Part 3

Onneksi olivat karkurit nähneet tarpeeksi; he nimittäin olivat huomanneet, ettei kiinni-ottajilla ollut ampuma-aseita, jonka vuoksi he liikkuivat vapaammin. Räisäspoika oli sattunut kiukaan puolelle ovea ja sinne töytäsi nyt Rytkönenki; koppoi kiven kiukaasta ja vippasi ulos.

Kiinni-ottajat hosuivat sillä välin kangeilla ristiin oven edessä, etteivät karkurit ulos pääsisi; mutta sisään eivät hekään uskaltaneet yrittää.

Pian lensi Rytkösen viskaama kiuaskivi uudelleen saunaan. Karkurit alkoivat viskata kiukaasta kiviä ulos, minkä kerkesivät, ja kiinni-ottajat paiskoivat kerkiämiseen niitä takaisin saunaan; mutta molempia suojelivat saunan oven pielet niin, ettei kivittämisestä kummallekaan puolueelle mitään hyötyä ollut.

Vihdoin hyppäsi Rytkönen kynnykselle, ampui kutilla lähimmän miehen kumoon ja töytäsi ulos. Räisäspoika seurasi hänen jäljessänsä.

Kiini-ottajat hölmistyivät hetkeksi, jotta karkurit pääsivät muutaman askeleen päähän. Silloin viskasi yksi mies karkureita kivellä, joka sattui Rytkösen käteen ja katkaisi pyssynperää vasten häneltä pikku sormen aivan eri poikki. Mutta sitä ei hän nyt tuntenut, hän pakeni vaan pitkin niittyä, minkä ehti. Mutta yksi takaa-ajajista yritti saavuttaa hänet, jonka vuoksi Rytkösen täytyi ampumalla eroittaa hänet itsestään.

Räisäspoika, joka oli mainio juoksija, pakeni sitä vastaan läheistä metsää kohden, johon pari takaa ajajaa seurasi häntä.

"Ottakaapa kiini!" huusi hän metsän laitaan päästyään ja huomattuaan miten kauas takaa ajajat olivat hänestä jo jääneet. -- Sitten hän pakeni metsään, johon eivät ajajat häntä enään seuranneet.

Räisäspoika painui yksin sydänmaitse kirkon kylää kohden. -- Sillä välin olivat kruununvoudin keräämät miehet jo ehtineet pienissä joukoissa hajaantua kaikkialle. Mutta siitä ei kumminkaan Räisäspojalla tietoa vielä ollut.

Kun hän läheni kirkon kylää, huomasi hän yht'äkkiä aseellisia miehiä lähenevän häntä kaikilta puolin metsässä. Onneksi ei näilläkään ampuma-aseita ollut.

"Seis!" huusi yksi mies Antille.

Antti vilkasi ympärilleen, huomasi lähellä suuren lehmikarjan. Hän tempasi pitkän rangan, juoksi karjaan ja alkoi sillä pieksää lehmiä minkä jaksoi. Lehmät laukkasivat häntä pystyssä kuin hullut ja Antti juoksi aivan niiden kintereillä.

Kiini-ottajat eivät voineet vastustaa tuota outoa rynnäkköä, vaan väistyivät lehmikarjan edestä ja niin oli Antti taasen hetkeksi pelastunut.

Hän käveli sen jälkeen Haapakoskelle, johon vouti oli myös laittanut kahdeksan miestä vahtiin. Räisänen käveli jokivartta, mutta eräs myllyssä oleva mies huomasi hänet.

"Mistäs tämä mies on?" huusi mies Räisäselle.

"Tuolta olen Lammin suulta."

"Kuka sinä sieltä olet?"

"Minähän olen se Lamminsuun kuohari."

"Ethän sinä se ole -- minähän tunnen sen."

"Se minä olen."

"Valehtelet! -- Taidatpa olla niitä karkureita. -- -- Miehet hoi!" huusi hän pihaan, "täällä taitaa olla yksi niitä karkulaisia."

