Chapter 4

Menzikow kertoi nyt, miten hän Scheremetewin luona oli nähnyt Martan, joka oli muuttanut hänen hoviinsa Annan kasvinkumppaliksi. Sitten kertoi hän, mitä tiesi Martan edellisestä elämästä. Uteliaasti kuunteli keisari ja kun Menzikow lopetti kertomuksensa, huusi hän, innostuneena: "Kaunis, kaunis on hän, kaunis, ihana ja suloinen. En ole ikänä hänen vertaistaan nähnyt. Onko henkensä lahjat, Mikailow, yhtä suuret kun hänen kauneutensa? Onko sydämensä vapaa rakkaudesta? Vastaa, minä olen päättänyt ottaa hänet hoviini. Sinä tiedät, Mikailow, että minä olen kiivas ja kova asioissa, jotka koskevat valtakuntaani ja kruunuani ja nyt -- sinä tunnet minua -- en minä liikutuksetta saata tässä istua. Jos hän saattaisi rakastaa minua, tuo nainen, olisin minä löytänyt sen, jota monet ajat olen hakenut. Eudoksia, kirottu puolisoni, ei ole koskaan minua rakastanut, hänen sydämensä on aina ollut tunnotoin, hän ei ole koskaan ymmärtänyt minua; minun sydämeni on hänestä luopunut."

Menzikow kuunteli iloisena keisarin puhetta. He miettivät sitten, miten voittaa Martta keisarille. "Jos minä keisarina astun hänen eteensä saattaisi hän minua pettää," sanoi Pietari. "Minä tahtoisin, että hän minua itseni tähden rakastaisi." Martta ei tuntenut keisaria, siihen nojausivat he. Ja he päättivät, että keisarin oli alhaisena sotaupsierina hakeminen Martan rakkautta.

Tästä päivästä oli keisari ruhtinaansa luona joka-päiväinen vieras. Martan sai hän aina nähdä, sai puhutella häntä, sai itse oppia tuntemaan, mitä Martan sydämessä asui. Menzikow ja Anna huomasivat kummastellen, miten keisarin muoto aina vaan vetäysi iloisemmaksi ja koko hänen olentonsa leppyisemmäksi kuta enemmän aikaa hän oleskeli Martan kanssa. Eräänä päivänä käski keisari Menzikowin tuoda Martan keisarilliseen hoviin.

X.

Martta muuttaa Kremliin.

Kummalliset olivat Martan elämän vaiheet tähän saakka olleet, kummempia häntä vielä odotti. Mietiskellen mitä häntä jo oli kohdannut, istui hän eräänä aamuna ystävällensä Annalle kertoen näkemänsä kummallisen unen, joka hänessä oli herättänyt muistoja lapsuudestansa, kun ruhtinas Menzikow astui huoneesen.

"Keisari tahtoo sinua tavata, Martta!" oli ruhtinaan tervehdys. "Valmista itsesi seuraamaan minua Kremliin."

Peläten ja ihmetellen, mitä keisarilla saattaisi olla hänelle sanomista, pukeutui Martta kauniimpaan pukuunsa ja seurasi Menzikowia. Vielä enemmän pelkäsi hän kun astuttuansa keisarillisen hovin etuhuoneeseen, keisari itse, jota palveliat nöyrästi kumarsivat, oli häntä vastaanottamassa ja ystävällisesti tarjosi hänelle kätensä. Keisari vei häntä useain huoneiden läpi ovelle, jonka esirippu oli kalliista purppura sametista. Tämä samettinen esirippu jakausi kahtia ja kun Martta tuli huoneesen, seisoi siinä keisari hänen edessänsä keisarillisessa puvussaan. Kauhtanan, jossa Pietari sisään saattaessansa Martan oli ollut puetettu, oli hän heittänyt yltään.

Keisari hymyili ystävällisesti kun Martta keisariksi hänet tuntiessaan heittäysi polvilleen, otti häntä käteen ja nosti ylös pelvosta vaalistunutta neitoa.

