Part 2

"Olen kierrellyt tuolla Oulun puolella, tulin iltapuhteella tuonne Riekkis-Sakarin mökkiin ja olemme siellä ryypänneet muutaman korttelin", sanoi Rytkönen, "mutta eikö sinulla ole ollenkaan, sieltäki se loppui, kun juuri alkuun pääsimme?"

"Taitaahan sitä yksi pään täysi olla", sanoi Eeva, otti kaapista kivipullon ja laski sen pöydälle, "mutta mikä kääry sinulla kainalossa on?"

"Se on Riekkis-Karoliinan kirkkohuivi", sanoi Rytkönen, tarttui ahnaasti pulloon ja otti hyvän siemauksen.

"He! ota sinäki", sanoi hän Eevalle.

"No joko häntä", sanoi Eeva ja kuilasi hänki. -- "Vai Riekkis-Karoliinan kirkkohuivi; no, varas varkahan varasti, piru petti perkelehen, -- hah hah hah!" nauroivat he yhteen ääneen.

Rytkönen tarttui uudestaan pulloon, otti aika kulauksen ja samoin teki Eevaki.

"Kas nythän tuota aletaan alkuun päästä", sanoi Rytkönen, "mutta mikä vääkky sinulla tuolla nurkassa nuokkuu?"

"Se on minun velivainajani poika", sanoi Eeva, "tule syömään Antti ja mene sitten uunille nukkumaan."

"Vai olet sinä Anttivainajan poika", sanoi Rytkönen, "mutta tuleekohan sinusta toki isäsi poikaa. Otapas ryyppy, pitäähän noin suuren pojan jo toki opetella... No ota paremmin!... Ryyppää vielä kerran!" kehoitti hän Anttia ja Antti kallisti kolme kertaa pulloa ja otti aina viinaa suuhunsa, vaikka eihän sitä paljon kerralla ottaa saattanut, harjaantumaton kun vielä oli.

"Mutta hitto vieköön!" sanoi Rytkönen, "sinustahan tulee mainio taskuvaras; tuommoiset pienet pehmoset ja luiskeat kätöset; vähän harjaantumista vaan. Nämähän ovat oikein erinomaiset taskuvarkaan kätöset; kas niin, voivat puristua käsiseljän kohdalta yhtä hienoiksi kuin kalvosestaki. Näistähän voi käsiraudatki riistää pois ikäänkuin vanttuut. Kas noin sinun pitää oppia sormesi puristamaan, kun sinä ihmisten taskuihin kätesi pistät. Sormet suorina, muut sormet yhteen puristettuina, etusormi vaan vapaana. Sillä pitää sinun sitten oppia tunnustelemaan, mitä taskussa on ja jos siellä jotain kelpaavaa olemaan sattuisi, niin puristaa se etu- ja keskisormien väliin ja varovasti vetää suikauttaa se pois. Koetahan nyt varastaa tuo kukkaro tuolta minun taskustani... Kas niin... Ei, ei; enemmän varovaisuutta! No koetahan uudelleen... Kas niin... No... Ka johan se on siellä! Hyvä, hyvä! En todellakaan tietänyt milloin hän kukkaron taskusta sieppasi, kuin pääni käänsin. Varsin mainiota! -- Mutta muutoinkihan sinulla on ruumis hoikkanen ja notkea kuin käärmeellä. Tuohan voi mahtua vaikka minkälaisesta rei'ästä sisään; huomenna vaan harjotamme vähän siihen suuntaan. -- Mutta pahat kantapääthän sinulla ovat. No se ei muuta haittaa, mutta niistä on niin vaikea jalkarautoja pois saada, ne kun ovat tuommoiset pitkät suipokkaat."

"Te sanoitte, että minusta tulee mainio varas?" kysyi Antti.

"No kerrassaan!" vakuutti Rytkönen.

"Semmoinenko joka pujahtelee ulos ja sisään kenenkään huomaamatta?"

"Juuri semmoinen!"

