Rahvaan tytär, miljoonain hallitsija: Historiallinen kertomus
Chapter 3
Vastahakoisuudella kuuli Scheremetew tätä keisarinsa käskyä, sillä virkansa vaati häntä luopumaan kauniista Martasta, jota hän sotaisen sydämensä kaikella innolla rakasti ja juuri tuon tähden tahtoi säästää sodan hirmuisuudesta. Eräs upsieri, johon kenraali pani täyden uskalluksensa, sai käskyn saattaa kauniin neidon Moskovaan, jossa kenraalilla oli suuri hovi, eikä siellä jättää Marttaa kenenkään muun haltuun kun kenraalin puolison. Samana päivänä, jona Martta vietiin Moskovaan, vietiin Marienburgista vangiksi otetut miehet ja naiset Venäjän sisämaihin. Sydäntä särkevä oli nähdä näiden vaivaisten lähtöä. Ei kenenkään silmistä ole vuotanut katkerampia kyyneleitä, ei taivahan aurinko, ei yön kuutama ole nähnyt epäileväisempiä olentoja kun näitä, jotka, nyt yhteen parveen ajettiin, vietäväksi pois seuduilta, joissa olivat kasvaneet. Ja ympärillä seisovat raa'at sotilaat nauraen! Martta suruunsa nääntymäisillään ei tahtonut tätä näköä nähdä. Hän juoksi erästä vaunua kohden, aikoen nousta siihen, kun kenraali Scheremetew käski hänen odottaa.
Martta käänsi silmänsä kenraaliin päin, mutta samassa tuli sotamiesjoukko marssien ja heidän keskellä kulki kahleisin isketty mies. "Seisahtukaa!" huusi kenraali ja käski vangin astua likemmäksi. Vavisten totteli tämä. "Näe tässä," lausui kenraali, "näe tässä, kaunis neitonen, vaivainen ihminen, jonka ennen herraksesi kutsuit. Tunnetko häntä? Hän on sama hovin herra, joka muinen tahtoi pakoittaa sinua palvelukseensa tulemaan, joka on ollut aikeessa ryöstää sinua meidän käsistämme, ja joka, jos olisi tämä hänelle onnistunut, olisi ensi tilaisuudessa tappanut sinun. Hakkautanko hänen, Martta, tässä silmäisi edessä kuoliaaksi? Sano! Sananen suustasi Martta! ja hän on lakannut elämästä!"
"Ei, antakaa hänen elää, jos olen mistään arvosta teille. -- Jumalan tähden! Ei verta minun tähteni. Älkää hänen aikomustaan rangaisko, koska Jumala ei sallinut aikeensa onnistua."
Kummastellen silmäsi kenraali Marttaa. Hän oli aikonut näyttää väestölle kauhistavan esimerkin. Mutta kun ei Martta luonut silmiänsä alas, vaan kyyneltensä takaa katseli kenraalia, nostaen vähäiset kätensä häntä vastaan, lausui tuo suuri valtias, jonka haltuun keisari oli pannut tuhansien ihmisten onnen ja onnettomuuden, sanan ja se sana säästi hovinherran elämälle.
"Viekää hän pois" käski kenraali, "ja repikää palaisiin hänen upsieri merkkinsä. Sotamiehenä on hän elinkautenansa muistava pahat työnsä."
Kiittäen suuteli Martta kenraalin kättä, jonka tämä nyt tarjosi hänelle auttaakseen häntä vaunuihin. Sitten kun kuski jo lavollaan istui ja upsieri antoi lähtö käskyn, nyykähytti kenraali ystävällisesti päätään jäähyväiseksi ja vaunut katosivat Moskovaan päin.
Syviin ajatuksiin vaipuneena palasi kenraali Scheremetew leiriinsä, johon oli kokoon kutsunut upsiereitaan neuvostelulle. Hän oli muka saanut sanoman, että kenraali Löwenhaupt Ruotsalaisten kanssa oli likiseudussa tehnyt lujan linnoituksen ja siellä viimeiseen mieheen aikonut puolustaa itseään.
VII.
Keisari ja Kenraali.
Veri punaisena oli aurinko laskeunut. Hämäryys ja yö leveni sotakentän yli, jossa tuhansittain kuolleita ja haavoitettuja makasi. Kamalasti kaikui seutu haavoitettuiden valitushuudoista, jotka kylmällä maalla veressänsä vääntelivät itseään. Venäläiset olivat kadottaneet suuren tappelun. Ruotsalaiset, ehkä miesluvussa Venäläisiä vähemmän, olivat vieneet heiltä voiton. Paljon vankia ja koko Venäläisten tykistö oli Ruotsalaisten käsissä.