"Minä näen, että sinä tunnet vierasta, joka Menzikowin luona usein on sinua puhutellut ja siellä monta ihanaa hetkeä sinun kanssasi viettänyt," sanoi keisari lohduttavalla äänellä.

"Suuri, armollinen keisari, antakaa anteeksi, mitä silloin teitä tuntematta puhuin," oli Martan hiljainen vastaus.

"Älä pelkää, rakas lapsi!" lausui keisari, "sinä et teeskennellyt, sinä puhuit, mitä sydämesi tiesi, sinä näytit itsesi semmoisena kun olet. -- Niin" -- sanoi hän kääntyen Menzikowiin -- "ruhtinaat saavat harvoin kuulla totuutta, heidän täytyy usein salata arvoansa saadaksensa totuutta kuulla; sillä kielitteliöitä löytyy, kussa niitä ei luulisikaan. Mitä ruhtinas tekee -- niin sanovat he aina -- on hyvin tehty, ruhtinaan pahojakin töitä kiittävät he."

Menzikow ymmärsi hyvin keisarin sanoja ja niitä seuraavia silmäilyksiä. Hän astui keisaria askeleen likemmäksi ja vastasi: "Älkäätte, keisarillinen majesteetti, tuota lausetta yleensä kaikista laskeko, löytyy niitä semmoisiakin, joille totuus on keisarillista armoa kalliimpi. Minkä muun kun totuuteni rakkauden lukisin minä syyksi siihen, että minä tänään olen salaneuvoskunnassanne etevin."

"Vaiti Mikailow!" vastasi keisari. "Minun aikomukseni oli sinua muistuttaa, että vastakin minulle totuuden sanoisit." Ja tätä sanottuaan kääntyi hän Marttaan, joka oli keisarin edessä silmiänsä maahan luonut.

"Saatatko sinä minua rakastaa, ihana nainen? joka päivä täällä hovissa olla minun kumppalini, minun ystäväni, lohduttajana kun painava virkani tekee mieleni raskaaksi? Turhaan olen minä tähän saakka hakenut sinun vertaistasi. Sinä olet se, jota minä olen kaivannut." Niin puhui keisari, mutta ruusupunaisena seisoi Martta kuunnellen hänen sanojaan.

"Täällä hovissani tulet sinä asumaan," lisäsi keisari ja silmäsi hellästi Marttaa. "Niinkuin ruhtinatarta sinua palvellaan ja tässä minun sydämmessäni olet sinä hallitseva minun puolisonani, ehk'et sinä maailman edessä sitä ole. Vastaa minulle, ei niinkuin vastaisit keisarille, vaan niinkuin parhaan ystäväsi edessä."

Ja Martta vastasi, vakavasti silmäillen keisaria. "Suuri keisari!" sanoi hän. "Teitä, johon koko maailma luo ihmetellen silmiänsä, rakastan ja kunnioitan minä, sillä minä tiedän, että teissä asuu suuri ja ylevä henki, joka ei muuta etsi kun kansanne onnea; minä tiedän että teissä asuu voima, joka voi, ja ymmärrys, joka taitaa kansanne onnelliseksi tehdä. Mitä minä olen teidän rinnallanne? Suuri oli onneni hyväntekijäni perheessä. Syvästi tunnen minä, mitä alhaisessa tilassa olen uskaltanut, kun teiltä kysyin maita ja kansoja. Antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi Ruotsalais sotilaan puolisolle, joka luultun upsierin kanssa puhuessaan ei tietänyt, kunnioittaa Teissä keisaria."

