Part 1

Produced by Tapio Riikonen

RÄISÄSPOIKA

Kirj.

Kyösti [Juhana Kokko]

Werner Söderström, Porvoo, 1888.

Werner Söderströmin kirjapainossa.

I.

Pitkät ovat pohjolan talviset yöt. Eihän niistä pilvisinä päivinä jää paljon muuta kuin kaksi hämärää, varsinkaan näin Joulun edellä. Mutta kun taivas käy sekeesen, niin näkyyhän se aurinkoki muutaman tunnin aikaa. Nytkin olivat sen säteet tunkeutuneet Kuppasen pirttiin, missä Suutari-Elkko pisteli noin kymmenvuotiselle talon Aapolle pitkävartisia pieksusaappaita. Sentähden olikin Aappo aamusta alkaen uskollisesti istunut suutarin vieressä sivupenkillä. Siihen sivu-akkunan eteen oli Elkko aukaissut suutari-arkkunsa ja levittänyt työkalunsa. Itse istui hän akkunaan päin jakkaralla, pisteli ahkerasti kenkää, ottipa toisinaan vasaranki ja kapautteli sillä muutamia kertoja neulostansa. Mutta Aappo se vaan katseli tuota tointa niin tarkasti, että olisi luullut hänen aikovan mieheksi tultuaan suutariksi. Mutta ei toki sentään. Hänkö suutariksi! Rikkaan Kuppasen ainoa poika. Jos joku olisi uskaltanut tuota mainitakaan, olisi hän varmaankin saanut koko talonväen leppymättömät vihat. Olihan se toki Kuppasen talonväki siksi parempi suutareita ja muuta talonväkeä, ett'ei sen sopinut niiden kanssa pirtissäkään asua.

Hetken päästä aukeni ovi ja repaleinen, avojalkainen noin kymmenvuotinen poika tunkeusi sisään. Hirveän suuri, alemma korvia painunut karvareuhka oli hänellä päässä. Repaleinen, päällisitön ja kova turkinkapura verhosi muuta ruumista. Sen alla olivat karkeat hurstihousut ja paita. Vettä ei tämä puku -- enempää kuin pojan silmät ja kädetkään -- ollut nähtävästi saanut pesun muodossa osakseen kaukaan aikaan. Ne ainakin olivat yhtä mustat kuin viisi viikkoa riihenpuinnissa käytetyt säkit.

"Ka Räisäspoika!" huudahti Aappo.

"Eikös tämä ole teidän ruotipoika?" kysyi Elkko.

"Sehän tämä on", tokasi Aappo.

"Poika raukka, sinulta ovat jo isä ja äiti aikoja sitten kuolleet..."

"Mitä heistä sitten olisi hyvää ollut", kiiruhti Aappo keskeyttämään suutaria, "koko Räisäsen sukuhan on aina ollut mainiota varkaan sukua. Hänen isänsä ja äitinsä ovat olleet varkaita, ja tätinsä torppa Kedonperällä on julkinen varkaan pesä. Parempi on hänelle, että on tullut oikeitten rehellisten ihmisten kasvatettavaksi."

Tuon saman saarnan oli poikaparka kuullut lukemattomia kertoja emännältään; hän painoi sentähden päänsä alas ja huulet ne vetäysivät omituiseen hymyyn, joka oli puoleksi irvistystä, samalla kuin suuttumuksen puna levisi hänen likaisille kasvoilleen. --

"Mutta saarnatkaapa meille satuja", sanoi Aappo hetken päästä suutarille.

"Niin saarnatkaapa!" sanoi Anttiki -- se oli Räisäspojan nimi -- suuttumuksensa unhottaen ja tuli lähemmä suutaria.

"No joko häntä", sanoi suutari ja alkoi kertoa hirveistä rosvojutuista.

