Part 8
Sitten meni hän Stanley Ryderin luo ja selitti tälle ottaneensa vastaan presidentintoimen ehdokkuuden luottaen siihen, että todella haluttiin rehellistä johtoa. Mutta kun hra Price aikoo riistää rataa omaksi voitokseen, arvelee Montague parhaaksi erota johtokunnasta ja kieltäytyä presidentin toimesta.
Ryder oli Montaguen puhuessa vältellyt tämän katsetta. Vasta hetken kuluttua hän vastasi: "Ikävä kuulla teidän niin päättäneen, mutta katsoen kaikilta puolin on se kai järkevä. Toivon ettei tämä pikku seikka häiritse persoonallista ystävyyttämme. Kiitos teille."
"Kiitos", sanoi Montague kylmästi.
Hetken nolouden jälkeen sanoi Ryder: "Olen teille hyvin kiitollinen."
"Epäilemättä. Mutta luuletteko välimme näin yksinkertaisesti selviävän?"
"Mitä tarkotatte?"
"Minulla on viisisataa Northern Missisippin osaketta ja sikäli kuuluvat radan asiat minulle."
"Tietysti. Voitte kääntyä johtokunnan puoleen."
"Sitäpaitsi", jatkoi Montague, "olen houkutellut kolmen osakkeenomistajan äänet teidän ehdottamanne johtokunnan puolelle. Saatoin heidät siten teidän ja herra Pricen valtaan. Tässä on kunniani kysymyksessä."
"Mitä aiotte tehdä?"
"Olen ilmoittanut heille aikovani erota ja ehdottanut, että he pyrkisivät radasta erilleen samoilla ehdoilla kuin itsekin aion päästä. He ovat suostuneet ja nyt vaadin, että te ostatte meidän osakkeemme samasta hinnasta kuin uudetkin, 50 dollarista kappaleen."
Ryder tuijotti häneen: "Herra Montague, tämä on hämmästyttävää!"
"Ikävä kyllä", sanoi Montague kovalla äänellä, kasvoilla julma ilme. "Mutta siltä täytyy teidän ostaa."
"Tämähän on hävytöntä."
"Osakkeita on meillä 2,500 ja niiden hinta 175,000 dollaria."
He katsoivat toisiaan silmiin. Vihdoin sanoi Ryder matalalla äänellä: "Mitä syytä teillä on uskoa minun taipuvan tähän outoon vaatimukseen."
"Hyvät syyt. Te ja herra Price olette ostaneet tämän radan ryöstääksenne sen puhtaaksi. Se on nyt etuoikeutenne ja nähtävästi Wall kadun tapa rahaa sijottavaa yleisöä kohtaan. Mutta minuun sitä ei sovelluteta, koska tiedän liian paljon."
"Voinko saada tietää, mitä aiotte tehdä?"
"Aion taistella. Kunnes te olette ostaneet minun ja ystäväini osakkeet, pysyn johtokunnassa ja presidentin ehdokkaana. Jos ei ehdotuksiani hyväksytä ensi johtokunnan kokouksessa, ajan asiaa edelleen julkisuudessa. Vaikutukseni merkitsee jotain kotona päin. Missisippissä ette pelaa aivan niinkuin New Yorkissa. Vedän asian oikeuteen ja arvelen laissa jotain sanottavan siitä, että yleishyödyllistä liikettä harjottavaa yhtiötä nylkevät sen johtokunnan jäsenet. Sitä paitsi tiedän, miten valtion eduskunnalta hankittiin uudet etuoikeudet --"
Ryder katsoi häneen raivoisana: "Tämähän on kiristystä."
"Nimittäkää sitä miksi haluatte ja vetäkää minut oikeuteen."
Ryder aikoi vastata, mutta yskänkohtaus keskeytti sen. Itsensä hillinneenä sanoi hän sitten: "Te ette toki voi vetää julkisuuteen, mitä olette kuullut meidän uskottuna neuvonantajanamme. Ettekö liene unohtanut tässä huoneessa antamaanne vaitiololupausta."
"En ole sitä unohtanut", vastasi Montague. "Ja asiaa olen erittäin huolellisesti miettinyt. Te olette rikkonut sopimuksen. Se oli tarkotuksennekin jo alun pitäin. Te ette aikoneetkaan rehellistä komentoa. Minua käytitte vain saadaksenne radan käsiinne ostamatta vanhoja osakkeita. Nyt haluatte minusta päästä. Mutta minulla ei leikitä. Minä en eroa enkä luovu omaisuudestani --"
Ryder keskeytti: "Myönnän, että teillä on oikeus vaatia ostettaviksi omat osakkeenne. Eikö se ole kohtuullista?"
"Tuollainen tarjous on loukkaus minua vastaan. Minä en voi tinkiä." Ja nousten jatkoi hän: "Ei teidän tarvitse heti ratkaista. Haluatte kai neuvotella herra Pricen kanssa. Pyydän tietoa huomiseen puolipäivään mennessä." Hän kumarsi virallisesti ja lähti.
Seuraavana aamuna sai hän Davenantilta kirjeen, jossa D. ilmoittaa, että kun on kuullut Montaguella olevan myytävänä 3,500 Northern Missisippin osaketta 50 dollarista kappaleen, on hän valmis ne ostamaan. Saatuaan postissa tarvitsemansa paperit meni Montague Davenantin toimistoon. Asianajaja oli virallinen, mutta hänen silmäkulmassaan vilkkuva ilme sanoi, että hän piti tätä pilaa hyvänä. Saatuaan Montaguen viimeisen nimikirjoituksen sanoi hän:
"Asia on sitä myöten selvä. Ja sallikaa minun sanoa, herra Montague, että te olette kykenevä liikemies."