Menzikow ei voinut pelvotta nähdä, miten Martan tätä puhuessa keisarin otsa vetäysi ryppyihin; hän, joka hyvin tunsi keisarinsa tiesi, että tämän sydämessä oli viha nousemaisillaan. Mutta näitä merkkejä edemmäksi ei keisarin viha päässyt. Hän vastasi vakavasti, mitä Martta ei luullut saavansa vastaukseksi: "Minä saattaisin armottomuudellani sinua rangaista, saattaisin jättää sinun Kremliin, mutta minä rakastan sinua, minä annan sinulle mietintöaikaa, jonka pituutta itse saat määrätä. Tahdotko ja milloin Pietarin kanssa hyvää ja pahaa vastaanottaa, elää hänen kanssansa hänen kuolin päiväänsä saakka?"

Kun keisari nyt kumartui suutelemaan Martan kättä tahasivat hänen silmäilyksensä Martan ja Pietarin silmistä loisti toivo. Martan silmissä sitä vastaan välkkyivät suuret kirkkaat kyyneleet ja vaaleana, vapisevana ruhtinaasen nojaten läksi hän huonehesta, jossa elämänsä tulevaisuudesta oli päätetty. --

Tutkinnot siitä liitosta, jonka keisarin oma sisar Sohvia oli keisaria vastaan matkaan saanut, antoivat Pietarille niin paljon tekemistä tähän aikaan, että hän kokonaan näytti unhottaneen Martan. Tämä kuuli hirmustuen vehkeistä sitä miestä vastaan, joka oli hänelle sydämensä tarjonut. Vavisten oli hän kuullut sitä kovaa rangaistusta, joka kohtasi pahantekiöitä ja että keisari oli ikuisiksi ajoiksi Sohvian vankeuteen tuominnut, kun parempi tunto ei sallinut Pietarin vuodattaa oman sukunsa verta, ehkä tätä sukulaista ei arvelluttanut viedä Pietarilta sekä henkeä että valtikkaa. Nämä viimeiset tapaukset olivat syvästi liikuttaneet Pietaria ja rakastetussa Pietarikaupungissaan toivoi hän pääsevänsä pelosta vapaaksi, sillä Moskovassa ilmestyi ehtimiseen uusia kapinoita, entisten perästä. Pietarikaupunkiin oli keisari moneksi kuukaudeksi paennut. Siellä sai hän nähdä mitenkä vähitellen nevasta nousi kaupunki, mitenkä linna rakennettiin ja mitenkä sotalaivoja valmistui. Lähes vuosi oli kulunut, ennenkun halu saada nähdä Martan, jonka kuva asui keisarin sydämessä, pakoitti häntä palaamaan Moskovaan takasin.

Oli se aika myöskin nyt lopulle kulumaisillaan, jonka Martta oli määrännyt mietintöajakseen. Keisari, Moskovaan tultua, meni kohta Menzikowin luo. "Petrovits! mitä saan minä kuulla, löytyykö minulle varsinaista onnea?"

Se päivä oli tullut, jota vastaan Martta pelvolla oli katsellut. Hän rukoili, että keisari sallisi hänen yksinäisyydessä viettää tulevaiset kaksi vuorokautta, jotta taitaisi yhdistää ajatuksiaan ja vastata keisarille.

Menzikowin kautta lähetti Martta tämän pyyntönsä keisarille. "Sanokaa keisarille," rukoili hän, "että minä Jumalalta anon voimia olemaan hänelle ansiollinen lohduttaja, kun hän on murheellinen, ystävä kun hän ystävyyttä kaipaa, valmis neuvoa antamaan kun hän neuvoa yksinkertaiselta naiselta pyytää. Mutta sanokaa myöskin, ettei mikään maailmassa saa minua rikkomaan niitä lupauksia, joita minä Jumalan alttarin edessä olen miehelleni ja herralleni antanut."

Hymyillen kuuli keisari tämän Martan tervehdyksen. Hän pani kohta noutamaan hovimarsalkkinsa ruhtinas Galitzinin, jolle antoi käskyn Kremlissä valmistaa Martalle asuman. Pietari, joka tähän saakka oli ylöllisyyttä vihannut, ei nyt tiennyt mitään niin kallista, joka hänen mielestään olisi ollut hyvä Martalle. "Minä tahtoisin saada maailman hänelle taivaaksi," sanoi hän Galitzinille, "älä säästä mitään."

