Chapter 5

He astuivat telttiin. Iloiten silmäsi Pietari vankejaan, joita Jumala suositteli; sillä yhdeltä puolen, voitettuansa näin kuuluisia ja uljaita sankareita, ei hän saattanut muuta kun riemuta, mutta toiselta kannalta asiaa katsoen, särki hänen sydäntänsä, kuu näki näitä uroita, näitä voittamattomia nyt vankeudessa. Hän huokaen lausui: "Kunnia on voitto, mutta suurempi teidän kunnianne tuossa. Minun voittoni on minun kunniani; mutta minun kunniani suuruus riippuu näistä uroista, jotka tähän saakka ovat olleet voittamattomia." Sitten puhui hän muutaman sanan Kaarlesta, jota hän ehkä vihollinen rakasti ja kunnioitti.

* * * * *

Keisarille nimitettiin sitten Ruotsalaisten vangiksi otetut korkeimmat upsierit. Niiden seassa mainittiin myöskin kreivi Fersen.

"Fersen!" kertoi keisari ja silmäsi Marttaa. Mutta kun ei tämä näkynyt häntä tuntevan, kysyi keisari: "Onko Ruotsalaisessa sotaväessä toinen Fersen nimellinen?"

"Minulla oli veli, kuninkaan henkirakuuna, majori Aksel Fersen. Hän ammuttiin eilen kuninkaan vierestä juuri kun tämä lyötiin kumoon."

"Oliko tämä veljenne nainut?" kysyi keisari innokkaasti.

"Oli," vastasi Akselin veli. "Hän jätti jälkeensä rouvan ja kaksi lasta."

Martta oli lähestynyt, kun kuuli Fersenin nimen. Nyt kuultuansa vangin viimeisiä sanoja vaaleni hän ja surullisesti katseli hän Ruotsalaista upsieria.

"Kertako vaan oli veljenne nainut?" kysyi keisari kiivaasti.

"Minä muistelen kuulleeni, että hän oli nähnyt Litvalaisen naisen, johon hän nuoruutensa innossa oli rakastunut; mutta tämän niinkutsutun ensimäisen rouvansa saivat Teidän Majesteettinne sotaherrat valtaansa ja mihin hän sittemmin on joutunut, siitä ei tiedä kukaan."

Hiljainen, mutta surullinen oli se huokaus, joka puhkesi Martan rinnasta kun hän tämän kuuli. Martta oli jo paljon maailmassa koittanut; hän oli koetuksien alla oppinut hillitsemään niin surunsa kun ilonsa, niin mureensa kun riemunsa. Hän lähestyi upsieria likemmäksi. Hänen sydämensä kova tykytys ei kuulunut, eikä näkynyt nyt että entistä kiiruummin veri juoksi hänen suonissaan. Kun hän puhui Fersenille, ei mikään osoittanut sitä katkeruutta, joka asui hänen rinnassansa. Vakavalla äänellä sanoi hän: "Kreivi, me tiedämme mihin teidän veljenne ensimäinen puoliso on joutunut. Me tiedämme sen! Hän, Litvalainen neito, jonka Jumalan alttarin edessä, ihmisten edessä veljenne Aksel otti vaimokseen ja hänen semmoisena tunnusti, hän, tuo orpo nainen, joka niin hellästi Akselia rakasti, hän seisoo tässä -- hän on -- -- minä! Alttarilla tehdyt lupaukseni olen minä pitänyt, minä olen ollut hänelle uskollinen puoliso. Kun hän liittonsa rikkoi pidin minä liittoni vielä. Hänen kuvansa asui minun rinnassani kun hän toista morsiamena, puolisona syleili. Mutta nyt..."

