Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

RAHVAAN TYTÄR, MILJOONAIN HALLITSIA

Historiallinen kertomus

Kirj.

K. J. GUMMERUS

Helsingissä, Hufvudstadsbladet'in kirjapainossa, 1868 P. Th. Stolpen kustannuksella.

SISÄLLYS:

I. Ennustus II. Houkuttelia III. Martta kasvatusvanhempainsa luona IV. Ensimäinen rakkaus V. Marienburg hävitetään. Aksel ja Martta eroavat VI. Martta vankeudessa VII. Keisari ja Kenraali VIII. Sotamarskin Scheremetewin pidot IX. Miksi Menzikow aikoo Martan X. Martta muuttaa Kremliin XI. Miksi Pietari aikoi Martan XII. Pultavan tappelu XIII. Rahvaan tytär miljoonain hallitsia

I.

Ennustus.

Tuolla puolen Suomen lahden on maakuntia, joissa vielä tänä päivänä asuu ihmisiä, mitkä ovat Suomalaisten -- meidän -- sukuperää. Me emme tunne heitä enää. Se aikakausi, jona saman isän kodissa heidän kanssansa elimme, on jo menneiden aikojen mustan hunnun taka kauas siirtynyt. Me emme enää ymmärrä heidän kieltänsä, mutta äänekkeet soivat kumminkin, kun niitä kuulemme, korvissamme tunnetuilta. Me tunnustamme heitä veljiksi, sillä me näemme, että heissä asuu sama henki kun meissä. Me havaitsemme heissä samat pyrinnöt kun meissä itsissämmne. Tavat ovat tosiaan aikojen kuluessa paljon muuttuneet. Me olemme voineet pitää niitä jotensakin yhdenkaltaisia esi-isäimme ajoista: että sukulaisemme Suomen lahden tuolla puolen ovat niistä eronneet, siihen emme voi heissä syytä hakea. Meidänkin maakuntamme on ollut monen kovan kohtalon alainen, mutta kumminkin ovat, naapurimme kantaneet kuormaa raskaampaa kuin täällä koskaan. Jos onkin häviö usein ollut meillä tarjona, jos onkin se syöjättärenä syönyt maamme asukkaita on kuitenkin toveriemme kohtalo, miltei siitä saakka kuin sinne asumaan jäivät, ollut mitä kovempia. Milloin ei ole sodan hirmuinen liekki anastanut maita ja asukkaita on orjuus jalkainsa alla tallannut mitä ihminen henkeänsä enemmän rakastaa -- vapauden.

Näillä main eli nainen, joka on oleva tämän kertomuksen ruhtinatar.

Viime vuosisadan alulla oli Litvan maakunnassa kylä, joka tosiaan kyläksi kutsuttiin, mutta joka tuskin oli kyläksi mainittava. Ken ei ole nähnyt näitä köyhäin asuntoja, näitä alhaisia huoneita, missä köyhyys vallitsee? Näitä kurjuuden pesiä, mitkä jo kaukaa näyttävät katsojalle nälän ja hädän jokapäiväisinä vieraina asuvan niissä? Ihmisiä asuu näissä kumminkin, ihmisiä, jotka elävät ainoastaan elantonsa tähden, aina huolella miettien mitä seuraavana päivänä, jopa seuraavanakin ateriana syödä.

Tämmöisiä on kylä, johon pyydän lukijan astumaan.

Minne silmä silmää on seutu ikävä. Tuolla on synkkä, pimeä metsikkö, tuolla taasen on maa autio aina taivahan rannalle saakka; tuolla nevaa ja suomaata niin kauas kuin silmä kantaa.

Metsikön sisässä on kylä. Huoneet siinä ovat sammaleesta ja savesta enemmäksi osaksi rakennetut; savusta ovat akkunat mustat. Lasipalaiset, joita siellä täällä akkunoissa nähdään, näyttävät että akkunat kerran ovat olleet lasista: mutta jos onkin nyt akkuna olevinaan tästä aineesta, on ainakin toinen puoli rievuilla paikattu. Kattona on näillä huonehilla olkia ja turpeita ja nekin ovat jo aikaa sammaltuneet.

