Chapter 2

Ruotsalaisten sotajoukko, kuninkaan siniset "henkirakuunat" tulivat marssien pitkin tietä soittaen ja laulaen. Kaunista oli nähdä, kuinka haarniskat auringon paisteessa kiilsivät; kaunista nähdä, miten miehuullisesti ratsurit istuivat hevoistensa selässä. Mutta ihmiset eivät lukua pitäneet kauneudesta, he tiesivät nyt varmaan, että sota oli käsissä. He pelästyivät.

Rykmentti seisahtui. Översti Wrangel vaati asuntoja miehilleen.

Ei huonetta niin halpaa, jota olisi unohdettu. Itse provasti Glyckin oli pakoitettu ottamaan huoneesensa miehen. Aksel Fersen oli tämän miehen nimi.

IV.

Ensimäinen rakkaus.

Aksel Fersen oli kaunis, nuori herra. Hänen otsansa oli korkea, hänen silmänsä suuret ja kirkkaat! Koko hänen olentonsa osoitti, että hän vasta oli mieheksi tulemaisillaan. Hän puhui kauniilla lapsellisella äänellä Martan kanssa, joka otti häntä vastaan, sillä provasti ei sattunut olemaan kotona. Hän rukoili anteeksi, että tuli vieraisille näin itsepäisesti, mutta syytti sotaa siitä.

Nuorukaisen ääni, hänen ujoutensa, hänen uljuutensa ja hänen kaunis muotonsa vaikuttivat Martassa kummallisia tunteita. Ei ikinä ennen Martta ollut semmoista miestä nähnyt. Hänen täytyi itselleen tunnustaa, että hän toisellaiseen muotoon oli sotamiehet kuvaillut. Hän oli luullut niitä hirmuisiksi. Nyt oli hänellä tuossa edessään sotamies, mutta kokonan toisellainen. Hän punastui ja aina yhä enemmän, kuta kauemmin nuorukainen silmäili häntä, ja hiljaisella äännellä vastasi hän Fersenin kysymyksiin.

Martta vetäytyi kamarista, kun provasti astui sisään; ja sill'aikaa kun provasti ystävällisesti tervehti vierastaan, kasteli Martta kukat, joita hänellä aina oli kamarinsa akkunalla. Hän kasteli, mutta ei hän nyt kukkiansa muistanut. Hänen mielessä oli nuorukainen, joka ensikerran oli saanut hänen sydämensä tykyttämään tavallisuutta kovemmin.

Monta ei päivää kulunut, niin jo oli provasti ja vieras hyvät tutut ja ystävät. Sotaväki tähän aikaan oli raakuudesta tunnettu ja siinä lieneekin syy ollut kaikkiin niihin hirmuisuuksiin, joita heistä juteltiin. Mutta tavallaisia sotilaita ei Fersen ollut. Hänen sivistyksensä oli, ennenkuin hän siitä itse tiesikään, avannut hänelle provastin sydämen. Hänen leppyinen olentonsa sai matkaan sen, että provastin puoliso pian piti häntä vanhana tunnettuna ystävänä. Hän oli kun perheesen kuuluva, jolle iloa ja surua ei salata.

Kun Fersen illoin istui perheen kanssa puhellen maista ja ihmisistä, joita hän oli nähnyt, tahi jutteli kuninkaansa urostöistä, välkkyivät Martan silmät kirkkaammasti. Helppo oli nähdä, että nuorukaisen kertomukset vetivät tytön ajatukset verisiin tappeluihin, joissa Ruotsalaisten sankarit ihmekummia urostöitä tekivät, ehkä hänen vähäinen jalkansa wollia pöyrytti ja pienet sormensa kertasivat lankaa.