Martta lopetti puheensa; veti sormestaan sormuksen, sen antaen Fersenille, lausui hän: "Ottakaa tuo! alttarilla Aksel sen minun sormeeni pani ... se sopii nyt paremmin hänen hautaansa, kun minun sormeheni. Aksel rikkoi liittonsa; Akselin haudassa on hänen sormuksensa sia." Kyyneleet nousivat nyt Martan silmiin; hän ei enää voinut niitä pidättää. Hän ehkä tuossa muisti, silmäillessään tyhjää siaa, missä sormus oli ollut, entisiä aikoja, nuoruutensa ihanaa rakkautta, rakastettua Akseliaan; vai oliko kyynele pyhitetty hänelle kuolleena, sammuttava sen lemmen, jonka Aksel muinen oli nuoren neidon sydämessä synnyttänyt. Ken voi tietää, mitä Martta tuossa ajatteli. Hän kääntyi nyt, ääneti vähän aikaa seisottuaan, keisariin:

"Sydämeni on nyt minun omaisuuteni, sitä ei enää vala sido. Se, jonka sydämeni oli, rikkoi valansa ja -- nyt on hän elävitten seasta kadonnut."

XIII.

Rahvaan tytär miljoonain hallitsia.

Martan sanat olivat kummallisia tunteita herättäneet kaikissa. Ylhäisenä, korkeana, sanomattoman kauniina seisoi hän tuossa.

"Nyt, korkea herrani ja keisarini!" sanoi hän vihdoin langeten polvilleen keisarin edessä, "saan minä sydämessäni antaa siaa rakkaudellenkin. Tähän asti olen minä teitä enemmän kunnioittanut kun rakastanut. Tänä suurena päivänä, josta tulevaisuus aina on puhuva, jota aina muistava, heitän minä itseni kokonaan teidän käsiinne. Ja ellei orpo rahvaan tytär ole teille halpa, tahdon minä kuolin-päivääni saakka teitä herranani ja puolisonani rakastaa ja kunnioittaa."

Syvä hiljaisuus vallitsi nyt taasen huonehessa. Mutta vihdoin, kun kaikki kummastellen mykkinä seisoivat, sanoi keisari: "Nähkää tässä keisari Pietarin puolison, joka tänään Katarinan nimellä astuu Venäjän keisarilliselle istuimelle, ja johon minä kirkkomme esimiehenä alttarin edessä tahdon sitoutua."

Ruhtinas Menzikow oli ensimäinen, joka astui esiin onnea toivomaan ja alamaisuuttansa osoittamaan keisarin puolisolle. Häntä seurasi sotamarsalkki Scheremetew, amiraali Apraxin, ruhtinas Galitzin ja viimein myöskin kenraali Bauer, jolle Martta sanoi muutamia ystävällisiä sanoja.

Pietari kääntyikse sitten Ruotsalaisten ministeri Piperiin ja Württenbergin prinssiin: "Kertokaa valtioylimyksillenne, mitä tänä päivänä olette nähneet. Sanokaa kuningas Kaarlelle, jota minä sydämestäni surkuttelen, minun olleen iloisen siitä, että olen voittanut tappelussa maailman suurimman sotapäällikön; sanokaa että olen iloinen, enkä häpee tunnustaa, että minulla oli kolme vertaa enemmän sotilaita tappelussa kun hänellä. Mutta älkäät salatko, että tämä iloni on Venäjän keisarin; sanokaa myös että Pietari ihmisenä on iloinen, että hän voitti suuremman aarteen Pultavan tappelun jälestä, että hän voitti puolison."

Keisarin tätä sanottua vietiin vangit ulos, ja huonehessa olivat pian keisari ja Martta kahden. Kyynelissä silmäsi Martta keisaria. Hän kätki käsiin kasvonsa, loi sitten silmiänsä taivasta kohden. Marttana, rahvaan tyttärenä laskeusi hän polvilleen. Hän rukoili. Keisari ei häirinnyt häntä. Myöskin hän kiitti Jumalaa.

Kun Martta nousi, tarjosi hän kätensä Pietarille. Martta oli muuttunut Katarinaksi; Rahvaan tytär miljoonain hallitsijan puolisoksi -- itsekin miljoonain hallitsiaksi.

