Part 11
"Luuletteko Watermanin tietävän?"
"Totta kai; Ward on vain hänen konttoristinsa."
"Ja 'Despatch' painattaa sen?"
"Miksei. Pac lupasi panna lehteen, ja kun minä sanoin, että siitä tulee toinen paniikki, vastasi hän: paniikeista saa uutisia."
Montague ei sanonut mitään pariin minuttiin. Huomautti vihdoin: "Olen hyvällä syyllä pitänyt Republic Trust Yhtiötä täysin terveenä."
"Epäilemättä se onkin."
"Miksi sitten --"
Bates kohautti olkapäitään: "Kysykää Watermanilta. Jotain rettelöitä. Hän tahtoo panna jonkun pihtiin. Ehkä hän tahtoo säikäyttää presidenttiä, tai alentaa joidenkin osakkeiden arvoja. Hänellä kuuluu olevan varattuna 75 miljonaa tätä leikkiä varten. -- Ja vielä toinen juttu. Öljytrusti on kaapannut kilpailijansa, sähkötarveyhtiön."
"Tärkeitä uutisia minulle", sanoi Montague. "Minulla on rahaa Republic Trustissa. Antavatkohan ne sen sortua?"
"Rodney sanoo Watermanin antaneen selvän lupauksen Prenticelle. Ja mitä tahansa sanotaankaan ukko Dan'ista -- sanaansa ei hän petä. Luulen hänen pelastaneen sen."
"Mutta mikä sitten tämä uutinen?"
"Ettekö ymmärrä. Hän tahtoo pelastaa sen."
Montaguen leuka retkahti. "Oh", sanoi hän.
"Se on selvä kuin nenä naamassanne", sanoi Bates. "Kun juttu on huomisissa lehdissä, pidetään sen julkaisemista sanomalehtien erehdyksenä, ja sitten esiintyy Waterman ja pelastaa. Niinkuin teatterissa."
"Prentice on ystäväni ja tekisi mieleni kertoa hänelle, mutta enpä luule siitä olevan hänelle mitään hyötyä."
"Prentice parka ei voi asiaa auttaa. Kertomalla toimittaisitte vain hänelle unettoman yön."
Montague lähti uusia aateltavia aivoissa. Hän kulki ohi Gotham Trustin komean talon, jonka edustalla oleva joukko näytti valmistautuneen viettämään siinä yön. Koko iltapäivän oli piiritystä kestänyt ja miljoonia dollareita oli otettu ulos. Montague tiesi, että samallainen joukko oli huomenna oleva Republic Trust Yhtiön ovella, mutta hän päätti pysyä poissa. Oliverille hän kuitenkin sähkötti varotuksen.
Kotona oli seuraava kirje: "Rakas Allan. Olet tietysti kuullut uutisen, että Ryder on karkotettu Gotham Trustista. Mutta minä onnistuin osaksi -- Waterman lupasi auttaa hänet jaloilleen tämän mellakan jälkeen. Minä olen saanut käskyn vetäytyä myös sivuun. Se on parasta. Niinhän itsekin neuvoit. Ryder ei voi tulla tänne, kun lehtimiehet ahdistavat joka askeleelta. Älä koeta etsiä minua. Et koskaan näe minua. Ainoa mitä voit minulle tehdä, on se, että tarjoat apuasi Ryderille -- tarkotan hänen asioittensa selvittämistä. Hän on epätoivoinen ja ilman ystävää. Tee se minun tähteni. Lucy."
XXII.
Kello 8 seuraavana aamuna saapui juna ja Montague heräsi telefoonin soittoon. Oliverin ensi kysymys oli: "Oletko nähnyt Despatchin?"
"En, mutta tiedän mitä siinä on."
"Republic Trustista?"
"Niin. Sen takia sähkötin."
"Mikset sitten ole siellä?"
"Annan rahojeni olla."
"Mitä?"
"Minusta liike on vankka, enkä halua saattaa Prenticea pulaan. Tee mitä tahdot."
"Sinä olet hullu. Minulla on mies rivissä ja täytyy joutua. -- Terve."