Samoin ikään innostutti Fersen kertomuksillaan vanhaa pariskuntaa. Yhä enenevällä ystävyydellä kuuntelivat he vieraansa puheita ja heidän vanhat silmänsä katselivat rakkaasti kaunista kertojaa. Provastin vaimo luuli usein innossaan hänessä näkevänsä ainoan poikansa, jonka hänen kevätpäivänään hauta vei. Ja usein kun Fersen oli kertomuksen lopettanut, huokasi rouva: "Jos olisi minun Akselini elänyt, samoja olisi hän tainnut kertoa."

Mutta yhä enemmän rupesi Akselin mieli kääntymään Marttaan, jonka kauneus nyt ijän keväthetkenä kukoisti suloisimpana. Martan luonnollinen, teeskentelemätöin olento, hänen selvä ymmärryksensä, hänen kauniit puheensa painoivat nuorukaisen sydämeen tytön kuvan päivä päivältä yhä syvemmälle. Semmoista neitoa ei ollut Fersen ennen ikänä nähnyt. Teeskenteleväisiä, vieraspuheisia ja juonikkaita olivat suuremmassa tahi vähemmässä osassa kaikki olleet, joita hän tähän saakka oli tullut tuntemaan. Ei siis kummakaan, että viehkeän nuorukaisen sydämeen Martan kuva pääsi astumaan.

Eräänä kauniina iltapäivänä auringon laskiessa, jona ihmiset päivän työstä väsyneenä hakevat virvoitusta, istui Aksel ja Martta kahden kesken perheen kokoushuonehessa. Auringon sammuvaiset säteet valaisivat heidän kasvojansa ja molempain kauneus loisti nyt vielä kauniimpana kun ennen. --

Aksel oli lopettanut kertomuksen. Hän oli puhunut Oxenstjernasta. Hän oli jutellut miten eräs nuorukainen oli pelastanut kuninkaan hengen, ja muita asioita, joista sotainen aika on niin rikas, oli hän kertonut. Viimeksi oli hän maininnut itsensä siksi, joka kuninkaan pelasti: "Minä en nähnyt," puhui hän, "muuta kun kuningastani silloin. Minä tehtiin majoriksi, vaan en ajatellut nyt sitä kunniaa, joka oli minulle tapahtunut. Kun hevoinen kaatui hänen altansa ja hän nousten rakuunan hevoisen selkään huusi: Oxenstjerna, tuolla on tappelun pääte, silloin en kuullut muuta, kun hänen äänensä. En nähnyt muuta kun miten hän viittasi tulta oksentavaiseen Venäläistykistöön päin, ja lensi sinne tuuliaispäänä. Kova oli verinen työ. Meikäläisten rivit kaatuivat kun heinä viikatteen edessä -- mutta tykistö valloitettiin ja voitto oli meidän."

"Semmoista sankaria, kun teidän kuninkaanne on, tahtoisin minä nähdä," lausui Martta innossa. "Hän ollee teidän näköinen, semmoiseksi olen häntä itselleni kuvaillut. Minä aivan hyvin ymmärrän, että häntä rakastatte, että koko sydämenne on Kaarlessa kiini; sillä ei häntä saattane kukaan olla rakastamatta."

Syviin ajatuksiin oli Aksel vaipunut Martan tätä lausuessa. Hän katseli, miten aurinko hohtavana laskeusi alas kullaillen kirkon tornin, mutta äkkiä, ikäänkuin olisi hän herännyt unesta, loi hän silmiänsä Marttaan, joka ihastellen oli häntä sivulta katsellut. Nuorukaisen ja neidon silmäilykset sattuivat yhteen ja sanaa sanomatta olivat he ymmärtäneet, mikä ajatus näissä silmäilyksissä asui.