Pojat istahtivat toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle ikkunaa, jonka edessä suutari työskenteli. Räisäspoika näytti enemmän ahmivan kuin kuuntelevan noita merkillisiä juttuja. Hänen elävä mielikuvituksensa liiteli kertomuksien matkassa synkkiin saloihin, peljättäviin erämaihin, hirvittäviin rosvoluoliin ja sieltä jälleen rauhallisiin ihmisasuntoihin yön synkässä hiljaisuudessa.

Hän seurasi rosvojoukkoja ja erittäin niiden johtajaa pääsemättömiltä erämailta kaupunkeihin ja kyliin, karkasi sieltä sikeimmässä unessa nukkuvien ihmisten kimppuun, ryösti niiden rikkaudet ja pakeni jälleen kaukaisiin luoliin, joista ei mikään ihmisvalta voinut heitä käsiinsä saada.

Niin selvänä hänen elävä kuvitusvoimansa loi kaikki esiin, että hän tunsi jo jokaisen miehensäkin, joiden johtaja -- sitä tuskin mainita tarvinnee -- hän oli. Kaikki seudut ja maisemat, kylät ja kaupungit hän näki niin perin elävinä, kuin olisi niissä kaiket päivänsä elellyt.

Elämä tuolla erämaissa tuntui hänestä niin perin viehkeältä, raittiilta ja -- vapaalta, että hänen mielensä hehkuen halasi sinne päästä.

Mutta yksi seikka hänestä tuntui vaan kamalalta. Sitä hän ei voinut päähänsä saada, kuinka ihminen voi olla niin julma, että karkaa syyttömäin ihmisten päälle heidän nukkuissansa; pahasti haavoittaa, rääkkää ja tappaa heidät.

Mutta pian kääntyi suutarinkin kertomus toiselle tolalle. Hän kertoi mainiosta varkaasta, joka oli kaikkialla, eikä kuitenkaan missään. Kun häntä etsittiin yhdestä paikasta, hän oli jo monien peninkulmien päässä. Ja kun häntä etsittiin sieltä, saatiin tietää, että hän jo oli varastanut päinvastaiselta suunnalta, ja kun häntä taasen koetettiin tavotella sieltä, oli hän jo ilmestynyt tuotakin tuonnempana.

Hän kulki kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin ja markkinoilta markkinoille joutumatta milloinkaan etsivän poliisin kynsiin. Hän pujahteli ulos ja sisään kenenkään huomaamatta ja puhdisteli ihmisten taskut väen kokouspaikoissa koskaan kiinnijoutumatta. -- Mutta elikös tämä varas sitten ylellisesti saaduilla rikkauksillaan? -- Mitä vielä. Hän oli oikea tavaran tasaaja. Hän otti missä tiesi liiaksi olevan ja jakoi niille, joiden tiesi tarvitsevan.

Monet sairaat, monet kurjuutta kärsivät perheet ja monet sortuneet isät ja äidit saivat usein apua tietämättä mistä se tuli.

Itse eleli hän kesillä kaukana metsissä, usein nälkääki nähden ja piiloskeli talvella kuopissa ja kellareissa.

Kas tämä oli Räisäspojan mielestä jotain toista. Tämä oli elämää, jota hän kaivaten kaipasi. Olla kesät vapaana Luojan raittiissa ilmassa, masentaa vähän noita ylpeydestä tunnottomiksi käyneitä rikkaita ja auttaa kärsimyksistä ja puutteista riutuvia köyhiä. -- Kas siinä ohjelma, jonka edestä elää kannatti.

Jospa ei juuri noin selvään, vaan jotain sinnepäin se kumminki oli, mitä Räisäspoika mielessään tunsi, noita suutarin tarinoita kuullessaan.

Hän istui tuossa sivupenkillä, kyhnäytteli ruumistaan karkeita vaatteitaan vastaan, tarttuipa usein kynsinki kiinni syyhyvään ihoonsa ja kuunteli tarkkaavaisesti Elkon hupaisia tuntikautisia kertomuksia.