Montague pukeutui ja söi aamiaisensa. Luki "Despatchin" ja ajatteli, miten lehdet petkuttivat yleisöä. Ne kertoivat, mitä eivät voineet olla kertomatta, mutta ne eivät sanoneet syytä -- voi luulla, että nämät pankkiromahdukset olivat taivaan salamoita. Ja joka päivä ne vakuuttivat, ettei uusia enää tule.
Alakaupungille mennessään ajoi hän asemavälin pitemmälle kuin tavallisesti nähdäkseen Republic Trust Yhtiön. Väkeä oli jo kulman ohi puolen matkaa sivuseinän viertä ja uusia liittyi joka hetki. Poliisit pitivät järjestystä ja pian täytyi niiden antaa numerolippuja tulokkaille. Montague kulki juuri pitkin riviä tavatakseen veljensä, kun hän näki tutun henkilön. "Majuri Venable!" huudahti hän. Tämä käännähti huudahtaen: "Montague! Tulittepa oikeaan aikaan pelastamaan henkeni. Hankkikaa tuoli, olen seisonut jo kaksi tuntia."
"Mistä saan tuolin?"
"Ostakaa, tuolta Broodwaylta, maksakaa mitä tahansa."
Montague meni nahkatavarain kauppaan, jossa näki keveitä tuoleja. Hän selitti myyjälle asian, joka lupasi 10 dollarista ottaa vastaan isäntänsä moitteet. 50 senttiä maksoi hän pojalle, joka toi tuolin paikkaansa.
"En odottanut teitä täällä näkeväni", sanoi hän majurille. "Luulin teidän tietävän edeltä käsin."
"Hitto vieköön", mutisi toinen, "minulla on neljännesmiljona täällä."
"Minulla on vain neljännes siitä", sanoi Montague.
"Mitä? Mitä teette?"
"Annan olla. Uskon että uutinen on erehdyttävä ja että liike on terve."
"Mutta sieltä otetaan kaikki pois."
"Jos kaikki tekevät niinkuin te. Ette te tarvitse neljännesmiljonaa maksaaksenne lunchinne."
Majuri oli niin ällistynyt, ettei osannut vastata ja Montague jatkoi: "Te panette rahanne luottoyhtiöön, jolla on velvollisuus maksaa sijotuksista sata prosenttia, ja jolla on vain viisi. -- Kuinka luulette sen käyvän?"
"En luulekaan", irvisti majuri, "mutta luulen olevani niiden viiden joukossa."
Montague asteli edelleen ja tapasi veljensä alkupäästä.
"Haluatko sinäkin tuolin?" kysyi hän. "Hankin juuri majurille."
"Onko hänkin täällä? Ei kiitos. Minä pääsen pian. Mutta kuule, ovatko rahasi todella täällä?"
"Ovat, mitä siitä puhua. Tule konttoriini, kun saat osasi."
"Ennätin junaan juuri viime hetkellä. Bertie Stuyvesant myöhästyi ja tulee ylimääräisellä perässä. Hänellä on täällä 300,000, jolla uusi jahti on maksettava."
"Luulenpa ettei jahtien valmistajilla ole kovin kiireitä töitä tämän jälkeen", sanoi Montague ja lähti.
Iltapäivällä kuuli hän jutun, että kenraali Prentice, Gotham Trustin johtajia, oli äänestänyt, ettei se sulkisi oviaan, ja sitten Republic Trustin presidenttinä lähettänyt shekillä nostamaan miljonan dollaria. Juttu ei ollut lehdissä, vaan kulki suusta suuhun, ja ihmiset sanoivat, että se petostemppu oli sulkenut Gotham Trustin ovet.
Sellainen oli paniikin alku. Kaikki kävi suunnitelman mukaan. Osakemarkkinoilla oli mylläkkää -- johtavat osakkeet alenivat; Wyman ja Hegan sekä Öljy- ja Teräsherrat valmistautuivat tappotyöhönsä. Samaan aikaan ahdistelivat Watermanin edustajat Washingtonissa presidenttiä ja esittivät hänelle Missisippi Teräyhtiön epätoivoisen tilan. Maan raha-asiat olivat tuuli-ajolla ja uusia suuria vararikkoja uhkasi. He selittivät että Terästrusti oli valmis pelastamaan maan -- ottamalla haltuunsa Missisippi Teräsyhtiön, ehdolla ettei hallitus nostaisi siitä juttua. Lupaus saatiin ja Watermanin tarkotus oli saavutettu.