Vähäisellä metsäisellä kukkulalla seisoo huone, joka ei aivan samaa kurjuutta osoittanut kuin toiset. Senkin katto on tosin turpeista, mutta sen seinät ovat laudoista ja sen akkunat ovat eheät. Näkyala metsän kukkulalta, ehkei ensinkään kaunis, ei ole kumminkaan niin ikävä, kuu kylästä, joka kukkulan syrjällä seisoo. Korjaava käsi on kaatanut puut ja siivonnut huoneen ympäristön.

Tämä huone on jaettu kahtia, kahteen kamariin. -- Tänne, tähän huoneesen astukaamme. Täällä elää Suomalainen pere: äiti, poika ja tytär.

Käykäämme kamariin vasemmalta puolen. Siinä näet jotakin, näet puhtaalla vuoteella makaavan naisen, joka nähtävästi jo on työnsä tehnyt maailmassa ja nyt lunastushetkeänsä vartoo. Hän on vielä toimessa, tämä nainen; se näkyy hänen silmäilyksistään, jotka alinomaa lentävät takan viereen rahille, missä erinomaisen ihana neljäntoista vuotinen tyttö istuu. Näistä silmäilyksistä osaamme arvata, että hän, mikä tässä makaa, on äiti. Niin ei silmäile kukaan muu. --

Ja tyttö! Hän nousee. Hellillä sanoilla hän sairasta puhuttelee; pienillä käsillään pyyhkii hän pois hien sairaan kuumalta otsalta.

He ovat vaan kahden kamarissa. Sairaan silmät, jotka väliin kääntyvät oveen päin, näyttää että hän kaipaa jonkun kolmannen.

"Missä on Tahvana, missä on minun poikani" valitti sairas. Jo useita kertoja oli hän tämän kysymyksensä kertonut. Yön tullessa oli sairaan tila huononnut ja halu poikaansa samassa määrässä enennyt. Vihdoin loppuivat hänen voimansa, hän ei enää jaksanut kysyä. Hän kääntyi kasvot seinäänpäin, ikäänkuin olisi hän unta toivonut. Tyttärensä lohdutuksia hän ei kuullut; hän ei ainakaan ollut kuulevinansa niitä. Vireä valkea paloi takassa, sen valossa, käsitöitään tehden, istui tyttö, nyt siirtyneenä sairaan vuoteen viereen. Ulkona oli ilma kolkko. Tuuli, joka päivällä oli vähän rauhallisempi, oli taasen ruvennut uudella vauhdilla puhaltamaan. Metsän hiljainen kohina kuului tupaan ja sairaan hiljaiset valitukset yhdistyivät sen kanssa. Saranoillaan huokaili ovi tuulen käsissä. Valkea takassa leimahti korkeammalle, kuin tuuli oven raoista pääsi sitä lietsomaan. Tyttö vapisi pelosta, hän tunsi voimattomuutensa tässä. Ilta oli jo muuttunut yöksi kun viimein tunnettu ääni kuului oven takana ja odotettu poika astui huoneeseen.

"Sinä olet kauvan viipynyt, Tahvana! vaikka tiedät minun yksinäni valvovan sairaan äitimme vieressä" -- sanoi tyttö nuhtelevaisella äänellä.

"Mutta juuri sairaan äitimme tähden olen minä viipynyt" vastasi Tahvana ja laski tätä sanoessaan sisarensa syliin kopsan. "Siinä on äidille ruokaa. Olisin tosin jo ennen ehtinyt kotia; ellei olisi minulta ruuan hakemisessa kulunut kaksi tuntia. Sinä tunnet, sisareni, hovi-herran; minun täytyi tehdä päivätyöni, ennenkuin pääsin vapaaksi."