* * * * *

Oli muutama viikko kulunut. Pietari ratsasti Moskovan kaupungin sisään ja hänen voittoisa sotaväestönsä seurasi häntä. Mutta Pietarin vieressä ratsasti lumivalkean hevoisen selässä kauneudessansa loistava Katarina. Kullattu oli satula, jonka päälle hän istui; kultaiset olivat jalustimet, joissa hän piti pienet jalkansa. Kaikki kellot soittivat; kaikki ihmiset tulivat keisaria vastaan. Mutta suoraan Metropolitaani kirkolle ratsasti Pietari ja lukemattomilla ristillä kaunistetun alttarin edessä kihlasi Moskovan arkimandrita keisari Pietarin ja Katarinan. Tuhannet tykit ilmoittivat, että Venäjän keisarilla oli valtioistuimellaan puoliso.

Moni nainen olisi ylpeästi kulkenut keisarin vieressä tuossa. Niitä ei Katarina ollut. Ujosti loi hän alas silmiään ja nöyränä astui hän alttarin luo, vastaanottamaan papillista siunausta. Kun hän jo oli alttarin eteen astumaisillaan, jossa pappi odotti, nähtiin väkijoukosta vaimoihminen kiiruusti lähestyvän häntä. Tämä tultuaan Katarinan viereen tarttui hauen hameensa palteisin, joita hän suuteli. Katarina silmäsi tuntematonta; joskus ennen muisti hän nähneensä häntä, mutta milloin ei hän osannut sanoa. Vaan vaimo lausui hiljaan: "Ennustukseni sanat ovat käyneet toteen, joilla muinen lohdutin kuolevaista äitiänne. Kultaisessa hovissa on tyttärenne kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa on hän lepäävä -- olivat ennustuksen sanat. Te muistatte niitä. Siunaus vuotakoon runsaasti teidän päällenne. Nykyaika kiittäköön, tulevaisuus älköön koskaan unhoittako teitä."

Katarina tunsi mustalaisämmän ja muisto siitä hetkestä, jona hän viimeksi ämmän näki nousi hänen sieluunsa. Mutta kun hän tahtoi ämmälle lausua kiitoksensa, ei tätä enää ollut. Mustalaisämmä oli väkijoukkoon vetäinyt; kukaan ei tainnut sanoa, mihin hän oli kadonnut. --

Kuukausi oli kulunut kun eräänä päivänä ruhtinatar Galitzin ilmoitti Katarinalle, että tuntematoin kreivi pyysi päästä hänen puheelleen. Katarina käsketti kreivin luoksensa. Kreivi tultuaan sisälle kumarsi Katarinan edessä ja suuteli hänen käsiään.

"Tunteeko keisarin korkea puoliso enää Tahvanan, ainoan veljensä?" kysyi kreivi. Mutta tuskin oli Katarina kuullut tämän tunnetun äänen ensimäisen sanan, niin hän heittäysi veljensä syliin ja sulki hänen iloisesti rintaansa vastaan.

Samalla astui keisari kamariin.

"Olenko tehnyt sinulle mieliksi, rakas Katarina? Olenko hyvin tehnyt?" kysyi hän hymyillen nähdessään ilon loistavan Katarinan silmistä. Katarina ei vastannut, mutta kasvojaan kätki hän veljensä rintaa vastaan. --

* * * * *

Katarina kuoli 2 vuotta keisari Pietarin jälkeen, itsevaltiaana koko Venäjän maan ylitse. Hän oli silloin ainoastaan 47 vuoden ikuinen. Kaksi vuotta hallitsi hän niin muodoin Venäjän suurta valtakuntaa. Kiitettynä, kunnioitettuna ja, mikä harvoin tapahtuu, vihamiehittä kuoli vuonna 1727 _Rahvaan tytär Venäjän itsevaltiana_.

Keisari Pietarin kanssa oli Katarinalla kolme lasta, joista vuonna 1740 Elisabet nimellinen astui isänsä ja äitinsä keisarilliselle istuimelle.