Part 5

Nyt oli hänelle kerääntynyt rahoja useita tuhansia markkoja, mutta Märkälän muori oli sillä tavalla hankituilla rahoilla kieltänyt lähtemästä Amerikaan, niillä kun ei siunausta olisi... Niin -- siunausta... Sitä oli Antti monta kertaa miettinyt ja se oli usein saanut hänen sydämensä varastaessaankin niin levottomasti sykähtämään... Märkälän muori oli sanonut siunauksen olevan siinä, että he ahkeralla työllään olivat hankkineet itselleen huolettomat päivät... Antin mieleen johtui se rauha ja tyyneys, joka Märkälän vaarin kasvoilla oli ankarimmankin päivätyön päätettyään, ja se levollinen jopa iloinenkin mieli-ala, jolla Märkälän muori hääri kaiket päivät niin ahkeroissa talouden askareissa. -- -- Näistä johtui Antin mieleen pastorin vakava ja harras muoto... Kuta enemmän hän näitä ajatteli sitä tuskallisemmin sykähteli hänen sydämensä. Hän tunsi sydämessään niin omituisen kasvatuksen... Nämät olivatkin ainoat valoisammat muistot koko Antin elämästä. Koko muuta elämää ajatellessaan tunsi hän vaan tuskaa ja tunnon vaivoja, jonka tähden hän koetti poistaa mielestään entisiä muistoja ja johtaa ajatuksiaan tulevaan kohtaloonsa Amerikan kultamaassa. Mutta nuo tuskalliset muistot palasivat vaan yhä uudelleen. Hänen mielensä kävi yhä katkerammaksi.

Mutta samalla päästi Rytkönen ilkeän älinän, älinän semmoisen, mikä usein nukkuessa pääsee ihmisiltä, joitten ruumis on tämän elämän vaivoissa jo ehtinyt pahemmin rääkkääntyä.

"Painajainen sitä nyt taasen ajaa", arveli Räisäspoika ja puisti häntä kyljestä.

"Äh!" röhisi Rytkönen, kun oli ehtinyt havahtaa, "kaikkia sitä näkee."

"Mitäs kummia nyt?" tiedusti Antti.

"Kun kaksi käärmettä kiersi minun kaulani ympäri!"

"No johan me sitten joudumme kiinni -- parasta taitaa olla, että me lähdemme. Minäki upposin venheineni päivineni."

"Se ei hyvää tiedä -- kyllä on sitten parasta, että pötkimme", sanoi Rytkönen, ja hyppäsi ladon ovesta ulos.

Antti seurasi perästä.

"Mutta mitä ääniä tuolta kuuluu?" sanoi Rytkönen.

Syvä hiljaisuus, -- kaikki neljä korvaa kuunteli yhtä haavaa. -- -- Jo vilahteli tuolta pensasten välistä päitäki.

"Paetaanko veneelle?" kuiskasi Räisäspoika.

"Se on mahdotointa! Venhe on täydessä lastissa ja ranta aivan luode kuiva; saisimme varmaan vetää puoli virstaa venettä perässämme, ennenkuin se uisi. Hautautaan heiniin, ne ovat ehkä vaan hevosen hakijoita, eivätkä ole meitä vielä huomanneet", sanoi Rytkönen.

Näin sanoen köntti Rytkönen latoon ja Antti seurasi perässä. He hautausivat syvälle heiniin.

Mutta varsin omituisesti pamppaili sydän Antin rinnassa. Semmoista ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. -- Olisiko siis mahdollista, että me joutuisimme kiinni... Silloinhan olisi kaikki kadotettu ja ijäksi kadotettu, mitä niin monien vaivain perästä olemme kokoon haalineet; silloin olisivat tavarat, vapaus ja kaikki mennyttä kalua ja ijäksi mennyttä... Silloin olisi Märkälän muorin sana takanakin tosi, ettei niin saaduilla tavaroilla siunausta ole. -- Niin -- -- niin...

Mutta samalla tunsi hän jonkun oven puolella heiniä liikuttelevan ja joku terävä ase pisti häntä ronkkaan; mutta ei uhastakaan! -- hän makasi kutvahtamatta. -- Mutta se peto painaa niin lujasti! Vihdoin ei hän voinut olla koettelematta ja sai käteensä hongan haaran.

"Antautteko oikealla?" kuului karkea ääni ladon edestä.

"Emme elävinä!" kiljasi Rytkönen ja laukasi revolverinsa ovea kohden.

Mutta se ei sattunut, eikä sitä siinä tarkoituksessa oltu laukastukaan.

