Part 9

"Asiat eivät toki ole niin huonosti kuin voisivat olla, kiitos sen, että nuo miehet eivät vedä yhtä köyttä. Ovat kateellisia ja riidassa keskenään. Waterman haluaa helppoa rahaa ja saa Valtakunnan rahastosta lainaksi 10 miljonaa. Wyman haluaa hinnat korkeiksi ja lainaa Wall kadulta 15 miljonaa ja niin edelleen. Puolen tusinaa on pankkiryhmiä --"

"Ne kilpailevat siis vielä?" kysyi Montague.

"Tappelevat ulkopuolisten pankkien hallinnasta. Yli maan lähettävät pankit reservinsä New Yorkiin; 4-500 miljonaa ja se on hirmuinen valta. Suuret pankit ovat parin tuhannen pikkuliikkeen asioitsijoita ja niistä käydään kiihkeätä taistelua. Sitä ei ole helppo seurata. Ne myöntävät salaisia etuja -- enemmän vehkeitä kuin itämailla."

"Ymmärrän", sanoi Montague.

"Yksi seikka vain ne yhdistää, viha riippumattomia luottoyhtiöitä vastaan. Näiden on pidettävä reserviä vain 5 prosenttia ja kansallispankkien 25. Ne tekevät siksi hyvää liikettä ja on niitä yli 50 tässäkin kaupungissa; niiden hallussa on yli miljardi kansan rahaa. Ja muista minun sanoneen, että siinä kohdin vielä verta vuotaa."

Montague päätti muistaa sen ennustuksen. Muutamia päiviä myöhemmin sattui tapaus, joka heitti uutta valoa tilanteeseen. Hänen veljensä tuli kädessään kirje ja sanoi: "Mitä tälle voisi tehdä?"

Montague vilkasi siihen ja näki, että se oli Lucy Dupree'ilta. Se kuului: "Ollie hyvä. Olen pulassa, kun eräät raha-asiat eivät ole onnistuneetkaan. New Yorkiin tuomani rahat ovat miltei kaikki menneet ja sinä ymmärrät, että minun asemani muukalaisena on vaikea. Minulla on Stanley Ryderin osakkeistani antama 140,000:n nootti, joka on maksettava kolmen kuukauden kuluttua. Ehkä tietäisit jonkun, joka sen ostaisi. Myisin sen kernaasti 130,000:lla. Älä puhu tästä muutoin kuin luottamuksella."

"Mitä maailmassa luulet tämän merkitsevän?" kysyi Oliver.

"En ymmärrä."

"Paljoko rahaa oli Lucylla tullessaan?"

"Kolme, neljä tuhatta. Sai sitten kymmenen tuhatta Ryderiltä, kun tämä osti ne osakkeet."

"Ei hän ole niitä kaikkia voinut tuhlata", huudahti Oliver.

"Ehkä on sijottanut."

"Ei ole."

"Se minua ihmetyttää, miksei Ryder diskonttaa paperiaan itse."

"Sepä se. Miksi antaa hän Lucyn kaupitella sitä."

"Ehkei hän tiedä. Jos Lucy toimii salaa häneltä."

"Loruja. Pelkään vain, että tämän takana on Ryder itse."

"Mitä tarkotat?" kysyi Montague ällistyneenä.

"Luulen että Ryder tahtoo saada oman paperinsa diskontatuksi. Lucy ei kääntyisi muuten meidän puoleemme. Ennen nääntyisi. Hän on niin ylpeä."

"Mutta onhan Ryder Gotham Trustin presidentti!"

"On, mutta tämä on hänen oma paperinsa, ei liikkeen. Muuan iso yhtiö, jossa hän oli osakas, näkyy menneen vararikkoon. Ja Missisippi Teräs-juttu iski häntä myös. Arvaan että hän kaapii kassaa kokoon. Ja tämä on niin Lucyn tapaista. Hänenkin rahansa se mies vie ennen loppua."

"Minun täytyy tavata Lucy", sanoi Allan nyrkkiä puristaen.