"Jos neitoja maailmassa löytyy, jotka ansaitsevat taivaan, niin olet sinä, puhdas enkeli, etevin niistä," sanoi Aksel hiljaan, laski huomaitsematta kätensä Martan käteen ja katsoi hymyillen hänen sinisiin silmiinsä. Äänettömyys seurasi tätä lausetta. Mutta tämä äänettömyys sisälsi enemmän, kun kielillä olisi taidettu sanoa. Martta loi silmänsä alas, mutta pian nosti hän ne jälle, ja kun nuorukaisen silmät taasen tapasivat neidon, kuului hiljainen kuiskutus: "Martta! en voi sitä sinulta salata; minä rakastan sinua. Vastaa, oi vastaa, rakastatko sinä minua?... Oi vastaa pian. Minä en enää voi elää tietämättömyydessä."

"Aksel, minä rakastan sinua, miksi sitä salaisin. Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni. Sankaria sinun vertaistasi, kuka nainen saattaisi olla rakastamatta. Mutta Aksel, mikä olen minä sinun rinnallasi? Maalainen orpo neito vaan." -- Niin puhui Martta; punaiset olivat poskensa, sanat tuskin kuuluivat.

"Vanhempia löydät sinä minun kodossani, armas Marttani!" puhui Aksel ja sydäntänsä vastaan painoi hän rakastettunsa, joka kyynelten läpi hänelle hymyili. -- "Oletko unhottanut, mitä sinulle mustalaisämmä ennusti? Ken tietää, kuka meistä tässä suuremmassa mitassa toisen onneksi seisoo. Mutta sodanaikana ei vitkailemista" -- lisäsi Aksel. -- "Mitä pian tehdään, se pian tehdyksi nähdään. Tule, käykäämme pyytämään, että nykyiset vanhempasi kuolleitten siassa siunaavat meidän liittoamme, sillä ylihuomiseksi emme häitä saa jättää."

Silloin loi neito kirkkaat silmänsä ylös. Sanan sanoi hän, sanan, joka innostutti nuorukaista. "Niin tule," oli sanansa ja nyt lähestyivät provastin lukukamariin, missä ukko valmisti tulevan pyhän saarnaa.

Provasti kuunteli kummakseen nuorten puhetta; hän käsketti sitten rouvansa, jonka silmät paremmin kun hänen olivat osanneet nähdä Martan sydämen salaisuudet, jo ennenkun Martalle itselle oli nämä salaisuudet tiedossa.

Paljon oli provastilla lausumista, sekä eteen että vastaan, mutta kaikki vastalauseet näyttivät rakastetut tyhjäksi ja vanhalle pariskunnalle ei ollut muuta neuvoa, kun antaa siunauksensa. "Jo voitit linnan," sanoi provasti, "puhtaan sydämen. Älä saastuta niitä aarteita, joita siinä löydät. Ne ovat kalliit. Jumalan nimeen ota ne."

Vanha rouva oli sangen iloinen siitä, että rakas Marttansa oli saanut niin hyvän, niin ylevän, niin korkea-sukuisen herran sulhaiseksi. Sitä ei hän ennen olisi osannut aavistaakaan. Hän oli usein surullisesti miettinyt Martan tulevaisuutta, kun Jumala heitä pois kutsuisi. Nyt loppuivat pelkonsa. Vähän toisilla silmillä katseli provasti asiaa. Hän mietti itsekseen: "Joka pian tulee, se pian menee" ja hän rukoili Jumalaa, että se rakkaus, joka niin pikaisesti oli syntynyt, ei yhtä pian sammuisi, vaan kestäisi vanhuuden rajoille, hautaan saakka. Hän muisti sotaa siihen lisäksi ja hän nyykähytti ajattelevasti päätänsä. Mutta viimein voitti puolisonsa ilo ja muistaessaan aikoja, jona hän itse oli nuori, laski hän nuorten kädet yhteen.

Seuraavana päivänä -- se päivä oli pyhä päivä -- kokoontuivat rykmentin upsierit alttarin ympärille, jossa vanha provasti vihki pariskunnaksi Akselin ja Martan. Översti Wrangelin sanotaan tuossa kummaksuen katselleen Marttaa ja lausuneen ei ennen milloinkaan nähneensä niin kaunista olentoa. "Jos on tuo neito sydämessään niin kaunis kun ulkonäöltään, niin on Fersen onnellinen," sanotaan Wrangelin kuiskuttaneen toverinsa korvaan. Kirkossa näki hän monen silmät uivan kyynelissä ja kun hän niihin syytä kysyttyä, sai vastaukseksi: "Martta viedään nyt Marienburgista," sanoi översti: "Fersen on onnellinen."