Portilla seisoi kaksi miestä, jotka antoivat heti tiedon muille kiini-ottajille ja alkoivat puhutella Anttia.

"Kuulehan!" sanoivat he, "eläpä mene, -- meillä on asiaa."

"Mitähän asiaa teillä sitten olisi?"

"No, -- jos oikea mies olet, niin mitä sinä pelkäät? -- -- Mutta taidatpa olla niitä karkureita, koska..."

"Niinpä olenki -- mutta ottakaapa kiini", sanoi Antti, hypähti kerran ja nakkasi aika juoksun.

Toiset miehistä töytäsivät rantaan, ottivat venheen ja alkoivat soutaa alas virtaa; toiset taasen lähtivät Antin kanssa perä vilkkaan ja juoksivat jonkun pari neljännestä.

Mutta vastaan tuli suuri Rytkynoja, jonka ylitse oli viisisylinen hirsi portaana. Antti juoksi sen ylitse ja sieppasi hirren pois, joten takaa-ajo hidastui.

Antti huomasi ojan suulla jokirannassa venheen, juoksi sen luo, hyppäsi veneesen ja alkoi soutaa joen toiselle rannalle. Mutta tuossa vähän matkan päässä oli takaa ajajainki venhe, jossa souti neljä miestä ja viides piti perää.

Antti ehti kumminki rantaan ennen kuin takaa ajajat ja kiiruhti metsään.

Takaa ajajat lähtivät nyt veresvoimasta ajamaan Anttia, vieläpä ampuivatkin hänen jälkeensä muutamia kertoja.

Antti parka, joka oli jo peräti lääpästynyt, jaksoi enään vaan suurella vaivalla juosta. Ainoastaan maine hänen tavattomasta nopeudestaan pelasti hänet tällä kertaa, sillä takaa ajajat pitivät turhana yrittääkään häntä juoksemalla kiini saada eivätkä siis häntä pitkältä ajaneet metsässä, vaan palasivat takaisin.

Kun Räisäspoika huomasi, ettei häntä enään ajettu, laskeusi hän väsyneenä vatsalleen puun juurelle. Hänen sydämensä läpätti ikäänkuin haavan lehti ja koko ruumiinsa värisi kuin kahila virrassa liikanaisesta lääpästymisestä. Tuskallisesti oikoi hän jäseniänsä ja verivirta alkoi kuohua hänen suustansa. Hetken päästä vaipui hän virkistävään uneen.

Herättyänsä tunsi hän erinomaisen raukeuden jäsenissään. Sydämensä tuntui niin raskaalle. Kaualle aikaa ei hän ollut tuntenut sellaista sisällistä levottomuutta, mikä häntä nyt vaivasi. Hänen mieleensä johtuivat äskeiset tapaukset ja siitä pykälä pykälältä muistui hänelle koko mennyt elämänsä aina Suutari-Elkon rosvojutuista pastorin sydämellisiin varoituksiin saakka.

Hän nousi verkalleen seisomaan ja alkoi kävellä hiljalleen niitä seutuja kohden, missä tiesi Rytkösen tapaavansa.

Mutta omatuntonsa muistutti häntä yhä elävämmin pastorin varoituksista. Hän seisahtui miettimään. Oli kuin joku näkymätöin henki olisi häntä pidättänyt Rytköseen enään yhtymästä.

Selvästi huomasi hän myöskin sen vaaran missä hän näillä tienoin joka hetki oli. Hän otti rahakukkaron taskustaan ja laski tarkkaan rahansa.

Hän huomasi voivansa varastamisella kokoontuneilla rahoillaan ostaa muutamiksi viikoiksi jonkun rehellisenä pidetyn ihmisen suojelusta, kunnes häntä heitettäisiin etsimästä. -- Sitten -- niin arveli hän -- pääsisi hän kenenkään huomaamatta pujahtamaan rajan ylitse Ruotsin puolelle ja alkaa elää muiden ihmisten tavoin. --

Niin se tuumi tuo Antti parka; mutta jo pari kuukautta myöhemmin yltyi hän Oulun markkinoilla uudelleen varastelemaan, vaikka -- se täytyy myöntää -- hän tänä koko pitkänä aikana ei ollut penninkään vääryyttä tehnyt, ei antautunut Rytkösen eikä muiden rosvojen seuraan.