* * * * *

Lucy oli muuttanut kalliista hotellista Riverside Driven varrella olevaan asuntoon. Montague meni sinne seuraavana aamuna. Lucy tuli kalpeana ja kasvoilla surujen merkit. Hän sanoi: "Tiesin sinun tulevan, Allan. Kuinka voit olla niin kauan poissa?"

"En luullut sinun välittävän tavata minua."

Nainen ei vastannut. Hän katsoi vain Allaniin kauhu kasvoilla. Silloin ojensi tämä kätensä sanoen: "Lucy, tule pois täältä, ennen kuin on myöhä."

"Mihin voin mennä?"

"Mihin vaan. Kotiin."

"Ei ole minulla kotia."

"Eroa Ryderistä. Hänellä ei ole oikeutta vetää sinua turmioon."

"Ei hän. Älä syytä häntä."

"Lucy, luin kirjeesi Oliverille."

"Arvasin sen. Ei se ollut --"

"Kuule. Voitko kertoa, miten asiat ovat, rehellisesti?"

"Minä kerron", sanoi Lucy hiljaa.

"Jos olet pulassa, voin sinua auttaa, mutta minä en auta Stanley Ryderiä. Jos sinä --"

"Allan, et kai luule hänen tietäneen, että minä kirjotin?"

"Kyllä minä luulin."

"Oh, kuinka voit sinä!"

"Hän on pulassa."

"Niin ja minä halusin auttaa häntä. Hullu tuuma, mutta en voinut muuta."

"Ymmärrän."

"Etkö käsitä, että minä en voi häntä jättää! Nyt juuri kun hänen vihollisensa ovat hänet piirittäneet. Minä olen ainoa, joka hänestä välitän, häntä ymmärrän --."

Montague ei osannut sanoa mitään.

"Tiedän että se on ikävää sinusta", jatkoi Lucy, "mutta jonain päivänä sinä ymmärrät; ja muukin mailma -- en välitä siitä, mitä mailma sanoo."

"All right, Lucy", sanoi Montague surullisena.

"Minä näen, etten voi sinua auttaa. En halua häiritä sinua enää."

XVIII.

Toinen kuukausi kului. Montague oli hautautunut työhönsä ja hänelle asti kuului vain heikkoa kaikua siitä myrskystä, joka raivosi rahamailmassa. Sitä hän sittemmin itsekin ihmetteli -- että hän niin vähän aavisti, mitä oli tuleva. Hän tunsi olleensa kuin talonpoika, joka kumarassa päin kuokkii peltoaan armeijain marssiessa taisteluun hänen ympärillään, ja sitten äkkiä havahtuu, kun melske on jo käynnissä ja pommit räjähtelevät läheistöllä.

Tuli toinen kouristus osakemarkkinoilla. Stewart, tuo Lännen nuori Lochinvar, yritti kaapata käsiinsä kaiken kuparin. Hurjia huhuja kulki siitä rymähdyksestä. Jotkut sanoivat, että muuan petturi oli rikkonut liiton, toiset taas väittivät, että sen juonen punojat olivat riitaantuneet keskenään. Kuinka lieneekään, kuparirengas katkesi ja taas oli ulvovia joukkoja kadulla, ja läpi rahamailman kulki puistatus. Sitten äkkiä kuin salama tuli sanoma, että suurten pankkiirien kokous oli päättänyt karkottaa tuon nuoren seikkailijan pois hänen newyorkilaisista pankeistaan. Huhu kertoi, että muita pankkeja sotkeutui joukkoon ja että uusia neuvottelukokouksia oli odotettavissa. Sitten tiedettiin jonkun ajan kuluttua, että Cummings'in, jääkuninkaan, pankit olivat pulassa, ja että hänetkin oli suljettu ulos joukosta.