Uusi elämä alkoi nyt Martalle. Taivahallaan paloi rakkauden aurinko loistavana, kirkkaana. Kuukausi kului kun päivä, päivä kuu tunti. Marienburgissa oli rauha ja rakastavaiset tuskin enää muistivatkaan, että yltympäri heitä sota raivosi.

Martan iloksi tuli Tahvana kohta kun kuuli sisarensa naimisesta Marienburgiin. Ja Martan ajatukset kääntyivät hetkeksi entisiin aikoihin, kuu Tahvana jutteli miten hovin herra oli pahuutensa palkan saanut, miten hänen oli täytynyt velan tähden myydä suuren hovinsa ja miten hän sitten oli tietämättömiin kadonnut. Mutta mustat pilvet eivät kauan säilyneet Martan kirkkaalla taivahalla; ne hajosivat ja hovin herra oli pian unhotettu.

Kuukausi oli kulunut. Vaikka rouva iloitsi nähdessään, miten Martan kauneus päivä päivältä kypsyi; provastin riemu taasen oli nähdä, miten Martan hengelliset voimat yhä enenivät, miten hänen ymmärryksensä yhä enemmän selveni ja provasti sanoi: "Kauneus katoaa, mutta sydämen puhtaus pysyy. Pidä puhtaana sydämesi Martta, niin voit sinä iloisella mielellä harmaa päisenä muistaa nuoruutesi kauneutta."

Vaan nyt rupesivat kolkot tiedot levenemään Marienburgissa. Puhuttiin Venäläisten lähestymisestä. Kauppamiehet, jotka Marienburgiin tulivat, sanoivat nähneensä suuria sotajoukkoja. Näistä puheista ei kukaan alussa niin pelästynyt kun Martta; mutta Aksel löysi hänessä pian sen saman Martan, jota puheensa Kaarle kuninkaasta usein oli innostuttanut.

V.

Marienburg hävitetään. Aksel ja Martta eroavat.

Kun sotaiset puheet yltymistään yltyivät ja moni matkustaja surkeasti valitti Venäläisten rosvotöitä, lähetettiin varhain eräänä aamuna majori Fersen kuninkaan henkirakuunain kanssa tarkastelemaan vihollisia.

Kaksi päivää oli Fersen tällä matkalla. Jo vapisi Martta. Mutta kolmannella päivällä tuli Fersen takasin iloisena ja terveenä, ainoatakaan miestä omistaan kadottamatta. Hänellä oli muassaan vanki ja tämän kertomuksista ymmärsi Martta, että onnensa rauhalliset päivät olivat lopussa.

Jo muutaman päivän kuluttua, jona Venäläisten sotajoukot ehtimiseen ahdistivat Ruotsalaisia, alkoivat sodan veriset raivottaret levetä ympäri onnettomassa maakunnassa. Ampumisen paukkeet osoittivat paikat, missä he asuivat, palaneet kylät, missä he olivat käyneet, leivättömät perheet ja surmatut ihmiset heidän kohteliaisuuttaan. Yleinen oli valitus. Kova oli aika käsissä.

Päivä päivältä samosi vihollisia onnettomaan maakuntaan. Maalais-asukkaat panivat kokoon, mitä parasta heillä oli ja hakivat turvansa vähäisessä kaupungissa. Marienburgissa otettiin ystävällisesti vastaan, ketä sinne vaan tuli; mutta yhä enemmän eneni turvan hakioita, jotta vihdoin kaupungissa kaikki huoneet olivat niin väkeä täynnä, että itsensä kirkonkin ovet olivat onnettomille pakolaisille au'aistavat.

