Part 10

Ja kuitenkin, miksei voinut? Hän oli aina itse ollut varma siitä, että se salapoliisi oli käynyt Watermanin asioilla. Tämä mies oli ottanut selville Lucyn asiat heti, kun ukko oli tähän silmänsä iskenyt. Ja äkkiä Montague muisti sen tulivuorivyöryn, joka oli suitsunut Watermanin silmistä "Brünhilde" jahdin kannella. "Te muistatte vielä minut", oli tuo vanha mies sanonut; ja nyt, kaikkien näiden hiljaisten kuukausien jälkeen -- hän muisti hänet nyt!

Miksei? Miksi ei? Montague kyseli itseltään. Mitä hän itse asiassa tiesi Missisippi Teräs-Yhtiöstä? Mikä seikka todisti sen todella kilpailevan Trustin kanssa? Mitä oli hän kuullut muuta kuin Stanley Ryderin juttuja; ja selväähän oli, että Ryder vain matki Pricen sanoja.

Näiden ajatusten valtaamana oli Montague aivan unohtanut missä oli. Nyöri oli nytkähdellyt taas ja ilmoittanut lisää kaupungin herroja saapuneen, mutta hän ei ollut kuullut heidän nimiään. "Mitä tarkotusta olisi ollut" hän kysyi, "sillä, että salattiin totuus -- se, että Price on Watermanin asiamies?"

"Tarkotusta!" huudahti Bates. "Herranen aika, onhan yleisö ihan villinä monopoleja vastaan, ja presidentti juuri niiden kimpussa! Jos tiedettäisiin, että Terästrusti on ottanut haltuunsa viimeisen suuren kilpailijansa, niin mitä täytyisi hallituksen tehdä?"

"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja kuinka kauan on tätä kestänyt?"

"Neljä vuotta", oli vastaus; "ja he ovat vain odottaneet tällaista tilaisuutta voidakseen saattaa yhtiön pulaan ja näytelläkseen hyväntekijän osaa ottaessaan sen haltuunsa."

"Ymmärrän", sanoi Montague taas.

"Kuunnellaanpas", sanoi Bates ja nojautui ulos akkunasta. Hän saattoi kuulla syvän äänen kaukaisen kaiun kokoushuoneesta.

"_Waterman_", nyki Rodney.

"Nyt kai ne alkavat", kuiskasi Bates.

"Sietämätön tilanne", tuli nyöriä myöden.

"Villikissapankkipeli lopetettava." [Villikissapankeiksi sanotaan Amerikassa epävarmoja huijauspankkeja; nimi johtuu eräästä Michiganin pankista, jonka leimassa oli pantterin kuva. Suoment. muist.]

"Se merkitsee vastarinnan loppua", selitti Bates.

"Duval hyväksyy", jatkoi Rodney.

Akkunan ääressä odottavat olivat äärimäisessä jännityksessä. Oli kiduttavaa odottaa useita minutteja saaden vain tuollaisia tiedonantoja.

"Pian ne pääsevät puheitten ohi", kuiskasi Bates; ja se oli totta.

Kaksi seuraavaa sanaa panivat Montaguen hypähtämään ja puristamaan tuolinsa kädensijaa.

"Gotham Trust!"

"Oh!" kuiskasi Bates. Montague ei äännähtänytkään.

"Ryder hakotiellä", tiedotti nyöri.

Bates tarttui toverinsa käsivarteen ja nojautui häntä kohti. "Herra Jumala!" hän kuiskasi henkeään pidättäen, "luulenpa, että ne murskaavat Gotham Trustin!"

"Eivät auta", ilmoitti Rodney; ja Montague tunsi Batesin käden värisevän. "Ne eivät suostu selvittämään Ryderin asioita", hän läähähti.

Montague ei puhunut; hän istui kuin kivettyneenä.

"Huomisaamuna", ilmoitti nyöri.

Bates tuskin pysyi paikoillaan.

"Ymmärrättekö?" hän kuiskasi. "Clearing-House heittää huomenna Gotham Trustin ulos!"

"Ne tuhoovat sen!" suhisi toinen.