Tuskin oli kuukausi kulunut, ennenkun ruhtinaat kummastelivat sitä muutosta, mikä oli Pietari keisarissa tapahtunut. Hän ei enää ollut sama rautainen valtias kun ennen, joka kohta vähäisemmästäkin vastoinkäymisestä syttyi vihaan. Hän oli nöyrä ja leppyinen, sanalla kokonaan toinen kun ennen. Alussa nauroivat ruhtinaat ja arvelivat: "Ruotsalaisupsierin rouva on vasta tullut Kremliin, kyllä keisari pian häneen kyllästyy." Mutta kun vuosi kului ja keisari yhä aina oli sama leppyinen mies, muuttuivat ruhtinain ajatukset ja he sanoivat: "Tuo rouva on Venäjän hyvä enkeli."

Nyt tuli aika, jona Martta sai näyttää ansaitsevansa enkelin nimen. Pietari vaipui pitkälliseen tautiin. Tuskat ja kivut herättivät vanhan luonteensa julmuuden. Vaahtoen vihasta mestautti hän eräänä päivänä Martan nähden hoviherran, jonka oli tavannut Martan kamarissa. Muutaman päivän kuluttua, kun oli vihansa lauhtunut ja hän sai kuulla päälääkärinsä käskeneen tämän hoviherran menemään Martan luo pyytämään, että Martta houkuttelisi keisaria juomaan rohtoja, joita keisari oli vihassaan tyköänsä heittänyt -- niin kätki Pietari käsiin kasvonsa salatakseen kyyneleitään, joita katkera katumus nosti hänen silmiinsä; ja monet ajat kuluivat, ennenkun hän kehtasi tulla Martan näkyviin. Tämä kun vihdoin sai tietää, mikä keisaria murehutti, meni hänen kamariinsa vaaleana, puetettuna Pyhän Spiridoniluostarin nunnain pukuun ja laskeusi keisarin eteen polvilleen. Silloin ilmoitti keisari, ettei hän ilman Martattaan taitanut elää ja tässä teki hän nyt juhlallisen valan, että luopuisi kiivaasta pikavihaisuudestaan, eikä koskaan vihassa allekirjoittaisi ainoatakaan kuolintuomiota. Ja tästä päivästä saakka oli Pietarin elämän päätarkoitus hyvää ja oikeutta maassansa voimassa pitäminen, sekä oikeuden ja kohtuuden mukaan maatansa hallitseminen.

Xl.

Miksi Pietari aikoi Martan.

Pietari keisari oli sydämestänsä rakastanut Marttaa. Se ei enää ollut kenellenkään salassa. Tavan takaa oli hän tarjonnut Martalle, sillä rakkautensa suuruutta näyttäen, keisarillisen kruunun ja pyytänyt hänen puolisokseen. Martta ei mielinyt kruunua. Turhaan rukoilivat häntä ruhtinaat Menzikow, Galitzin, sotamarsalkki Scheremetew, Apraxin ja muut Venäjän ylimykset nöyrästi, ehkä viha ja kade kiehui heidän sydämissään, vastaanottamaan Pietari keisarin tähden hänelle tarjottua armoa.

"Kuolemaan saakka kunnioitan minä keisaria ja niin kauan, kun minä elän, ei ystävyyteni hänestä luovu," vastasi Martta, "mutta Aksel Fersenin puoliso minä olen. Jumalan alttarin edessä hänelle antamia lupauksia en minä saa, enkä uskalla rikkoa." Niin puhui Martta Menzikowille, kun tämä etelään lähtemäisillään kävi Martalle jäähyväiset sanomassa.

Ehkä Menzikow oli vastaanottanut keisarin viimeiset käskyt ja oli valmis matkalle lähtemään, meni hän Martan tyköä suoraan keisarin työkamariin.