Mutta markkinoille tultuansa ei hän millään hinnalla voinut vastustaa himoansa kuin niin monta hyvää tilaisuutta ilmestyi ihmisten taskujen tyhjentämiseen.

Mutta pian sai poliisikin hajua Räisäspojan markkinoille saapumisesta.

Eräs Limingan mies, joka tunsi Antin, rupesi poliisin kanssa etsimään häntä.

Pian tapasivatkin he Antin kauppatorilla, mutta Liminkalainen ei ollut kyllin harjaantunut salapoliisin toimessa. Liian varomattomasti alkoi hän pyöriä Räisäspojan kintereillä, jotta tämä huomasi kohta mikä Liminkalaisella oli mielessä.

Ylpeästi keikautti Antti hänelle niskojaan, hypähti kerran, sanoi pilkallisesti: "otapa kiini!" ja nakkasi juoksuun.

"Ottakaa kiini! -- Ottakaa kiini!" huusi Liminkalainen ja alkoi juosta hänen perässään.

"Ottakaa kiinni! -- Ottakaa kiini!" huusi Räisäspoikakin ja juoksi minkä kerkesi.

Ihmiset hölmistyivät katselemaan, että missä se kiini otettava menee. Mutta tuolla kadun risteyksessä seisoi joukko Limingan miehiä, jotka tunsivat Antin, huomasivat petoksen, piirittivät hänet ja niin joutui hän satimeen.

Vuosikaudet pidettiin häntä sitten tutkintovankina Oulun linnassa, kunnes hänet tuomittiin -- paitsi muuta -- parin vuoden vankeuteen.

III.

Kukapa tietää, jos Räisäspojastakin vielä ihminen saataisiin. Niin -- eihän tuota tiedä. Koettaa sitä ainakin sopisi. Jos hän vaan tulisi johonkin kristillismieliseen perheesen, jossa häntä lakkaamatta silmällä pidettäisiin ja jossa hän muutoin itsekin viihtyisi, niin ei tietäisi mitenkä kävisi. Niin -- eihän tuota tietäisi.

Siihen suuntaan ne kirjoittivat muutamat vankeus-yhdistyksen jäsenet muutamille kristillismielisille ihmisille Limingassa ja kehoittivat heitä hankkimaan Antille turvapaikkaa jossakin kristillismielisessä perheessä, kun Antti oli vankeudessa rahtinsa kärsinyt.

Semmoinen löytyikin Limingassa pian, Märkälä oli noiden ihmisystäväin mielestä niinkuin sitä varten luotu. Siellä, jossa asui vaan kaksi Jumalata pelkäävää vanhusta, muori ja vaari, ruotulaispojan sekä parin kolmen palkollisen kanssa, siellähän Antti -- jos missään -- voisi parantua, jos vaan Märkälän vaari hänet tykönsä ottaisi. Niin -- ja ehkäpä se ottaisikin. Saattaisihan tuota ainakin kysyä.

Mutta kovin epäileväisesti se Märkälän vaari päätään puisti, kuin hänelle asiasta puhuttiin.

"Joka kerran äyriksi lyöty on, niin äyrinä se pysyy", arveli hän.

"Aika vanhaa sutta kirjalle opettaa", tuumi muori.

"Niin -- nuorenahan olisi vitsa väännettävä", säisti vielä vaari, "mutta", lisäsi hän, "eihän tuo nyt maata alemmas vie jos koettaakin, antaa vaan pojan tulla tänne", ja sillä oli asia päätetty.

Mutta kovin tuntui Räisäspojasta ikävälle ensi aluksi. Märkälässä oli elämä hänen mielestään niin kovin yksivakaista.