"Herra Jumala, ne ovat hulluja!" huudahti Bates. "Eivätkö ne ymmärrä, mitä se merkitsee? Siitä tulee paniikki, jonka vertaista New-York ei ole ennen nähnyt. Se kaataa jokaisen kaupunkimme pankin! Gotham Trust! Ajatelkaa! -- Gotham Trust!"

"Prentice panee vastaan", oli Rodneyn seuraava tieto.

"Panee vastaan", kertasi Bates hierasten polveaan kiihkoa hillitäkseen. "Arvasinhan, että hän panee vastaan. Jos Gotham Trust menee kumoon, ei Republic Trustiyhtiö elä neljääkolmatta tuntia."

"Pelättävä on", ilmoitti nyöri. "Patterson vihanen."

"Hänellä on paljon menetettävää", mutisi Bates.

Montague hypähti ylös alkaen kiertää lattiaa. "Ah, tämä on kauheaa, kauheaa!" hän huudahti.

Kaikkien niiden tuhon ja kärsimysten kuvien läpi, jotka Batesin sanat esille loihtivat, tunkeutuivat hänen ajatuksensa siihen kalpeaan, huolten painamaan naisparkaan, joka istui yksin huoneissaan Riversidella. Hänen niskaansa kaikki tämä koitui. Hänenkö takiansa tämä peloittava näytelmä näyteltiin? Montague kuvitteli mieleensä sen julman, haukkakasvoisen vanhan miehen, joka istui tuolla neuvottelupöydän päässä lukien lakia Mailmankaupungin herroille. Ja tämänkin miehen aatokset ehkä lennähtivät Lucyyn -- vain hänen ja Montaguen aatokset kaikkien niiden joukosta, jotka tappeluun osaa ottivat.

"Waterman ottaa Prenticen turviinsa", tiedotti Rodney.

"Vaatii Ryderin kukistusta. Kieltää rahat."

"Ei epäilystäkään", kuiskasi Bates; "he voivat tehdä hänestä lopun, jos haluavat. Mutta, Jumalani, mitä tapahtuu New-Yorkissa huomenna!"

"Ward turvaa lailliset pankit", oli seuraava tieto.

"Se veijari!" sähisi Bates. "Laillisilla pankeilla tarkottaa hän niitä, jotka ovat hänen syndikaattiensa takana. Se on hänen turvansa!"

Mutta sanomalehtimies tuli myös esille Batesista. "Mutta tästäpä tulee juttu", hän kuiskasi puristaen kätensä nyrkkiin ja takoen polviaan. "Oiva juttu!"

Montague muisti vain osan Rodneyn seuraavista tiedotuksista; hänen ajatustensa kuohu oli liian valtava. Mutta Bates selvitteli yhä sanomiaan; hän sai tietää kenraali Prenticen, yhden Gotham Trustin johtokunnan jäsenen, uhkaavan äänestää jokaista yritystä vastaan, joka tarkotti sulkea sen laitoksen ovet. Mutta kun kerran sitä pyydystivät, niin tekevät ne siitä lopun.

Kuului myös lause: "hyödyllinen paniikki, Roosevelt, katu-presidentti!" Ja hän kuuli Batesin kiihtyneet muistutukset: "Kuuletteko?" hän huudahti. "Waterman on liikkeellä! Se on rohkeata! Tänä iltana tehdään historiaa, hra Montague."

* * * * *

Noin puolen tunnin kuluttua huomasi Montague seisoessaan Batesin rinnalla, että tämän kättä temmattiin rajusti muutamia kertoja.

"Se merkitsee: vetäkää ylös!" hän huudahti. "Pian!"

Ja hän tarttui köyteen. "Käykää siihen koko painollanne", kuiskasi hän. "Se pitää."

He alkoivat vetää. Rodney auttoi tarttuen akkunan ylälautaan ja vetäen itseään ylöspäin. Oli ankaran jännityksen hetki ja Montague pidätti hengitystään; ja sitten taas köysi keveni. Rodney oli saanut polvensa ala-akkunan ylälaudalle.