"Jako puhdistaa ihmisten taskuja väentungoksessa koskaan kiinni joutumatta?"

"Silmäänki!"

"Jako auttaa köyhiä ilman että nämä tietävät mistä ovat apua saaneet?"

"Ah hah hah...", nauroivat Eeva ja Rytkönen yhteen suuhun, "kaikkipa sinun päähäsi pistää."

"Hih kuinka lysti!" kiljahteli Antti ja alkoi hypellä ympäri laattiaa, "hih kun on lysti! Minusta tulee mainio varas! -- Kuulkaa, täti, minusta tulee mainio varas, joka pujahtelen ulos ja sisään kenenkään huomaamatta! -- Kuuletteko te, minä puhdistelen ihmisten taskut koskaan kiinni joutumatta! -- Hih kun on lysti! Täti hoi, minulla on lysti! Minä autan köyhiä ilman, että nämä tietävät mistä he apua saavat! Tämäpä lystiä! Hiuh! kun on lystiä...!"

"Juotit nyt tuon pojan päihinsä", sanoi Eeva.

"No ei se mitään haittaa; häntä ei saa pois täältä laskea; minä saan hänestä mainion kätyrin; minä tiedän monessa paikassa täällä runsaasti saalista, mutta jota en käsiini saa, kun se on niin ahtaiden kulkupaikkojen takana, mutta tuo poika semmoisista rei'istä kyllä mahtuu. Yhdessä hänen kanssaan tuomme sinulle runsaat saaliit ja silloin täytyy sinun hankkia suurempi väripata", sanoi Rytkönen.

"Saahan poika täällä olla", arveli Eeva, "jos hänestä jotain hyötyä on. Tule syömään Antti!"

"Hih kuinka lysti!" kiljasi Antti ja hoiperteli pöydän luo.

"Mutta ota ruokaryyppy", sanoi Rytkönen, otti pullon, ryyppäsi ensin itse, antoi sitten Antille, tarjosipa vielä Eevalleki, jotka molemmat ottivat kulauksen ja Antti hanhisteli syömään.

"Mutta etkö sinä siunaa syömään ruvetessasi; eikö siellä rikasten ruokaa syödessä ole tapana siunata?" kysyi Rytkönen.

"Siunataanhan siellä toisinaan."

"No, miten? -- Koetapa osaatko?"

Antti pani kätensä ristiin ja luki hartaasti: "Suuta korviin, mahaa polviin, repäse nyt hyvä isä rensseliä, että rikkaan ruoka kuluisi!"

"Hah hah hah! sepä mainiota, kokonaan erinomaista. Kas semmoisen rukouksen perästä sitä sopii syödä, että isäntä pöydän päässä vapisee", sanoi Rytkönen ja naurattihan se Eevaaki.

Antti koetti syödä, mutta siitä ei mitään tulevan näyttänyt. Vihdoin lavahti hän pöydän eteen laattialle, Rytkönen talutti hänet uunin luo ja nosti hänen uunille, johon Antti pian nukkui.

Samalla kuului koputusta ovelle: "Joko siellä nukutaan?" kysyi ääni oven takaa.

"Jo", sanoi Rytkönen, "se on Riekkis-Sakari, joka tulee tuota huivia hakemaan, pistä se piiloon", sanoi hän hiljempaan Eevalle, joka pistiki huivin sängyn nurkkaan.

"Avatkaapa! -- minulla on asiaa", sanoi Sakari ja Eeva löysäsiki oven haasta.

"Ka tännekö se huivin varas karsi", sanoi Sakari, "hae heti tänne se Karoliinan kirkkohuivi!"

"Pidä sinä pienempää ääntä", rönkäsi Rytkönen karheasti nyrkkiään näyttäen, "tahi jos tästä putoaa, niin ei jää muuta kuin märkä sija koko miehestä."

"Jos et anna sitä huivia, niin menen huomenna nimismiehen luo."