Kummastellen silmäsi häntä keisari, joka luuli hänen olevan useita peninkulmia Moskovasta. Mutta ennenkun keisari oli ennättänyt mitään kysyä alkoi Menzikow: "Majesteetti!" sanoi hän. "En olisi uskaltanut tulla luoksenne, ellei teidän hyötynne ja onnenne olisi minua siihen pakoittanut ja ollut suuremmasta arvosta, kun ne toimet, joita minulta pääkenraalinanne odotatte."

"Sano suoraan asia!" lausui keisari, "aina sinä pitkillä esipuheilla väsytät korviani. Mikäs on, Petrovits?" ja keisari katsoi uteliaasti, mutta kovilla silmäilyksillä ruhtinasta.

"Minä luulin saattavani sanoa, miten voisitte saada Martan omaksenne. Naisen sydäntä on vaikeampi ymmärtää kun vihollisten syvimpiä ja salaisimpia hankkeita olette itse nykyjään sanoneet. Vihollisten kanssa te kyllä toimeen tulette, korkia herra. Muta luulen, että teillä on silmissä sydämenne, kun niiden kanssa taistelette. Toisin on naisten laita, niitä on pahempi voittaa; sillä toista lukee mies naisten silmässä, toista seisoo niiden sydämen syvässä salassa kirjoitettuna. Teidän kaunis ystävänne on, uskokaa minua, sotinut sydämensä syvyydessä monta kovempaa sotaa, kun te koskaan sotakentällä, ja hänen salaiset voittonsa ovat olleet suuremmat kun teidän kuuluisimmatkin. Mikä toinen olisi puolestaan sanonut pois sen arvon, sen kunnian, jonka te useimpia kertoja olette hänelle tarjoneet? Juuri uskonsa lujuus arvotointakin puolisotansa vastaan on sydämensä arvaamattomasta ystävyydestä suurin todistus; ja juuri tuo puoliso on se este, joka on teidän ja teidän onnenne välillä. Lähettäkää siis, armollinen keisari, lähettiläitä jokainoaan Ruotsalaiseen leiriin kyselemään tätä Ferseniä. Luultavasti on hän jo kuollut, tahi jos hän elää, ei hän kumminkaan mahtane olla semmoinen raakalainen, että hän, kun kuulee minkä kunnian entinen puolisonsa on saavuttava, tämän eteen minkäänlaista estettä panisi."

"Tuota, mitä puhunut olet, olen minäkin näinä aikoina miettinyt," ja keisari hymyili armollisesti uskolliselle ruhtinalleen. "Se onkin ainoa keino, joka minulta enää on koettamatta. Mutta ennenkun tuohon keinoon ryhdymme, tahdomme ensin matkustaa Pultavalle, jossa veljeni Kaarle tahtoo meille valmistaa tappelun, kuten Aleksanteri muinen Dariolle. Mutta kuka takaa etten minä siellä voita kaksi voittoa: Kaarlen, -- sillä jos hän on Aleksanteri olevinaan, en minä ole mikään Dario -- ja Martan sydämen. Martta, tuo sielun ylevyyden ja avujen esimerkki menneille, oleville ja tuleville ajoille, ei tahdo laskea minua läheltänsä menemään sodan vaaroihin; hän seuraa minua ja siitä näen minä, etten ole hänelle aivan halpa ja mitätön."

Ruhtinas Menzikow läksi työkamarista, jossa keisari vielä pitkän aikaa kulki edes ja takasin. Vihdoin seisahtui hän äkkiä ja käski etuhuonehessa seisovan palvelian ilmoittamaan, että hän oli aikeessa mennä rouaansa -- se nimi oli keisarille mieluisin -- puhuttelemaan.

Kunnian osoituksella niinkuin ainakin astui Martta keisaria vastaan huoneensa kynnykselle keisarin käskyjä kuuntelemaan.