Jonkun hetken kuluttua hänen sormensa tarttuivat akkunan reunaan. Hän ponnistautui ylös, Montague ja Bates tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja vetivät hänet huoneeseen.

Hän hoiperteli jonkun askeleen ja hetkisen kaikki vetivät henkeään. Sitten Rodney hyppäsi Batesin luo ja tarttui tätä hartioihin. "Miekkonen!" hän huuti. "Me petimme ne. Me saimme jutun."

"Me saimme sen", nauroi toinen haltioissaan.

"Se oli tempaus", huuti Rodney. "Ei ole sen vertaa."

He olivat kuin koulupojat; he taputtivat toisiaan, nauroivat ja tanssivat. Mutta pian he kävivät vakaviksi taas. Montague sytytti valot ja sulki akkunan; ja Rodney seisoi siinä vaatteet epäjärjestyksessä, kasvot kiihkosta hohtaen ja puhui heille.

"Oi, te ette voi kuvitella sitä näytelmää!" hän sanoi. "Tukkani nousee pystyyn, kun sitä ajattelen. Aatelkaas -- ei ollut minusta kahtakymmentä askelta Watermaniin, ja enimmän ajan tuntui kuin olisi hän tuijottanut minuun. Tuskin uskalsin hievahtaakaan, kun pelkäsin hänen huomaavan; ja joka hetki luulin hänen hypähtävän ylös ja ryntäävän akkunaan. Mutta hän istui paikallaan, takoi pöytää, mulkoili niihin toisiin ja luki heille lakia."

"Olen kuullut hänen puhuvan", sanoi Bates. "Tiedän, kuinka se käy."

"Sievästi hän ne nuijasi!" sanoi toinen. "Olisitte voineet kuulla neulan putoavan, kun hän lopetti. Se oli kamalaa nähdä!"

"Tuskin sain hengitettyä", sanoi Bates. "En osaa sitä uskoa."

"He eivät käsitä, mitä se merkitsee", sanoi Montague.

"Kyllä ne käsittävät", sanoi Rodney; "mutta ne eivät välitä. Niiden nokkaan tuntuu veren haju. Niin on asia -- ne ovat kuin ajokoirat jäljillä. Olisittepa nähneet Watermanin; hänen terävät, ahneet kasvonsa! 'Aika on tullut', sanoi hän. 'Jokainen täällä oleva tietää, että ennemmin tai myöhemmin on tämä tehtävä. Meidän täytyy murskata heidät, kerta ja kaikkiaan!' Ja olisittepa nähneet hänen katsovan Prenticeen noin sanoessaan."

"Prentice ei siis pidä siitä?" kysyi Montague.

"Enpä luulisi!" vastasi Bates.

"Waterman lupasi turvata häntä", sanoi Rodney. "Mutta hänen on antauduttava ehdottomasti heidän käsiinsä. Republic Trustiyhtiöllä näyttää olevan miljona Gotham Trustilta ja se vedetään pois."

"Kuvitelkaa sitä!" sopersi Bates.

"Ja odottakaas!" huudahti toinen. "Sitten tultiin politiikkaan. Antaisin toisen käteni, jos olisin saanut Dan Watermanin kuvan sinä hetkenä -- esittääkseni sen Amerikan kansalle kysyen, mitä he siitä pitävät! David Ward oli huomauttanut, että pieni hälinä ei tee pahaa juuri nyt! Ja Waterman iski nyrkkinsä pöytään. 'Tämä maa tarvitsee läksyn', hän huuti. 'Täällä on liiaksi häväisty vastuunalaisia miehiä, ja korkeista paikoista on puhuttu varomattomia sanoja. Jos kansa saa hiukan huonojen aikain esimakua, niin alkavat ajatella muutakin kuin niiden herjaamista, jotka ovat luoneet tämän maan edistyksen; ja minusta näyttää, hyvät herrat, että vallassamme nyt on tehdä loppu tästä radikaalien sotaretkestä'."

"Ajatelkaas!" huohahti Bates. "Se vanha perkele."