Mutta päiväki se alkoi jo pimetä pimenemistään. Sentähden heitti Elkko neuloksen jo penkille ja istahti itse lavitsalle. Pian aukeni pirtin ovi ja joku rengistä tunkeusi ovesta, kantamuksellinen kylmettyneitä pärepuita olalla. Hän kävellä tallusteli suoraapäätä pöydän luo ja puottaa lomautti puut vähääkään itseään sujauttamatta laattialle. Sitten hän meni verkalleen päre-orsien luo, sieppasi sieltä päreen, raapasi siihen valkean ja pisti sen pihtiin.

Vähitellen kerääntyivät talon piiat mikä kehruuksineen, mikä muine käsitöineen pihdin ympärille.

Aappo meni sisähuoneesen, missä talon väki säännöllisesti asui, erotettuna palvelusväestä, vaan pian tuli hän jälleen pirttiin talikynttilän pätkä kädessä.

Sen nähtyään kiiruhti ensin tullut renki kirveskahan luo, sieppasi kirveen ja alkoi särkeä pärepuita.

Mutta Aappo ei sitä ollut huomaavinaankaan, pisti vaan kynttilän pätkään valkean, tipautti siitä pöydänpää-ikkunalle muutamia kertoja talia ja istutti kynttilän siihen palamaan. Sitten hän pyörähti kopeasti ympäri, keikautti niskojaan, ruikkasi kerran ja lähti pirtistä.

Kun Elkko huomasi, että hänelle tuotiin valkeaa, istahti hän jälleen työhönsä, ja alkoi kertoa Tollolan elämästä.

Pian aukeni ovi taasenki ja toinen renki tuli sisään perässään rekeä vetäen. Keulapaju oli näet katkennut ja oli puhdetyöksi siihen uusi paju saatava.

Jo puolisten aikaan oli hän pistänyt pajunki sitä varten uuniin sulamaan.

"Otapas poika valkea ja tule näyttämään", sanoi viimeksi tullut renki Räisäspojalle.

Poika kyhnäytteli vaan ruumistaan, eikä näyttänyt kiirettä pitävän.

"P ... ttäkö siellä kähnit -- joudu valkean näytäntöön!" ärjäsi renki.

"Mihinkä kiire? -- Onhan Jumala luonut aikaa särpimenki varalle" tuumi poika.

"Elä sinä koettele minun kärsivällisyyttäni."

"Joudat kärsiä kiuttua kekriin asti", tuumi poika ja kyhnytteli itseään, mutta otti kumminki valkean ja meni rengin luo.

Mutta Elkko se vaan pitkitti kertomustaan, miten Tollolassa, kun juominkiinki lähdettiin, otettiin kokonainen rahakuorma mukaan.

"No ei siellä sitten usein mahdettu juomingissa käydäkään", tiedusti poika.

"No ei juuri usein", arveli Elkko, "sillä kun oli viinaa kotonaki, useinki siellä veneellä puuron silmässä soudettiin ja ämpärillä viinaa suuhun syydettiin."

"No peijakas soikoon! -- Siellähän oliki elämä kuin puolen kannun taivaassa!" huudahti poika.

Mutta samalla sai hän äkäisen tuuppauksen niskaansa.

"Mitä sinä siinä ympäri huonetta viipotat", ärjäsi renki samalla pojalle, joka tuon keskustelun ajalla ei ollut muistanut pitää valkeaa aivan siellä, missä olisi pitänyt.

Poika kyhnäytti vaan ruumistaan.

"Ja täitäki siinä on sitten, että tippuu", tikasi renki sen nähtyään.

"Joka ei pidä kiinni, se puotkoon", arveli poika levollisena.

"Taitaapa se tuo Räisäspoika olla yhtä sukkela sanaseppä kuin isävainajansaki", arveli Suutari-Elkko.

"Mikäs se on -- tulleeko hänestä sitten yhtä sukkela taskuvaras, kuin isästään", arveli joku piioista.

"Ei se ollut juuri poikia pahempi äitikään", arveli se renki, jolle Antti valkeaa näytti, "kerranki, kun olimme äitivainajani kanssa samassa komppaniiassa hänen kanssaan kylää kiertämässä, varasti Räisäspojan äiti minun äidiltäni uuden hurstipaidan."