"Sinulle, rakastettu, ei Venäjän itsevaltiaalla ole käskyjä antaa, vaan hän tulee rukoilemaan sinua," sanoi keisari ja tarttui liikutettuna Martan käteen, "hän rukoilee sinua ettet huolessasi hänestä itseäsi unohtaisi. Sinä tahdot seurata minua sotaan; minun murheeni, minun huoleni ovat sinun, sen näen minä. Kunnioittaen sinun sankari sydäntäsi en ole sinulta pyyntöäsi kieltänyt. Mutta nyt, kuule kumminkin rukoukseni. Älä katso mitään ylölliseksi, jota sinulle matkasi huvitteeksi olen valmistanut. Galitzinille, joka meitä seuraa, olen minä käskyjäni antanut. Oo Martta, jos huoltani ylönkatsot, teet sinä minun murheelliseksi."

Kun keisari lakkasi puhumasta, sanoi Martta, jota keisarin hyvyys suuresti liikutti: "Ottakaatte syvimmän kiitokseni kaikista, millä minua olette täällä kohdelleet ja etenki siitä hyväntahtoisuudesta, jota taasen osoitatte alhaista vastaan. Mutta minusta älkää huoliko; varokaatte omaa henkeänne, joka niin monille miljoonille on kallis ja jota ilman minunkin elämäni täällä ei olisi mistään arvosta."

"Minun velvollisuuteni," sanoi Pietari, joka ihastui Martan viimeisistä sanoista, "vie minulta tyyni ajan. Minun tulee huolta pitää siitä, että poissa ollessamme täällä kaikki on rauhallista; myöskin uudesta tulevina aikoina kukoistavasta pääkaupungistani on minulla huolta pitäminen. Loput aikani vie sotamietinnöt ja sisälliset maan asiat. Minua kaivataan joka paikassa; mutta täällä, Martta, sinua vielä enemmän kaivataan kun minua. Ole kumminkin lohdutettu. Ystävillesi ei täällä tapahdu mitään pahaa, vaikka eivät pitkään aikaan saa nähdä sinua. Jää hyvästi nyt. Jumala varjelkoon sinua huomiseksi."

Näin puhui keisari ylön hellästi, mutta Martta tunsi nyt sydämessään kummallisen tunnon. Keisari suuteli häntä otsalle ja silitti hänen kullan keltaisia hivuksiaan niinkuin tapansa oli ja vetäysi työkamariinsa. Siellä odottivat häntä jo monet ruhtinaat, jotka olivat tulleet keisarin käskyjä tiedustelemaan.

Seuraavana aamuna, kun aurinko ensi säteellään kultasi Iivanin kirkontornin, lensivät komeat vaunut, joita isot kauniit mustat hevoiset veti, Moskovan katuja pitkin etelään päin. Vaunuissa istui Pietari ja Martta. Jälessä seurasi keisarin joukko. Kaikki tekivät nyt kiiruutta Pultavaa kohden, jossa kohtalo niin kummallisesti oli toteuttava keisarin aavistuksia.

XII.

Pultavan tappelu.

Leirissänsä lepäsi kuningas Kaarle kahdestoista Pultava kaupungin edustalla. Ensipäivänä Toukokuuta oli hän ruvennut kaupunkia piirittämään. Piiritystyö kävi huonosti sillä Ruotsalaisilta puuttui ruutia ja kuulia, jotta heidän täytyi käydä useinkin noukkimassa lyijyä, jota Pultavan kaupungista oli ammuttu, sitä uudestansa lähettääkseen vihollisiansa vastaan. Siihen lisäksi olivat Venäjän sotajoukot lähestyneet kaupungille avuksi. Keisari Pietari näki nyt vihdoin hetken tulleeksi, jona jos milloinkaan taitaisi voittaa Kaarlen. Mutta hän ei nyt, kuten ennen Narvan luona, tahtonut panna kaikki onnen nojaan. Hän vartoi hetkeä, joka hänelle oli vähimmällä vaivalla antava vihollisensa. Hän vetäysi samalle rannalle Worsklan jokea, missä Ruotsalaiset seisoivat. Hän pääsi sinne onnellisesti; ja nyt päätti Pietari, jos siksi tulisi, uskaltaa kenttätappelun. Koko Kesäkuun marssivat Venäläiset edes-takasin, mainitun joen rannoilla rakentaen valleja ja pattereita, kunnes vihdoin päivä lähestyi, jona pohjan valtaiset hallitsiat sattuivat yhteen.

