingan iso-niitty.

Mutta kovin levoton oli Antin mieli. Omituisen pakotuksen tunsi hän sydämessään. Eipä hän itsekään oikeen saanut selvää, mikä häntä vaivasi. Hän istahti tuohon mättään kyljelle ja heittäysi lynkäpäiksilleen mätästä vasten.

Kyllä sentään -- niin arveli hän -- kyllä sentään olisi tainnut olla parasta pysyä Märkälässä. -- Niin ... kyllä olisi tainnut ... ja hän tunsi sydämensä sisimmästä lähtevän vakuutuksen, että kyllä se olisi ollut parasta. -- -- Hän tunsi, että juuri se seikka ettei hän Märkälässä ollut pysynyt, että se se olikin, joka hänen sydäntänsä niin kovin pakotti... Hänen mieleensä johtuivat nuot monet vaivaloiset seikkailuretkensä, joilla häntä jahdattiin kuin kesytöntä metsänpetoa. Arkana kuin jänis, oli hänen täytynyt pystyttää korvansa pienemmänkin risahduksen kuultuansa ja rehellisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä oli hänen täytynyt paeta kuin jänis rumpua. Vuosikaudet oli hänen täytynyt elää lakkaamattomassa pelossa, että milloin kiinni joutuisi. Täydellisesti turvattuna ei hän ollut saanut hetkeäkään olla. -- Mutta nyt ... nyt tuntui elämä niin keveälle ... hän oli rikoksensa sovittanut eikä siis tarvinnut pelätä ketään. -- Kenelläkään ei ollut oikeutta häntä ahdistella... Mikä huojennus! -- Mutta yksi kepponen vaan, yksi ainoa lukonmurto tahi taskuvarkaus ... ja silloinpa taasen ei olisi lepoa missään. -- -- Mutta miten olla, kuin eleä... Kuinka sitten voisin -- niin arveli hän -- kuinka sitten voisin ruveta elämään muiden ihmisten tavoin. Tehdä raskasta työtä päivät pääksekkäin ... ei! -- Sitä en voi! -- ja hän pyöräytti itseään toiselle kyljelle. Kovin tuntuivat vieläkin nivuset kipeiltä Perjantaillisesta niitosta... Ja sitten -- niin ja sitten ruveta aina elämään yhdessä kohden ... nousta aamulla kello viisi, painaa kohta sen perästä työhön, tulla määrälleen syömään ja sitten työhön ja sitten syömään ja sitten työhön ja sitten nukkumaan ja sitten työhön ja sitten nukkumaan ja taas työhön j.n.e. j.n.e. aina määrättömiin saakka aina vaan yhtä ja samaa. -- -- Huh kuinka se tuntui tukalalle ... ja elää sitten aina yhdessä kohden!... Pyöriä ja hääriä aina samalla kylän nurkalla, olla yksissä seuduin kaiket ikänsä... Miten tukehduttavaa! -- -- On sentähden toista olla vapaana; toista on liukua paikasta toiseen, nukkua milloin haluttaa, syödä kun nälkä tulee ja olla missä tahtoo, liukua mielensä mukaan paikasta toiseen... Kas sepä elämää on! -- ja hän innostui tuota ajatellessaan niin, että hän hetkeksi unhotti kaikki sen elämän vaivat ja kärsimiset, unhotti omantuntonsa varoittavan äänenki.

Hän hypähti jälleen seisomaan, mutta siitä säikähtyneenä pyrähti läheisestä rotkosta hanhiparvi liikkeesen. Vesikalvossa lentää pyräkeiden etsivät lintuset piilopaikkaa vastakkaisen rannan kortteikossa.

Vähitellen saapui Antti Vesikariin, mistä hän kappaleen aikaa etsittyään löysi tätinsä ja Rytkösen.

Räisäs-Eeva oli laittanut viinatehtaan tiheään tureikkoon, niin salaiseen paikkaan, että sitä olisi sieltä ollut mahdotoin äkkinäisen löytää. Sinne oli hän matalaan turvehökkeliin varustanut suuren kuparikattilan, läkkisen hatun, läkkipiiput, mäski-ammeet, rankkitynnyrit, viina ankkurit y.m. tarviskalut.

Paju- ja koivuvarvikko oli Eevan tehtaan ympärillä niin tiheä, että pujottelemalla täytyi Antin tunkeutua sen luokse.

Rytkönen venyi varvikossa pitkänään vedellen vankkoja savuja savupiipun känästä ja Eeva hääräili mäski-ammeen ympärillä.