"Sinä sen uskaltaisit tehdä! Luuletko minun jäniksen passilla liikkuvan, niin kuin sinä teet. Muistatko mitä kerroit päivällä tehneesi, kun Märkälän vaari teillä heinän syynillä kävi ja heinänsä sinun ladostasi löysi: muistatko, että sinä silloin vesissä silmin häneltä rukoilit armoa juurikuin kaikkivaltiaalta keisarilta, mutta minkä verran voitit tuolla rukouksellasi? -- Joo, Märkälän vaari lähti teiltä uhaten, ettei hän varasta säästä!"

"Varasta!" huudahti Sakari, "no kaikkea sitä kuulee. Pidätkö sinäki minut varkaana; kentiesi samallaisena kuin itseki olet, siitä syystä, että minä aina silloin tällöin heinähäkin otan, mistä mukavimmin saamaan sattuu. Mutta hae tänne se Karoliinan kirkkohuivi!!"

"Tässä on sinulle kirkkohuivia!" sanoi Rytkönen ja löi raskaalla nyrkillään Sakaria, joka lensi päätään myöten ovensuuhun silmälleen.

"Maltahan sinä sen täytisen itikka, huomenna tulen tänne nimismiehen ja komisariuksen kanssa ja muista se, että minä en varasta säästä."

"Sinä sen tekisit! No tuohan tänne vallesmannisi ja komisariuksesi, että saan niille laulaa, mitä siellä sinun latosi laattian alla säilytetään!" huusi Rytkönen Sakarille jälkeen, mutta Sakari ei enään mitään vastannut, sillä hän kai oli kerraksi saanut kirkkohuivia.

II.

Vuodet ne vierivät edelleen. Useat rohkeat murtovarkaudet, joita silloin tällöin tehtiin erihaaroilla Limingan pitäjää ja sen ympäristöllä, hämmästyttivät ihmisiä. Ovia ja ikkunoita särjettiin, lukkoja murrettiin ja tavarahuoneita puhdistettiin. Näin varastettuja tavaroita löydettiin milloin Riekkis-Sakarin, milloin Kolkka-Tuomaan ja milloin muista torpista, joiden omistajat olivat myös varkauksissa osallisina olleet.

Mutta usein olivat myös varkaat tunkeutuneet selittämättömän pienistä rei'istä sisään ja vieneet sisällä olevat parhaat vaatetavarat. Näitä näin varastettuja tavaroita -- merkillistä kyllä -- ei milloinkaan löydetty. Räisäs-Eevan torppa oli kyllä pahan epäluulon alaisena, mutta koskaan ei sieltä mitään varastettua tavaraa löytynyt, vaikka kruununmiehet kyllä etsiessään parasta koittivat. He siirtivät usein syynillä käydessään Eevan pöytäkaapinki paikoiltaan, irroittivat laattialaudat sen alta ja koettivat hakea, mutta aina turhaan.

Ne tavarat siis, joita Rytkönen Räisäspojan avulla varasteli, katosivat ikäänkuin tina tuhkaan, kun sitä vastaan muilla varkailla oli huonompi onni, heidän tavaransa kun melkeen aina joutuivat etsivän poliisin käsiin.

Kaikessa rauhassa värjäili Eeva vaatetavaroita ja kuletteli niitä Tornion, Kajaanin, Kuopion y.m. etäisempien kaupunkien markkinoille. Tätä tointa harjoitteli hän kaksi seuraavaa talvea ja kiskoskeli kesällä Räisäspojan kanssa parkkia, sillä pitihän toki jotain rehellistäki elinkeinoa olla. Paljoa onnellisemmaksi tunsi Anttiki nyt itsensä. Hänen ei tarvinnut nyt olla jokaisen nykittävänä, pilkattavana ja pieksettävänä. Tätinsä ja Rytkönen kohtelivat häntä hyvin, hankkivat hänelle lämpimät vaatteet, ja ruokaa oli hänellä yllinkyllin. Kumminkin tunsi hän usein kummallista levottomuutta rinnassaan. Jonkinlainen aavistus piili hänen tunnossaan, ettei sellainen elämä hyvään päättyisi.