Montague ei ollut koskaan nähnyt mitään Wall kadun kiihkon tapaista. Jokainen, jonka hän tapasi, tiesi uusia huhuja, entistään hurjempia. Oli kuin olisi iso maanrepeämä auennut pankkimailman silmien eteen. Mutta Montaguella oli oma pulansa siinä oikeusjutussa, jonka hän oli alkanut Tupakkatrustia vastaan; eikä hän ollenkaan ajatellut, että tämä kaikki voisi koskea häntäkin. Sanomalehdet epätoivoisesti yrittivät tyynnyttää kiihkoa -- ne sanoivat, että pula oli ohi, että Dan Waterman tuli perikadon partaalla olevain laitosten avuksi. Ja Montague uskoi, mitä luki, ja kulki tietään.

Kolme neljä päivää pulan alettua oli hän luvannut syödä päivälliset ystävänsä Harweyn kanssa. Montague oli väsynyt pitkän oikeuspäivän jälkeen, ja kun ei muita ollut tulossa, ei hän välittänyt muuttaa pukua, vaan käveli suoraan toimistostaan Harweyn hotelliin, jossa ylhäisen seurapiirin väki paljon oleskeli. Harweylla oli siellä koko kerros, jonka hän oli antanut sisustaa makunsa mukaan.

"Hyvää päivää, hra Montague", sanoi hotellin toimitsija, kun hän astui eteisen toimituspöydän ääreen. "Hra Harwey jätti teille kirjeen."

Montague avasi kuoren ja luki hätäisesti kyhätyn ilmoituksen, että pankki jonka johtajia Harwey oli, oli pulassa ja että hänen täytyi olla kokouksessa sinä iltana. Hän oli yrittänyt puhelimella ilmoittaa siitä Montaguen konttoriin ja hotelliin saamatta häntä käsiinsä.

Montague käännähti. Hän ei tiennyt mihin mennä, omaisetkin kun olivat poissa kaupungista; niinpä hän asteli ruokailusaliin ja aterioi yksin. Sitten tuli hän eteiseen, osti iltalehtiä ja silmäili suuria uutisotsikkoja.

Äkkiä astui ovesta sisään mies ja hän katsahti tähän. Se oli Winton Duval, pankkiiri; Montague ei ollut häntä nähnyt siitä pitäen, kun he olivat eronneet Winnie rouvan seurusteluhuoneessa. Mies ei huomannut häntä, vaan asteli ohi, kulmat syvän ajattelun rypyissä, ja nousi elevaattorilla ylempiin kerroksiin.

Hetkeä myöhemmin kuuli hän sanottavan: "Mitä kuuluu, hra Montague?"

Hän kääntyi. Puhuttelija oli hra Lyon, hotellin liikejohtaja, jonka Siegfried Harwey kerran oli esittänyt hänelle.

"Oletteko täällä kokousta varten?" kysyi hän.

"Kokousta?" sanoi Montague. "En."

"Täällä on tänä iltana suuri pankkiirien kokous", huomautti toinen. "Se on salainen, niin että älkää huoliko mainita. -- Mitä kuuluu, hra Ward?" hän lausui ohimenevälle miehelle. "Tuo oli David Ward."

"Vai niin", sanoi Montague. Ward oli "kadulla" tunnettu "Watermanin juoksupojan" nimellä. Hän oli hyväpalkkainen juoksupoika. -- Waterman maksoi hänelle satatuhatta erään suuren vakuutusyhtiön johtamisesta.

"_Hän_ on siis myöskin täällä?" kysyi Montague.

"Waterman on itse täällä", sanoi Lyon. "Hän tuli sivuovesta. Erikoisen salainen kokous, -- ovat vuokranneet kahdeksan huoneen ryhmän. Waterman tulee sisään toisesta ja Duwal toisesta päästä, etteivät reportterit tietäisi heidän olevan yhdessä!"

"Vai niin ne menettelevät!" sanoi Montague hymyillen.

"Olen katsellut nähdäkseni joitakin sanomalehtimiehiä", lisäsi Lyon, "mutta eivät näy huomanneen."