Pian rupesi hän kumminkin aina enemmän ja enemmän mieltymään noihin yksivakaisiin ja sydämellisiin vanhuksiin, jotka häntä kohtelivat ikäänkuin omaa lastaan. Varsinkin rakastui Antti muoriin, joka niin ystävällisesti piti huolen hänen pienimmistäkin tarpeistaan.

Märkälässä ei ollutkaan eroa palvelusväen, ruotulaisen ja talonväen välillä. Kaikki he söivät samalta pöydältä, makasivat yksissä huoneissa ja asuivat seon.

Ja kun Märkälän muori puhui Antille opettavaisia sanoja ja kuvaili hänelle miten hänkin voisi vielä elää onnellisena, jos vaan ryhtyisi rehelliseen työhön ja heittäisi pois tuon kurjan karkulais-elämän, niin Antti teki vilpittömiä päätöksiä ruveta elämään muorin neuvojen mukaan.

Mutta kun Suutari-Elkko tuli Märkälään niittysaappaiden tekoon, niin silloin se Antille taasen elämä alkoi.

Päivät pääksekkäin istui hän tuossa sivu-akkunan pielessä ja kuunteli Suutari-Elkon hupaisia tarinoita. Mutta erittäin liikuttivat Anttia suutarin kertomukset Amerikan kultamaasta.

Siellä Amerikassa -- niin kertoi Elkko -- siellä voi köyhä työmies, yhtähyvin kuin suuret herratkin, pistää rakin -- semmoisen liepeettömän takin kuin pappilan maisterillakin on -- päälleen ja pitää komeita puheita kansan kokouspaikoissa aivan niinkuin rovasti häissä tahi ristiäisissä. Kukaan ei siellä kysy mikä olet ennen ollut tahi mimmoisia ihmisiä ovat isäsi ja äitisi olleet, kaikki ovat siellä yhden arvoisia. Ja suuria rikkauksia ei siellä ole myöskään vaikea saada. Ihmisen pään kokoisia kultamöhkäleitä löytyy toisinaan maasta, kun sitä vaan vähäsen tonkia viitsii.

Näitä ja muita tämän laatuisia kertomuksia kuullessaan innostui Antti niin, että päätti paikalla lähteä sinne.

"Mutta sinne päästäksesi tarvitset paljon rahaa", arveli Märkälän muori.

"Rahaako?" arveli Antti, "onhan maailmassa paljon semmoista ja kyllä minä..."

"Niin mutta ainoastaan rehellisellä työllä ansaituilla rahoilla on siunausta", sanoi muori.

"Siunausta? -- Mitä se on?"

Muori selitti Antille miten parhaiten osasi, mikä siunaus on. Hän sanoi, että kun hekin vaarin kanssa menivät nuorina, Antin ikäisinä naimisiin, ei heillä kummallakaan ollut tavaraa enempi kuin taivaan linnuilla, mutta sitten rupesivat he oikeen ahkerasti työtä tekemään. He palvelivat ensinnä vieraita ja sitten, kun olivat vähäsen saaneet kokoon, ostivat he tämän pienen talon ja tässä he ovat sitten ahkeroineet, jotta heille nyt on Jumala siunannut kaikkea mitä he tarvitsevat.

Tämän kuultuaan vaipui Antti syviin mietteisiin. Olisikohan muorin sana totta, niin hän tuumi. Mutta miksikä sitten niin moni ihminen elää ja kuolee köyhänä?... Mutta olenhan toki minäkin saanut jo eläissäni paljon rahaa, vaan se kaikki on mennyt kuin Mönkkösen piimä pitkin Kuittilan kujaa. Ei siitä ole mitään hyvää ollut... Ei... Mutta mitähän jos koettaisi ruveta työtä tekemään... Mutta kukapa se minua työhön ottaisi ja päälliseksi vielä palkan maksaisi?... Ehkäpä sentään vaari... Saisihan tuolta kysyä.