Taasenki vetäysivät Räisäspojan huulet omituiseen irvistykseen ja suuttumus kuvausi selvästi hänen kasvoihinsa; mutta sanaakaan ei hän virkannut. --

Niin se kului ilta siinä yhtä ja toista jutellessa, kunnes piiat alkoivat emännän käskystä laittaa ruokaa pöytään.

Suutari käskettiin talonväen kanssa sisähuoneisin syömään.

Piiat ja rengit istahtivat kahdenpuolen pirtin perässä olevaa pitkää pöytää vastakkain syömään.

Emäntä ei ollut viitsinyt ruveta mihinkään iltaiskeiton puuhiin, saattaahan sitä syödä mitä sattuu olemaan -- niin arveli emäntä -- ja olihan niitä päivällisiä lihapottuja jäänyt siksi, että talonväelle ja suutarille. -- Väelle oli emäntä kiehauttanut vaan pikkusen maitosuolaa, ett'ei kalaa niin paljon kuluisi.

Makealle se tuo maitosuola sentähden näytti Räisäspojastakin, se kun tuossa kupissa höyrysi ja voin rasva vielä päälliseksi pinnalla kelluili. Joka kerta kun hän tuolta nurkastaan näki leipää maitosuolaan pistettävän ja sitten kättä silmillään suuhun seuraten huomasi miten mehevä pala siitä suuhun nytkähti, aukeni hänenki suunsa ja oikeen kuuma vesi kielelle herahti. Ja sitten tuommoinen paksu komea piimä, jota olisi vaikka kyynärällä voinut mitata, olisi kai sillä Räisäspojanki mielestä kelvannut palaa alas painaa. Mutta eipä se sentään ole ruotipojalla niin painettu kuin ajateltu. Täytyy odottaa siksi kuin paremmat ovat syöneet ja syödä sitten mitä jäämään sattuu.

Kun väki oli iltaselta päässyt, menivät rengit talliin hevosia illastelemaan ja piiat alkoivat korjata ruokaa pöydältä. Tulipa emäntäki pirttiin, kallisti maitosuolakuppia ja piimätuoppia ja siirti niitä pöydän nurkalle. Hän otti vielä kaksi suurta leipäpalastaki, pani silakan niiden päälle ja asetti neki tuohon pöydän nurkalle töröttämään.

"Syö sinäki, poika", sanoi hän sitten heittäen ynsiän silmäyksen Anttiin.

Toista käskyä ei Räisäspoikakaan odottanut, vaan teki kuten käskettiin. Olihan se tuo maitosuola jo jähähtänyt ja voinrasvaki sen pinnalta hävinnyt, mutta nälkä se on ruoan tyyrmanni, sanotaan. -- --

Siinä kylpiessä ja yhtä toista pakinoidessa kului vielä muudan tunti, ennen kuin maata ehdittiin. Piiat ja rengit paneusivat maata pirtin sänkyihin. Suutarille tehtiin vuode pirtinpöydälle. Räisäspojalle vaan ei näyttänyt missään sijaa olevan.

Hän vilkasi ympäri huonetta, otti suutarin jakkaran, vei sen päre-orsien kohdalle, hyppäsi tuolille, tarttui orresta kiinni, vetäsi itsensä notkeasti kuin suolingainen orrelle ja siirtyi siitä päreitten päälle.

* * * * *

"Parhaan paikan se poika itselleen keksi", arveli suutari-Elkko.

Vieläpä siinä yhtä ja toista maatapanonki jälkeen puheltiin, kunnes raskaammat hengitykset ja kuorsaukset ilmaisivat yhden ja toisen unen helmoihin vaipuneen.

Räisäspoika vaan ei nukkumaan tahtonut päästä. Nuo suutarin tarinat olivat hänen mielikuvitustaan ylenmäärin kiihoittaneet.