"Oh! hyvin tunnen minä sen herran. Hän ei nimeksikään tiedä armahtavaisuudesta. Jos äiti kuolisi, josta Jumala meitä varjelkoon, ja sinä pyytäisit hetkeksi päästä hänelle viimeiset jäähyväiset sanomaan, nauraisi herra vaan sinun surullesi. Häneltä emme taida mitään odottaa."

"Olisin kumminkin" -- jatkoi Tahvana -- "ennen ehtinyt tänne, ellei herra olisi pannut minua viemään tuolle katolispapille lihaa, viinaa, voita ja muuta herkkua. Hän on huonossa tilassa" -- matki Tahvana hoviherran käskyjä -- "hän tarvitsee mitä vaan ikinä taitaa saada, tämä kunnian arvoisa pappi! Sota on hirmuisesti rasittanut häntä. Minä tiedän sinun kyllä ymmärtävän kuinka pyhä hän on. Vie siis ruoka hänelle, ynnä terveisiä minulta."

"Veli raukka!" lausui sisar hellällä äänellä -- "tässä kovassa ilmassa olet sinä kulkenut koko penikulman. Sinä olet väsynyt. Mutta miten on, etkö sinä ole hyvässä sovinnossa katolispapin kanssa? Hän sanotaan kumminkin hyväksi mieheksi."

"Ystävyyteni ei ole suuri häntä kohtaan," vastasi Tahvana, "mutta hän on kumminkin minun rippi-isäni ja semmoisena tulee minun häntä kunnioittaa. Minä satuin näkemään, miten hän kohtasi Antreasta kun tämä lankesi ja rikkoi viinapullon ja silloin loppui ystävyyteni. Pappi löi häntä hirmuisesti ja se oli pahasti tehty, sillä tapaturma saattaa jokaiselle tapahtua. Älkäämme siis enää puhuko hänestä." -- Kyynele putosi Tahvanan silmästä kuumana sisaren otsalle, joka oli päänsä painanut veljen rintaa vastaan.

"Mutta miten äiti voi?" kysyi nuorukainen äkkiä, kun olisi hän vasta nyt muistanut sairasta.

"Minä pelkään, ettei hän ikänä nouse vuoteeltaan," vastasi hirmuisesti kaunis tyttö. "Hän on koko päivän kysellyt sinua. Iltapuoleen päivää lisäysi hänen kuumeensa, hengenveto alkoi käydä raskaammasti ja puhe samassa työläämmästi. Hän on nähtävästi entisestä huononnut. Nyt nukkuu hän. Suokoon Jumala, että tämä uni virvoittaisi häntä. Istu vuoteen viereen, kunnes olen laittanut sinulle vähän illallista."

Hetki kului. Kahden istuvat nyt sisarukset sairaan vuoteen vieressä. Sairas heräsi. Kuume-huoriossaan mainitsi hän outoja nimejä. Syviä huokauksia nousi hänen rinnastaan. Hänen kätensä liikkuivat ehtimiseen peitteen päällä, ikäänkuin olisi hän hakenut jotakin.

Tahvana kysyi häneltä: "Tunteeko äiti minua?"

Siihen ei vastannut sairas mitään; hän ei silmäillytkään kysyjää. Hän eli kuumeen kuvaelmissa.

Yö oli puolessa. Poika oli väsyneenä heittäynyt lavitsalle. Hänen silmänsä menivät umpeen. Hän ei jaksanut valvoa. Tyttökin oli nukahtanut nojaten päätänsä sairaan vuoteen laitaa vastaan.

Silloin kuului ulkoa kolahdus. Tyttö nousi kohta, hieroi unen silmistään ja herätti Tahvanan. Kuunnellen nosti tämä päänsä; unen hölmässä oli hänestä kun olisi kumiseva kolkutus ollut kuoleman pyyntö päästä huoneesen.

"Rakas sisar!" mumisi hän, "mitä kuuntelet?... Se on..."