Risahduksia varvikosta kuultuaan hypähti Rytkönen seisoalleen ja näytti varustautuvan vihollista vastaan ottamaan tahi -- tarpeen tullessa -- pakenemaan.

"Ei hätää!" sanoi Antti ja pujahti esille.

"Hos p--le!... Johan sinä olet turpunut aikamiehen näköiseksi!... Eihän sinua enää voikaan tunkea jokaisesta seinän varauksesta sisään. -- -- Muistatko sinä vielä tuota uintiasi piimäsaavissa?" huudahti Rytkönen.

Antin muoto kävi synkäksi. Rytkösen kysymykset johtivat jälleen hänen mieleensä entisiä kärsimyksiä. Hänen sydämensä alkoi sykkiä taasenki niin levottomasti. Hänen mieleensä johtui tuo onnellinen ja rattoisa elämä, jota Märkälän vanhukset elivät ja hän vastasi Rytkösen kysymykseen alakuloisesti:

"Muistipa tuota jos tahansa."

"Mitä!? -- Joko ne ovat saaneet sinut kerettiläisyyttä harjoittelemaan?" huudahti Rytkönen, "vain niin, no -- kyllä minä arvaan mitä he ovat sinulle sanoneet... He ovat sanoneet sinulle aivan tällä tavalla: jos et sinä heitä pois varastelemista ja rupea elämään ihmisten tavoin, niin ei sinulla kuuna kullan valkeaisna ole menestystä ja siunausta ja sinä kuolet Siperiassa ja kuoleman jälkeen panee Jumala sinut tuliseen järveen, -- vai mitä ... eivätkö he niin ole sinulle sanoneet?" --

Antti säpsähti kuullessaan mainittavan tulista järveä, hän muisti kuin unen näköä äitinsä kuolinvuoteellaan jostain semmoisesta puhuneen ja vastasi sen vuoksi Rytköselle katkerasti:

"Niin -- kyllä he ovat jotain semmoista puhuneet."

"Hahhahhah!" nauroi Rytkönen, "mutta eivätkö he ole samalla kertoneet, että kun Jumala loi ihmisen, niin asetti hän sen kaiken päälle, ei ole antanut yhdelle enempää kuin toisellekaan; kaikki rikkaudet mitä maassa oli, antoi hän yhteiseksi, ei yhdelle enempää kuin toisellekaan, kaikille saman verran, mutta rikkaat ovat nyt anastaneet itselleen kaikki ja vainoavat jokaista, joka ei siihen ole tyytyväinen."

Siihen suuntaan se Rytkönen asioita selitteli Antille, käskipä vielä Eevan tuoda viinaaki ja yhdessä he siinä ryyppäsivät, tutkivat jumalallisia tarkoituksia ja ryyppäsivät.

Antti parka, jonka herkkä mieli tulistui siinä silmän räpäyksessä, missä hän eli ja jonka sydän hehkui niistä vaikutuksista, minkä alaisina hän milloinkin oli, joko ne sitten olivat hyvät tai pahat, niin -- Anttiparka luuli todellakin kärsineensä vääryyttä, kuin ei ollut saanut rikkauksia yhtähyvin kuin esim. Kuppaset ynnä monet muut.

Kaikki paremmat tunteet väistyivät hänen sydämestään; viha ja katkeruus koko ihmiskuntaa kohtaan täytti hänen sydämensä.

Mutta samalla johtui hänen mieleensä Amerikan kultamaa. Niin sinne! -- sinne oli hänen päästävä ja Rytkösen ja Eevan, siellä ei ole mitään eroa rikkaan eikä köyhän, ylhäisen eikä alhaisen välillä, mutta mistä saada niin paljo rahoja.

Rytkönen tiesi niitä Kuppasen nurkkakamarin piirongin loodassa olevan 2,000 markkaa.

Antti tunsi tarkoin paikan, tiesipä kertoa, ettei Kuppasella ollut yhtään miestäkään kotona, ne olivat kaikki yökunnissa kuokkamaata polttamassa.

Pantiin kumminkin varulta Räisäs-Eeva kylään katsomaan, että olisivatko Kuppasen miehet kodissa.