Johtuipa siinä yhtä ja toista miettiessä mieleen äitivainajakin. Hämärästi hän vielä muisti sitä. Isänsä oli hän kokonaan unhottanut. Hän muisti miten kalpeana äiti makasi vuoteellaan ja taputteli häntä poskelle.

"Lapsi raukka!" niin sanoi äiti siinä taputellessaan, "kun tämä käsi on vaipunut, ei ole enään maailmassa yhtään, joka sinua helleydellä kohentaisi." -- Niin hellä oli äitini, jolla minua nyt lakkaamatta haukutaan. Mutta ehkäpä juuri sentähden, että hän oli kaikkia muita ihmisiä parempi, eivät nämä häntä kärsineet, eivätkä haudassakaan hänelle rauhaa anna.

Tämän kaiken tiesi äitini ja suri kohtaloani vielä kuolemassakin, sillä toden totta ei yksikään rakkauden säde ole osakseni äitini kuoltua tullut. -- Jotain semmoista tunsi hän sydämessään, kunnes uni hänen silmänsä ummisti. -- -- --

Kun Räisäspoika aamulla heräsi, olivat kaikki muut huoneen jättäneet.

Arvelematta koppoi Antti turkkinsa, jotka oli illalla päänsä alle pistänyt. Mutta kovin painosti uni hänen silmiänsä. Kumminkaan ei hän päre-orsille enään nukkumaan jäänyt, sillä hän tiesi, että kun rengit sisälle saapuvat, ajavat he taasen hänet valkean näytäntöön. Hän hypätä käpsähytti keveästi kuin orava orsilta alas, pisti turkin päälleen ja pujahti ulos.

Kylmä oli ilma ulkona ja kovin tuntui lumi kylmältä paljaisin jalkoihin. Hän pujahti sen tähden saunaan, joka ei vielä ollut illallisestaan kovin jähtynyt. Siellä toivoi hän saavansa vielä jonkun tunnin nukahtaa.

Noin tunnin päästä kuuli Antti astumisen hipsutuksia saunan oven edestä. Hän vetäytyi ovenpieleen. Saunan ovi aukeni ja Aappo huusi Antin nimeä, mutta Antti ei vastannut mitään.

Aappo tuli saunan ovesta sisään, mutta samalla pujahti Antti ulos, vaan kuinkahan lienee niin sattunut, että pimeän päässä hänen kyynäspäänsä sattui Aappoon ja hän hojeltui päistikkaa saunan eteen silmälleen.

"Minne sinä menet!" kiljasi Aappo ja syöksyi hänen niskaansa. Huima ottelu syntyi poikien kesken. Aappo, joka oli hiukan voimakkaampi, koetti vetää retuuttaa Anttia pirttiä kohden. Antti kiroili synkeästi. Mutta kun ei hän Aapolle mitään voinut, heittäysi hän painollaan pitkäkseen maahan.

Aappo koetti venyttää häntä niskasta pirttiä kohden, mutta kun Antti kiskoi itseään toiseen suuntaan, huomasi Aappo, ett'ei hän Räisäspoikaa sisään saisi. Sentähden alkoi hän häntä nyrkeillään lyödä kopiloida ympäri korvia, minkä ehti. Mutta yht'äkkiä hyppäsi Räisäspoika seisoalleen ja lähti juoksemaan, Aappo tarmoi häntä turkin helmuksista kiinni, Antti koetti kiskoa itseänsä irti, mutta Aappo ei häntä laskenut.

"Vai sillä tavalla sinä lähdet!" kiljasi Aappo, lyödä mukiloi vielä muutamia kertoja Anttia päähän ja laski hänet menemään.

Antti hyppäsi saunan luo, koppoi kiven sen nurkasta ja paiskasi sen Aappoa kohden. Synkeä kirous kohosi hänen huulillensa. Aappo sai kumminki väistetyksi, jotta kivi ei häneen sattunut. Nyt alkoi Antti juosta minkä ehti lähimmäistä taloa kohden, johon oli vähilleen venäjän virsta. Josko jalkoja paleli, siitä ei nyt huolimaan joutanut, sillä hän tiesi entuudestaan, että Aappo isännälle kertoisi Antin häntä kivellä heittäneen, josta taasen seuraisi selkäsauna semmoinen, että oikeen selkänahkaa karmi sitä ajatellessa.