Hän ei ennättänyt lopettaa, sillä ulkoa kuului nyt ihmisen ääni. Miehuullisesti meni Tahvana ovea aukaisemaan. Ihminen, sateesta märkänä, nöyrästi rukoillen sisälle pääsöä, seisoi hänen edessänsä. Tahvana ei sitä häneltä kieltänyt.

Vanha ämmä astui huoneesen.

Kummastellen katselivat sisarukset tullutta; mutta sanaa sanomatta kulki tämä vuoteen viereen sairaan luo, jonka ajatukset hyöreivät kaukana siitä missä ruumis makasi.

"Minun aavistukseni minua eivät pettäneet," puhui ämmä itselleen, "mutta myöhään, liian myöhään olen kumminkin tullut. Minä lupasin vielä kertoa hänelle ne lohdutuksen sanat, jotka ennen, kun suurimmassa hädässä oli, lievittivät hänen tuskansa. Minä tulen nyt näitä lupauksiani täyttämään". Näin puhellen istui ämmä sairaan vuoteelle; silmäsi kauan ja säälien häntä ja varovasti tarttui hänen käteensä.

Kummastellen silmäilivät sisarukset ämmää. Hän olikin kummallinen tuossa. Lyhyt oli hän kasvultaan; harmaan valkoiset olivat hänen hiuksensa, josta vaan vähäinen osa tuli näkyviin, kun punainen huivi peitti hänen päälakensa. Kirjava oli hänen hameensa, punainen vyö oli hänellä vyöllä. Laihat ja suuret hänen ryppyiset kätensä. Pienet mutta terävät hänen silmänsä.

Nämä silmät olivat sairaan kasvoihin luodut. Niiden luonnit tahtoivat ikäänkuin tunkeuda sairaan aivoihin saakka lukemaan nääntyneen houreellisia mietteitä.

Kotvan aikaa oli ämmä näin istunut pitäen käsissänsä sairaan käden, kuin sairas äkkiä houriosta tointui ja tunsi lapsensa. Mutta samalla kääntyivät silmänsä tähän outoon, kummanpukuiseen ämmään. Häntä silmäsi sairas kauan ja kääntyen tyttöön, joka nyt kun näki äitinsä tointuneena turhaan koetti pidettää ilo-kyyneleitään juoksemasta, huokasi hän: "Hän, hän se on!"

Vaivoin pääsi nyt sairas istumaan. Tahvana ennätti sillä välin kuiskahtaa sisarellensa: "Hän on mustalaisämmä, joka hyvää ja pahaa ennustaa."

"Hän se on! hän se on!" jatkoi sairas. "Hän se on, joka oli minulle apuna kun metsäkorvessa taivas antoi minulle tyttären; antoi minulle sinun, Marttani. Sinä synnyit kirkkaan taivaan kannen alla erämaassa. Siellä tapasi hän minut; siellä kohteli hän minua hellästi, niin hellästi! Oi! tuhansia kertoja on hän minulle palkinnut sen vähäisen hyvän, minkä minä osoitin hänelle, kätkemällä häntä vihollisiltansa."

Hiljaisella äänellä puhui sairas tätä. Mustalaisämmä silmäsi häntä hellästi.

"Suuri luoja pakoitti minua" -- lausui hän liikuttavaisesti, "tänä kamalana yönä tulemaan sinun luoksesi. Minä en saanut polutonta metsää pelätä, saadakseni sinulle toistamiseen kertoa ennustuksen sanat, ennenkuin maailmasta erkanet. Ne sanat, ne jo kerran ennen olen puhunut; Eufemia! muistatko mimmoiset ne olivat?"

"Muistan!" vastasi sairas hymyillen.

Mutta mustalaisämmä jatkoi, ikäänkuin olisi sairaan sanat olleet sanomatta, jatkoi ja puhui juhlallisella äänellä:

"_Kullatussa hovissa on tyttäresi kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa on hän kerran lepäävä_. Semmoiset olivat ennustuksen sanat." Ja ämmä taputti hiljaan tyttöä päälaelle.