Kun Märkälän vaari sanoi ylihuomenna eli ensi Perjantaina lähdettävän niitylle ja kyseli Suutari-Elkolta mistä hän sopivan niittyjätkän saisi, sanoi Antti:

"Ottakaa minut."

"Sinut! Lapsi rukka, sinä et ole eläissäsi kunnollista päivätyötä tehnyt. Ei ole helppoa oppia kovaan työhön. Siihen tarvitaan enemmän kestävyyttä kuin arvaatkaan."

"Minä niin mielelläni koettaisin opetella työhön", sanoi Antti kiihkeästi.

"No paljonko sinulle pitäisi palkkaa maksaa?"

"Mitä te maksaisitte?"

"Se nyt on vaikea sanoa, jos et sinä opi niittämään."

"Minäkö? -- Opimpahan vankeudessakin niin hyväksi 'timperiksi' että kaikki tarkimmat työt annettiin minulle... Paljonko maksatte, jos piisaan tuolle teidän renki Jussille niittämässä?"

"No viisitoista markkaa, vaan jos et piisaa, niin sitten vähempi."

"Minä näytän että piisaan", sanoi Räisäspoika ja hieroi malttamattomasti käsiänsä. Hän olisi mielellään aivan paikalla lähtenyt kilpasille. Hän laittoi vikatteet, haravat ja muut värkit valmiiksi, mutta aika kului niin hitaasti. Hän odotti kärsimättömästi kuin lapsi perjantaiaamua, jolloin pääsisi Jussin kanssa kilpasille.

Suutari-Elkolta oli hän saanut tietää, että matkarahoja Amerikaan tarvittaisiin noin 400 markkaa. Hän laski useita kertoja miten kauvan pitäisi tienata, ennen kuin sinne pääsisi.

Viimein tuli perjantaiaamu ja ensimäisenä seisoi Antti heinikon rinnassa.

Työ se ei oikein tahtonut käydä aluksi. Milloin hän löi liian ylös, milloin alas, eikä vikatekaan oikein ottanut teroaksensa. Vaarin täytyi sitä silloin tällöin terottaa.

Kaiken päivää hän kumminkin hakkasi, että hiki jokaisesta karvan nenästä vieri.

Mutta illalla oli hän niin väsynyt, ettei ruokakaan lystännyt ja seuraavana päivänä olivat sivut niin kipeät, ettei sijaltaan liikkumaan päässyt.

Hän makasi koko lauvantaipäivän eikä paljon liikkunut vielä pyhänäkään.

Yksinään sai hän maata pirtissä kaiken päivää, kun Suutari-Elkkokin oli jo talosta lähtenyt eikä muorillakaan ollut paljon aikaa pirtissä olla.

Siinä hänellä oli tilaa miettiä kaikenlaista. Mutta erittäin pyöri hänen mielessään kysymys miten hän Amerikaan pääsisi.

Vaarin taskukello se kävellä raksutti tuolla seinällä. Se hänen kynsiään enin syyhytti. Olisi niin mukavaa olla sen omistajana.

Oli tuolla peränurkassa pieni nurkka-kaappikin, jonka vaari piti aina lukossa. Olisi niin soma tutkia senkin sisusta. Ehkäpä sielläkin olisi jotain, jonka omistajana olisi hupainen olla.

Mutta yksi asia se kumminkin hänen uteliaisuuttaan enimmän ärsytti. Sitä hän koko lauantaipäivän aina tavan takaa mietti ja pyhänä ei se hetkeksikään hänen mielestään lähtenyt.

Hän oli muorin nähnyt käyvän usein tuolla aitassa, hiipinyt sentähden eräänä päivänä aitan ovelle ja nähnyt muorin pyllöttävän avatulla arkulla, jonka hän oli hätäisesti -- niin ainaki oli Antista näyttänyt -- lupsauttanut lukkoon, kun oli Antin huomannut.