Provasti perheenensä oli Akselin kanssa muuttanut linnaan, silla Martta ei tahtonut miehestään luopua ja provastin mielestä oli linna lujempi kun asunnot kaupungissa.

Martta ei pelännyt. Hän oli uroon puoliso. Hän puhui lohdutuksen sanoja pelkääville; nälästyneille vei hän ruokaa; hän oli valittavaisille suloinen enkeli. Kun oli työläs päivä loppunut, kokoontui pere kuten ennenkin. Päivin oli heillä kullakin paljon tekemistä, semminkin Akselilla, jonka lomahetket nyt olivat varsin tiukassa ja harvat.

Eräänä rajuisena yönä osoitti taivaan rannalla nouseva savu ja tuli, että viholliset lähestymistään lähenivät Marienburgia. Majori Fersen, joka Oxenstjernan kanssa oli tiedustelemassa vihollisia, tuli aamupuoleen yötä takasin linnaan, tiedolla että Salawikin, Litrowin ja Bojamilin paikkakunnat paraikaa paloivat ja että vihollisten lukemattomat joukot tuskin olivat peninkulmaa etempänä Marienburgista.

Kun aamu aurinko rupesi koittamaan, näkivät ihmiset, jotka tornissa olivat vartioitsemassa, lukemattomia vihollislaumoja kaupunkia kohden marssivan. Linna oli jotensakin hyvästi varustettu ja lujat tykit seisoivat valleilla valmiina. Kauan ei heidän tarvinnut työttä olla. Kun viholliset tulivat linnaa niin liki, että kuulat muuriin ehti, alkoi ampuminen ja kerran alettua, ei se niin pian loppunut.

Iltapuoleen antoi tornin vartia tiedon että parlamentääri lähestyi. Översti Wrangel ei häntä linnaan laskenut, vaan pani upsierin tiedustelemaan, mitä vihollisilla oli sanomista.

Parlamenttääri vaati kenraali Scheremetewin nimessä Ruotsalaisten antautumaan, taihikka valmistaimaan rynnistystä vastustamaan. "Veri, joka tässä rynnistössä vuodatetaan," niin lopetti upsieri puheensa, "on kerran kantava teidän päällenne."

"Sanokaa kenraali Scheremetewille, että hän on tervetullut linnaa ottamaan, jos hän tahtoo onneansa koettaa," oli päällikön uljas vastaus.

Seuraavana aamuna alkoi verinen työ. Tuhannet pyssyt ja kanoonat oksensivat tulta ja rautaa linnaa ja kaupunkia vastaan. Sankarina tappelivat Ruotsalaiset, mutta yhä likemmäksi tunkeusivat Venäläiset. Viisaat päättivät linnan varmaankin täytyvän antautua; mutta kenraali Schlippenbach oli lähettänyt käskyn Wrangelille, maksakoon mitä tahansa, vastustaa, ja Wrangel seurasi mieluisesti tätä käskyä.

Vihollisten into nousi yhä korkeammalle, kun näkivät Ruotsalaisilta väkeä kovasti kaatuvan. Koko ensipäivän ampumisella eivät he muuta voittaneet. Heiltä itseltään kaatui miehiä rivittäin, mutta omia vahingoitaan he eivät lukeneet, kun näkivät, että Ruotsalaiset alkoivat väsyä. Juoksu-kaivannot linnan ympärillä oli ruumiita täynnä. Huolimatta mistään karkasivat Venäläiset linnaa vastaan; heidän intonsa oli tiikerin, heidän verihalunsa suden. Tuollasina samosivat he kaupunkiin, jossa ylön kauhea murhatyö otti alkunsa. Kaikki, joille ei onnistunut päästä linnaan, murhattiin armotta. Miksi olikin Wrangel niin ylpeästi kohdellut lähettilästä! Tornikellon ääntä, joka yötä päivää oli soittanut ja ilmoittanut kaupungin vaaran, ei enää kuulunut, mutta tätä vaaraa ilmoitti vielä paremmin taivahalle nouseva savu ja leimuva tuli. Palavain huoneitten ympärillä kuului vimmattuiden sotamiesten kiroukset, jotka siellä täällä, kun löysivät viinalekkerin, muuttuivat pirulliseen nauruun, kamalampaa kuulla, kun valkean rähinää.