"Ja sitten Duval säesti, nauraen: 'Lyhyesti sanoakseni, herrat, me murskaamme Ryderin ja säikäytämme presidenttiä'."

"Joko kokous loppui?" kysyi Bates hetken kuluttua.

"Käsiä jäivät puristelemaan", sanoi toinen. "En uskaltanut olla enää, kun ne rupesivat käyskentelemään."

Ja Bates hypähti äkkiä. "Tulkaa!" sanoi hän. "Ei ole hetkeäkään hukattava. Ei ole työmme vielä lopussa, ei läheskään."

Hän irroitti köyden ja kääri sen kokoon. Rodney levitti huovat vuoteelle kätkien päällyspeitteen alle köyden kuluttamat reiät. Hän keri nyörin ja heitti kerän laukkuunsa sekä mitä muuta siinä oli ollut. Bates otti hattunsa ja takkinsa ja astui ovelle.

"Anteeksi, hra Montague", sanoi hän. "Mutta ymmärrättehän, että tämä juttu vaatii vielä työtä."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Montague.

"Koetetaan olla kiitolliset, kun keritään", lisäsi Bates. "Tulkaa toimistoon, kun lehti menee painoon, niin pidämme pikku juhlat."

XX.

He lähtivät ja odotettuaan minutin, pari, lähti Montague alas. Elevaattorin pysähtyessä seuraavan kerroksen kohdalla näki hän miesryhmän, jossa olivat Duval, Ward ja Prentice. Tämä oli kuolonkalpea, ei sanonut mitään, vaan meni käytävään. Montague teki äkkipäätöksen ja meni perässä. Tämän astuessa ovesta ulos tervehti hän tätä sanoen: "Hyvää iltaa, kenraali."

Toinen tuijotti häneen kuin pökerryksissään, sanoi sitten: "Oh, Montague, kuinka voitte?"

"Hyvin vain."

Nähdessään odottavain autojen joukossa kenraalin limousine-vaunun kysyi hän: "Mihin menette?"

"Kotiin."

"Saanko tulla mukaanne; minulla olisi asiaa?"

"All right", sanoi kenraali ja Montague auttoi hänet vaunuun astuen itse perässä. Katseltuaan sivusta hetken tuijottavaa tuttavaansa sanoi hän: "Miksi annoitte niiden houkutella itsenne siihen?"

"Mitä?"

"Kysyn, miksi annoitte houkutella itsenne?" Ja kun toinen tuijotti yhä häneen, sanoi hän: "Minä tiedän, mitä tapahtui siinä kokouksessa."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tiedän mitä teidät saatiin lupaamaan. Nehän tuhoavat Gotham Trustin."

Typertyneenä kuiski kenraali: "Kuinka? Mitä? Kuka kertoi? Mistä voitte --" Ja vihdoin pääsi häneltä: "En voinut sitä auttaa."

"Voittehan olla poissa niiden pelistä."

"Ne pelaavat sen kumminkin. Ja kuinka kauan kestäisin, jos kieltäytyisin?"

"Mutta ajatelkaa mitä se merkitsee. Mikä turmio! Ja te saatte sen niskaanne."

"Tiedän, tiedän", huusi kenraali kuin tuskassa. "Älkää luulko, etten ole taistellut. Mutta minä olen aivan avuton. -- En olisi uskonut tällaista hetkeä eläväni. Halveksia itseään ja olla koko maailman halveksima. Luulette että minä olen vaikutusvaltainen mies, johtaja suuressa liikkeessä, johon ihmiset luottavat. Erehdys. Minä olen nukke -- häpeä nimelleni."

Äkkiä painoi hän kasvonsa kämmeniinsä, ettei Montague näkisi hänen tuskaansa. He vaikenivat kauan. Montague oli kauhusta mykkänä. Hän tunsi olevansa liikaa siinä. Vihdoin nosti kenraali päänsä ja itsensä halliten sanoi: "Olen osani valinnut ja pelaan sen loppuun. Miltä minusta tuntuu, se ei merkitse mitään."

Montague ei sanonut mitään ja kenraali jatkoi: "Ei minulla ole oikeutta itseäni kaunistella. Olen Dan Watermanin mies ja täytän hänen käskynsä."