Riekkis-Sakari, joka itse oli nyt ikuiseen vankeuteen tuomittu monista kepposistaan, täytti vihdoin uhkauksensa ja ilmaisi Rytkösen ja Räisäspojan vehkeet sekä Eevan kätköpaikan. Poliisi tuli siis ja löysiki Eevan kellarista senverran varastettua tavaraa, että saattoi vangita kaikki kolme. Muutaman vuoden olivat he sitten tutkintovankina Oulun linnassa, kunnes heidät tuomittiin. Rytkönen, joka ennenki oli varkaudesta rangaistu, tuomittiin nyt, paitsi muuta, muutamiksi vuosiksi vankeuteen. Eeva tuomittiin myös kahdeksi vuodeksi kehruuhuoneesen. Räisäspoikaa rangaistiin alaikäisten tavoin piiskaamalla käräjätalon portailla ja lähetettiin köyhäinhoitohallituksen toimesta ruotulaispaikkaansa Kuppaselle.

Kuppasen isäntä ei siitä oikein tykännyt, että tuo "rosvonpenikka" taasenki heille lähetettiin, mutta kunnan esimiesten mielestä ei Räisäspoika mistään sen parempaa paikkaa olisi voinut saada kuin Kuppasella oli, sillä siinähän oli työtä ja ruokaa yllinkyllin ja joka ei kerran Kuppasella pysy, niin ei se pysy muuallakaan.

Niin jäi kun jäiki Räisäspoika Kuppaselle pariksi vuodeksi.

Sillä välin hän tosin karkasi useitakin kertoja ja oli jonkun kerran puoliki vuotta juoksusalla, mutta aina kun esimiehet käsiinsä saivat lähettivät he hänet Kuppaselle.

Kuppasen talonväki ei hänestä suurta lukua pitänyt, hänen työnsä tekokaan kun ei juuri leiville lyönyt, niin samahan tuo oli, missä hän itsiään elätteli, niin arvelivat isäntä ja emäntä.

Aappoa se Räisäspoika sentään enimmän suututti. Ennen oli Aappo hänet helposti voittanut ja voinut siis pieksää tupiloida häntä milloin hyvänsä, mutta nyt se peto oli tullut niin vahvaksi ja sukkelaksi, että Aapon täytyi häntä pelätä.

Aappo, joka tosin oli paljoa voimakkaampi, koetti aina päästä Anttiin käsiksi, mutta siihempä ei Antti hänelle aikaa antanut. -- Hän hyppäsi kuin orava, tarttui Aappoa rinnasta kiini, sysäsi hiukan taaksepäin ja vetäsi hänet sitten silmälleen, silpoi ropsilla käsillään häntä ympäri korvia ja uudisti joka kerralla saman tempun, kuin Aappo yritti seisoalleen nousemaan, kunnes vihdoin Aapon täytyi rukoilla armoa, jos nimittäin ei isäntä sattunut saapuville. Mutta sattuihan se toisinaan niinki, että isäntä oli jostain solasta katsellut poikien tappelua, kunnes oli nähnyt Aapolle kovin hädän tulevan. Sitten hän meni paikalle ja antoi Antille aika selkäsaunan, jonka perästä Antti tavallisesti pötki keinoihinsa.

Juoksujalalla ollessaan varasteli Antti ihmisiltä yhtä ja toista tavarata, vaan kun hänen tätinsä nyt oli poissa, niin ei hänellä ollut mitään varmaa kätköpaikkaa, jonka vuoksi ihmiset saivat häneltä tavallisesti tavaransa pois. Sen vuoksi eivät he ruvenneetkaan Anttia käräjiin vaivaamaan, sillä vaikeahan on kolipään kanssa tukkanuottaa vetää.

Usea ei hänestä tavaransa pois saatua sen enempää välittänyt, antoi vaan pojan mennä omia teitään. Äkäsimmät veivät kumminki hänet kunnan esimiesten luo, jotka hänet aina toimittivat Kuppaselle.