Mutta vielä oli tekijä, jota ei oltu otettu lukuun, ja se oli yleisö, joka antoi rahat tähän peliin -- kansa, jolle dollarit eivät olleet pelimarkkoja, vaan edustivat elämän tarvikkeita. Niitä oli liikemiehet, joiden täytyi maksaa konttoristinsa palkat; työläiset, jotka tarvitsivat rahansa vuokraan ja ruokaan; leskiä ja orpoja, joita säästöt turvasivat nälältä. Nämä eivät voineet käsittää, että terveitä liikeyrityksiä voitaisiin tahallaan tuhota keinottelupelissä. Kun he kuulivat pankkien horjuvan, käsittivät he odotetun romahduksen tulleen ja lähtivät Wall kadulle suurin joukoin. Koko liikeosa oli täynnään pelästyneiden parvia ja ratsastavilla poliiseilla oli täysi työ pitäessään järjestystä.
"Joku tahtoi dollaria", sanoi muuan pankkiiri. Wall katu oli pelannut papereilla ja, kun joku kysyi dollaria, havaittiin, että se oli hukattu.
Tältä varalta eivät finanssi-kapteenit olleet täysin varustautuneet; ne olivat unohtaneet yleisön. Tämä oli kuin luonnonvoima, joka pilkkasi ihmisvaltaa. Wall kadun miehet näkivät kuin lumivyöryn tulevan ja uhkaavan haudata heidät. Gotham Trustin ja Republic Trustin edustalla oli monien katuvälien pitkät ihmisrivit. Siellä naiset vääntelivät käsiään itkien; oli horjuvia vanhuksia ja sairasvuoteilta nousseita; kaikki seisoivat ne väristen lokakuun yössä.
Säästöpankit olivat myös piiritetyt; Itäpuolen ulkolaisetkin olivat kuulleet hälytyksen. Muissakin kaupungeissa oli samanlaista ja joka taholta maata tuli New Yorkiin rahavaatimuksia. Eikä rahaa ollut missään. Ja niin havaitsivat Pankkitrustin herrat, että heidän irti laskemansa peto alkoi päästä heidän ohjistaan. Jo käytiin heidän omainkin laitostensa kimppuun. Tällaisen mellakan käsissä eivät kansallispankkien 25 prosentin reservitkään näyttäneet riittävän. Puuvilla- ja viljasatojen korjaus oli siirtänyt satoja miljonia pois New Yorkista eikä ulkomailta voitu saada. Kaikkialla oli vähän rahaa; mitään ei voitu ostaa, rahaa ei voitu lainata. Jotka olivat saaneet rahansa käsiinsä, vuokrasivat kassaholviosaston ja kätkivät ne sinne.
Ja kun pankkiherrat olivat tarkotuksensa saavuttaneet, kävivät he tulvaa taltuttamaan. Washingtoniin lähetettiin vaativia sähkösanomia ja raha-asiain päällikkö sijotti kuusi miljonaa kansallispankkeihin ja tuli itse New Yorkiin neuvottelemaan. Käännyttiin Dan Watermanin puoleen, joka oli pankkimailman tunnustettu johtaja. Eri ryhmien kilpakateus sai väistyä ja Waterman tuli kuninkaaksi, joka hallitsi koko kaupungin pankkeja. Hallituskin asettui hänen käytettäväkseen ja rahaministeri oli kuin hänen konttoristinsa. Pankinpresidentit ja suurfinanssin miehet tulivat hänen konttoriinsa kuin pelästyneet lapset. Ylpeimmätkin miehet, kuten Wyman ja Hegan, tottelivat hänen käskyjään ja kuuntelivat nöyrinä hänen manauksiaan.