Seuraavana iltana toi Eeva kylästä sanan, että Kuppasen miehet olivat yökunnissa kuokkamaalla. Hetki oli siis otollinen. Ryhdyttiin kiireisiin valmistuspuuhiin. Vähää jälkeen puolen yön olivat rahat käsiin saatavat. -- -- --

* * * * *

Eräässä niitty-ladossa lueskeli Antti rahojansa seuraavana päivänä. Hän aikoi ne sinne piiloittaa huomiseen asti, jolloin hän lähtisi tätinsä ja Rytkösen kanssa ensinki Ruotsin puolelle ja sieltä sitten Amerikaan. Hän luki yhä uudelleen kallista aarrettansa, jonka hän juuri oli Rytkösen kanssa jakanut, ja hänen silmänsä ne säihkyivät voiton riemusta siinä ladon laattialla selin oveen istuessansa.

"Seis mies!" kuului käskevä ääni ladon ovelta, "jos askeleen liikut, niin lasken sinut lävitse", jatkoi hän.

Antti loi ehdottomasti silmänsä ovea kohden ja näki jahtivoudin seisovan ovella ojennettu revolveri häntä kohden.

Antti vilkasi nyt ympärilleen, hänen silmissään oli raivoavan pedon silmien säihky ja käsi se haparoi vyötäisillä olevaa puukkoa.

Samalla laukesi jahtivoudin revolveri ja luoti lensi vastakkaiseen seinään, mutta sitä Antti tuskin kuulikaan. Vihasta vimmattuna paiskasi hän puukkonsa ovea kohden, mutta jahtivouti sai väistäneeksi iskun, ja puukko lensi läheiseen pensaaseen. Samalla syöksyi Antti itsekin ovelle ja paiskasi voimakkaalla iskulla jahtivoudin kappaleen matkan päähän seljälleen, mutta samalla sai hän päähänsä useita iskuja puukangista. Miehiä oli näet varalla kahden puolen ladon ovea. Antti horjahti pitkäkseen ja samalla heittäysi puolikymmentä miestä hänen päälleen. Antilla ei ollut muuta neuvoa kuin antautuminen.

"Vai täällä niitä Kuppasen rahoja räknätään", sanoi jahtivouti pilkallisesti.

Koska vanhastaan oli tunnettua, ettei Antin käsissä raudat pysyneet, kiersivät miehet vielä köyden hänen vyötäistensä ympäri, jonka yhdestä päästä piti kiini yksi mies, toisesta toinen ja jahtivouti itse talutti häntä käsiraudoista. Näin veivät miehet riemuiten saaliinsa kylään, johon vielä samana päivänä Rytkönenki tuotiin sidottuna.

IV.

Luonto Pohjanmaan rannikolla ei suurin vaihtelevaisuutta tarjoa. Kumminkin tekee siitä jyrkän poikkeuksen Oulujoen suu. Tamppisaaret -- nykyiset huvisaaret -- ovat nykyjään kautta maan tunnetut kauneudestaan. Juhlallinen on se vaikutus, minkä Merikosken pauhina ja sen puromaisten haaranteiden lirinä tekee mieleen. Yhdellä noista monista saarista, joita nuo puromaiset Merikosken haaranteet muodostavat, oli pienoinen valmistumaisillaan oleva, kuusikulmainen laudoista tehty huvihuone. -- Kuvernöörille sanottiin siitä "lysthuusia" laitettavan, vaikka tosin on siinä jo vuosia harjoitettu julkista kapakkaliikettä.

Kaksi vankia, Rytkönen ja Räisäspoika, näpläilivät sen katolla. Viimeistä harjalautaa sovittelivat he paikalleen. Eräs kasakka loikoili sinellinsä päällä kentällä pitkänään, muutaman sylen päässä rakennukselta ja muudan vahtimies istui rakennuksen portailla, silmäillen väliin katolla olijoita, väliin kappaleen matkan päässä maata kaivavaa vankijoukkoa. Heidän luonaan oli muutamia muita vanginvahtia ja joukko kasakoita.

Kummallista kyllä, ei tuo harjalauta ottanut sopiakseen. Vangit kääntelivät ja vääntelivät sitä jos mihin suuntaan, pyyhkien silloin tällöin hikistä otsaansa räykeässä päiväpaisteessa ja silmäillen usein levottomasti Laskunientä kohden ikäänkuin jotain odotellen.

"Lupasiko hän todella tulla kaikissa tapauksissa tänne?" kysyi vihdoin Räisäspoika matalalla äänellä Rytköseltä.

"Lupasi -- hän lupasi tulla tänne vaikka ei venettä olisi voinut Laskuniemelle hankkiakaan."

"Mutta kuinka saa hän meille sen ilmoittaneeksi?"