* * * * *

Puutteenkaupunki... Mitä -- onko sellainenki Suomessa? -- Niin eihän sitä enään ole, mutta vielä noin viisikolmatta vuotta takaperin se oli. Jos silloin satuit matkustamaan Limingasta Ouluun päin menevää maantietä, niin lienee silmääsi pistänyt tuo tiheä mökkiryväs tuossa Kedonperässä, Ängeslevän ja Tyrnävän jokien välillä. Olihan siinä aina joku puuhuoneki, vaikka tosin -- ainaki mitä ulkohuoneisin tulee -- turpashuoneet näyttivät olevan kaupungissa enimmin suosittua kuosia. Kaupunkilaisten mielestä oli mukavampaa ottaa rakennusaineet lähellä olevista kentistä kuin raijata niitä peninkulmien takaa aina Temmes- ja Tyrnävän ylipäästä saakka, sillä Limingan metsistä ei rakennusaineita siihen aikaan saanut.

Kuten ainaki kaupunkilaisilla, -- niinpä Puutteenkaupunginki asujamilla olivat vapaammat mielipiteet kuin maalaisilla. Liminkalaisetki pitivät, kumminkin mitä kolopajuihin tulee, ne yhteisinä ja useapa arveli muunki metsän varkaudesta, ettei se ollut rikos. Puutteenkaupunkilaiset menivät kumminki askelta edemmäs. He nimittäin sulkivat heinätki tuon yhteisen tavaran joukkoon ja ottivat siis niitäkin mistä mukavimmin saivat.

Mutta kun maalaiset eivät millään tavalla tahtoneet vapautta niin pitkälle ulottaa ja kun suuri osa kaupunkilaisista aikojen kuluessa meni vielä askelta edemmäksi ja alkoi vaatia kaiken tavaran yhteisyyttä, niin syntyi tästä kaksi jyrkästi toisistaan eroavaa puoluetta. Mutta kuten ainaki maalaispuolue, -- niinpä oli se Limingassaki paljoa mahtavampi, josta seurasi kaupunkilaisten perinpohjainen häviö. Nyt onkin enää koko kaupungista tuskin muuta kuin rauniot jälellä. -- Mutta siihen aikaan, jolta tämä kertomus alkaa, oli tuo jättiläistaistelu vasta alullaan.

Vähän matkaa Puutteenkaupungista oli Räisäs-Eevan torppa. Tuohon jokitörmään oli alaosa huoneista kaivettu ja ylempi osa oli turpeista muuraeltu. Metsäisien seutujemme asukas tuota tuskin ihmis-asunnoksi ymmärtänyt olisi, mutta Liminkalainen on tuollaisiin asuntoihin niin tottunut, ettei hän siinä mitään merkillistä huomaa.

Palavan päreen oli Eeva uunin rakoon pistänyt ja istui siinä nyt riittymäisillään olevan lieden edessä. Pesemätön, liedeltä pois siirretty pata osoitti, että vaatteiden värjäys oli juuri päättynyt, vaikka värjätyt vaatetavarat olivat huolellisesti pois korjatut.

Verkalleen nousi hän istualtaan, loi silmänsä ovea kohden, ikäänkuin jotain odotellen ja näytti kuuntelevan, eikö jo askelia kuuluisi. Varreltaan ei hän ollut pitkä, mutta muutoin näkyi hän olevan täysijäntereinen ja tukeva nainen. Vanhuus ei vielä ollut ehtinyt hänen poskiansa rypistää ja muutoinki oli hän vielä verevä, hyvän näköinen ja nuorekas, tuskin neljänkään kymmenen vuoden vanha nainen.