Kenraali Scheremetew, joka itse oli haavoitettu, odotti vähäisessä, alhaisessa huonehessa, lääkäriä. Hän valitti suurta tuskaansa, sillä kipeä, ehk'ei vaarallinen, oli haavansa ja vielä kipeämpi rinnassansa tieto, että hänen oli edesvastaus tästä tappelun onnettomuudesta. Silloin ilmoitettiin, että Ruotsalaisten lähettiläs tahtoi päästä hänen puheelleen. Ruotsalainen upsieri saatettiin Scheremetewin luo ja vankien vaihetus oli hänellä asiana. Hän tarjosi kaikki Venäläis upsierit, joiden seassa myös oli keisarin lemmitty kenraali Labanow, saadakseen takasin Ruotsalaisten päälliköt Wrangelin, Oxenstjernan ja muita upsiereita, joiden seassa myös oli majori Fersen, joka oli jäänyt haavojansa sairastamaan Marienburgiin.
Scheremetew kuuli mieli hyvillään tätä esitystä, semmenkin kun siten sai takasin taidollisen Labanowin ja översti Muraldjewin, ja vapisevalla kädellä piirsi hän allekirjoituksensa kirjeesen, jossa mainittiin upsierien nimet.
Kaksi päivää oli kulunut, kun illan puhteessa kenraali Labanow. joukkoneen astui Venäjän leiriin. Hän antoi Scheremetewille kirjeen Ferseniltä, jonka oli saanut eräältä upsierilta omistajalle annettavaksi. Tässä kirjeessä kiitti Fersen Scheremetewiä siitä, että tämä oli ottanut Martan turviinsa ja semmenkin siitä, että oli vienyt hänet pois sodan jaloista. Tätä kirjettä seurasi toinen Martalle, jonka Fersen pyysi kenraalin lähettää Moskovaan. Tässä kirjeessään ilmoitti Aksel palavan rakkautensa ja suuren kaipionsa. Tämä kirje oli viimeinen, minkä Martta Akseliltaan sai.
Scheremetew kirjoitti puolisolleen Moskovaan, johon myöskin lähetti Akselin kirjeen.
Kuului sanoma silloin että tsaari, keisari, oli riento marssissa tulossa etelästä; että hänellä oli mukanansa suuri paljous väkeä, joiden kanssa kiiruhti Scheremetewille avuksi, että hän kaiken mokomin, maksakoon mitä tahansa, tahtoi voittaa ikuiseksi Liivin maan.
Keisari tuli. Tulivihaisia säteitä lennätti silmänsä kun Elokuun 23 päivänä 1703 astui Scheremetewin leiriin. Sanaa sanomatta ratsasti hän leirin läpi, hän silmäili rykmenttien jäänöksiä. Hän silmäili pitkän aikaa Scheremetewiä, jonka hän tähän saakka oli sankarina ja ymmärtäväisenä pitänyt, sekä uskollisena sotapäällikkönä kunnioittanut.
"Sinun tykistösi, missä se on?" kuului ääni pääkenraalille, kun vasemman sotarinnan puolella keisari havaitsi kuusi tahi kahdeksan vähäistä kanonaa, jotka kolmesta kymmenestä olivat jälillä.
"Ne otti viholliset," vastasi Scheremetew, "kun minä haavoitettuna makasin."
"Sinun pitää ne takaisin ottaman," huusi keisari äänellä, josta lähellä katsojat hämmästyivät. "Sinun pitää ne minulle takasin tuoman, tahi, niin totta kun pyhä Yrjänä elää, saat Siperiassa muistaa kuolin päivääsi saakka tätä tappelua," niin kuuluivat keisarin sanat ja Scheremetew oli kadottanut keisarinsa armon. --
Kymmenen päivää myöhemmin istutti kenraali Scheremetew Mitau'in muureille ensimäisenä pyhän Yrjänät lipun.
Edellisessä tappelussa oli Scheremetew menettänyt kuusikolmatta tykkiä, niiden siaan antoi hän keisarille neljäkymmentä suurta linnakanoonaa ja kolme vahvaa tykistöpatteria. Kun keisari näitä Scheremetewin antamia lahjoja näki, sanoi hän: "Hyvin tehty, Ivanovits. Tästä päivästä olet sinä sotamarsalkki ja ruhtinas."