"Jos vene on Laskuniemellä valmiina, tarjoaa hän meille tupakkia suuhun, muussa tapauksessa ei hän sitä tee. -- -- Mutta tuolla hän jo tuleekin", sanoi Rytkönen ja taittaa ripsautti samalla harjalaudan poikki.

"Oijoi mikä tuli!" huusi hän alaalla istuvalle vahtimiehelle ja näytti hänelle katkennutta lautaa.

"Mutta sepä vasta hullua on!" arveli vahtimies, "ja nyt meillä ei ole täällä sopivaa lautaa sen sijalle."

"Täytyy mennä kai sahalta noutamaan", arveli Rytkönen.

"Niin kai", sanoi vahtimies ja huusi lähellä olevan tulkkipojan, jonka käski selittää kentällä loikoilevalle kasakalle, että hänen tulisi jäädä tähän tavaroita vahtaamaan, kunnes hän vankien kanssa palaisi sahalta.

Kasakka myrähti jotain vastaukseksi ja käänsi toista kylkeä.

Rytkönen ja Räisäspoika haalasivat itsensä katolta alas. Samalla saapui paikalle Källi-Aapelikin, nosti vahtimiehelle lakkia ja tarjosi vangeille tupakkaa suuhun.

Verkalleen alkoivat miehet solua sahaa kohden. Kappaleen matkaa käveltyään veti Rytkönen vedellä täytetyn pullon povestaan, puisti sitä ja kuiskasi vahtimiehelle: "eikö oteta ryyppy?"

"Mennään tuonne pensaan suojaan", sanoi vahtimies, joka näytti ihastuvan pullon nähtyään.

Niin vetäysivät miehet vähän syrjään. Rytkönen otti pullon, asetti sen suun huulilleen, keikautti niskojaan ja ryyppäsi. Sen tehtyään veti hän huulensa irviin, ähkäsi ja ojensi pullon vahtimiehelle.

Mutta kun vahtimies ällisti päätään ryypätäkseen, tuivasi Rytkönen häntä nyrkillä rintaan; jotta hän keiskahti seljälleen. Kaatuessaan sattuivat hartiansa takana olevaan kantoon, jotta hän meni henkisalpauksiin, eikä siis voinut kohta apua huutaa.

Rytkönen painoi kätensä vahtimiehen suuta vasten ja piti häntä niin kauan kiini kuin Räisäspoika muutti ristirautuset vankivaatteet nurin saadakseen pellavakankaisen vuorin päälle ja siten tehdäkseen ne vähemmin huomattaviksi. Sitten piti Räisäspoika vuoronsa vahtimiestä kiinni, kunnes Rytkönenki oli vaatteensa kääntänyt. Sen tehtyä töytäsivät vangit Laskunientä kohden.

"Kaksi vankia pääsi irti ja juoksi Laskuniemelle!" raikui kohta huuto, joka kuului ympäri Hupisaarta.

Joukko kasakoita alkoi juosta Laskunientä kohden ja muudan mies seurasi aivan karkureiden kintereillä. Hän tarttui Rytköstä kyynäspäähän juuri kuin tämä oli venettä vesille työntämässä. Mutta Rytkönen sivalsi takakäteen miestä rintaan sillä seurauksella, että hän lensi kappaleen matkan päähän pitkäkseen ja pian olivat molemmat miehet venheessä.

Räisäspoika istui soutamaan, Rytkönen piti perää ja niin he alkoivat painua joen pohjoista rantaa kohden. Pian saapuivat kasakatkin paikalle ja huomattuaan, ettei muuta venhettä saapuvilla ollut, huusivat he jotain karkureille, mutta kosken kuohu hämmensi sanat ja kun karkurit pyrkivät voimiensa takaa eteenpäin, niin alkoivat kasakat kerkeämiseen heitä ampua.

Mutta vakavampana ja juhlallisempana kuin kentiesi koskaan ennen, istui Rytkönen kuulasateesta huolimatta -- venheen perässä ja ohjasi venhettä halki kuohujen. Mutta Räisäspojan silmissä oli raivoisa säihky, hänen verensä kuohui kuin kiehuva kattila ja sydämessänsä raivosi semmoinen vihan liekki, että hän olisi tahtonut silmänräpäyksessä kappaleiksi murtaa jokaisen kasakan tuolta rannalta. Hänen kätensä puristuivat airoihin niin lujasti, kuin olisi hän tahtonut niiden antaa tuta vihansa julmuutta ja hän souti sillä vauhdilla, ettei kauvan matkalla viivytty, vaikka jokainen silmän räpäys näytti olevan viimeinen.