"Mutta kuinka olette siihen joutunut?"

"Muuan ystäväni järjesti Republic Trust Yhtiön. Hän pyysi minua johtajaksi, koska nimestäni oli hyötyä. Suostuin, sillä luotin häneen. Hoidin liikettä menestyksellä, kunnes kolme vuotta sitten toiset ostivat liikkeen valtaansa. Silloin tuli pula. Minun olisi ollut erottava. Mutta minun täytyi ajatella perhettäni ja ystäviäni, joita en voinut jättää. Ja minä jäin paikalleni -- nukeksi. Ja nyt on myöhä."

"Ettekö voi erota nyt?"

"Nytkö, kriitillisimmällä hetkellä, jolloin ystäväini kohtalo riippuu minusta? Se olisi mieluisinta vihollisilleni, jotka silloin sysäisivät syntinsä minun niskaani. Joutuisin Stewartin ja Ryderin asemaan."

"Ymmärrän", sanoi Montague hiljaa.

"Nyt kun pula tuli, sain tietää, kuka on todellinen isäntäni. Minua käsketään ja minä tottelen. Ei kukaan uhkaa; ymmärrän ilmankin. Oi, herra Montague, jos voisin kertoa osankaan siitä, mitä olen tässä kaupungissa nähnyt. Mitä tekoja on miehillä teetetty ja mitä törkeyksiä heidän syykseen pantu. Ja he ovat olleet yhteiskunnan palveluksessa kunnialla harmaantuneita miehiä. Hirveätä!"

Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Montague: "Ja te ette voi tehdä mitään?"

"En mitään."

"Sanokaa, onko laitoksenne terve?"

"Täysin."

"Ettekö ole tehnyt mitään kunnotonta?"

"En."

"Miksi sitten pelkäätte Watermania?"

"Koska olen vastuussa sijotusten 80 prosentista ja minulla on vain 5 pros. reservejä. On valittava Ryderin ja itseni välillä. Ja hän saa taistella taistelunsa yksin."

Ei ollut muuta sanottavaa. Kuului vain auton hyrinää sen kiitäessä pitkin Broadwayta. Montague ilmoitti lähtevänsä ensi kulmasta ja kenraali painoi nappia.

"Hyvää yötä, kenraali."

"Hyvää yötä", vastasi kenraali heikolla äänellä, kättä ojentamatta. Ja auto kiiti edelleen.

Montague meni kävellen Riverside Drivelle ja nousi Lucyn asuntoon. Eteismieheltä kysyi hän:

"Onko rouva Taylor kotona? Asia on hyvin tärkeä."

"Minä katson."

Lucy tuli itse ovelle. Hän oli iltapuvussa ja hänen kasvonsa kuvastivat onnettomuutta. "Mitä on tapahtunut, Allan?" Ja kun tämä oli tullut sisään, uudisti hän kysymyksensä.

"Lucy, tiedätkö missä Stanley Ryder on?"

"Kyllä. Huonoja uutisia?"

"Niin. Hänet on löydettävä heti." Lucy mietti hetken, sanoi sitten: "Hän on tuossa huoneessa."

"Kutsu hänet tänne."

Lucy teki sen ja Ryder tuli. Hän oli kalpea ja kadonnut oli hänen ylimyksellinen ryhtinsä. Montague puhui:

"Herra Ryder, olen juuri saanut tietooni teitä koskevia uutisia. Huomisaamuna on teillä johtokunnan kokous, jossa ilmoitetaan, että pankki, joka hoitaa Gotham Trust Yhtiön asiat, lopettaa sen."

Ryder retkahti kuin ammuttu; hänen kasvonsa vihertyivät. Lucy kiljahti. Montague jatkoi: "Tietoni on täysin varma. Ne ovat päättäneet tuhota teidän laitoksenne."

"Kutka?" änkytti Ryder tuoliin nojaten.

"Duval ja Waterman."

"Dan Waterman!" huudahti Lucy kauhusta tuijottavin silmin.

"Niin, Lucy."