Kaikki nämä tapahtumat olivat yleistä historiaa, jota voi lehdistä seurata päivä päivältä. Watermanin edelliset teot oli suunniteltu ja pantu täytäntöön pimeässä. Mutta nyt olivat lehtimiehet kokouksissa ja seurasivat Watermania joka askeleelta, ja yleisö sai ihmetellä tätä näytelmää, kuinka tuo monien taisteluiden veteraani nousi viimeiseen taisteluun ja pelasti maan kunnian ja krediitin. Ja yleisö riippui hänen jokaisesta sanastaan rukoillen hänen menestyksensä puolesta. Rahaministeri istui Ala-Rahasto-talossa Wall kadun varrella lähellä Watermanin toimistoa antaen hallituksen rahastoja käytettäviksi hänen komennuksensa mukaan. Näin sijotettiin 32 miljonaa dollaria kansallispankkeihin, joista Waterman ammensi summia perikadossa olevien pankkien ja luottoyhtiöiden rahastoihin. Tällöin oli yhden tuho kaikkien tuho eikä kukaan uskaltanut seistä yksin. Ja Waterman oli despootti, käskevä ja hirmuinen. "Minä olen pankkini asiat pannut tolalleen ja aion istua siellä sekä sulkea ovet, kunnes myrsky on ohi", sanoi muuan johtaja. Waterman vastasi: "Jos sen teette, rakennutan muurin sen ympäri, niin ettette koskaan pääse ulos." Ja niin se mies luovutti määrämiljonansa.
Taistelu keskittyi Republic Trust yhtiön ympärille. Kaikki myönsivät, että jos se sortuu, merkitsee se häviötä. Yhä pitemmäksi kävi odottavain tallettajain rivi ja holvit tyhjenivät. Kasöörit maksoivat hyvin hitaasti -- ne saattoivat tutkia puolisen tuntia yhden shekin pätevyyttä; siten ennätti aina uutta rahaa tulla. Säästöpankit sulkivat ovensa vaatien lain mukaisen 60 päivän irtisanomisajan. Kansallispankit alkoivat maksaa Clearing Housen antamilla luottopapereilla. Sanomalehdet saarnasivat tyyntymystä ja rohkaisivat yleisöä -- lehtipojatkaan eivät saaneet huutaa. Poliisit kehottivat joukkoja liikehtimään.
Ja vihdoin tuli se kohtalokas torstai, paniikin huippu. Kauhu näytti vallanneen Wall kadun. Kalpeita miehiä juoksi sillä hatuttomin päin. Osakepörssin lattialla olevat pidättivät henkeään. Markkinat olivat hajalla, kauppaa ei tehty, dollariakaan ei saanut lainaksi. Korko oli 150-200 prosenttia, tuhannen prosenttia voi tarjota eikä suurta summaa saanut. Välittäjät tuijottelivat epätoivoisina. Sellaista hetkeä ei ollut ennen ollut. Kaiken aikaa oli hallituksen rahaa oltu antamatta pörssiin. Kaikki väittivät, ettei pelureita ole avustettava ja että pörssi on suljettava. Tuhansia firmoja oli menevä kumoon, maan liike-elämä tuhoutuva. Tuli tieto, että Pittsburgin pörssi oli sulettu. Ja taas kokoontuivat pelästyneet mahtajat Watermanin konttoriin. Ja taas ammennettiin hallituksen rahastoja pankkeihin ja sieltä ne kannettiin Watermanille; ja muutamia minuutteja huippupulan kehityttyä tuli ilmoitus, että Dan Waterman lainaa 25 miljonaa 10 prosentilla.
Tuho oli vältetty. Pörssissä itkivät välittäjät ilosta ja koko Kadulla raikui riemu. Kansanjoukko kokoontui Watermanin konttorin edustalle ja lauloi ylistyslauluja.