"Niin, niin! Semmoiset olivat sanasi," huokasi sairas... "Mutta täällä on niin pimeä, miksi täällä on niin pimeä? Tule likemmäksi Marttani."

Polvilleen laskeusi Martta äidin vuoteen viereen. Äiti laski vapisevan kätensä hänen päälleen, toisen kätensä oijensi hän Tahvanalle, joka tarttui siihen ja syvästi liikutettuna painoi sen rintaansa vastaan...

Tämä näkyala olisi ollut kuvailijalle mieluinen; mutta tässä ei kuvailijaa ollut. Tässä oli vaan kuolevainen äiti, joka lapsillensa jäähyväiset sanoi.

"Siinä Tahvana! rakastettu poikani! kuuletko? _Kultaisessa hovissa on sisaresi kerran kulkeva, kultaisessa vuoteessa on hän kerran lepäävä_. Suojele häntä, varjele häntä; ole hänelle isä, äiti ja veli..."

"Ja sinä Marttain kuulitko?"

Ne sanat olivat äidin viimeiset. Ne sanottuansa vaipui hän hiljaisesti vuoteelleen takaisin. Niinkuin huokaus haihtuu, haihtuivat hänen sanansa; hänen silmänsä painuivat kiini; kuoleman enkeli laski kalpean sinettinsä niiden päälle, niiden ja äidillisille huulille. Ne eivät enää tässä maailmassa mitään virkanneet.

Tahvanan ja Martan äiti oli kuollut. He olivat nyt orvot maailmassa. Jo Martan pienuudessa olivat he mustaan multaan mullanneet sen, jota äiti, hän joka nyt ruumiina tässä makasi, oli enemmän rakastanut kun Tahvanaa ja Marttaa. Ja tämä mies, joka tälläisen rakkauden herätti, ei ollut mikään ylimys, ei mikään korkea herra. Ei! hän oli eläessään ollut alhainen sotilas, joka Litvan metsistössä oli suojapaikan hakenut, suojapaikan löytänyt, mutta vaimon suruksi jo nuorena vaipunut hautaan kuoleman uhrina.

Silloin jäi leski -- suremaan. Mutta hänen rakkautensa ei miehen kuolemassa sammunut. Se muuttui lapsiin.

Mutta nyt on äitikin kuollut. Kuka heitä nyt rakastaa? --

Sitä eivät he tiedä. He surevat siinä... Ennustuksen sanoja he eivät enää muistaneet.

Kauan makasivat sisarukset polvillaan tässä vaalean äitinsä vieressä. Kuumat kyyneleet valuivat kuolleen kasvoille, kun Martta rakastettua äitiään viime kerran suuteli. Tahvana sitten umpeen painoi ne silmät, joiden ystävällinen valo niin useasti oli häntä elämän oikealle tielle ohjannut. Kun sisarukset vihdoin nousivat, oli mustalaisämmä kadonnut; jälkeä ei näkynyt vähäistäkään hänen siellä olostaan. Oliko Tahvana ja Martta uneksinut? -- --

II.

Houkuttelia.

Kahdeksan päivää oli kulunut. Martta oli nyt emäntänä, Tahvana kuten ennenkin teki työtä hovissa. Mutta illoin aina, kun päivän askareet olivat lopetetut, istuivat he kahden takassa palavan valkean ääressä, kertoen äidistään, jonka neuvoja ja opetuksia he siinä muistuttelivat. He olivat surullisia, mutta heidän surunsa katkeruus ei niin tuntunut, kun siinä käsi kädessä istuivat ja toinen toisen silmään katseli. Tahvana nyt oli vapaampi kun ennen. Hovissa ei työnteko ollut enää niin raskasta; herra itse oli huojentanut työnmäärän.