"Siispä paistamme teidän elävinä", sanoi mies, näytti tulitikkuja ja osoitti uhkaavasti heiniin.

"Lapsia sitä niin narrataan, että kontti-ukko tulee", sanoi Rytkönen ja laukasi uudelleen.

Samalla käyttivät karkurit tilaisuutta silmätä ympärilleen ja huomasivat kolmisen kymmentä aseellista miestä piirittäneen ladon. Siis oli sotamies heidät pettänyt! -- Pakeneminen oli mahdotonta.

"Kyllä taitaa olla parasta että antaudumme", kuiskasi Rytkönen.

"Niin!" sanoi Antti ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. --

"Me vielä kerran kehotamme teitä antautumaan!" sanoi joukon johtaja.

"Me antaudumme", sanoi Rytkönen, heitti revolverinsä ladon eteen ja köntti ladosta. -- Antti seurasi hammasta purren ja kiroten perässä.

"Täällä ovat vanttuunne!" sanoi joukon johtaja ja heläytti käsirautoja.

Voiton riemu hohti miesten silmistä siinä vankia katsellessa.

Mutta omituisesti ne värähtelivät Antin kasvot ja kirkas vesihelmi se kiilsi hänen silmänurkastansa, kun joukon johtaja kiersi käsiraudat hänen käsiinsä.

* * * * *

Luonto se oli jälleen saanut kesäisen pukimensa; mutta mitään juhlallisuutta se ei Limingassa tarjoa. Aaltoilevia viljavainioita ja yhä vaan viljavainioita, siellä täällä kesantopeltoja; peltojen keskellä paremman puoleisesti rakennettuja, enimmäkseen maalaamattomia ja siitä syystä aidastuneita kartanoita, peltojen takaloilla äärettömiä katajikoita, niiden takana siintäviä pajukoita Isolla-niityllä päin, sekä pahan päiväisiä havumetsiä sydänmaita kohden. Monimutkaisena kaarena luikertelee vankimman kylän lävitse mahtava Liminganjoki, -- joki, jonka ylitse voi paikoittain mies seipään avulla hypätä, tahi koskipaikoista käydä kuivin jaloin, joki, jonka suvannot ovat kukkurapäänä mätäneviä rentukoita ynnä muita vesikasvia, kuten kaalia kaalisopassa. Kun tästä mätänemisestä syntynyt lemu sekaantui puoleksi palaneilla lannoitus-aineilla lannoitetuista pelloista lähtevään tuoksuun, niin voi lukia helposti arvata miten keveä on siellä hengittää. Ainoastaan lähellä oleva meri voi vaikuttaa tarpeellista ilman puhdistusta ja tehdä sen, ettei Liminka sentään ole niinkään terveydelle vaarallinen kuin luulisi.

Valtamaantien johtaa joen ylitse silta, jolle nuoriso kerääntyy kesäisin ja erittäinki keväimin pyhä-iltoina iloansa pitämään.

Sillalle oli tälläkin kertaa kerääntynyt nuorisoa leskistä juoksemaan. Riemastus oli juuri korkeimmalleen noussut, kun maantieltä kuului kärryin rotinaa ja laulua. Kaikki silmäsivät Oulua kohden.

Viisi oli värsyä laulettu vaan kuudes on niin kauheaa; kuin ei lakkaa korvistani toi ruunun rautain pauhina.

Ruunu se on mun ruokkiani jolla on monta renkiä; taasenkin makaa Oulun linnassa kuudetta kymmentä henkiä.

Niin siellä kärryissä laulettiin ja hevoinen se kiipesi raskain askelin sillalle, johon päästyä huimasi kuski ruoskallansa ja hevoinen se puhalsi täyteen laukkaan. Yksi rautojen romahdus vaan ja silloin olivat jo kärryt sillan yli.

"Rytkönen ja Räisäspoika!" kuului sillalla useista suista yhtä haavaa.

"Voi mennään Mustoselle [Limingan vangin kulettaja] katsomaan!" huusi Heiskasen Iikka, "niitä viedään nyt ikuiselle."

Koko joukko alkoi kulkea pitkin maantietä Mustosta kohden. -- --

"Joko ne nyt ovat saaneet lopullisen tuomionsa?" kysyi joku Heiskasen Iikalta.

"Jo kuuluvat saaneen."

"Kauvampa se kestiki."

"Kaksi vuotta", sanoi Iikka. -- --

Vankasti niitä oli rautoja ystäviemme ylle lastattu. -- Niitä oli niinkuin "Hallin Jannen laulussa" sanotaanki "kahdet pultit jalassa ja ympärillä rauta liivi ja raudasta hänkselitki."