Nousevana aamuna käytiin linnaa vastaan. Kaksi kolkkoa päivää seisoivat linnan muurit. Venäläiset eivät voineet niitä rikkoa. Heitä kaatui rivittäin, mutta toiset siitä vaan yhä enemmän vimmastuivat. Kustavus kolmannen aikoina sanotaan erään upsierin rukoilleen, kun oli häneltä jalka poikki ammuttu; "Kristus! sinä joka riivatuista ajoit perkeleen, aja hän nytkin vihollisistani!" Se on merkitsevä tämä lause. Sillä sodassa, kun veri vuotaa niinkuin sateisena päivänä vesi maanviljeliän ojassa, muuttuu hellinkin sydän jo rauhan aikana kuolemaa kamoksuva ei silloin vuodata kyyneleitä, vaikka näkee tuhansia kuoleman kanssa taistelevan muserretuilla ruumiilla, ja kuulee tuhansien valitushuutoja. Venäläiset olivat tässä tälläisiä riivatuita. Väkijoukolla samosivat he linnaa vastaan. Missä mies kaatui, siinä astui toinen siaan. Kaksi kertaa ajettiin viholliset takasin, kolmannella kerralla voittivat he. Linna oli otettu, oli heidän.

Mutta jos oli rynnistys hirmuinen, hirmuisemmat olivat seikat linnassa sittemmin. Missä miekka nähtiin, siinä nähtiin verta, siinä kuului valituksia. Vaan tuo ei ole sodassa outoa. Linnan keskellä oli kovin pula. Paikka siinä oli avoin ja sinne oli linnan väestö vetäynyt, altiiksi antaen kaikki, viime veripisareen saakka paikkaa miehuullisesti puolustaen. He seisoivat siinä pyhä-vaattehissaan; into leimusi heidän silmistänsä, ja jos olivat poskensa tässä entistä vaaleammat, pelko ei siihen syynä ollut. Aksel Fersen rakuunain kanssa tappeli heidän sivulla; hänen terävä miekkansa oli tylsynyt, kirkas terä oli verinen. Itse oli hän vielä terve, samate myös nuori neitonen, jota pistoli kädessä ratsasti hänen vieressänsä. Silloin samosi partanen upsieri vihollisten keskeltä Akselia vastaan ja Uraalin vanhat veljet seurasivat häntä. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului kamala huuto: "Oi minun Akselini!" ja verisen Fersenin sivulle vaipui nainen veriselle maalle.

Silmänräpäykseksi seisahtui vihollinen, sitten oijensi hän miekkansa laskiakseen sitä kaatuneesen naiseen. Mutta samassa kuului vieressään käsky: "Pidätä, raakalainen!" ja korkea upsieri, puetettu kultaisiin vaatteisin kannusti hevoistaan ilkiöitä vastaan.

"Siinäkö miehuutesi, julma ihminen, josta kerskasit minun palvelukseeni tullessasi! Viattomia naisia sinä tapat! Sitokaa se koira!" huusi hän ympärillä seisoville sotamiehille, jotka nähdessään esimiehensä olivat laskeneet alas aseitaan.

Upsieri näki ensi silmäilyllä, että Fersenissä vielä oli henki. Hän käski viedä hänen linnan sisimmäisiin huoneisin, joissa muut vangiksi otetut upsierit tallennettiin. Sitten kumartui hän Marttaan, jonka kauneutta hän ei saattanut olla ihmettelemättä, ehkä kuolon vaaleus oli laskeunut neidon kasvoille. Hänen käski upsieri viedä erinäiseen kamariin.