Eräänä iltana kun näin istuivat ja Martta oli luonut kyyneliset silmänsä äidin tyhjään vuoteesen, aukeni ovi äkkiä ja sisään astui itse hovin herra. Sisarukset silmäsivät häntä kummastellen vielä enemmän kun ämmää muutamia päiviä ennen. Mutta herra ei antanut heidän kauan kummastella. Hän astui Martan luo hiljaan, silmäsi häntä ystävällisesti ja kun Martta ujostuneena loi alas silmiään, taputti hän häntä hiljaan olalle.

"Minä tuon sinulle sanoman, joka sinua luultavasti miellyttää," alkoi hän. "Täällä on sinulla ikävä olla. Raipio irvii sinulle minne silmäät. Tule hoviin minun luokseni. Minun vanha äitini tarvitsee hoitoa, sinä tiedät, että hän on sinuun mieltynyt. No, mitä vastaat?"

Hirmustuen kuuli Tahvana herransa esityksen. Hän ymmärsi, mistä tämä esitys oli alkunsa saanut, hän näki leimun hovin herran silmässä, joka hänelle sanoja paremmin kertoi sisarensa vaaran. Ennenkun Martta mitään ennätti vastata, lausui hän: "Martta tarvitaan, korkea herra, välttämättömästi täällä; te kyllä kylästä tytön löydätte, joka kiitollisuudella vastaanottaa palvelus-ammatin, minkä Martalle hyväntahtoisesti aioitte."

Hovin herra ei vastannut mitään. Hän nousi ratsunsa selkään ja palasi hiljakseen hoviinsa.

Sisarukset olivat taasen kahden, mutta entistä syvempi surumielisyys loisti nyt Tahvanan silmistä, kun hän katseli rakastettua sisartaan, joka kumminkaan ei mitään aavistanut.

Muutamia päiviä kului, kaikki kävi kuten ennenkin.

Tahvanan surumielisyys oli jo poistumaisillaan, kun hän eräänä iltana työnsä tehtyä sai käskyn mennä katolispapin luo. Hänen täytyi totella; hän meni, mutta aavistuksensa olivat taasen heränneet.

Martta istui odottaen veljeänsä, jonka askeleita jo luuli kuulevansa. Hän kääntyikse. Veljeään hän ei nähnyt, edessänsä seisoi hovin herra.

Pitkään katseli häntä Martta, mutta hoviherra astui häntä likemmäksi.

"Miten voit sinä, kaunis lapsi?" kysyi hän hellästi. "Eikö aikasi täällä tule tukalaksi? Tule, anna minulle kätesi," ja hymyillen oijensi hän kätensä Marttaa kohtaan.

Pelvolla laski Martta kätensä hänen käteensä. Mutta kun hovin herra siitä ei luopunut, vaan puristaen sitä vakavasti katseli Martan silmiin, kysyi tyttö kummaksuen: "Kuinka tulette näin myöhään, onko teillä mitään sanomista Tahvanalle?"

"Sanomista" -- kertoi herra -- ja astui tyttöä vielä likemmäksi -- "sanomista! On. Minä tahdon ottaa sinun mukaani hoviin. Minun vanha äitini sitä tahtoo. Siellä elät sinä ihanat päivät." Ja herra puristi vielä kovemmasti neidon kättä.

Martta veti pois kätensä. Hänen poskensa menivät punaiseksi; hänen äänensä, joka vasta oli niin suloinen muuttui kiivaaksi.

"Herra! johan olette kuulleet, etten minä hoviin lähde. Veljeni sen jo teille sanoi," ja kauneutensa kunniassa silmäsi hän herraa. "Teidän orjia emme ole," sanoi hän, kun ei herra mitään vastannut. "Me olemme vapaita."

"Kuinka kaunis vihassasi olet sinä enkeli!" vastasi hovin herra. "Sitä enemmän minä sinua rakastan. Aika neuvon näyttää. Kentiesi tulet sinä joskus itsestäsi hoviin, vaikka nyt olet niin rohkea" -- ja nauraen nousi herra ratsunsa selkään ja katosi.