Mitä mahtoikaan olla tuolla arkussa. Sitä se Antti vaan mietti ja taasen uudelleen mietti. Ehkäpä rahaa. -- -- Mutta mitähän jos... Mutta ei sitä sentähden viitsi noin kunnon ihmiseltä. Mutta voisihan sentään katsoa, että mitä siellä on, -- eihän tuo silmä osaa ottaisi. -- Niin -- ja voisihan ne rahat sieltä ottaaki ja antaa sitten pois; -- eihän nuo siinä pilaantuisi. Mutta olisihan sentään niin lystikästä jos ... ja sitten olisi niin soma nähdä seuraavana päivänä, kun muori taasen arkulleen menisi ja tapaisi sen tyhjennettynä, rupeaisi hätäilemään ja voivottelemaan ja itkemään, että mikä sinne on tohtinut murtautua. -- Niin -- Niin ... olisihan se sitte niin lystiä lohduttaa muoria ja sanoa, ettei nyt sentään kovin murehtia, ehkä ne löytyvät rahatkin; ja kun muori ei sitä uskoisi, niin antaa sitten rahat muorille ja sanoa, että täällähän ne ovat.

Niin se Antti tuumi ja innoissaan oli hän jo kävellyt tuonne aitan edustalle; -- mutta ei sentään vielä, eihän ne makaakaan vielä tuolla sisällä. Mutta nyt minun pitää pistäytyä tuonne tupaan, siellähän se aitan avainki periseinällä naulassa riippua helttasee.

Näin arvellen katosi Räisäspoika hetkeksi aitan edustalta, vaan pian hän ilmaantui siihen uudelleen ja näkyi pistävän tuonne aitan alle jotain.

Mutta tuolla lähenee taloa Kuppasen Aappo ja joukko muuta kylän nuorisoa.

Antti istahtaa tuohon kivelle vuottelemaan.

Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva kuusi; Hyvästi nyt vanha kulta, mulla on jo uusi.

Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva mänty; Ja mikäs se on sen lämpymempi, kuin oman kullan sänky.

Raita se kasvaa rannalla ja vaan ei kasva paju; Selvänä poika siivo on, vaan juovuksiss' on raju.

Niin ne pojat laulelivat aitan edustalle saapuessaan, vaan Antin siinä huomattuaan, seisahtivat he ohikulkevan puron reunalle.

"Mutta sanopa, Antti, miten sinä taskuvarkaudessa aina onnistut", kysyi Heiskasen Iikka Räisäspojalta.

Antti yritti päästämään synkeän kirouksen, mutta samalla pisti hänen silmäänsä Iikan pullollaan oleva housun tasku. "Olisipa soma katsoa mitä tuolla on", arveli hän ja päätti ruveta sen vuoksi pettelemään.

"Se nyt on vähänen konsti", sanoi Antti, "ja jos tahdot vähän viipyä tässä, niin tyhjennän sinulta viiden minutin kuluessa tuon taskun, joka noin pullottaa."

"Se on valetta ja vihapuhetta; -- mutta koitahan", arveli Iikka.

"Se nyt on helposti tehty, mutta vaikeampi on oppia karkulaisen tavoin juomaan metsässä, missä harvoin on astiaa matkassa", arveli Antti.

"Siinä nyt ei mahda olla suurta konstia", sanoi Iikka.

"On siinä sentään", väitti Antti.

"No miten se sitten tapahtuu?" tiedusti Iikka uteliaampana.

"Kas näin!" sanoi Antti, seisahti puron reunalle, pani kädet niskan taakse ja kumartui niin seisapisteestä purosta juomaan.

"Ka pirua, kuinka on notkea!" arvelivat pojat ja kumma se oli tytöistäki.

"Mutta koetapa sinäkin Iikka, ethän siinä sanonut suurta konstia olevan", sanoi Antti.

"Kyllä minä en suju!" sanoi Iikka.

"En minäkään ensin sujunut, vaan kun Rytkönen minua vaan kerran ohjasi, niin hetipä opin, kas näin vaan", ja hän kumartui taasenki.