Hän lähti ja Montague katseli eteisessä seisoskelevia ihmisiä. Hän näki Jim Heganin tulevan ja menevän elevaattorilla ylös vanhahkon miehen seurassa, jonka hän tunsi Bascomiksi, Empire Bankin, Watermanin oman laitoksen presidentiksi. Hän näki kaksi muuta sen systeemin pankkiherraa; sitten hän katsahtaessaan toimituspöytää kohti näki solakan, hartiakkaan miehen, joka puhuteltuaan toimitsijaa käännähti ja jonka hän tunsi ystäväkseen Bates'iksi, Expressin toimittajaksi.

"Höh!" ajatteli Montague. "Lehtimiehet ovat sittenkin jäljillä."

Hän näki Bates'in silmäilevän yli eteisen, ja tämän katse pysähtyi häneen. Hän teki kädellään liikkeen aikoen tervehtiä, mutta Bates ei vastannut. Hän vain asteli ohi ja sanoi äkkiä kuiskaten: "Tulkaa kirjoitushuoneeseen, olkaa hyvä!"

Montague seisoi hetken oudostellen, meni sitten. Bates oli istahtanut nurkassa olevalle tuolille. Montague tuli hänen luokseen.

Reportteri silmäsi yli huoneen ja sanoi sitten nopeasti: "Anteeksi, hra Montague, en halunnut kenenkään näkevän meitä puhelemassa. Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?"

"Miten voin?"

"Tarvitsen tietoja. Hyvin tärkeitä. En voi sitä tässä selittää, mutta haluan saada tästä hotellista huoneen. Te voitte tehdä minulle elämänikäisen palveluksen. Selitän heti kun olemme kahden."

"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Montague.

"Haluan saada huoneen 407", sanoi Bates. "Tai jos en saa sitä niin 507, tai 607. En voi itse pyytää, sillä toimitsija tuntee minut. Mutta teille hän antaa."

"Mutta miten pyydän sitä?" kysyi Montague.

"Tavallisesti vain", sanoi Bates, "se käy kyllä."

Montague katsoi ystäväänsä. Tämä näytti olevan hyvin kiihtynyt.

"Olkaa hyvä!" hän kuiskasi pistäen kätensä Montaguen kainaloon. Ja Montague vastasi: "Olkoon menneeksi."

Hän palasi eteiseen ja läheni toimituspöytää.

"Hyvää iltaa, hra Montague", sanoi toimitsija... "Hra Harwey ei ole tullut vielä."

"Tiedän", sanoi Montague. "Mutta minä haluaisin huoneen täältä tänä iltana. Eräs tuttava on täällä. Voisinko saada neljännestä kerroksesta?"

"Neljännestä?" sanoi toimitsija silmäillen seinätauluaan. "Mistäpäin -- edestä vaiko perältä?"

"Onko 405 vapaa?" kysyi Montague.

"405? Ei, se on vuokrattu. Mutta 401-406 ja käytävän toisella puolen 407 --"

"Jos saan sen", sanoi Montague.

"Neljä dollaria", sanoi toimitsija ja antoi avaimen.

Kun ei hänellä ollut matkatavaraa, maksoi Montague heti ja meni juoksupojan kanssa elevaattoriin. Bates seurasi ja toinenkin mies, pieni, jäntevä veikko, jolla oli käsilaukku, astui hissiin ja tuli myös neljänteen kerrokseen.

Poika avasi oven ja miehet astuivat huoneeseen. Sitten poika vielä sytytti valot ja laski akkunaverhot ja mitä muuta kuului juomarahan saantiin. Sitten hän meni sulkien oven; ja Bates vajosi vuoteelle, puristi kädet ohimoihinsa ja huudahti: "Herra jumala."

Nuori mies, hänen seuralaisensa, oli laskenut laukkunsa maahan ja istahti nyt, nojaten tuolin selkämystä vasten ja nauroi pirteästi. Montague seisoi tuijottaen vuoroon kumpaakin.

"Herra jumala!" sanoi Bates taas. "Toivonpa, ettei tällaista tule toisten -- pelkään hiusteni harmaantuvan ennen aamua!"

"Mutta ettehän vielä ole kertonut minulle asiaa", muistutti Montague.