Martta katsoi kauan hänen jälkeensä ja ylönkatse leimahti hänen silmistään. Enemmän kun koskaan ennen hän nyt äitiänsä kaipasi. Kun äitinsä eli, ei uskaltanut kukaan Martalle pahaa sanaa sanoa. Martta tunsi nyt ensikerran tuntuvasti, että hän oli äidittä.

Torven ääni kuului hovista. Yö oli tullut. Martta odotti Tahvanaa. Tämä tuli kuu jo yön pimeys oli laskeunut alas. Hänen otsallaan oli musta pilvi, kun hän astui sisään. Se katosi, kun hän näki Martan. Mutta mustempana, synkempänä nousi se sinni jälle, kun Martta hänelle kertoi hoviherran käynnistä.

"Minä olen hänelle vastannut kovilla sanoilla; en luule hänen enään semmoisissa asioissa palaavan tänne," lopetti Martta ja taputti Tahvanaa poskelle, kun näki vihan liehuvan hänessä.

"Hän tulee takasin, ellei huomenna niin ylihuomenna," vastasi Tahvana. "Mutta kuu hän tulee, on pesä tyhjä. Lintu on lentänyt pois. Rakas sisar, ainoa maan päällä, jota minä rakastan! Sinun on muuttaminen pois täältä."

"Sinä rakastat minua ja ajat minun pois," lausui Martta ja löi käsiänsä veljen kaulan ympäri.

"Juuri sen tähden, että olet minulle kalliin maailmassa, pitää sinun muuttaa. Minä en voi sinua täällä puolustaa, armas, rakas sisareni!"

Martta ei lausunut mitään, mutta Tahvana jatkoi: "Kun aamurusko koittaa, saatan minä sinun Lutherilaisen pastorin luo. Siellä olet sinä hyvässä tallessa. Siellä saat uuden isän, uuden äidin ja sisaruksia löydät sinä vanhan pariskunnan molemmissa lapsissa. Minulla on kolme vapaata päivää tällä viikolla. Minä tahdon seurata sinua sinne ja viettää siellä pappilassa sinun kanssasi lomahetkeni."

Martta tiesi, ettei Tahvana tätä sanoessa leikkiä laskenut. Koko yön istui hän veljensä kanssa puhuen. Väliin hymyili hän, mutta useammasti virtasivat kyyneleet hänen silmistänsä. Aamu rusko, kun se leveni tapasi sisarukset tiellä.

III.

Martta kasvatusvanhempainsa luona.

Iloisesti syleilivät pastorinlapset Marttaa. He tunsivat hänen; he rakastivat häntä. Tahvana kertoi pastorille syyn, miksi hän oli tullut; hän pyysi pastorin Martasta muretta pitämään ja pastori vastasi luvaten pitää lapsenansa orpoa, jota sanoi jo kauan isän tunteilla rakastaneensa.

Tahvana oli saanut takaisin iloisen mielensä, kun näki sisarensa olevan hyvässä turvassa. Myöskin Martan silmistä, kun oli sanonut katkerat jäähyväissanat Tahvanalle, loisti onni. Hän sai pastorilta opetusta; hän eleli nyt iloisia päiviä pappilassa.

Pastori Daut oli kunnon mies. Hänen hurskas sydämensä osoitti kaikissa hänen töissään itsensä semmoisena. Kun päivän työt olivat loppuneet, kokoontui perhe pastorin kamariin ja siellä kului ilta hyödyllisissä puheissa. Mimmoinen isäntä semmoina perhe -- se tässä toteutui.

Kaksi vuotta eli Martta pastori Dantin luona onnellisena. Hän oli nyt kuudentoista vuotinen. Kaunis lapsi oli yhä kauniimmaksi neidoksi kasvanut. Mutta onni ei ole maailmassa pitkällinen. Pastorin puoliso kuoli äkkiä ja muutamia kuukausia sen jälkeen oli pastorinkin hauta peitetty. Katkerasti itkein seisoi Martta usein kasvatus-vanhempainsa haudalla. Hän ei nyt tiennyt minne kääntyä.