* * * * *
Askel askeleelta oli Montague seurannut tapahtumia. Hän kulki Wall katua pitkin tänä torstai-iltapäivänä ja kuuli joukon laulavan. Ja hän kääntyi pois sydämmessä katkera tuoksu. Voitaisiinko kuvitella verisempää ivaa kuin oli se, että kaiken tämän onnettomuuden aikaansaajaa juhlittiin tuhon torjujana. Voiko löytyä parempaa todistusta siitä, kuinka Mailmankaupungin hallitsijat pitivät sokeaa ja avutonta kansaa narrinaan!
Oli vain yksi mies, jolle Montague voi purkaa sisuaan; joka tunsi tosiasiat. Hän piti tapanaan työstään tullen pistäytyä "Expressin" toimistossa kuuntelemassa Batesin murinoita. Tällä oli aina valmiina tuoreet uutiset, nekin joita ei painettu. Ja he kiihottivat toistensa raivoa. Jonain päivänä oli "Expressissä" pääkirjotus, jossa sanottiin, että nämä kaikki olivat Yhdysvaltain presidentin hillittömäin puheiden ja varomattoman politiikan hedelmiä; toisena ehdotti jokin tunnettu pappismies, että Waterman olisi valittava seuraavaksi presidentiksi.
Ihmiset ihmettelivät Watermanin jalomielisyyttä, hän kun lainasi 25 miljonaa 10 prosentilla. Mutta eihän se ollut hänen omaa rahaansa -- hän lainasi kansallispankkien rahaa, jonka ne olivat saaneet hallitukselta korotta. Ei ollut mailmassa noin helppoa huijausta, selitti Bates. Nämä ovelat herrat saivat kansan varat asioittensa järjestämiseen. He saivat ne ilmaiseksi ja maksattivat kansalla korot. He saivat oikeuden antaa seteleitä satain miljonain edestä, ottivat niistä korkoa eivätkä maksaneet hallitukselle mitään. Ja huippu oli se, että ne voittorahoilla lahjoivat hallituksen! He täyttivät rahaministeriön omilla miehillään ja milloin joutuivat pulaan, puhdistivat hallituksen kassat. Ja koko ajan kansa vaati postisäästöpankkeja saamatta niitä. Muissa maissa oli kansalla pankkeja, joihin voi sijottaa rahansa ehdottoman varmasti, eikä koskaan oltu kuultu postisäästöpankkeja piiritetyn.
"Väliin", sanoi Bates, "tuntuu siltä kuin kansa olisi hypnotisoitu. Te muistatte henkivakuutusskandaalin, herra Montague -- jos meillä olisi valtion henkivakuutus, ei se voisi mennä vararikkoon eikä tuottaisi voittoa Wall kadun pelureille. Merkillistä kyllä, ei koko sen skandaalin aikana tällaista ehdotusta näkynyt lehdissä."
Hämmästyneenä huudahti Montague: "Enpä minäkään sitä ajatellut."
Bates kohautti olkapäitään ja sanoi: "Niin ovat asiat."
XXIII.
Montague mietti muutamia päiviä Lucyn viime pyyntöä. Sen täyttäminen oli vaikea tehtävä, mutta vihdoin päätti hän yrittää. Hän meni Ryderin asuntoon ja lähetti korttinsa. "Asia on tärkeä", sanoi hän palvelijalle, joka selitti, että herralla ei ole aikaa. Odotettuaan jonkun aikaa palatsimaisessa hallissa, jonka maalaukset olivat alkuperäisinä tuodut italialaisista linnoista, pääsi hän herra Ryderin yksityishuoneeseen. Keskellä oli suuri kirjastopöytä täynnä papereita. Sen vierellä istui Ryder.
Montague ei koskaan ollut ihmiskasvoilla nähnyt sellaista kärsimysten leimaa. Tuo muodikas mies oli viikossa vanhennut.
"Herra Ryder", alkoi hän, "sain rouva Taylorilta kirjeen, jossa hän pyytää minua tulemaan luoksenne."
"Se on niin kuvaavaa hänelle", sanoi Ryder. "Ystävällistä teidän puoleltanne."
"Voinko jotenkin auttaa teitä?"
"Ette", vastasi Ryder päätään pudistaen.
"Voisin auttaa teitä omien asiainne selvittämisessä."