"Tottakin", sanoi Bates. Hän nousi istualleen ja katsoi tarkkaan toiseen.

"Herra Montague", hän huudahti, "älkää pettäkö meitä! Ette aavista, kuinka olen puuhannut -- ja tästä on tuleva elämänikäni suurin uutistemppu. Luvatkaa, ettette jätä meitä pulaan!"

"En voi luvata", sanoi Montague ihan väkistenkin nauraen, "ennenkuin kerrotte, mistä on kysymys."

"Pelkään, ettette pidä siitä", sanoi Bates. "Oli ilkeä vetää teidät juttuun, mutta minä olin jo epätoivossa. En uskaltanut itse eikä Rodney ollut sellaisessa puvussa."

"Ette ole esittänyt ystäväänne", sanoi Montague.

"Ah, anteeksi", sanoi Bates. "Herra Rodney, meidän toimistomiehiämme."

"Ja nyt kerrotte asian", sanoi Montague istahtaen.

"Täällä on kokous", sanoi Bates. "Noin tunti sitten saimme vihjauksen. Se pidetään juuri allamme olevassa huoneessa."

"Mitä siitä?" kysyi Montague.

"Me tahdomme tietää, mitä tapahtuu", sanoi Bates.

"Mutta miten?"

"Akkunasta. Täällä on köysi." Ja Bates osoitti laukkua.

Montague tuijotti häneen käsittämättä mitään. "Köysi!" hän soperti. "Lasketteko hänet alas akkunasta?"

"Niinpä tietenkin", sanoi Bates. "Tämä on taka-akkuna ja täysin turvattu."

"Mutta herran nimessä, mies!" huohotti toinen, "jos köysi katkeaa?"

"Ei katkea", oli vastaus; "se on oikeaa lajia."

"Mutta kuinka saatte hänet ylös taas?" huudahti Montague.

"Se käy kyllä", sanoi Bates; "hän voi kiivetä, tai voimmehan laskea hänet maahan asti. Köyttä on kylliksi."

"Mutta jos hän putoo! Jos --"

"Ei hätää", sanoi Bates keveästi. "Jätetään se asia Rodneylle. Hän on ketterä -- alkoi torninkattajana, siksi hänet otinkin."

Rodney irvisti. "Minä vastaan seurauksista", sanoi hän.

Montague tuijotti taas vuoroon kumpaakin osaamatta sanoa sanaakaan.

"Kuulkaas", kysyi hän vihdoin, "kuuluuko teidän toimeenne usein tällaista?"

"Kerran ennen olen sen tehnyt", kuului vastaus. "Tarvitsin valokuvia erääseen murhajuttuun. Mutta usein olen peräakkunoiden takaa ja paloportailta kurkkinut. Olin poliisireportteri, nähkääs, ja opin pahoja tapoja."

"Entäs", sanoi Montague, "jos jäisimme kiini?"

"Oh!" sanoi mies. "Toimisto järjestää sellaiset asiat. Eikä poliisi ahdista lehtimiestä."

"Hra Montague", sanoi Bates hetken vaitiolon jälkeen. "Minä tiedän, että tämä on rohkea ehdotus -- mutta ajatelkaa, mistä on kysymys. Saimme tiedon tästä kokouksesta. Waterman on täällä -- ja Duval -- ajatelkaa! Dan Waterman ja Öljytrusti yhdessä! Päätoimittaja itse kutsutti minut ja sanoi: 'Bates, hankkikaa juttu!' Mitä tehdä? On miltei yhtä paljon mahdollisuutta minun saada tietooni, mitä tuolla tapahtuu -- --."

Hän pysähtyi. "Mutta ajatelkaas, mistä on kysymys, hra Montague", hän huudahti. "Ne päättävät huomispäivän liikkeet! Voivat kääntää osakemarkkinat nurin. Arvatkaas, mitä voisitte sillä tiedolla tehdä?"

"Ei", sanoi Montague, "älkää minulle esittäkö asiaa sitä tietä."

Bates tuijotti häneen.