Kun ei ketään tulevaksi kuulunut, kääntyi hän peränurkkaa kohden, läheni verkalleen siellä olevaa pöytäkaappia, avasi sen, veti sieltä korkilla suletun kivipullon, ottipa vielä jalattoman pikarinki, avasi korkin ja kaatoi pullosta kirkasta nestettä pikariin ja nakkasi sen suuhunsa. Ottipa vielä lihapalasenki kaapista ja haukkasi sitä. Nyt näytti hän aikovan asettaa pullon ja pikarin paikoilleen, mutta kaatoi kumminki sitä ennen toisen pikarillisen ja nakkasi sen samaa tietä kuin edellisenki.

Sitten istui hän uudelleen tuohon lieden eteen jakkaralle, asetti kyynärpäänsä polvelle ja nojasi päänsä kättä vasten. Hetken päästä alkoivat hänen poskensa punoittaa entistä enemmin.

"Sinne se Källi-Aapeliki nyt aattui viikkokaudeksi", jupisi hän itsekseen. "Merikeli Ouluun kuuluu olevanki hyvä ja kun kerran on päässyt hyvään heinän vedon vauhtiin, niin eihän sitä niin hevin malta heittää näin pitkillä pimiöillä. Kyllähän ne rikkaat taasenki kiroavat heiniänsä, mutta ottakootpa hiiren hännästä kiinni. Näin mukavaa heinän vetokaunaa tuskin miesmuistiin on ollut. Pimiän päässä on nätti pistää häkkiinsä heiniä mistä mukavimmin saamaan sattuu, ajaa viilettää pimiässä jäitse kaupunkiin ja purkaa vielä samalla pimeällä häkkinsä siellä. Onhan niitä aina Oulussaki ihmisiä, jotka eivät juuri moiti, jos hiukan helpommallaki saavat heinähäkin ja mahdotontahan se on kaupunkilaistenki tietää, kuka siellä omia heiniään myö ja kuka toisen.

"Mutta tuo Källi-Aapelin Maija minua naurattaa. Hän käypi täällä minua haukkumassa, juurikun se minun syyni olisi, että Aapeli minusta vähän niinkun tykkää; enkähän minä ole käskenyt Aapelin täällä käydä, vaan minkäpä minä hänelle teen, kun hän aina tänne tulee.

"Kumma ettei Rytköstäkään jo kuulu. Luulin hänen kumminki tänäpäivänä viimestään tulevan, mutta kello jo kahtatoista alottaa, eikä vielä ole tullut. Tuo hevonenki tuolla jouten seisoo. Kun olisi tullut, niin olisi saanut mennä sillä hanki heinän vetoon, nyt kun on niin mainio merikulku. Nuo värjäyksethän nuo vetävät niin ajan, etten itsekään jouda lähtemään. Nyt on jo viimeinen Adventti-sunnuntai, ylihuomenna Joulu ja sitten ei monta päivää enään ole, ennenkun Kuopioon täytyy lähteä ja siihen asti pitää olla kaikki värjättyinä. Tulkootpa sinne rikkaat tavaroitansa tuntemaan, jos haluttaa. -- Maatakihan tässä pitäisi pian panna."

Hän nousi istualtaan mennäkseen illalliselle. Sitä ennen hän kumminki veti oven hakaan ja tutki tarkoin, olisiko ovi nyt niin lujassa, ettei kukaan pääsisi.

Sitten otti hän muutamia vaatekappaleita uunin edestä jakkaralta, lähestyi ennenmainittua pöytäkaappia, siirti sen paikoiltaan ja alkoi varovasti purkaa turveseinää. Hän veteli vetelemistään turppaita tuolta laattian rajasta, jotta seinään tuli noin neliökyynärän suuruinen aukko.

Sitten otti hän vaatekappaleet, viskasi ne aukosta ja tunkeutui itsekin siitä, sillä aukko oli alempana maanrajaa.