"Ne ovat auttamattomat; ei ole dollariakaan millä alkaa."
"Tuskinpa nyt niin."
"Kirjaimellisesti. Olen miettinyt kaikkia keinoja", ja epätoivoisesti pani hän päänsä käsiin.
"Mutta jos levähtäneet aivot harkitsevat", ehdotti Montague. "Teidän omaisuutenne --"
"Kaikki kiinnitetty. Olen lainannut oikealta ja vasemmalta. Odotin voittoja, arvonlisäyksiä. Ja nyt -- kaikki on pois pyyhkäisty. Ei ole omaisuutta edes velkojen peitteeksi."
"Mutta arvothan tulevat entiselleen --"
"Siihen kuluu vuosia. Ja sillä välin on minun myytävä. Ne ovat minut tuhonneet. Ei ole rahoja elääkseni."
Montague istui hetken miettien. "Muistaakseni rouva Taylor kertoi Watermanin luvanneen --"
"Tiedän, tiedän", huusi toinen. "Jotainhan hänen oli sanottava saadakseen mitä tahtoi."
Montague ei sanonut mitään. Ryder jatkoi: "Ja jos hän nyt täyttäisi lupauksensa? -- Pitäisikö minun ruveta Dan Watermanin lakeijaksi, kuten kävi John Lawrencen. Oletteko kuullut? Hän oli kaupungin vanhimpia pankkiireja, kieltäytyi täyttämästä Watermanin käskyä ja tämä murskasi hänet, otti joka dollarin. Ja mies tuli polvillaan hänen luokseen. Ja Waterman opetti hänelle, kuka hänen herransa on. Hän sai rahansa ja hänen pankkinsa ainoana tehtävänä on nyt lainata rahaa, kun Waterman perustaa uuden yhtiön, ja karhuta sitä, kun hän ostaa."
Montague ei osannut sanoa tähän mitään. "Herra Ryder", alkoi hän vihdoin. "En voi teitä auttaa nyt, koska en tunne asioitanne. Voin vain ilmoittaa, että olen käytettävänänne, jos haluatte."
"Kiitos, herra Montague", sanoi Ryder hieman kirkastuvin kasvoin. "On hauska kuulla rohkaisun sanoja. Minä -- ilmoitan teille."
"All right", sanoi Montague nousten. Hän ojensi käden, johon Ryder vapisten tarttui. "Kiitos", sanoi tämä taas.
Montague lähti. Kahvia tuovalle palvelijalle sanoi hän: "Herra Ryderiä ei pitäisi jättää yksin. Hänelle olisi toimitettava lääkäri."
"Niin --" alkoi toinen, mutta pysähtyi, kun yläkerrasta kuului laukaus. Palvelijat juoksivat sinne. "En voi olla avuksi", mietti Montague itsekseen. "Voisin vain sekottaa Lucyn nimen tähän juttuun." Ja hän meni hiljaa ulos. Seuraavana aamuna luki hän lehdistä, että Stanley Ryder oli ampunut itseään ja oli kuolemaisillaan. Ja saman aamun lehdet kertoivat, että Denverissä, Coloradossa, oli joku outo nainen ottanut myrkkyä hotellihuoneessaan. Hän oli kaunis ja luullaan häntä näyttelijättäreksi. Kuvakin oli sikäläisissä lehdissä, mutta kun Montague ei niitä nähnyt, jäi hänelle tuntemattomaksi Lucy Dupreen kohtalo.
* * * * *
Paniikki loppui, mutta maan liike-elämä oli raunioina. Viikon oli sen raha-asiain sydän ollut sykkimättä ja joka hiussuoneen saakka tuntui pysähdys. Satoja liike-yrityksiä meni vararikkoon ja tuhansia tehtaita pysähtyi. Miljonia oli työttömiä. Koko kesän olivat junat olleet tavaraa täynnään ja nyt oli neljännesmiljona tavaravaunuja jouten. Joka taholla köyhyyttä ja kurjuutta. Jättiläisaalto oli Mailmankaupungista lähtien vyörynyt yli maan. Eivät olleet sitä valtameretkään pysäyttäneet; se oli kulkenut Englantiin ja Saksaan saakka -- Etelä-Amerikassa ja Japanissakin oli se tuntunut.