Pietarilla oli ilma ollut kaunis matkustaa Moskovasta. Leirissään, noin kahden tunnin matkaa Pultavasta, lepäsi hän vaivoistansa. Itse nähtiin hän sitte pääkenraalina joka paikassa valvoen, että kaikki oli kuten olla piti. Väkeä oli häneltä ylön hirmuisesti kaatunut siltaa laittaessa Worsklan joen yli, mutta siitä ei Pietari pitänyt sanottavasti. Hän tiesi, ettei hän suuritta vahingoitta taitanut voittaa sitä, joka tähän asti oli häntä ylönkatsonut. Hän tiesi että Kaarlen tie kulki Moskovaan ja hän ymmärsi hetkien tärkeyttä. Ratsureitaan oli Pietari asettanut kahden metsistön väliin kentälle; mutta metsistöt, jota ankarat tykistöt puollustivat, olivat hänen jalkaväkeänsä täynnä.

25 päivänä Kesäkuuta marssi Ruotsalainen sotajoukko leiristään tarjoten tappelua Venäläisille. Pietari ei huolinut tästä; hän odotti nimipäiväänsä, johon oli ainoastaan neljä päivää. Ruotsalaisten täytyi vetäytyä takasin leiriinsä, missä heillä oli puutos kaikista. Mutta uljaana ratsasti Pietari antamaan kenraaleilleen käskyjä ja kiihottamaan väkeänsä. Usein nähtiin Martta hänen vieressänsä.

Kaarle tuskaantui. Aika meni häneltä hukkaan, kun sitä vastoin puute yhä tuntuvammasti kohtasi omiansa. Hän päätti karata Venäläisten päälle ja tappelu päiväksi määrättiin 28 päivä Kesäkuuta 1709.

Tämä päivä alkoi. Rehnskjöld Ruotsalaisten puolella oli pääkenraali. Kuningas, joka edellisessä tappelussa oli saanut haavan jalkaansa, antoi kantaa itseänsä sotilaiden luo. Iltahämärästä olivat nämä seisoneet määrätyillä paikoillaan. --

Aksel Sparre ja Kaarle Roos olivat ensimäiset, jotka väkensä kanssa marssivat Venäläisiä vastaan. Heidän työnsä oli valloittaa Venäläisten pattereita. Sparre onnistui aluksi; ja tämä onni sai kreivi Piperin, joka ratsasti kuninkaan vieressä, lausumaan: Herra, takokaatte niin kauan kun rauta on kuuma. Creutz sai käskyn samota Venäläisten päälle, joita Sparre oli saanut hajaantumaan. Mutta äkkiä sai hän, kuten myöskin Lewenhaupt, joka jalkaväen kanssa rynnisti kaksi patteria, käskyn seisahtua. Tähän käskyyn oli syynä se, että Roos oli joutunut ahdingoon, jottei voinut käyttää niitä kuusi pataljoonaa, joita hän komensi. Kun nyt Ruotsalaiset seisahtuivat, saivat Venäläiset tilaisuuden järjestäytyä. Kun sittemmin Roos uudestaan koetti rynnistää edessänsä olevat patteriat, lyötiin hän kahdesti takasin ja kadotti paljon väkeä. Tällä ajalla oli Ruotsalaisten pääjoukko marssinut hänen sivullensa. Keisari huomasi tämän ja Menzikow sai käskyn 10,000 miehellä samota Roosin ja Ruotsalaisten pääjoukon väliin. Lewenhaupt sai samalla käskyn rientää Creutzin luo ja samassa oli onni, joka tähän asti oli hymyillyt Ruotsalaisille, kääntynyt Venäläisten puolelle. Kello oli silloin noin 9 aamulla.