Tämä huudahti hurjasti: "Kerro! En ymmärrä. Mitä tämä merkitsee?"

"Sitä että minä olen hukassa", sanoi Ryder.

"Hukassa?"

"Täydelleen! Tiesin että ne minua kiertivät, mutta en luullut niiden uskaltavan."

Hän oli raivoissaan, mutta Montague katsoi vain Lucyyn. Tämän kärsimykset koskivat häneen. Ja hän kuuli tämän naisparan voihkivan: "Se on minun tähteni."

"Lucy", alkoi Montague, mutta tämä keskeytti: "Hsh, hän ei tiedä; en ole kertonut." Ja kääntyen Ryderiin sanoi hän: "Mutta täytyyhän löytyä keino?"

Ryder vaipui tuoliinsa painaen kasvot käsiinsä. "Täydelleen hukassa. Minulle ei jää dollariakaan."

"Ei, ei", huusi Lucy. Ja hän puristi kätensä ohimoihin miettien. "Se on estettävä. Minä menen hänen luokseen."

"Et mene", sanoi Montague.

Mutta Lucy hoki vain: "Ei sanaakaan!" Ja hän juoksi viereiseen huoneeseen tullen sieltä hetken kuluttua lähtövalmiina.

"Allan", sanoi hän. "Pyydä kutsumaan ajuri."

Montague yritti panna vastaan, mutta Lucy ei tahtonut kuulla. "Voit tulla mukaani. Puhu sitten. Kutsu ajuri. Ole hyvä."

Hän kutsui ja odottaessaan seisoi Lucy käsiään väännellen. "Mene alas nyt, Allan", sanoi hän ja tämä meni heitettyään katseen murtuneeseen Ryderiin.

Montague käyskenteli eteisessä odotellen. Ajuri saapui ja samassa tuli Lucykin kasvot paksun hunnun verhossa. He nousivat umpivaunuihin ja Lucy antoi Watermanin marmoripalatsin osotteen. Sitten sanoi hän nopeasti Montaguelle:

"Tiedän mitä aiot sanoa. Mutta sinun täytyy säästää minut siltä -- ja itsesi. Ikävä, että sinun piti saada tietää tämä, mutta minä en voinut auttaa. Sitä ei voi tekemättömäksi tehdä. Minun täytyy koettaa pelastaa hänet."

"Mutta Lucy, kuule --"

"En halua kuulla", huusi nainen hermostuneena. "En voi siitä järkeillä. Kova se on ilmankin."

"Ajattele asiaa käytännöllisesti. Luuletko voivasi pysäyttää sen suuren koneiston, jonka Waterman on pannut liikkeelle?"

"En tiedä, en tiedä", sanoi hän itkua pidättäen. "Teen mitä voin. Jos hänellä on tunteita ollenkaan. Minä lankean hänen jalkoihinsa, minä rukoilen --"

"Mutta Lucy. Nyt on yö! Sinä olet hänen vallassaan!"

"En välitä -- en pelkää. Olen liian kauan ajatellut vain itseäni. Nyt täytyy minun ajatella sitä miestä jota rakastan." --

"Lucy, voitko sanoa, miten olet ajatellut yhden asian."

"Kyllä, kyllä", huusi tämä kiihtyneenä. "Minä olen tuntenut Watermanin vainoavan minua. En ole puhunut Ryderillekään."

"Olet säästänyt häntä."

"Ei, ei", kuiski Lucy tarttuen vapisevin käsin toisen hiaan. "Minä salasin, kun pelkäsin Ryderin jättävän minut. Ja minä rakastin häntä niin. Tällainen olen. Itse kerron sen sinulle. Mitä voin hävetä tämän jälkeen? Mikä voi tämän jälkeen minua alentaa? Voinko tehdä muuta kuin mennä Watermanille ja yrittää korjata."

Montague vaikeni tuskalla ajatellen tätä alennusta. Lucy tarttui taas häneen ja kuiskasi: "Allan, minä tiedän, että sinun on koetettava minua estää. Mutta siitä ei ole hyötyä. Minun täytyy. En voi kuulla sinua, se koskee liian kovin. Olen valinnut tieni eikä sitä voi mikään mailmassa auttaa. Pyydän että lähdet -- nyt. En pelkää Watermania. Pelkään vain sinua ja sitä, että olet onneton. Jätä minut kohtaloni käsiin ja unohda minut."