Kun Inkerin maa oli Ruotsalaisista tyhjä, läksi keisari Puolaan, johon suurella prameudella vei mukaansa yhden lipun, jonka oli Ruotsalaisilta voittanut. Kuningas August Puolassa ja keisari uudistivat vanhan liittonsa ja Pietari vietti monta päivää juhlallisissa pidoissa, joita kuningas keisarille kunniaksi piti. Uusi sotamarsalkka Scheremetew asetettiin Astrakaniin matkustavaisten sotilaiden pääkenraaliksi, jossa hänellä oli työnä kukistaa niitä Strelitsein jäänöksiä, mitkä luostariin suletun Eudoksian hyödyksi olivat nostaneet kapinan ja murhanneet päämiehensä.
VIII.
Sotamarskin Scheremetewin pidot.
Yötä päivää kulkien oli Martta ja hänen saattajansa toisen viikon lopulla tullut keisarikaupunkiin Moskovaan. Ehtoo oli käsissä kun seisahtuivat Scheremetewin hovin eteen, jossa nyt tänä iltana oli suuret pidot. Useita rikkaasti puetettuja palkollisia kiiruhti vaunujen luo, kun tunsivat herransa ajutantin. Ihmetellen näki Martta tässä rikkautta, jota hän ei olisi osannut ennen edes aavistaakaan, joka oli häntä vastassa ja joka yhä eneni, kuta likemmäksi tuli ruhtinaan rouvan asumaa. Kauan sai hän odottaa, ennenkuin hän laskettiin ruhtinattaren luo.
Martta vietiin kamariin, missä itämaalaisten tapain mukaan kaikki oli ylöllistä ja koreaa. Hän seisahtui kullatulle matolle, ei tietäen, saisiko sen päälle astua, mutta samassa havaitsi hän rouvan, joka silkkisissä vaattehissa sohvalla istuen käski hänen tulla likemmäksi. Martta totteli.
Kauan silmäsi häntä marskin rouva ystävällisesti sanaa virkkaamatta; sitten luki hän puolisonsa kirjeen. Tälläaikaa katseli Martta ympärilleen. Häntä kummaksutti kaikki mitä näki. Mutta pian heräsi hän kun rouva kylmillä sanoilla lausui: "Tästä päivästä olet sinä minun orjattareni."
Semmoisia sanoja, niin kylmiä, niin kovia ei ollut Martta ennen kuullut. Hän oli aina kohdeltu hellyydellä ennen; sitä kipeämmästi kävi tämä kylmyys häneen. Hänen poskensa, jo ennestään vaaleat, vaalenivat yhä enemmän, ja katkera kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän, joka aina ennen oli kärsivällisyydellä kohdellut onnensa vaiheitä, tunsi tässä kaiken kauneuden keskellä, että hän nyt oli yksin maailmassa.
Kuukausia kului, ennenkuin se jääriite, joka marsalkkirouvan sydäntä oli hyydyttänyt, viimein rupesi sulaamaan. Tapahtui, näet, eräänä iltana, kun Martta rouvalle tämän käskystä kertoi elämänsä kaikki vaiheet, että hän lapsellisella rakkauden innolla puhui liikuttavasti äiti-vainaansa kuolemasta. Hän puhui orpotilastaan, hovin herrasta, Tahvanasta, armahtavaisista papeista ja puhuessaan heltyi sydämensä, jotta hän ei voinut kyyneleitään pidättää. Hän muisti entisiä aikoja, hän eleli uudestaan muistossa kaikki nämä väliin surulliset, väliin iloiset, mutta kumminkin aina onnelliset päivät. Tämä kertomus kävi rouvaan, hänenkin sydämensä heltyi, hänenkin silmiin nousivat kyyneleet. Martta kuuli hänen huokaavan, hän lankesi hänen viereen polvilleen; hän suuteli rouvan kättä. Silloin voitti Martta kokonaan rouvan sydämen.
"Lapsi parka! isätön, äiditön, orpo maailmassa; tästä hetkestä tahdon minä olla sinulle äiti!" Jää, jonka Martta sulaamattomaksi luuli, oli sulannut ja oli lempeä lähde, joka jäiseltä näyttäen oli alussa Marttaa kovuudella kohdellut. Tästä päivästä oli kaikki Martan tilassa muuttunut. Miksi kenraali Scheremetew oli Marttaa määrännyt, siksi muuttui hän nyt. Orjatar hän ei enää ollut; hän oli vapaa, hän oli ruhtinattaren ystävä ja kumppali.