"Anteeksi", sanoi hän, "mutta ehkä teillä on omia etuja valvottavana; tai ystävien -- varmasti tämä tilanne --"

"Ei, ei sitäkään tietä", sanoi Montague ja Bates ratkesi nauruun.

"Well", sanoi hän, "sitten ei ole muuta kuin asian oma viehätys! Me petkutamme ne!"

"Se sopii paremmin", sanoi Montague.

"Tietenkin on huone teidän", sanoi Bates. "Ja te voitte ehkäistä sen. Mutta ei teidän tarvitse olla täällä, jollette halua. Me otamme edesvastuun; ja olkaa varma siitä, että jos me jäämme kiini, hotelli peittää asian. Saatte luottaa siihen, että teidän nimeänne ei sotketa tähän --"

"Jään tänne", sanoi Montague. "Ja katsotaan, mitä tapahtuu."

Bates hyppäsi ylös ja ojensi kätensä. "Hyvä!" hän huudahti. "Puristakaa tuota."

Sillä välin Rodney käsitteli laukkuaan. Hän avasi sen ja otti esille kimpun metalliköyttä, kevyttä ja notkeaa ja lyhyen laudankappaleen. Hän sitoi köyteen silmukan ja pisti laudan siihen istuimeksi. Sitten otti hän huopapeitteet vuoteelta ja kääri ne kokoon. Laukustaan veti hän vankat nahkakintaat, ja heitti ne Batesiile, sekä nyörikerän sitasten sen pään ranteeseensa ja pudottaen kerän lattialle. Sitten sammutti hän valon, kohotti verhot, avasi akkunan ja nosti peitekäärön sen laudalle.

"Valmis", sanoi hän.

Bates veti kintaat käteensä ja tarttui köyteen. Rodney sovittautui istuinsilmukkaan. "Olkaa hyvä, hra Montague, ja pitäkää noita peitteitä paikoillaan, jos voitte."

Ja Bates avasi osan köysikimppua sekä sitasi sen ison kaapin ympäri voiden siten keventää Rodneyn painoa.

"Pitäkää kiini nyt", sanoi tämä ja kiiveten yli akkunalaudan alkoi käsiensä nojasta painautua köyden varaan.

"Nyt! Valmis", kuiskasi hän.

Bates tarttui köyteen ja nojaten polvensa kaappia vasten alkoi laskea köyttä tuuma tuumalta. Montague piti peitettä paikoillaan köyden notkelmassa ja Rodneyn hartiat ja pää painuivat vähitellen näkymättömiin. Käsin hän vielä piti kiini.

"All right", kuiskasi hän, irroitti kädet ja luisui alas.

Montaguen sydän tykytti rajusti, mutta Bates oli tyyni ja touhuissaan. Laskettuaan useita kierroksia köyttä, pysähtyi hän ja sanoi: "Katsokaa ulos nyt."

Montague kurkisti alas. Hän näki valon virtaavan ulos alla olevasta akkunasta. Rodney seisoi sen ylälaudalla.

"Alemma", sanoi Montague, vetäen päänsä sisään ja Bates laski köyttä.

"Entä nyt", kuiskasi hän ja Montague kurkisti taas. Rodney oli taitavasti tarttunut akkunalautaan ja kiertäytynyt sivuun, niin ettei häntä voitu nähdä akkunasta. Hän teki liikkeen kädellään ja Montague kuiskasi sisään: "alemma."

Kun hän nyt kurkisti ulos, seisoi Rodney akkulaudalla painautuen sivulle.

"Nyt kiini", mutisi Bates. Ja hänen pitäessään köydestä kiini kierti Montague sen kaapin ympäri ja sitoi toisen pään vielä kylpyammeen jalkaan.

"Luulenpa pitävän", sanoi Bates; ja hän meni akkunalle ottaen käteensä lankakerän, jonka pää oli Rodneyn ranteessa kiinni.

"Tämä on merkinantaja", selitti hän. "Morsen telegrafi."