Ruotsalaisten ja Venäjän sotavoimat seisoivat nyt vastatusten. Lewenhaupt jalkaväen kanssa samosi nyt Venäläisiä vastaan. Ylön hirveä ampuminen alkoi Venäjän puolelta. Ruotsalaisten ruuti oli kastunut entisissä marsseissa ja laimistunut. 4,000 Ruotsalaista löysi tässä rynnistössä surmansa. Tappelu tuli nyt yleiseksi. Missä pula oli kovin siinä nähtiin Kaarle XII. Kanonan kuula löi hänet kumoon. Mutta kuula ei häneen sattunut ja kipeästä jalastaan huolimatta antoi hän uudestansa kantaa itseänsä kovimpaan pulaan. Ruotsalaiset nähden verisen kuninkaansa tappelivat kun leijonat. Mutta nyt nähdessänsä Ruotsalaisten epäjärjestyksen samosi Pietari keisari heitä vastaan joka haaralta. Hän lähetti Martan, joka tähän saakka oli hänen sivullansa ratsastanut, sotamarsalkki Scheremetewin kanssa tappelurivien taakse ja huusi: "Pyhä Yrjänä ja minun oikeuteni," joita sanoja tuhannet kertoivat. Yhä likemmäksi Ruotsalaisten päälinnoitusta vetäysi tappelu. Nämä valloitettiin viimein ja nyt ei ollut itsellä kuninkaalla neuvoa tarjona. Pietari ratsasti riviensä välistä, hänen lakkinsa läpi ammuttiin, hän ei siitä huolinut. Martta nähtiin taasen sotilaiden keskellä Pietarin sivulla. Menzikowinkin alta oli ammuttu kolme hevosta. Tätä intoa, tätä miehuullisuutta sai Pietari kiittää voitostansa.

Kaarle XII oli voitettu. Kohtalonsa edestä pakeni hän huonoilla rattailla ja häntä seurasi ainoastaan muutama rakuuna. Yön tullessa eneni tämä joukkonsa muutamaksi tuhanneksi mieheksi.

Vähän viidettä tuntia oli tappelu kestänyt, joka rikkoi Kaarle XII vallan ja teki Pietarin, joka historiassa "Suureksi" kutsutaan, suurimmaksi haltiaksi, mitä siihen aikaan Europassa löytyi. --

Hirmuiset olivat molemmilla puolilla vahingot, mutta tuntuvimmat Ruotsalaisten. Koko sotajoukkonsa oli hajoitettu. Kreivi Piper, Kaarlen ensimäinen ministeri, sotamarsalkki Rehnskjöld, kenraalit Lewenhaupt, Schlippenbach, Rosen, Stackelberg, Creutz, Hamilton ja 59 korkeempaa upsieria, joiden seassa eräs Württenbergin prinssikin ja 18,700 miestä oli Pietari Suuren voitto tässä tappelussa, jonka pääjohtaja hän itse oli ollut. Pietari oli iloinen.

Suuren urhollisuuden oli Martta tässä tappelussa osoittanut. Mutta kumminkaan ei saanut keisari, kun seuraavana päivänä meni tappelutannerta katsomaan, häntä mukaansa sinne. Martan hellä sydän ei saattanut nähdä siellä olevaa surkeutta, eikä kuulla henkitorehissa olevien sotauhrien valitushuutoja. Mutta kun keisari oli kokoon kutsunut vangitut upsierit ja käski Martan seurata sinne, jossa nämä olivat, ei ollut Martalla tuota vastaan sanomista.