Pian saapui paikalle itse kuvernöörikin, kielsi kasakat ampumasta ja määräsi heidät ottamaan hevoiset ja uittamaan Nokkalan kohdasta yli sekä siten karkureita takaa ajamaan. (Silloin ei Oulujoen yli vielä siltoja ollut).

Mutta pakolaiset kokivat kiiruhtaa sydänmaitse pohjoista kohden ja näin alkoi Räisäspoika taasenkin yhden noista monivaiheisista seikkailuretkistään.

Kasakat etsivät läheiset seudut tarkoin ja yhteen aikaan kuulivat pakolaisemme heidän molittamistaan aivan läheltä. Räisäspoika oli jo kokonaan vihansa unhoittanut. Rauhatoinna sykähteli hänen sydämensä nykyistä kohtaloansa ajatellessaan. He pakenivat niin joutuin kuin jalkaraudat sen suinki sallivat, joten eivät kasakat saaneet mitään vihiä heidän jäljistään, he kun olivat sitoneet jalkarautansa niin, etteivät ne mitään ääntä antaneet, jonka vuoksi kasakat pian kyllääntyivät heitä etsimään ja palasivat niine hyvineen jälleen kaupunkiin.

Hiljalleen saapuivat he Ala-Kiimingin takaloille, missä takoivat kivien ja kankien avulla jalkaraudat jaloistaan ja heittivät ne muutamalle karjanpolulle, mistä ne sitten löydettiinki ja toimitettiin linnaan.

Yön tuloa odotellen makailivat he metsässä ja uivat yöllä Kiimigin joen poikki, tunkeusivat erään torpan puotiin, mistä saivat ruokaa syödäkseen ja vähän evääkseenki. Sieltä he kulkivat poikki maisin Jakkukylään Iihin, jonka takaloilla nukkuivat taasen päivän.

Yön tultua tunkeusivat he erään torpan puotiin, mutta se oli melkeen tyhjä. Ainoastaan pari leipää ja muutamia silahkoita, siinä koko talon ruoka varasto. Nälkäänsä söivät karkurit niistäkin osan.

Mutta puodista ulos tultuaan huomasivat he lähellä vankan talon. He tunkeusivat sen aittaan, jossa oli katto täynnä täysinäisiä leipätankoja. He ottivat sieltä mitä evääkseen tarvitsivat ja Rytkönen yritti lähteä aitasta.

"Seis!" sanoi Räisäspoika ja laski kaksi pitkää leipitankoa katosta, ottipa vielä kokonaisen sianraajanki ja asetti sen leipitankojen päälle.

"Mitäs nyt?" kysyi Rytkönen.

"Arvelen, että tuolla torpassaki tarvitaan ruokaa ja täällä sitä näkyy olevan liiaksi", arveli Antti.

Rytkönen veti suunsa hymyyn, tarttui tankojen päistä kiinni ja niin he kantoivat leivät ja sianraajan torpan puotiin sekä lukitsivat sen oven.

"Mutta tämähän on hiton lystiä kylää", arveli Rytkönen, "täällä annetaan varkaan poikain toimia päänsä mukaan, vaikka hävytöintähän tuo olisikin, jos miehet näin jaloissa rakkauden töissä tulisivat häirityiksi; -- minä luulen, että täältä saisimme itsellemme vähän sopivammat vaatteetki, nämät vankien vaatteet saattavat tulla meille ajanpitkään kovin vaarallisiksi."

Ja niin he murtautuivat vielä mainitun talon vaatepuotiinki, valitsivat sieltä itselleen sopivat vaatteet ja alkoivat painua Iin jokivartta alas.

Vankien vaatteet heittivät he Pohjois-Iinkylään päästyään, maantielle ja alkoivat painua maantietä pitkin Kemiin.

Siellä he saivat tehdä pari suurempaa rahavarkautta ja olivat aikeessa mennä veneellä Ruotsin puolelle. Mutta pimeälle ja kolkolle tuntui Antista tulevaisuus tuollakin vieraassa maassa.

Hän ehdotteli sen vuoksi Rytköselle, että palattaisiin Oulun eteläpuolelle, missä he tarkoin tunsivat ihmisten rahasäiliöt ja vasta syyspuoleen, kun oli saatu runsaammin rahoja, livahdettaisiin rajan ylitse ja paettaisiin sitten Amerikaan. Rytkösellä ei tätä ehdoitusta vastaan ollut mitään.