Mutta pian näkyi Eevan pää aukosta ja samalla ilmaantui muukin ruumis uudelleen pirttiin. Hän pisteli irroitetut turppaat niin taitavasti paikoilleen, ettei sitä paikkaa juuri muusta seinästä eroittaa voinut, sillä jos liikutettavien turpasten laidoista muutamia palasia silloin tällöin lohkeili, niin Eeva piti huolen, että samallaisia palasia lohkeili muistakin paikoista seinää, joten ei siinäkään mitään silmään pistävää eroa ollut. Eeva siirti pöytäkaapin paikoilleen ja huone oli jälleen entisellään.

Samalla kuului hiljaista koputusta ovelle. Eevan silmät kävivät pyöreiksi ja hän kuunteli tarkasti.

"Täti!" kuiskasi ääni oven takaa.

Eeva kynsäsi tyytymättömästi korvallistaan, sillä hän tunsi äänestä Räisäspojan.

"Täti kulta!" rukoili poika, "laskekaa minua sisään."

Eeva aukasi oven haasta ja Räisäspoika vetäysi sisään.

"Mikä sinua tänne sydän yöllä hiivaa?" tiuskasi Eeva, "ei paljoa puutu, etten aja sinua samaa tietä kuin tullutkin olet."

"Täti kulta", änkytti poika, "sallikaa minun jäädä tänne edes muutamaksi päiväksi, minä olen niin onnetoin!"

"Mutta Jumalan tähden, mistä olet tuommoiset komeat saappaatkin itsellesi kaivanut! Sano suoraan, oletko ne varastanut! -- Tuommoiset pitkävartiset mustankengänsaappat ja vielä punaiset sahviaanit suissa, aivan niinkuin parhailla talonpojilla. -- Sano heti, mistä ne sait."

Antti itkeä nyyhkytti niin katkerasti, mutta kuiskasi kumminkin erään talon nimen.

"Minä ymmärrän, sinä olet ne sieltä varastanut", tiuskasi Eeva.

"Täytyihän minun, kun paleli niin kovin jalkoja!"

"Sinä karkaat ensin talostasi, varastelet sitten ja tulet vihdoin varastettuin tavaraisi kanssa rehellisen tätisi luo, kaunista! -- Mutta huomenna vien sinut Kuppaselle takaisin."

Antti alkoi sen kuultuaan nyyhkiä yhä katkerammin. Hänen mieleensä johtuivat ne monet ankarat selkäsaunat ja ylimalkaan se tyly kohtelu, jota hän Kuppasella oli osakseen saanut, hän itki niin sydämellisen katkerasti, että olisi luullut kivienkin heltyvän, mutta Eevaa ei se näyttänyt paljon liikuttavan.

"Selitä, miten sinä saappaat sait varastaneeksi!" käski vihdoin Eeva.

"Minä hiivin iltahämärässä kenenkään huomaamatta uunille", selitti poika, "makasin siellä koko iltapuhteen kutvahtamatta, ja kun illalla maata asetuttiin, pidin tarkalla silmällä, minne talonpoika kenkänsä pani ja kun talonväki oli päässyt sikeimpään uneen, hiivin uunilta, sieppasin kengät käteeni ja pujahdin ulos."

"Taitaapa pojasta tulla sukkela varas", tuumi Eeva itsekseen, "mutta hän on niin kovin lapsi, etten voi häntä vielä huostaani ottaa, mutta antaahan kulua muutaman vuoden, niin kyllä sitten..."

Mutta samalla kuului raskaita askelia oven takaa. Molemmat pörhistivät. Antti näytti säpsähtävän, että jos häntä takaa ajettaisiin, ja yritti mennä piiloon.

"Elä ole tietävinäsikään", sanoi Eeva pojalle ja alkoi huolettoman näköisenä laittaa ruokaa pöydälle.

Ovi aukeni ja suuri karhean näköinen, mustapartainen mies astui sisään.

"Yhäkö tapaan sinut valveella", sanoi tullut ja loi suuret säkenöivät silmänsä Eevaan.

"Kas Rytkönen", sanoi Eeva, "missä sinä olet näin viipynyt?"