"En voi, Lucy."

"Ole hyvä ja jätä minut", rukoili nainen. "Mene, mene."

Ja hän meni tuskin ymmärtäen, mitä teki. "Aja", käski Lucy vetäen oven kiinni. Montague seisoi puiston ajotiellä ja näki vaunun lyhdyn vilahtavan kulman käänteessä.

XXI.

Montague lähti kävelemään tietämättä minne. Kaikki pyöri hänen päässään ja hän lienee vaeltanut tuntikausia, koskapa hän äkkiä huomasi kellosepän akkunassa olevan kellon osottavan kahta. Hän katseli ympärilleen ja näki vieressään "Expressin" talon. Hän muisti Batesin sanoneen: "Tulkaa kun lehti on mennyt painoon."

Hän meni taloon ja astui elevaattoriin sanoen hissimiehelle: "Tahtoisin tavata herra Bates'ia."

"Kaupungin huone, yhdestoista kerros."

Montague tapasi unisen juoksupojan ja kysyi: "Onko herra Bates täällä?"

"En tiedä", kuului vastaus ja Montague antoi korttinsa. Poika pistäytyi poissa ja sanoi: "Täällä". Montague astui isoon huoneeseen, jonka lattia lainehti papereita. Siellä oli kymmenkunta miestä. "Tuolla hän on", sanoi poika ja hän näki Batesin istuvan pää käsivarren nojassa. "Väsyksissä", ajatteli hän.

"Halloo, Bates" sanoi hän ja toinen hypähti ylös.

"Mikäs on?" huudahti hän. Ja lisäsi samassa kuiskaten: "Ne myivät minut."

"Mitä?"

"Leikkasivat jutun pois. Kas tässä!" Ja hän näytti korehtuuriliuskan, jossa oli suuri otsake: "Gotham Trust Yhtiö tuhotaan." Ja sinikynällä oli reunukseen merkitty: "Ei julkaista."

Montague osasi tuskin vastata. "Kertokaa", sanoi hän.

"Ei siinä ole mitään kertomista. Eivät vain julkaise."

"Mutta miksette vie muuanne?"

"Myöhäistä. Ne lurjukset eivät edes sanoneet." Hän kiroili. "Puoli 11 ilmoitin vastaavalle. Hän oli ihastunut ja käski panna etusivulle suurella otsakkeella. Ja me kävimme Rodneyn kanssa työhön. Hän selosti asian ja minä panin kehyksen. Hitto vie, se oli juttu! Ja se oli ladottu ja korehtuuri luettu ja vasta tunti sitten, kun sivut jo olivat valmiit, tulee Hodges, omistajia, ja sanoo: Mitä tämä on? Menee sitten vastaavan luo ja ne melkein tappelivat. -- Tätä ei paineta, sanoo Hodges. Vastaava uhkaa erota, mutta se ei auta. Ja juuri sain tämän korehtuurin. Lehti on painossa ilman sitä."

"Mutta mikä on syy?"

"Syy? Hodges on kiero. Hän sanoo: Jos me painatamme tämän, ei Gotham Trustin johtokunta kokoonnukaan ja sen tuho pannaan meidän syyksemme. -- Tuo on tekosyy; mehän voimme todistaa, että se kokous pidettiin."

"Te olitte niin varma", sanoi Montague.

"Varma! Se oli paras uutinen, mikä millään sanomalehdellä on ollut -- jos vain 'Express' olisi lehti. Mutta Hodges ei julkaise tietolehteä, vaan palvelee herrojaan. Tiesin mitä se merkitsi, kun hän osti 'Expressin'. Hän oli 'Gazetten' vastaava ja rikastui myymällä sen politiikan -- sen raha-asiain uutiset sepitetään yhäkin Wymanin pankkien konttoreissa. Sen voin todistaa. Mitä siis maksaa hankkia uutisia?" Ja Bates nousi kiroten sekä potkasi tuolinsa kumoon. "Lähdetään", sanoi hän. "En tiedä, tulenko enää takasin."