Harvoin tunsi Räisäspoika enään mitään levottomuuttakaan tunnossaan. Hän paatui vähitellen niin, ettei hän lopulta välittänyt mistään. Eli vaan ikäänkuin luontokappale huolimatta hyvästä tahi pahasta.

Näin kuluivat vuodet, kunnes Antti ehti rippikoulu-ikään. Rippikouluun ei hän tosin koskaan ollut aikonut mennä, mutta kuinkahan lienee kerran niin sattunut, kun Räisäspoika oli rantteella risuja noutamassa, niin silloin saapui siihen Heiskasen Iikka, joka aina oli Anttia kohdellut ystävällisemmin kuin muut.

"Joko Aappo on mennyt rippikouluun?" kysyi Iikka, jolla oli Piplianhistoria ja Katkismus taskussaan.

"Jo", sanoi Räisäspoika.

"Etkö sinäki tule?"

"Minäkö?" kysyi Antti ja näytti miettivän. -- Hän tosin ei rippikoulusta suurin välittänyt, mutta tuo risujen veto ja pirtin lämmitys tuntui hänestä niin tukalalle ja sen vuoksi halusi hän vähäsen jalottelemaan.

"Odota vähäsen! -- Minä tulen", sanoi hän Iikalle, koppoi risusylyyksen kainaloonsa ja alkoi niitä vetää pirttiin.

Hän ilmoitti emännälle lähtevänsä rippikouluun. Emäntä murahti tyytymättömästi. Hän kyllä arvasi, mistä syystä Antti kouluun puuhasi, mutta ei voinut häntä kieltää, sillä voisihan Antti jonaki kauniina päivänä kieliä papille, ettei häntä rippikouluun oltu laskettu.

Antti siis meni kuin meniki Heiskasen Iikan kanssa pappilaan. Sinne olivat jo muut lapset kerääntyneet. Syvämietteisen näköisenä saapui pian pastoriki pirttiin, piti rukoukset ja alkoi merkitä saapuvilla olleita lapsia kirjoihinsa.

"Onko täällä saapuvilla ketään muita?" kysyi pastori, kun hän oli listastaan kaikkien rippikoululasten nimet huutanut ja saapuvilla olleiksi merkinnyt.

"Olenhan täällä minä", kuului ovensuun puolelta.

"Kuka minä?"

"Antti Räisänen."

"Tulepas tänne lähemmäs, että minä näen!" sanoi pastori; mutta kovimpa kävivät hänen silmänsä soikeiksi, kun hän tunsi tuon pahantapaisuudestaan mainion Räisäspojan.

"No lapsi parka", sanoi tuo maailmaa kokenut hengen mies, "aiotko sinäki nyt todella ruveta parantamaan elämääsi?"

Antti keikautti niskojansa, ruikkasi ylpeästi laattialle -- kuten hän "ylpeiden talonpoikienki" oli nähnyt tekevän -- ja vastasi totisesti: "Aion."

"Mutta, rakas lapsukainen, tuo tuollainen ruikkiminen osoittaa semmoista ylpeyttä etten minä sitä täällä rippikoulussa salli, vaan jos sinä tahdot täällä koulussa olla, niin hylkää pois koko tapa. Mutta sinun lukutaitosi on aivan tuntematon", lisäsi pastori, avasi Virsikirjan ja käski Anttia lukemaan.

Antti tuli pöydän luo, keikautti niskojaan ja ruikkasi.

"No, no! Etpä sinä muistanutkaan. Mutta luehan nyt tuosta", sanoi pastori.

"Ässä ii Siiii", mutta siihen se lukeminen loppuiki. Enempää sitä ei tullut, vaikka pastori kuinka olisi koettanut heruttaa.

"Lapsi rukka, sinä et osaa ollenkaan lukea, menehän nyt tuohon etupenkille istumaan, että minä saan tarkoin sinua silmällä pitää", sanoi pastori.

Antti istui osotetulle paikalle, keikautti niskojaan ja ruikkasi.