"Moron!" sanoi Räisäspoika Kuppasen Aapolle, joka etukynnessä työntäysi Mustosen pirttiin, missä vangit olivat.

"Moron, moron!" sanoi Aappo ja yritti pistää kättä.

"Pistä pääs poroon!" sanoi Antti.

"Miks' nä aina mua koukut?"

"Entä nä! -- Entä nä!" sanoi taasen Antti, mutta Heiskasen Iikan huomattuaan näytti hän ihastuvan ja pisti kättä.

"Kuinkas sinä voit?" kysyi hän Iikalta.

"Hyvästi! -- Kuinka itse voinet?"

"Niinkuin näkyy", sanoi Antti, keikautti niskojaan ja ruikkasi.

"Miltä se muutoin tuntuu?" kysyi Iikka.

"Iloinenhan sitä olla pitää, vaikka sydän märkiä juoksisi", sanoi Antti, keikautti taasen niskojaan, pyörähti ympäri, alkoi tottuneen tavoin tahillensa astuskella edestakaisin laattialla, niin että jalkarautain kankirauta niin mukavasti oikeaan ja vasempaan singahteli, raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtelivat ja Antin ruumis se niin mukavasti siinä kävellessä notkahteli. -- Rytkönen se alkoi kävellä Antin rinnalla. Antti alkoi vanhalla miesäänellään laulella ja Rytkönen römäkällä passo äänellänsä säesti laulua:

"Hulivili olin minä huilaillessa Ja monen mamman vävy; Siperiassa on poikain koti, Vaan ei se tänne nävy."

Mutta Rytkönen keksi Heiskasen Iikan suussa sammumaisillaan olevan sikaarinpään, hän seisahti Iikan eteen ja sanoi:

"Jos minulla olisi tuommoinen sikaarinpää, niin minä antasin sen sinulle."

Iikka naurahti ja antoi sikaarinpään Rytköselle, joka kohotti sen ylemmä silmiään, katsoi siihen ja vihelti pitkään, sylkäsi sitten palavaan päähän ja tuivasi suuhunsa.

Sitten he taasen lauloivat:

"Hei! iloisella mielellä Ja nauravalla suulla Lähden minä tästä kylästä Vaikkei suinkaan luulla.

Tämän kylän ämmät, tappura hännät, Tietäjät ja noidat Mepä sitä ollaan reeluja poikia Minkäpä meille voivat."

Laulun tauottua istuivat vangit lavitsalle ja silmäilivät nuorisoa kohautellen silloin tällöin -- nähtävästi rautain painon tähden -- hartioitansa.

Omituisilla surun, säälin ja kaipauksen sekaisilla tunteilla katseli nuoriso vankia ja erittäinki Räisäspoikaa, joka ei vielä ollut vanhempi heitä, mutta kumminki oli jo vapautensa, armaat syntymä seutunsa, lapsuuden leikkikumppanit ja kaikki menettänyt ja iäksi menettänyt.

Omituisen ristiriitaisia tunteita liehui Antinkin sydämessä siinä vanhoja tuttavia katsellessa. Väliin tuntui hänestä ikäänkuin ei hän koko elämässään olisi osakseen saanut muuta kuin sortoa, lakkaamatointa sortoa vaan. Hänen sydämessään kuohahti äkkinäinen vihan puuska, hänen nyrkkinsä vetäytyivät kokoon, hänen pörröinen tukkansa kohosi pystyyn ja hänen raa'at silmänsä pyörivät niin peloittavan näköisinä ympäriinsä. -- Mutta pian tyyntyi hän jälleen. Hänen mieleensä muistuivat pastorin sydämelliset varoitukset ja Märkälän muorin sanat, ettei niin hankituilla rahoilla olisi siunausta. Jokseenki selvään käsitti hän nyt, että surkea kohtalonsa on vaan oman pahuutensa palkkio. Sanomatoin ahdistus ja tuska täytti hänen sydämensä. Hän silmäili niin levottomasti ympärilleen. Vihdoin nousi hän istualtaan, alkoi kävellä verkalleen edestakaisin laattialla ja hyräillä hiljalleen jotain laulua. Mutta pian kovensi hän äänensä ja lauloi läpi sydämiin tunkevalla ja liikutuksesta värähtelevällä äänellä seuraavan värsyn:

Nuoripa olin minä ijältäni alle kahden kymmenen, kuin murheen vaivoilla särjetty oli minun nuori sydämen.