Martta kun tunsi, että hän nostettiin, avasi silmänsä, mutta painoi ne kohta umpeen, kun eivät silmäilyksensä tavanneet Akselia, vaan hovin herraa, jonka maalla ennen muinen äitivainaansa maja oli seisonut. Hän luuli Akselin kuolleeksi, kaatuneeksi -- mitä oli hänellä enää maailmassa! Sanaa sanomatta antoi hän viedä itsensä, minne viemämiehef tahtoivat. Mutta tämä tilansa ei kauan kestänyt. Kuolevaisella äänellä kuuli hän jonkun mainitsevan nimeään. Se ääni toinnutti Martan. Hän avasi taasen silmänsä ja näki sotilaiden kantavan Akselia.

"Tässä, täällä olen, Akseli!" huusi hän. Muuta ei hän ennättänyt sanoa. -- Hän oli eroitettu Akselistaan.

Upsierin nimi, joka oli pelastanut Martan, oli Bauer. -- Hän oli kenraali Venäjän sotaväessä, ehkä sukuperää saksalainen. Tämän kenraalin osalle joutui Martta sen tavan mukaan, joka sodassa saaliista kullekin osan jakaa; ja Bauer oli saaliistaan iloinen, sillä hän oli parlamenttäärinä nähnyt Martan, kummastellut hänen kauneuttansa ja jo silloin toivonut saada osalleen hänen. Bauer vei Martan Simlaan, missä kenraali Scheremetewin pääleiri tähän aikaan oli. --

Aksel Fersen jätettiin sairashuoneesen Marienburgiin. Bauer oli sallinut hänen sanoa jäähyväiset Martalle. Martta oli silloin vakavana seisonut miehensä vuoteen vieressä lohduttaen häntä, jonka haavat eivät niin pahoja olleet, kun alusta luultiin, ja lujasti vakuuttanut, puristaen Akselin voimatonta kättä: "Jumala kyllä armahtaa meitä!" Vanha provasti, joka seisoi hänen vieressään, sanoi: "Oikeen Martta, joka Jumalaan turvaa, ei häpeään tule." Vielä kerran suuteli Martta Akselia. Bauer, joka myöskin saapuvilla oli, sanotaan, kun näki Martan ylevän surun, aikoneen sanoa sanan, joka kentiesi olisi Akselille antanut takasin Martan, mutta äkkiä kääntyneen ja käskeneen Martan seurata itseään.

Vähän matkaa kaupungista oli vanha rapistunut luostari; siinä oli kenraali Bauer ottanut asumansa. Etupäässä tätä luostaria oli kamari, missä muinen yksinäisyydessä munkit olivat Jumalaa palvelleet. Siinä valmistettiin, miten parahiten taidettiin, Martalle asuma.

Muutamia päiviä kului. Marienburg oli rauniona, linna melkein maata myöden hävitetty. Vangit huokailivat vielä alikerran säästetyissä huonehissa kahleissaan. Silloin tuli äkkiä käsky valmistautua matkalle. Kenraali Scheremetew oli valmis uusille retkille lähtemään, vankien oli astuminen linnasta -- orjuuteen.

VI.

Martta vankeudessa.

Sattumus oli saanut kauniin Martan kenraali Bauerin käsiin. Martta oli orja, Martta oli kenraalin omaisuus. Mutta peläten oli Bauer omistanut Martan, sillä jos olisi joku korkeampi upsieri sattunut Marttaa näkemään, niin olisi Martta samassa ollut tämän oma. Tuon tiesi Bauer ja siitä syystä piti hän Martasta tarkan vaarin, jottei kukaan saisi aavistaa, minkä helmen hän vanhan luostarin raunioihin oli kätkenyt; sillä miten olisi hän esimiehilleen taitanut kieltää Marttaa, jos joku näistä olisi naista lahjaksi häneltä vaatinut. Tosi on että Lefort, jota Keisari rakasti, oli sotaväestön asettanut paremmalle kannalle, mutta mitä ei enää oman käden oikeudella voitettu, voitettiin vielä hyvillä sanoilla; sillä muuten olisi kielto ollut tottelemattomuus.