Pastori nuhteli nyt ankarammin Anttia ja sanoi, ettei sellainen tottelemattomuus rippikoululapselle sovi ja sanoi toivovansa, ettei koulussa muita niin syvälle langenneita lapsia ole kuin tämä Räisäsriepu.

Sen kuultuaan keikautti Antti entistä ylpeämmin päätään ja ruikkasi.

Pastori kiivastui nyt kokonaan, nuhteli ankarasti Anttia ja määräsi hänet rupeamaan lopuksi seisomaan.

Sen tehtyään alkoi sielunpaimen selittää lapsukaisille Jumalan sanan kalliita totuuksia.

Antti se ruikkasi taasenki, mutta nyt ei pastori enään näkynyt sitä huomaavan.

Hän kohotti silmänsä hartaan näköisesti taivasta kohden, ikään kuin pyytäen voimaa ylhäältä valkeuden Isältä.

Sitten hän johti opetuksensa suoraan seitsemänteen käskyyn.

Pilkkahymy huulillaan kuunteli Antti miten eräs poika pastorin käskystä luki "Ei sinun pidä varastaman".

Mutta se harras sydämellisyys, jolla pastori alkoi selittää tätä kallista Katekismuksen paikkaa, sai Antin yhä kasvavalla uuteliaisuudella kuuntelemaan pastorin selitystä.

Kun pastori kertoi, miten ryövärit Jerikon tiellä ryöstivät, raatelivat ja heittivät puolikuolleena tien viereen makaamaan aivan viattoman miehen, niin puristuivat Antin kädet nyrkkiin ja hänen olisi tehnyt mielensä kappaleiksi musertaa mokomat roistot, jotka noin rääkkäsivät ihan syytöintä ihmistä.

Mutta kun pastori alkoi kertoa Judas Ischariotista ja selitti, miten tämä oli ensin varastanut vaan muutamia lanttia opetuslasten yhteisestä kukkarosta ja miten hänestä sitten kasvoi niin suuri pahantekiä, että möi Jumalan ainoan Pojan hengen ja murhautti siten miehen, joka koko elämässään ei ollut kenellekään tehnyt muuta kuin hyvää, niin silloin johtui Antille mieleen kentiesi ensikerran elämässään oma kohtalonsa ja hän tunsi sydämessään katkeraa katumusta siitä, että oli jo niin paljo pahaa tehnyt. Ja kun pastori kertoi Judaksen tulleen niin koviin vaivoihin kamalasta teostansa, että hän meni pois ja hirtti itsensä, kauhistui Antti tätä niin, että päätti heittää kerrassaan varastelemisen pois.

Hetken päästä nousi pastori istualtaan, lupasi lasten käydä ulkona ja meni itse syvä-mietteisen näköisenä pirtistä.

Piristen hajaantuivat rippikoululapset ympäri kartanoa juosten ja meluten, mutta alakuloisena vetääntyi Räisäspoika tuonne pirtin nurkan taakse.

"Tule rosvonpenikka syömään!" kiljasi Antille Kuppasen Aappo, joka voileipä kädessä juosta leuhkasi hänen jälessään.

"Rosvonpenikka! -- Jerikon ryöväri! -- Juutas!" kuului sieltä täältä poikajoukosta.

Antti, jolla tavallisesti olivat ennen olleet mitä terävimmät pistosanat vastineena, ei nyt voinut sanallakaan itsiänsä puollustaa. -- Katumus ja harmi, viha ja uhka synnyttivät ankaran taistelun hänen sydämessään. Ne heikot siemenet, mitä pastori oli ehtinyt kylvää, tukahtuivat pian ja pahat taipumukset saivat silmänräpäyksessä hänessä voiton.

Kun siis lapset jälleen pirttiin kerääntyivät kaipasi yksi rahakukkaroaan, toinen eväsnyyttiään ja kolmas kuuden markan maksavaa hattuaan. Ne olivat kaikki selittämättömällä tavalla kadonneet ja kadonnut oli Räisäspoikakin.