Tehtävänsä Astrakanissa onnistuivat hyvästi ja Scheremetew palasi takasin Moskovaan. Siellä näki hän Martan, jonka tuskin tunsi enää samaksi Martaksi, minkä itse oli Moskovaan lähettänyt. Martan vaatepuku, joka nyt oli semmoinen, kun marskin rouvan ystävällä sopi olla, ei häntä tuntemattomaksi tehnyt; ei, vaan Martan koko olento oli ruhtinaan mielestä muuttunut. Se vaaleudessaan ja surussaan ihana nainen, jonka hän kerran Bauerilta oli saanut, oli nyt vielä loistavampi kauneudessaan.
Ulkonaisessa elämässään oli Martta itse nöyryys, joka ei katso onko ihminen ylhäinen tai alhainen, hyvä tai paha. Hän oli kaikille palvelija, ja kumminkin oli hän koko hovin hallitsia. Huolimattomatkin palveliat, kun näkivät Martan esimerkin, muuttuivat ja tekivät toimeliaasti tehtävänsä. Ja samate kun ulkonaisessa elämässään, niin oli hän myöskin esikuva kaikille sydämen sivistyksessä ja puhtaudessa; ja siitä seurasi, että kaikki, joiden kanssa hän tuli yhteen, kohta rakastivat häntä. Hän muisti aina kasvatusvanhempainsa opetuksia ja niitä koki hän seurata.
Myöskin Pietari keisari oli sotaretkistään tullut kotia Moskovaan ja lepäsi nyt Kremlin hovissa vaivastaan, ajatellen ja miettien tulevaksi vuodeksi uusia sotaretkiä. Keisarilla oli tapana talvisaikoina, kun kovat ilmat, kylmät tuulet ja pakkaset estivät häntä sotaretkiin ryhtymästä, pitää suuria juhlallisia pitoja pääkaupunkinsa ylimyksille ja rikkaille. Bojarein etevimmät, sileänaamaisina, parrasta puhtailla leu'oilla, vaattehissa, jotka Saksan maan ylhäisissä olivat tavalliset, näihin pitoihin etenki käskettiin. Virkansa kunnian tahi sukunsa vanhuuden jälkeen pantiin he näissä istumaan. Ulkonaisesti olivat he toisiansa kohtaan ystävällisiä, mutta heidän sydämissään kiehui kateus ja viha, joka osoitettiin semminkin niitä kohtaan, mitkä vanhan tavan mukaan olivat kauhtanoihin puetetut ja lujasti panivat vastaan, kun keisari käski heidän leikata pois Venäläisissä tähän aikaan tavallista pitkää partaa, jota keisari ei kärsinyt nähdä.
Itämaissa ja myöskin Venäjässä on tapa että oltuansa kauan poissa, kun kotiansa tulee perheen isäntä pitää pidot. Scheremetewin suuri ja kunniallinen virka antoi aavistaa, että tekemänsä pidot tulisivat mitä suurempia. Scheremetew käski näihin pitoihin ystäviään ja toveriaan, joita hän vuosikausiin ei ollut nähnyt. Kaikkia ystäviään hän ei käskenyt; ainoastaan niitä, jotka tiesi olevan keisarin armossa; sillä tänä aikakautena oli keisarin armo suurin kunnia ja pyrkiminen päästä sen nautintoon suurin töistä.
Päivänä,' jona pidot olivat pidettävät, tulivat ruhtinaat Menzikow, Galitzin, suuramiraali Apraxin, kenraalit Buteniew, Woronzow ynnä muita Pietari keisarin ystäviä kauniisti pyntätyissä rekilöissä, mitkä tavan mukaan olivat rakennetut mikä karhun, mikä leijonan, peuran tahi muun metsä-eläimen kaltaiseksi, peräksyttäin ajaen Scheremetewin hoviin. Sotamarsalkki tuli portaalle vieraitansa vastaan, vei heitä pitkän, kalliilla matoilla kaunistetun etusalin läpi pitosalihin, jossa merenä valkea, hohkaen tuhansista kynttilöistä ja tuhansin kerroin kerrottuna seinillä rippuvista peileistä, oli heitä vastassa. Mutta syvästi kumartaen saatti Scheremetew salaneuvokset kirjoituskamariinsa, jonka ovet, viimeisen sisään tultua, itsestään menivät kiini.