Kun tuli päivä, jona väestön oli lähteminen marsseille, ei taitanut Bauer enää salata Marttaa; mutta niin ylevä oli hän, ettei hän pannut vankiaan sotaväen kuormille, niinkuin muut upsierit ryöstettyjä naisiansa. "Käyköön miten käy," sanoi Bauer ja käsi kädessä vaalean Martan kanssa astui hän ulos luostarista.

Kenraali Scheremetew astui samassa uljaana asumastaan. Hänen vaatteensa olivat pääkenraalin, mutta siinä ei ollut syy haettava hänen mahtavuuteensa. Hän oli vasta tehty Suomessa olevan sotaväestön pääkenraaliksi ja keisarinsa mielisuosiosta oli hän mahtava. Kohta ulos astuessaan tapasivat silmäilyksensä kaunista Marttaa, joka itkien lähestyi niitä neitosia, joita sama kova onni oli saanut Venäläisten käsiin.

Kummastellen Martan kauneutta astui kenraali Scheremetew häntä likemmäksi, ja pelvolla vastasi Martta niihin kysymyksiin, joita kenraali hänelle vastattavaksi pani. Martta puhui hänelle lyhykäisyydessä elämänsä kaikki pääkohdat ja kenraali, joka monia aikoja oli ollut ulkomailla ja tunsi mikä arvo etenki Ranskan hupaisessa kuninkaan hovissa kaunottareille annettiin, päätti kohta Martan olevan liian hyvän orjana palvelemaan kenraali Baueria. Ystävällisesti käski hän Martan erkaumaan muista naisista ja menemään asumaansa takasin. Sitten kääntyen Baueriin, sanoi hän: "Kenraali! tuo nainen ei sovi teille. Jos olisi hänen kauneutensa tavallinen, jos olisi taivas vähemmässä mitassa hänelle kauneutta jakanut, niin saisitte mitään sanomattani pitää, mitä rehellisesti olette ansainneet. Vaan nyt kuulkaatte esitykseni: Ottakaa kaksitoista kauniimmista hevoisistani ja antakaa minulle tämä nainen. Minun puolisoni Katinka on useasti rukoillut minua hänelle hakemaan kauniin kumppalin, joka poissa ollessani häntä huvittaisi. Tämä neito on siihen sovelias, sillä suloisempaa olentoa ei ole taivas luonut. No, kenraali, mitä vastaatte?" kysyi Scheremetew naurusuin. "Nähtyäni tätä neitoa, en teille rauhaa suo, ennenkuin hänestä luovutte."

Kuuliaisesti, kentiesi suurempia etuja toivoen, vastasi Bauer: "Teillä on oikeen, neito ei sovi mulle, minä kiitän teitä korkeasta maksusta, jolla neidon minulta vaihetatte."

Kaksitoista varsin kaunista Ukrääni hevoista oli hinta, johon Martta vaihetettiin. Itse istui Martta mitään kaupasta tietämättä katkerasti itkien Akselia kamarissaan. Tämä Venäläisten retki ei ollut pitkällinen. Ruotsalaiset olivat saaneet väen lisäystä; he tulivat kostamaan entisiä vahinqoita. Kreivi Schlippenbach oli heillä pääkenraalina. Silloin sai Scheremetew käskyn keisariltaan, maksakoon mitä maksanee, pysyä Liivin maassa. Keisari näet huoli vähemmän Puolasta, jossa Kaarle kahdestoista par'aikaa tappeli, kun maista, joita hänellä oli Itämeren rannoilla, jossa hän tahtoi vahvistaa Pietarin vasta perustettua kaupunkia.