Tuntikauden he kävelivät ja Bates purki ajatuksiaan Mailmankaupungin lehdistä. Sitten meni Montague kotiin, mutta ei käynyt levolle, vaan istui pari tuntia tuolissaan. Kun hän vihdoin uupuneena oikasi vuoteelleen, virtasi päivän valo jo huoneeseen.

Kello kahdeksan hän nousi ja soitti puhelimella Lucyn asuntoon: "Täällä on Montague. Onko rouva Taylor kotona?"

"Hän ei ole palannut."

* * * * *

Montaguella oli kiireellistä työtä, niin että hän kylpi, ajoi partansa ja joi kahvin huoneessaan. Konttoriin mennessään näki hän pankkialueella suuren väkijoukon. Ja kun hän tuli lunchille, huusivat lehtipojat jo uutista Gotham Trust Yhtiön kohtalosta. Lucy ei siis ollut onnistunut; isku oli pudonnut.

Pörssissä oli miltei paniikki ja alakaupungilla olivat ihmisten kasvot huolestuneet. Mutta hänen oli mentävä oikeuteen, ja kun hän sieltä pääsi, näki hän väkijoukkojen pankkien edustalla ja luki lehdistä tallettajain piirittävän Gotham Trustia.

Konttorissa odotti häntä veljensä sähkösanoma: "Rahaa Republic Trustissa. Ilmota heti, jos horjuu."

Hän vastasi, ettei ole hätää ja ajatteli asiaa. Hänen omaa rahaansa oli yli 60,000 Prenticen laitoksessa -- suurin osa hänen omaisuudestaan, mutta kun Prentice oli vakuuttanut sen olevan terveen, ei hän lähtenyt sen piirittäjäin joukkoon. Hän aterioi äitinsä kanssa ja luki lehdistä Stanley Ryderin jättäneen Gotham Trust Yhtiön johtajanpaikan. Sitten meni hän Lucyn asunnolle ja kysyi tätä. Hetken kuluttua sai hän vapisevalla kädellä kirjotetun lapun: "Rakas Allan. Olet ystävällinen, kun koetat auttaa minua. Mutta en kestä sitä. Ole hyvä ja mene. Älä ajattele minua. Lucy."

Montague näki tuskan puhuvan noiden rivien lomista, mutta ei voinut mitään. Hän muisti majurin ja meni klubiin, mutta tämä oli lähdössä kokoukseen; myrsky oli hänetkin temmannut mukaan. Montague meni sitten "Expressiin", jossa Bates oli työn touhussa paitahiasillaan.

"Aina sitä on aikaa lörpöttää", sanoi hän, kun Montague aikoi lähteä.

"Te tulitte takasin."

"Mitäs muuta. Olen kuin varsahevonen kiertomyllyssä." Hän nojasi tuolinsa selkämystään ja peukalot liivinsä hianreijissä sanoi: "No, he tappoivat teuraansa."

"Niin tekivät."

"Mutta se ei näy riittävän. Toista jo kiertävät."

"Mitä."

"Olin David Wardin luona kysymässä Clearing Housen asioita Garyn, 'Despatchin' toimittajan kanssa. Ward tarinoi puolisentuntia, tapansa mukaan; kertoi kuinka pankkiherrat koettavat vastustaa tulvaa, mutta että Republic Trust Yhtiö on vaarassa ja että sitä yritetään pelastaa. Huomatkaa, ettei sillä laitoksella ole ollut pienintäkään hätää." -- Saako sen jutun julaista kysyi Gary. -- Kyllä, sanoi Ward. -- Mutta se synnyttää levottomuutta. -- Se on tosi... Sellaista kuulin. Mitä ajattelette?

Montague oli tyrmistynyt. "Mutta luulen niiden luvanneen turvata Prenticen", sanoi hän.

"Kyllä", sanoi Bates ilkeästi irvistäen, "ja nyt heittävät hänet kumoon."