* * * * *

Levottomin sydämin värjätteli Antti talven siellä täällä, mutta kun Rytkönenkin saapui keväällä vankeusmatkoiltaan kotia, lyöttäytyivät he jälleen yhteen joukkoon ja alkoivat painua yhdessä etelää kohden.

Nyt sai Antti liukua mielin määrin paikasta toiseen ja viettää sellaista elämää, jota hän kaivaten oli kaivannut aina siitä asti kuin Suutari-Elkko oli hänelle lapsena noita rosvojuttujaan kertonut; mutta pastorin opetus oli kumminki niin paljon vaikuttanut, että hyvin usein sykähti hänen sydämensä niin kovin levottomasti.

Kaukana Haapaveden sydänmailla menivät Rytkönen ja Räisäspoika erääsen torppaan ja pyysivät rahan edestä ruokaa.

Torpassa oli ainoastaan vaimo lastensa kanssa kotosalla ja hän kertoi vesissä silmin köyhyyttään eikä sanonut voivansa ainoata lasten ruokaa kuleksioille antaa.

Vaimoparka oli elämässään nähnyt jo tuulen jos tuiskunki; olipa ollut toisinaan vuorokausmääriä syömättäkin, säästääkseen pienokaisten suurimpaan hiukaan edes jonkun murun.

Niin se vaimo kertoi, eikä Anttikaan voinut estää kyyneliä kohoamasta silmänurkkiinsa. Hän kaivoi povestaan 10 ruplan setelin, ja antoi sen liikutettuna vaimolle.

Mutta eihän se Rytkönenkään miestä huonommaksi ruvennut, olihan sitä hänelläkin rahaa, eikähän tuo 10 ruplaa niin suuri herra ollut, ettei tuota olisi raskinnut köyhälle antaa.

Kaksikymmentä ruplaa! -- Semmoista summaa ei vaimo paralla ollut eläissään ollut... Sehän oli aivan käsittämätöntä... Olisivatko Elian päivät jälleen palaantuneet; olihan vaimo tosin monta kertaa rukoillut Jumalaa ruokkimaan hänen lapsiaan, niinkuin kaarneet ruokkivat Eliaan korvessa.

Sinne ne tuttavamme heittivät vaimon ihmettelemään ja jatkoivat matkaansa.

Yön tultua tunkeusivat he erään toisen metsätorpan ikkunasta sisään, sillä nälkä kurrasi kovin heidän suoliansa. Mutta eivätpä sieltäkään muuta ravintoa löytäneet, kuin maitoa, jota he joivat ja heittivät 10 kopeikkaa sen maksoksi, sillä eihän toki köyhiltä saanut ilman ottaa.

Vähitellen saapuivat karkurit Haapavedelle, mistä he menivät järven yli ja kulkivat erään Rytkösen vanhan ystävän luo Vattukylään.

Sielläpä sattui olemaan muitaki vieraita, jotka olivat isännän kanssa saaliin jaolla metsässä. Mutta jako ei oikeen kristillistä liene ollut, koska isännän ja vierasten välillä syntyi niin ankara tappelu, jotta isäntä kannettiin pahasti haavoitettuna metsästä kotia.

Sen vuoksi eivät tuttavamme voineet kauvemmin tällä kertaa vierailuaan jatkaa, vaan kulkivat aina Kuonanperälle saakka Kalajoen varrella, josta parin viikon perästä tulivat kumminki ystävänsä luo takaisin Vattukylään, tuoden matkassaan runsaan saaliin varastettua tavaraa.

Mutta kauan eivät he yhdessä kohden viihtyneet. Jo seuraavana yönä tunkeusivat he ystävänsä neuvosta erään torpan kamarin ikkunasta sisään, sillä siellä oli ystävä kehunut olevan enemmältä rahaa.

Antti, joka oli sukkelampi, hypähti ikkunalle ja siitä alas; mutta moksis! -- ja hän tunsi olevansa täysinäisessä piimä saavissa. -- No viis niistä -- pian oli hän lattialla ja piimä se roiskui ympäri huonetta Antin rahoja etsiessä.