* * * * *

Ristiin rastiin kuleksivat karkurimme koko kesän aina Oulusta Kyröjokeen saakka varastellen kaikkialla. Usein ajettiin heitä takaa kuin raatelevia metsänpetoja, mutta aina he osasivat välttää kiinni joutumasta. He tulivat niin mainioiksi, että kaikkialla puhuttiin heistä ja ihmiset eivät tavaroineen olleet heiltä missään turvatut. Suuri palkinto luvattiin heidän kiinni saamisestaan.

Vihdoin tuli heidän asemansa niin tukalaksi, että he taaskin päättivät paeta Ruotsin puolelle ja tulivat siinä tarkoituksessa Raahen seuduille.

Siellä saivat he tietää erään kauppamiehen puodissa olevan rahoja noin 800 markan seutuihin. Ne päättivät he vielä vipata itselleen, varastivat hevoisen varalla ja murtautuivat sydän yöllä puotiin.

Saaliin himosta säihkyvin silmin avasi Räisäspoika rahaloodan, mutta tuivasi sen synkeästi kiroten jälleen kiinni. Siellä oli vaan muutamia lanttia. Sen sijaan kantoivat he parhaita vaatetavaroita kärryihinsä, ajoivat samana yönä vielä Lumijoelle, varastivat sieltä venheen ja soutivat Ulkopuolen rannalle saakka, mistä ei enään ollut pitkälti Vesikariin Räisäs-Eevan tehtaalle.

Eräältä sotamieheltä saivat he tietää, että herrat olivat muudanta viikkoa ennen hävittäneet Eevan tehtaan.

Kylmä oli syksyinen ilma ja vettä sateli kaiken päivää. Kova vilu ja nälkä ahdisteli karkureita, jonka vuoksi he lähettivät sotamiehen kylään ruokaa ja viinaa etsimään, sillä sotamiehellä jonka torppa oli lähellä, ei semmoista ollut, hän kun tavallisesti joi kaikki saaliinsa. Sotamies ohjasi karkurit lähellä olevaan heinälatoon, sillä hänen torpassaan oli muka vaarallisempi olla ja lähti kylään.

"Ethän sinä vaan petä meitä", sanoi Rytkönen sotamiehelle ennen hänen lähtöänsä.

"En silmäänkään."

"Eläkä vaan rupea siellä ryyppytuumiin, -- päihtyneen kieli on kerkeä."

"En silmäänkään", vakuutti sotamies ja meni; mutta ystävämme hautausivat heinälatoon nukkumaan.

Kauan viipyi sotamies kylässä ja kun vihdoinki tuli, oli hän jokseenki hutikassa; mutta ruokaa hänellä ei ollut muuta kuin vähä pottuvoita kiulussa, voita ja muutamia leipiä ja kaloja.

"Missä sinä, hyvä mies, nyt koko päivän viivyit ja tuon verran vaan meille ruokaa sait? -- Entäs viinaa?" kyseli Rytkönen.

"On sitä täällä ja pian saadaan lisää ruokaaki", mokelsi sotamies, "minä menen uudelleen."

"Voipikohan sinuun luottaa?" arveli Rytkönen.

"Voipi silmäänki!" vakuutti sotamies ja meni.

Miehet hautausivat syötyään uudelleen nukkumaan.

Uni ummisti jälleen heidän silmänsä, mutta sekavat ja epämääräiset unelmat todistivat, ettei uni ollut rauhallinen.

Antti oli soutelevinaan Pohjanlahden laineita Ruotsin puolta kohden. Hän oli juuri heittänyt syntymämaansa rannikot, kun hän huomasi rannalla kummallisen, epäselvän haamun. Hänen aironsa jäivät valtoihinsa ja hän koetti selittää tuota haamua... Hän tarttui uudelleen airoihinsa ja aikoi kääntää venheen takaisin rantaan. Mutta ankara tuulispää paiskasi samalla lakkipää laineen hänen venheesensä, ankara rankkasade lankesi maahan, hänen venheensä rupesi vajoamaan ja hän heräsi.

"Kummallista unta", ajatteli Antti, "kerran ennen olen nähnyt melkein samallaista unta... Mutta se ei merkitse hyvää... Kiinnihän silloinkin jouduin."

Hän koetti nukkua uudelleen, mutta uni ei hänelle enää lystännyt. Hän käänteli toista ja toista kylkeä paremmin unta saadaksensa, mutta ajatukset ne vaan työskentelivät. Yksi asia johti mieleen toisen, mutta aina uudelleen palautti hänen mieleensä Amerikaan lähdön ja sen kanssa yhteydessä olevat seikat.