Ei ole maailma koskaan saanut tietää tyyni kaikkia, mitä tämä salaneuvoskunta päätti, mutta tärkeimmät seikat, joita tässä ehkä mietittiin, näkyivät sittemmin keisarin retkistä.
Yöksi oli ilta muuttunut kun salaneuvoskunta astui saliin, jossa kaikki oli kullalla ja hopealla kaunistettu. Lukemattomia kristallikruunuja riippui katosta, ja valo oli niin kirkas, etteivät ensin saattaneet eroittaa ihmisten joukosta hovin rouvaa, ehkä tämä heitä tervehtiäksensä oli koroitetulle istuimelle noussut. He istuivat sitten kun oli tervetuliaisiksi heille suolaa ja leipää tarjottu pöydän ympärille, missä ei puuttunut mitään herkullista. Sitten kulki malja miehestä mieheen, josta kultaisesta astiasta ilo ja riemu nousi nousemistaan. Aamu puoleen yötä pöydän ympärillä istuttuaan nousivat he viimein.
Silloin soitti rouva vähäisellä kultakellolla ja kaikkein silmät kääntyivät oveen päin, josta ruusupunaisena nainen astui saliin. Martta -- hän se oli -- punastui yhä enemmän niin paljon ihmisiä nähdessään. Mutta kun kaikki kummastellen ja ihmetellen silmäsivät Marttaa, nousi rouva ja Martan käsivartta vastaan nojaten sanottuansa jäähyväisen, jätti hän seuran ja vetäytyi pitosalista.
Ruhtinas Menzikow nousi myöskin istumeltaan aikoen lähteä pois; mutta sitä ennen tarttui hän vielä kerran maljaan. "Eläköön keisari, eläköön Venäjän Pietari!" huusi hän ja kiiruhusti täyttyivät kaikkein maljat. Mutta juuri samassa aukeni ovi ja vieraiden juodessa keisarin onnea, astui uusi vieras saliin. Kaikki hämmästyivät tätä miestä nähdessä; nöyrästi kumartuivat he, sillä tämä uusi vieras ei ollut kukaan muu kun keisari Pietari itse.
"Oi katsokaa kuinka iloisia nuo herrat ovat," kuului keisarin ääni. "Kun te täällä riemuiten istutte, olen minä yksinäni myrskyisessä yössä kulkenut, katsoen onko kaikki kaupungissa niin kun olla tulee."
Tätä sanoessaan oli keisari lähestynyt pöytää, mutta herrat seisoivat pelätyn edessä ääneti; niinkuin sotamiehet äksierinki kentällä eivät upsieriensa läsnäollessa uskalla virkata sanaakaan.
"Olkaatte iloiset," sanoi Pietari, "minä en ole tullut häiritsemään teidän iloanne" ja keisari oli nähtävästi itsekin nyt iloisella mielellä. Hän istuikse istuimelle, mistä vasta rouva oli noussut.
"Täytä minulle malja, Scheremetew," sanoi hän. "Te herrat! te toivotitte minulle onnea äsken, samaa minä nyt toivotan teille. Valtakunnan hyödyksi olitte vasta koossa Scheremetewin kirjoituskamarissa -- te näette, että minä tiedän kaikki. Minä kiitän teitä. Jo eilen tiesin minä tästä kokouksesta sekä sen syistä". Ja keisari, joka yhdellä hengen vedolla oli juonut viinin, jonka Scheremetew hänen maljaansa oli kaatanut, nousi istuimeltaan. Hänen terävä silmäilyksensä lensi miehestä mieheen, ikäänkuin olisi hän tahtonut vakuuttaa itseään, että he kaikki olivat hänen ystäviään. Sitten pannen lakkinsa päähän sanoi hän kääntyen Menzikowiin: "Ivanovits! seuraa minua Kremliin, minun on Pietarikaupungista sinun kanssasi vähän puhumista. Jo ensi päivänä tulee sinun matkustaa Itämeren rannoille," ja Menzikovin kanssa läksi keisari Kremliin.
Muut vieraat seurasivat keisarin esimerkkiä. Ja tuskin olivat viimeiset re'et hovin pihalta lähteneet, niin jo portahan ympärillä astioissaan palava piki sammui. Scheremetewin pidot olivat pidetyt. -- Hovin asukkaat lepäsivät unen helmassa.