Vaan Martan kohtalo ei ollut tavallisten ihmisten. Hän lähestyi yhä sitä hetkeä, jolle, jos sitä kukaan nyt olisi edeltäkäsin osannut sanoa, ihmiset olisivat hullutuksena nauraneet. Pastori Dantilla oli sukulainen Marienburgissa, pappi myöskin oli tämä. Glyck oli hänen nimensä. Pastori Dantin haudalta turvasivat hänen lapsensa provasti Glyckiin. Heidän toivonsa ei pettynyt. Glyck otti sukulaisensa lapset lapsenansa vastaan ja Marttaa kohtasi sama onni. Glyck oli usein nähnyt Martan, ihmetellyt hänen kauneuttansa, ja kummaksunut hänen ymmärrystänsä. Pastori Dantin haudalta tapasi Glyck Martan, siellä kysyi hän, tahtoisiko Martta tulla Marienburgiin. "Tässä ystäväni haudalla lupaan minä olla sinulle, mitä hän oli." Martta kiitti Jumalaa, joka taasen oli hänelle uuden, turvallisen kodon antanut.

Marienburgissa ei mitään Martalle muuttunut. Oma äitinsä ja isänsä, pastori Dant ja hänen puolisonsa lepäsivät maan povessa, vaan uuden isän, uuden äidin löysi Martta provasti Glyckissä ja hänen puolisossaan. Provasti puoleltansa havaitsi pian Martassa löytäneensä helmen. "Martta on timanti," sanoi provasti usein, "hänen kasvojensa kauneus, mutta etenki hänen sydämensä on kerran kypsyvä suloisiksi hedelmiksi."

Niin oli Martta pian voittanut provastin sydämen ja vanha rouva rakasti Marttaa, niinkuin olisi tämä ollut hänen oma lapsensa. Dant oli jättänyt Martan kasvatuksen kesken. Glyck lopetti, mitä Dant oli alkanut. Hän selitti oppia harrastavalle tytölle historian kummallisimmat tapaukset ja tuota tehdessään havaitsi hän nuoressa ottotyttäressään asuvan hengen, jonka tapaista hän ei ennen ollut tavannut. Silmiinastuvasti viisastui Martta päivä päivältä. Uuteliasti kuunteli hän kasvatus-isänsä opetuksia antamatta sanaakaan luiskahtaa korvainsa ohitse.

Martta oli onnellinen. Hänellä oli isä ja äiti; hänellä oli, mitä hän maailmassa taisi toivoa. Hänen onnensa yhä eneni kun Tahvana eräänä päivänä tuli häntä tapaamaan ja sanoi muuttavansa likiseutuun asumaan. Siitä päivästä, jona Martta karkaamalla siirtyi kotoansa, ei Tahvana menestynyt hovissa. Hän ei voinut kärsiä sitä ylönkatsetta, jolla hovin herra häntä kohteli; sen tähden erosi hän hänen palveluksestaan ja osti itselleen vähäisen maatilkan, johon Martan iloksi aikoi muuttaa. Tahvana oli muutamia kuukausia sitä ennen nainut hyvän ja ymmärtäväisen neidon. Ne päivät, mitkä nyt seurasivat, olivat Martan onnellisimmat.

Jo kauan aikaa oli Marienburgissa puhuttu Ruotsalaisten tulosta ja Venäjän sotajoukkojen marsseista. Mutta Ruotsalaisia ei näkynyt ja Venäläisiä ei tuota enemmän kuulunut. Kova sota oli leimahtanut tuleen keisari Pietarin tahdosta ja synnyttänyt muretta ja pelkoa; ja maine tästä oli kulkenut Marienburgiin. Mutta kun ei mitään kuulunut, rupesivat Marienburgin asukkaat rauhaa toivomaan ja toimet ja työt toimitettiin taasen kuten ennenkin.

Eräänä aamuna kun aurinko suloisesti nousi taivahan rannalla, herätti torvien soitto Marienburgin asukkaat.