"Herranen aika!" sanoi Montague. "Ettepä jättänyt paljoa sattuman varaan."

"Ei ollut varaa", sanoi Bates. "Nyt hiljaa."

Montague näki nyöristä nyittävän.

"_Akkuna avoin_", sanoi Bates; ja lisäsi: "Jumaliste! Saimmepa ne käsiimme!"

XIX.

Montague toi tuolit ja he istuutuivat akkunan ääreen, sillä odotus tuntui pitkältä.

"Kuinka saitte kokouksesta tiedon?" kyseli Montague.

"Ollaan hiljaa", kuiskasi toinen hänen korvaansa. "Ei saa olla mitään ääniä, että Rodney voi kuulla."

Montague näki, että nyöriä taas nyittiin. Bates tavasi kirjaimen kerrallaan.

"_Waterman. Duval_. Hän kertoo ketä siellä on. David Ward, Hegan, Prentice."

"Prentice!" kuiskasi Montague. "Mutta hänhän on Adirondackin vuoristossa!"

"Hän palasi tänään erikoisjunalla", kuiskasi toinen. "Ward sähkötti hänelle -- siitä mekin pääsimme jälille. Henry Patterson. Hän on nykyisin Öljytrustin todellinen pää. Empire Bank'in Bascom. Hän on Watermanin mies."

"Siitä luettelosta voitte arvata, että siellä on suuria tekeillä", mutisi Bates; ja hän tavasi taas useitten pankkiirien nimet; kaikki Wall-kadun tärkeimpäin laitosten päämiehiä.

"Puhuvat Stewartista", sähkötti Rodney.

"Vanha juttu", mutisi Bates. "Hän on kuollut."

"_Price_", ilmoitti Rodney.

"Price!" huudahti Montague.

"Niin", sanoi toinen, "näin hänet eteisessä. Arvasin hänen tulevan."

"Neuvotteluun Watermanin kanssa!" huudahti Montague.

"Miksei?" kysyi Bates.

"Mutta hehän ovat verivihollisia."

"Ah", sanoi toinen, "ettehän luule minun uskovan tuollaisia juttuja."

"Mitä tarkotatte?" väitti Montague. "Ette kai kiellä heidän olevan vihollisia?"

"Kiellän vahvasti", sanoi Bates.

"Mutta, mies! Minä voin kertoa selviä tosiseikkoja todisteeksi, että he ovat."

"Jokaista teidän tosiseikkaanne vastaan", nauroi toinen, "voin minä tuoda puolen tusinaa vastatodistetta."

"Mutta sehän on ihan mieletöntä!" alkoi Montague.

"Hss", sanoi Bates, kun nyöri taas nykähteli.

"_Jäätä_", sähkötti Rodney.

"Se on Cummings -- toinen vainaja", sanoi Bates. "Mutta kyllä ne sen korvensivat."

"Kuka?" kysyi Montague.

"Waterman", vastasi toinen. "Laivatrusti kilpaili hänen Uuden Englannin ratainsa kanssa ja on nyt uskottujen miesten hoidossa. Pian kuulette, että se on hänen kynsissään."

"Arvelette siis, että viime mylläkkä oli suunniteltu?"

"Suunniteltu! Hitto vie. Se oli suurin pikku kalain nuottaan ajo, mistä olen kuullut koko Wall-kadulla oloajallani!"

"Ja sen teki Waterman?"

"Yhdessä Öljytrustin kanssa. Stewartia ne pyydystivät. Hän sulki heidät ulos Montanasta ja heidän täytyi ostaa hänet pois kymmenellä miljoonalla dollarilla. Mutta hän oli kyllin tyhmä tullakseen New Yorkiin ja ruvetakseen pankkialalle; ja nyt ne ottivat hänen pankkinsa ja hyvän osan niistä kymmenestä miljoonastakin!"

"Tämä ihan raukasee", sanoi Montague.

"Säästäkää vain voimianne -- tarvitsette niitä vielä tänä iltana", sanoi Bates kuivasti.