"Mutta minäkipä koetan!" huusi joku joukosta. -- "Ja minä!" -- "Ja minä!" kuului joukosta ja oikein miehissä ryhtyivät pojat koettamaan, mutta ei yksikään saanut heistä suutaan edes lähellekään vesi kalvoa; mutta Antille siinä vaan ei työtäkään ollut.

"Eläpäs huoli Heiskasen Iikka, sinä melkeen osaat, sujutahan itseäsi vaan tuolla tapaa", sanoi Antti, tarttui Iikkaa vyötäisistä kiinni ja väänti häntä alaspäin. -- "Kas niin! -- Koeta, koeta!" kehoitti hän ja Iikka se parastaan koetti, mutta turhaan, suu vaan ei ottanut vettä tavatakseen. -- Mutta Antin käsi se oli sillä välin pistäytynyt Iikan taskuun ja kaapannut sieltä jotain.

"Oletteko ollut tässä vielä yli viiden minuutin?" kysyi Antti pojilta.

"Emme suinkaan", arvelivat pojat epäillen.

"Mutta missä on tupakki kukkarosi, Iikka?" kysyi Antti.

"Voi turkinpippuri!" sanoi Iikka koitellen taskuaan, "nyt se on jalkansa löytänyt."

Samalla veti Antti kukkaron taskustaan, josta pojat kovin ällistyivät.

"Konsti se on, joka pelaa", arveli Antti.

"Niin mitäs kun sillä lailla!" huudahti Kuppasen Aappo.

"No millä lailla?" kysyi Antti ja loi puoleksi pilkallisen ja puoleksi halveksivan silmäyksen Aappoon.

"Niin -- kyllähän tuota tuolla lailla jos kuka osaa; -- mutta koetahan varastaa tuo minun rahakukkaroni tuosta liivin taskusta", sanoi Aappo miehevästi.

"Tuommoiselta pöllöhaukalta minä nyt en viitsi mitään varastaa", sanoi Antti, mutta loi kumminkin ahnaan silmäyksen Aapon kukkaroon.

"Sen kissaa! Miks' nä [sinä] haukut minua?" huudahti Aappo äissään.

"Entä nä! -- Entä nä!"

"Sen kissaa!" sanoi taasen Aappo likennellen Anttia.

"Elä nä tule kissan luo, se kynsii", sanoi Räisäspoika ja niisti Aappoa nenästä.

Kaikki pyrskähtivät yhteen ääneen nauramaan.

Se vimmastutti Aappoa niin, että hän jamautui Anttiin syliksi.

Hetken perästä olivat he molemmat pitkänään kentällä, Antti ensin alla, vaan kohta pyöräytti hän notkeasti kuin suolingainen itsensä päälle ja hypähti muutaman sylen päähän Aaposta seisomaan, toisten poikain nauraessa ja hurratessa. --

"Mutta missä on rahakukkarosi?" huudahti Räisäspoika Aapolle, joka suuttuneena mennä käytti kartanoon.

Ehdottomasti pisti Aappo kätensä liivin taskuun, mutta se oli tyhjä.

"Pidä nyt se, sen rosvo!" uhki Aappo mennessään; mutta muut pojat eivät kyllin voineet ihmetellä Antin nokkeluutta.

Heiskasen Iikka otti Aapon kukkaron ja vei sen hänelle taloon.

Pojat yrittivät jatkaa matkaansa, mutta Räisäspoika oli niin kovin innostunut kepposiinsa, että hän vielä tahtoi jotain merkillistä pojille näyttää; ja varastamisessa -- siinähän se oliki koko hänen maailmansa.

Hänen silmäänsä pisti Kuppasen rengin komeat kellon vitjat ja niiden perässä oleva kello hänen kynsiään nyt kovin syyhytti.

"Seis!" huudahti hän sentähden, "tuo kello minun pitää vielä saada varastaneeksi."

"Se on mahdotointa", vakuutti kellon omistaja.