IX.
Miksi Menzikow aikoo Martan.
Vaikea on kuvata itämaisia pitoja niiden ylöllisyydessä. Se ei ole ollutkaan aikomuksemme, vaikka kansan luonne astun semmoisissa tilaisuuksissa paremmin kun koskaan muulloin katsojan silmiin.
Menzikow tiesi tämän. Hän, joka hyvin tunsi keisarinsa, ja oli oppinut Lefort'ilta semminkin pidoissa, jossa muut viinin vaikutuksesta puhuivat, mitä selvinpäin mielellään salassa pitivät, oli nytkin Scheremetewin pidoissa himojansa hillinyt ja pysynyt selvänä. Muut olivat viini mielessä nähneet Martan ja ehkä he ihmettelivät hänen kauneuttaan, olivat he kohta unhottaneet hänen. Toisin Menzikow. Hänkin oli nähnyt Martan, hänkin oli ihmetellyt Martan kauneutta ja suloisuutta, mutta Martan kauneus oli syvästi häneen käynyt. Tyttäreltään, Annaltaan, jota Menzikow yli kaikkia rakasti, oli hän saanut tietää Martasta, kuulla Martan elämän kerrottavan alusta siihen päivään asti, jona Martta tuli Scheremetewin hoviin. Ei kumma siis, että hän muita uteliaisemmasti silmäili Marttaa, nähdäksensä oliko Anna oikeen häntä kuvaillut.
"O isäni!" oli kaunis Anna puhunut. "Hän, tuo mieron mailta tullut Martta on enkeli, ei ainoastaan kauneutensa, mutta myöskin sydämensä puhtauden suhteen. Hän on minua kaikissa parempi. Oi isäni! miksi ei ole Martta minun sisareni! Ivanovna Scheremetew rakastaa häntä niinkuin omaa tytärtään. Oi isäni, miksi ei ole Martta minun ystäväni."
Mitä Menzikow kuuli yllytti häntä yhä enemmän miettimään, miten saada Martan Annalleen kumppaliksi. Kun hän nyt itse näki Martan, näki hän myöskin, ettei Anna ollut tätä naista liikanaisesti kehunut. Ja Menzikow päätti saada Martan Annalleen kumppaliksi. Ruhtinas Menzikow oli mies, joka tiesi päätöksiään toteuttaa.
Jonkun päivän kuluttua meni hän yksin Scheremetewin luo. Tervesanojansa sanottua lausui hän naurusuin: "Mistä ajasta saakka olet sinä minua kohtaan muuttunut? Ennen et sinä salannut minulle mitään; nyt on toisin".
Scheremetew katseli pitkään ruhtinasta, ei tietäen miten selvittää itselleen tätä lausetta. Mutta Menzikow antoi itse kohta selityksen ja Scheremetew ymmärsi, että kysymys tässä oli Martasta.
Menzikow lateli sitä tätä toivoen päivän valossa saavansa nähdä Martan. Hänen toivonsa toteutui, kun tämä rouvan kanssa salin poikki kulki ja Menzikowin täytyi itselleen tunnustaa ei ikinänsä ennen nähneen kauneudessa Martan vertaista.
Hän ei enää salannut ystävälleen, mitä varten hän oli tullut.
Venäjässä, jossa kuten suuremmassa tahi vähemmässä määrässä koko maailmassa ihmisen korkein maallinen onni riippuu kunniasta, kuuluisasta nimestä ja mahdollisuuden mukaan suurimmasta virasta, oli helppo tietää miten sydämiä voittaa. Ja taidollinen näissä asioissa oli Menzikow! Scheremetew tosin rakasti Marttaa, mutta samaten kun kenraali Bauer, hän Marttaa enemmän rakasti kunniaa ja suuruutta, ja asiain näin ollessa Scheremetew ei kauan miettinyt ennenkun oli päättänyt luopua Martasta. Myöskin rouvansa täytyi siihen suostua, ehkä jäähyväis-hetki oli katkera ja rouva kyyneleitä vuodatti, sillä omana lapsenaan oli rouva pitänyt Marttaa. Miehensä onni oli hänelle kallis, jottei hän ajatellutkaan ruveta Menzikowia vastustelemaan, sillä hän tiesi, että Menzikow taisi kohdella Venäjän suuria kuten orjia. Hän luopui siis Martasta, mutta katkerasti itki Martta kun hän erkausi Scheremetewin huoneesta, jossa hän lapsena oli elänyt ja jossa hän oli kaikille rakas. Hän muutti Menzikowin hoviin, jossa Anna ilolla otti häntä sisarena vastaan.