Nämät sydämestä lähteneet ja tuskallisen tyynet äänen värähdykset näyttivät tunkeutuvan sydämiin suoraan. Ikään kuin lumottuna seisoi kylän nuoriso siinä hetkisen, voimatta tunteitansa sanoihin pukea.

Vihdoin kääntyi Heiskasen Iikka erään lähellä seisovan ystävänsä puoleen ja sanoi:

"Minä luulen, että jos Anttiki olisi tullut aikoinaan oikein kohdelluksi, neuvotuksi ja työhön opetetuksi, niin hänestä olisi saattanut tulla hyväkin mies."

"Niin!" sanoi puhuteltu ja "niin!" kuului sieltä ja täältä nuorukaisten joukosta.

* * * * *

Aamun aurinko se oli jo korkealle kohonnut. Juhlallisena häämöitti sen valossa Limingan ristikirkko. Lasikirkkaana välähteli sen risti aamuauringon loistehessa. Varpuset istahtivat sähkölangalle ja pääskyset ne vapaina lentää leputtelivat ilmassa. Yksinäinen hevoinen mennä jurrasi kärryinensä pitkin tietä. Niistä kuului silloin tällöin yksitoikkoinen raudan kalskahtaminen. -- -- -- Mutta tuolla kiiruhti vastaan vankkaraajainen akka. Hänen tursistuneet poskensa niin ilkeästi riippuivat alas päin ja hänen nenänsä päässä oli niin inhoittava puna. Selässä oli hänellä kontti ja sillä oli hän jo vuoden ajan kulettanut kyläläisten tarpeeksi Oulusta tuota kirkasta nestettä, jota hän muinoin valmisti Vesikarissa. -- -- -- Mutta nyt oli hänellä tavallista kiireempi. Eroryypyt olivat otettavat... Jo seisahtui hevoinen. He sattuivat vastakkain. Yksitoikkoista kalsketta kuului kärryiltä. Pullo kohoaa kontista. Antti asetti epäilevän näköisenä pullon huulillensa, mutta muutaman pisaran suuhunsa saatuansa työnsi hän sen inholla Rytköselle. -- "Tahdon selvin päin nähdä viimeisen kerran Limingan kirkon ristin välähdyksen", äännähti hän. -- Mutta Rytkönen ja Eeva maistoivat kerran ... maistoivat toisen ... ja maistoivat kolmannenkin ... kunnes pullo katosi konttiin uudelleen. Hevoinen se alkoi taasenkin jutaa. Ratas vieri tietä myöten, mutta ajatukset ne harhailivat levottomina siellä täällä, rinta nouseskeli säännöttömästi ja sydän kovin rauhatoinna löi. -- -- -- Kärryjen ratinaa kuului edestä päin ja eräässä tien mutkassa ajoi vastaan vanha tuttavamme seurakunnan pastori, joka jo näin aikaiseen oli sairaan luota palaamassa. Hän tunsi kohta ystävämme, pysäytti hevoisensa ja loi vakaan, mutta lempeän silmäyksen vankeihin ja erittäin Anttiin. Sitten puhui hän muutamia liikuttavia lohdutuksen sanoja vangeille. Hän, joka itse oli elämässään niin paljon saanut Jumalan armoa nauttia, katsoi tähän samaan armoon mahdolliseksi jokaisen, olkoonpa hän sitten vaikka kuin syvälle langennut. Siksipä ei hän näitä onnettomia veljiään sanallakaan tuominnut; -- ei! -- "Muistakaa", lausui hän lopuksi heille ja erittäin Antille, "muistakaa, että Jumala ottaa armoihinsa suurimmankin syntisen, jos hän vaan totisessa syntiensä tunnossa Hänen armoansa halajaa ja etsii. Muistakaa, että Jumala ei ole hetkeksikään unhottanut teitä; -- ei! -- Päinvastoin on Hän teitäkin lakkaamatta kokenut luoksensa vetää ja on siis valmis teitä joka hetki vastaan ottamaan!" -- Ja kun hän antoi Antille kätensä jäähyväistiksi, vierähti suuri kyynel Antin silmästä tuonne kastepisarain sekaan ruohikkoon. Olikohan tuo vähäinen sanan siemen kasvava ja hedelmää kantava?... Edelleen vierivät kärryt eri tahoille. Lasikirkkaana välähti kirkon risti pensaan välitse, raudat ne niin kuivakkaasti kalskahtivat ... vielä kerran välähti kirkon risti, ... mutta nyt se oli Antilta jo ijäksi kadonnut ... ja ijäksi oli kotiseuduiltaan kadonnut -- Räisäspoikaki.