Mutta se hakeminen ei vaivaa maksanut. Ainoastaan eräästä ohranjyvillä täytetystä pöntöstä löysi hän 15 kopeikkaa.

Löytyipä sieltä sentään muudan leiviskä voita ja sen kantoivat he lähellä olevaan tervahaudan palttoon, menivät itse niittyjä pitkin muutaman neljänneksen päässä olevaan niittysaunaan ja paneusivat siellä nukkumaan. Mutta kummallista kyllä; ennen ei Antti koskaan tuntenut sellaista rauhattomuutta tunnossaan kuin nyt Rippikoulussa oltuaan. Päivät pitkään hääräillessään ei hän sitä niin tuntenut, mutta yhteen kohden asetuttuaan tunsi hän sydämessään aina niin kummallista levottomuutta ja tyhjyyttä. Kauan käänteli Antti nytkin levottomasti itsiään, ennen kuin pääsi nukkumaan.

Aamulla, kun torpan väki ylös nousi, huomasivat he pian varkaudenki. Nuo Salomonin timanttihelmet, mitkä aamu-auringon valossa nurmikolla niin kauniisti kimaltelevat, niitä ne varkaat eivät olleet voineet varistamatta olla.

Helppohan siis oli torpan miehen aamukasteesen tullutta jälkeä myöten seurata heitä tervahaudan luo ja löytää sieltä voinsa. Hakipa hän vielä naapuristosta neljä rotevaa miestäki, jotka lähtivät jälkeä myöten seuraamaan varkaita niittysaunaa kohden.

Mutta itse meni torpan mies kruununvoudin luo. Hänellä olivat jo varmat tiedot Rytkösen ja Räisäspojan tekemistä varkauksista Kuonanperällä päin ja tiesipä hän tarkoin heidän kaikki entiset ansionsa, ynnä heidän ulkomuotonsakin.

Yks kaks pani hän kapulan liikkeelle ja käski miehen talosta rosvoja kiinni ottamaan. Pian kerääntyiki miehiä joukottain ja kruununvouti jakoi heidät pieniin joukkoihin, asetti kulleki päällysmiehen ja lähetti näin miesjoukkoja kaikille haaroille.

Karkurimme vetelivät kaikessa rauhassa levollista untaan tuolla niitty-saunalla, kun heidän jälkiänsä seuranneet miehet saapuivat paikalle.

Saunan edessä oli parin sylen päässä lato. Takaa ajajat teljesivät ladon seinästä saunan oveen ylettyvällä kangella saunan oven kiini.

"Holoo!" huudahti yksi heistä, repäsi saunan ikkunan irti ja pisti päänsä sisälle; "Antautteko oikealla?"

Silmän räpäyksessä olivat karkurimme kuin ammutut seisoallaan.

He silmäsivät ympäriinsä ikäänkuin tiedustellakseen, missä olivat; sitten tapasivat heidän silmänsä kysyvästi toisiaan ja taas he silmäsivät ympärilleen juuri kuin tutkiakseen, mitä oli ensin tehtävä.

Vihdoin kääntyi Rytkönen ovea kohden, tarttui ripaan kiini ja katsoi kysyvästi Räisäspoikaan.

Tämä keräili tavaransa ja antoi merkin Rytköselle rynnäkön alkamiseen, Rytkönen painoi ovea.

"Nyt otti p--le!" jupisi hän itsekseen, kun tunsi oven olevan kiini pönkityn, otti pyssynsä, ampui ikkunasta ulos ja pisti kutin sijalle.

Sillä välin tempasi Räisäspoika kirveensä, jota hän aina kantoi vyössään, alkoi iskeä ovea auki, josta seurasi, että tuo rapistunut lauta ovi oli pian säpäleiksi silvottu.

Nyt tirkistivät viholliset toisiaan vasten silmiä, mutta seuraavassa silmän räpäyksessä olivat he jo molemmin puolin vetääntyneet ovenpielien suojaan.