Menzikowin hovissa eli nyt Martta ja siellä kypsyi hänen ymmärryksensä. Sen havaitsi ruhtinas kun pitemmän aikaa poissa Moskovasta oltuaan palasi sinne takasin. Ehkä tämä havainto ei isällistä rakkautta hyväillyt, täytyi hänen tunnustaa, että Martta oli kaikissa Annaa etevämpi. Mutta tuo yhä vaan yllytti häntä seuraamaan aikomuksiaan, joita hän tähän saakka oli pian itseltäänkin salannut. Hänellä oli tiedossa, että Pietari keisari monet tunnit yksinään kulki Kremlin kauniissa hovissa ikäänkuin uneksien. Hän tiesi, ettei Pietari tässä ajatellut sotaa eikä rauhaa, vaan että rauhattomuus ja levottomuus asui keisarissa. Ihmistuntia Menzikow oli, kun viime retkellä seurasi keisaria, tullut tuntemaan mihin nämä ajatukset kallistuivat ja tämä tunteminen antoi Menzikowille paljon ajattelemista. Menzikow näki, näet, että keisarin sydän kaipasi rakkautta ja täksi rakastavaiseksi sydämeksi oli hän aikonut -- Martan.
Kaiken kovuutensa alla, ehkä maallinen kunnia oli elämänsä päämaali, jota voittaakseen ruhtinas saatti pyhimmätkin asiat halpana pitää, oli Menzikow rakastava isä, jolle ei Annansa onnea mitään korkeampaa maailmassa ollut. Hän tiesi Annansa sydämen kiinitetyksi hänen nuoruutensa leikkikumppaliin ruhtinas Galitziniin, jota hän omana poikanaan rakasti. Menzikowin suurin isällisin toivo oli saada alttarin edessä näitä nuoria kerran pariskuntana siunata ja sitten niiden tykönä vanhat päivänsä viettää. Mutta samassa pelkäsi Menzikow, että keisari, kun Anna kohta oli sen iän saavuttanut, jona hänen oli ulos maailmaan astuminen, saattaisi rakastua tähän hänen tyttäreensä. Kun tämä ajatus häneen nousi, vapisi hän, sillä kunnian pyynnössä hän ei niin kauas mennyt, että olisi suonut voittavansa tätä lapsensa keisarille jalkavaimoksi antamisella.
Outoa ei ollut, että keisari usein tuli ruhtinainsa luo ilman mitään keisarillista kunnian merkkiä. Usein oli hän milloin niin päähänsä pisti, tullut Menzikowin luo. Semmoisena hetkenä -- niin ajatteli Menzikow -- on hänen ensikerran näkeminen Martan.
Kun Pietari eräänä päivänä, jona ensinkään ei Menzikow osannut häntä odottaa, astui tämän työkamariin ja siellä tapansa mukaan oli istunut lasisen oven viereen, josta sopi näkemään, mitä lähimmäisessä kamarissa tapahtui, tuli Martta ujoudesta punastuneena tarjoomaan tuntemattomalle vieraalle etelämaan suloisia hedelmiä. Pietari oli ottanut hedelmän, josta paljon piti, hopea-astialta, kun hänen silmäilyksensä sattuivat näkemään niitä vähäisiä käsiä, jotka kantoivat lautaista ja sitte ihanan Martan poskia. Ison aikaa silmäsi keisari Marttaa; oli kun olisi silmäilyksensä häneen tarttuneet. Keisarin otsa oli ollut ryppyinen; vähitellen suorenivat rypyt, kun oli kysynyt Martalta tämän nimeä ja sukua ja keisarin katsanto muuttui leppyiseksi kun oli kuullut Martan ujot vastaukset. Mutta ehkä Martta oli keisarin sydäntä liikuttanut, Pietari kumminkin muistaessansa keisarillista arvoansa kohta loi silmänsä Menzikowiin huolimatta Martasta. Iloisesti kiitti hän ruhtinasta tämän toimista valtion työssä ja -- Menzikow havaitsi sen -- Martta oli voittanut keisarin suosion.
"Kuka on tuo kaunis nainen, jonka ensikerran näen luonasi!" kysyi keisari Martan pois mentyä.