Eräänä päivänä kun Montague, vielä väristen kokemustensa tuskasta, asteli Avenueta ylös, tapasi hän Laura Heganin, joka asteli jostain kaupasta vaunuihinsa.
"Herra Montague", huudahti tämä avoimesti hymyillen. "Mitä kuuluu?"
"Hyvää minulle!"
"On kai ollut kiirettä näinä hirveinä päivinä."
"Olen ollut vain katselija."
"Kuinka voi Alice?"
"Hyvin. Olette kai kuullut, että hän on kihloissa."
"Kyllä. Harry kertoi. Se on hauskaa. Jos menette yläkaupungille, niin tulkaa mukaan."
He menivät vaunuihin tarinoiden. Äkkiä sanoi neiti Hegan: "Tulkaa meille päivällisille jonain päivänä tällä viikolla. Isä on kotona. Olisi hauska."
"Ei kiitos", sanoi Montague vihdoin hiljaa. "Mieluummin olisin tulematta."
"Miksi?" kysyi toinen ihmeissään.
"Neiti Hegan. Minä voisin vetää tavallisia verukkeita, sillä tavallisesti ei tällaisessa maailmassa välitä aina sanoa totuutta. Mutta teille tahdon olla suora. -- En halua tavata isäänne."
"Miksette? Onko jotain tullut teidän väliinne?" kysyi tyttö pahoillaan.
"Ei, en ole tavannut häntä sitten kuin Newportissa."
"Mitäs sitten?"
"Neiti Hegan", sanoi hän hitaasti. "Tässä paniikissa olen saanut ikäviä opetuksia. Olen elänyt hirvittävässä elämässä mukana. En saa kauhistuksen kuvia mielestäni. Tämä kymmentuhanten ihmisten tuhoaminen on kauheata. Minä en ole sopiva seuraelämään nykyisin."
"Mutta isäni?" oudosteli tyttö. "Mitä tämä häneen koskee?"
"Isänne on yksi niitä, jotka ovat vastuussa tästä paniikista. Hän oli sitä alkamassa; ja teki siitä voittoa."
Neiti Hegan puristi kätensä nyrkkiin ja huudahti: "Herra Montague."
Kun toinen ei vastannut kuiskasi hän huohottaen:
"Oletteko varma siitä?"
"Aivan varma."
Hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi neiti Hegan:
"En tunne isäni asioita enkä voi vastata teille. Se on kauheata."
"Ymmärtäkää oikein, neiti Hegan", sanoi Montague. "En tunge teille ajatuksiani; ja ehkä olen tehnyt erehdyksen --"
"Parempi oli, että sanoitte totuuden."
"Siksi puhuinkin."
"Oliko se, mitä hän teki, hyvinkin hirveätä?" kysyi tyttö taas hiljaa.
"En voi tuomita häntä. Suojelen vain itseäni. Pelkään tämän mailman vaikutusta itseeni. Olen nähnyt niin monen miehen kohtalon. He joutuvat sen pyörteeseen ja ovat pian pilalla. Mitä olen täällä nähnyt, se inhottaa ja kauhistaa minua. Minä aion tapella sitä vastaan. Ja siksi en voi olla seurapiirin yhteydessä. Jos olen nähnyt miehen tekevän sellaista, mikä minun mielestäni on hirveän väärää, niin en voi mennä hänen huoneeseensa, puristaa hänen kättään, hymyillä ja jutella joutavuuksia."
Kului pitkä aika, ennenkuin neiti Hegan voi vastata. Vihdoin sanoi hän värisevällä äänellä: "Herra Montague, älkää luulko, etteivät nämä asiat huolettaisi minuakin. Mutta mitä voidaan tehdä? Mikä on parannuskeino?"
"En tiedä", oli vastaus. "Toivoisin tietäväni. Mutta en aio levätä, ennenkuin tiedän."
"Mitä aiotte tehdä?"
"Ryhdyn politiikkaan. Aion esittää asiat kansalle."