"Ei se ole niinkään mahdotointa, kun kerran Oulun markkinoilla muutamassa kapakassa, missä minä huomasin erään herran takataskusta kukkaron nauhan riippuvan, rupesin sitä vetämään, vaan peijakas oli huomata vehkeeni, mutta minä tartuin väkitungoksessa näin ikään rinnasta kiini", ja hän tarttui Kuppasen renkiä rintaan, "ja olin muka tunkeuvinani hänen ohitsensa, mutta samalla pistin käteni hänen takataskuunsa -- kas näin, katsohan ja vedin vaan kukkaron -- kas näin!"

Mutta samalla purskahtivat kaikki nauramaan ja koettihan se Kuppasen renki nauraa, vaikka ei hän Räisäspojan käytöksessä mitään niin naurettavaa huomannut.

"Missä on kellosi?" kysyi vihdoin häneltä joku pojista.

"Hos peijakas!" huudahti renki ja nyt vasta huomasi hän, että Antti oli sen siepannut hänen päätään kääntäessä taaksensa katsomaan, miten Räisäspoika herralta rahoja varasti.

Kovin ne pojat ihmettelivät vielä mennessäänkin Antin nokkeluutta.

Mutta Antti se vaan jäi aitan luo miettimään tuota muorin raha-kirstua tuolla aitassa.

"Jo kai ne nyt nukkuvat", arveli Antti noin tunnin päästä, samalla pisti hän kätensä aitan alle, väännähdys vaan ja hän seisoi lukitun arkun edessä. Yksi potkaus vielä lisäksi ja silloin oli arkkuki auki. -- -- Mutta mitä kummia ... ispinäpytty, muutamia makkaroita ja lisäksi vähän sorkkarasvaa; -- -- ei kiiltäviä kolikoita, ei kuparikopeikkaakaan.

Mutta samalla lensi ovi kiinni. -- "Etköhän pysy siellä!" kuului Kuppasen Aapon ääni, "kunnes apua saan."

Mutta Antti hyppäsi täyttä vauhtia ovea vasten, se aukeni. -- "Hyvästi nyt!" huusi hän Aapolle, joka oli ehtinyt jo portille asti apua hakemaan ja pötki keinoihinsa. Niin heitti Antti Märkälän.

* * * * *

Räisäs-Eevan torppa oli jälleen saanut asujamensa. Eeva oli jo pari kolme vuotta oleskellut mökissänsä ja Rytkönenki oli viime päivinä sinne karku matkoiltaan koteutunut. Mutta harvoin näkyi torpassa olevan ketään kotona.

"He ovat kai parkinkiskomisessa", arvelivat ohi kulkevat kyläläiset; mutta Källi-Aapeli se torpan sivu kulkiessaan lauleli vaan:

"Tuolla metsän korvessa, Viina juoksee torvessa."

Seuraavana päivänä tuli Räisäspoikaki tätiään tapaamaan, vaan kun ei löytänyt häntä kotona, niin meni hän Källi-Aapelilta kysymään Eevaa, mutta Aapeli lauleli vaan:

"Tuolla metsän korvessa Viina juoksee torvessa."

Ja niine tietoineen sai Antti palata jälleen tätinsä torpalle, johon Eevaki oli sillä välin koteutunut. --

"Tämä laulu on ko'ottu kolmesta", niin lauleli Antti tätinsä nähtyään,

"Tämä laulu on tehty kolmesta, Kahvista, viinasta ja olvesta, Nuorten laulettavaksi, Ja vanhain naurettavaksi.

Vuonna kuusikymmentä kuus Tehtiin Suomeen laki uus: Viina kieltiin keittämästä Juomapäiviä viettämästä.

Se meininki oli keisarilt' Ett' viina loppuis juomarilt'..."

"Ohhoh hoh hoh hoh!" nauroi täti, "vain semmoinen meininki!... Jopa nyt poika parka erehdyt, -- etkö parempaa meininkiä luule rakkaalla keisarillamme olleen?" --

"Mutta niinhän laulussa sanotaan, -- enkä voi käsittää mitä muuta meininkiä olisi keisarilla ollut."