Toinen istui hetken mietteissään. "Puhuimme Pricestä", hän kuiskasi. "Tarkotitteko John S. Priceä?"

"Tunnen vain yhden Pricen", oli vastaus.

"Ettekö usko hänen ja Watermanin olevan vihamiehiä?"

"Tahdon sanoa, että Price on vain Watermanin asiamies tämän suurissa yrityksissä."

"Mutta, mies! Eikö hän ole Missisippi Teräsyhtiön omistaja?"

"On, Watermanin puolesta", sanoi Bates.

"Mutta se on mahdotonta", huudahti Montague.

"Eikö Waterman ole Terästrustin mies? Ja eikö Missisippi Teräs-Yhtiö ole sen pääkilpailija?"

"Niin luullaan", sanoi toinen. "Mutta se juttu on vain sumua yleisön silmiin. Ei ole ollut todellista kilpailua niiden kesken neljään vuoteen, siitä pitäen kun Price otti sen osakkeet ja valtasi sen Watermanille."

Montague tuijotti ystäväänsä miltei mykkänä hämmästyksestä.

"Herra Bates", sanoi hän. "Olin juuri äskettäin hyvin läheisissä tekemisissä Pricen ja Missisippi Teräs-Yhtiön kanssa; ja tiedän ihan tarkkaan, että tuo juttunne ei ole tosi."

"Tuollaiseen väitteeseen on vaikea vastata", sanoi Bates. "Minun pitäisi tietää teidän tosiasianne. Mutta hyvin vakuuttavia niiden täytyy olla, jos mieli minuun vaikuttaa, sillä minä olen sen jutun tuiki tarkkaan tutkinut. Olen saanut tietoni sieltä sisältä päin ja yksityisseikkoja myöten. Sain Pricen naulituksi itse hänen omassa konttorissaan. Paha vain, että lehti ei painattanut juttua."

* * * * *

Vähään aikaan Montague ei puhunut mitään. Hän kävi läpi muistojaan koettaen käsittää Batesin tiedonantojen merkitystä.

"Mutta Price tappeli Watermania vastaan!" hän kuiskasi. "Koko joukko tappeli häntä vastaan! Se oli koko heidän tarkotuksensa. Muutenhan se olisi ollut mieletöntä."

"Oletteko varma?" kysyi toinen. "Ajatelkaa tarkkaan! Ehkäpä he vain olivat tappelevinaan?"

Taas vaiettiin.

"Huomatkaa" lisäsi Bates, "että minä puhun vain Pricestä itsestään. Hän on voinut niitä pettää -- narrata ansaan --"

Ja äkkiä Montague tarttui tuolinsa kädennojiin. Hän tuijotti eteensä sen ajatuksen huumaamana, jonka toisen sanat olivat hänen aivoihinsa iskeneet.

"Jumalani" hän soperti; ja uudelleen, yhä uudelleen, "Jumalani!"

Ja asia avautui hänen eteensä, tapahtuma tapahtumalta. Price pettämässä Ryderiä! Johtamassa tämän Northern Missisippi rautatie-asiaan; saattaen tämän lainaamaan rahaa Missisippi Teräs-Yhtiön osakkeita vastaan, luvaten, ehkä, kannattaa niitä osakkeita markkinoilla, ja sitten ollen niitä alas lyömässä! Kiertäen Ryderin sormiensa ympäri ja sitten murskaten hänet -- miksi? Niin, miksi?

Montaguen ajatus pysähtyi. Oli kuin ehkä olisi hän äkkiä joutunut pohjattoman syvänteen ääreen. Hän vetäytyi taapäin. Hän ei uskaltanut katsoa omaa ajatustaan silmiin. Waterman! Se oli Dan Waterman! Se oli hänen punomansa juoni! Se oli hänen uhkaamansa kosto! Hän oli koko tämän ajan sitä punonut, kiertänyt nuottansa Ryderin ympäri!

Se aatos oli niin hurja ja hirvittävä, että Montague halusi siitä päästä. Hän työnsi sen pois kerta kerran jälkeen. Ei, asia ei voinut olla niin.