"Pidän tunnustustanne arvossa", sanoi Montague kuivasti.
XVI.
Montague oli nyt joutomies, verrannollisesti puhuen. Hänellä oli kaksi juttua ajettavanaan, mutta ne eivät vieneet hänen aikaansa niinkuin rautatiepresidentiksi valmistelu. Ne olivat korvausjuttuja, ja kun ne olivat suuria yhtiöitä vastaan, oli hänellä edessään toimeton vuosi. Hän hymyili katkerasti itselleen havaitessaan, että hänelle oli antanut rohkeuden katkasta välit Pricen ja Rydenin kanssa vain se raha, minkä hän veljensä kanssa oli voittanut eräässä Wall kadun pörssipelissä.
Alice kirjotti jäävänsä Newportiin "muutamaksi viikoksi." Hänet oli pyytänyt vieraakseen Laura Hegan. "Me puhuimme paljon sinusta", kirjotti Alice, "kerroin hänelle sellaista, mitä arvelin hänen pitävän tietää. Hän oli hyvin ystävällinen. Toivon että pistäyt täällä ennen kuin lähden. Harry Curtiss tulee tänne lomalle; tule hänen mukanaan."
Montague hymyili itsekseen. Mutta kun kaupunki oli tuskastuttavan kuuma, lähti hän eräänä perjantai-iltana. Hän oli Heganilla päivällisillä. Jim Hegan oli itse siellä -- ensi kerran kolmeen vuoteen. Montague oli myös ensi kerran hänen seurassaan hiukankin pitemmän ajan. Hän ihmetteli tuota miestä -- aina tyyni ja kirkas, kohtelias ja ystävällinen. Mutta mitä oli tuon naamion takana? Neljä vuosikymmentä oli tämä mies tapellut Wall kadulla ja oli hänellä vain yksi tarkotus -- kasata rahaa. Hän ei ottanut osaa rikasten huvituksiin. Hän ei pitänyt juoksijahevosia ja oli seurassa harvoin. Kiireinä aikoina saattoi hän väsyttää tusinan sihteerejä. Hän oli yötä päivää rahaa tekevä jättiläiskone.
Montague ei pannut rahalle niin suurta arvoa ja ihmetteli, mitä tuo mies aikoi sillä tehdä. Mikä oli sellaisen ihmisen siveysoppi? Vai eikö hän ajatellut sitä asiaa ollenkaan? Oliko se sokea vaisto? Montague katseli häntä kuin pelottavaa luonnonvoimaa, salamaa. Sillä Jim Hegan oli kukistajia. Hänen menettelytapansa olivat sellaiset, joita majuri Venable oli kuvaillut. Hän osti valtuusmiehiä, eduskuntia ja kuvernöörejä; hän sai lupakirjoja ilmaiseksi ja myi niitä miljoonista; hän perusti suuria huijausliikkeitä ja työnsi niiden kustannukset yleisön niskoille.
Ja tässä hän istui kotinsa kuistilla elokuun iltana, poltti sikaria ja kertoi perustamastaan orpokodista. Hän oli iloinen ja ystävällinen. Eikö hän ollenkaan ajatellut sitä hävitystä, mitä jälkensä osottivat? Montaguen teki mieli äkillisellä kysymyksellä temmata pois tuo naamio. Toki hän yksin oli onneton ja ikävissään! Silloin varmasti hänen tuhoamainsa elämäin tunto kiusasi häntä. Kaipa hänen petostensa ja julmuutensa muistot värisyttivät.
Sitten Montague ajatteli hänen tytärtään. Tämäkin oli kirkas ja ylväs. Mahtoiko hän tuntea isänsä tiet? Ei hän voinut pitää kaikkea kuulemaansa panetteluna. Hyväksyikö hän vai oliko hän, salaa, onneton? Sekö oli syynä hänen ylpeyteensä ja katkeraan puhetapaansa? Alituisena seurapiirin lörpötysaiheena oli se, kuinka Laura Hegan kulki suurkaupungin köyhäinkortteleissa, "slummeissa". Koston hengetärkö sellaista teetti Jim Heganin tyttärellä?
Jim Hegan ei puhunut rahoistaan. Heidän ollessaan kaksi päivää yhdessä Newportissa kuuli Montague häneltä yhden vihjauksen: "Raha? En välitä rahasta. Ne ovat vain pelimarkkoja minulle."
Elämä oli peli ja dollarit pelimarkkoja. Vallasta pelattiin. Ja äkkiä välähti Montaguen mielessä koko Heganin nousu. Oli alkanut konttoripoikana; yllään kaikki liike-elämän korkeudet, portaina raha. Kilpailijoita oli ja niitä vastaan tappeleminen oli vienyt hänen kaiken aikansa ja ajatusvoimansa. Hän osti edustajia, kun kilpailijatkin ostivat. Ehkäpä hän ei pitänytkään itseään hävittäjänä. Ehkä oli hän koko pitkän taipaleensa vaeltanut kilpailijoita polkien ja toivoen, että kun niitä ei enää ollut ja hän oli herrana -- hän voisi vapaasti tehdä hyvää.
Sitäkö tarkotti tuo vaivanen orpokoti? Montaguesta tuntui kuin nauraisivat jumalat olympolaista naurua ajatellessaan Jim Heganin orpokotia. Hänhän olisi voinut täyttää parisenkymmentä orpokotia pelkästään niiden lapsilla, jotka oli ajanut tuhoon ja itsemurhaan!
Tällaiset aatokset risteilivät Montaguen mielessä. Mutta mitä hyötyä niistä oli? Jim Hegan oli sellainen, miksi ympäristö oli hänet tehnyt. Turha oli rauhan ja hyvän teon toive -- yhä oli joku kilpailija! Huhu kertoi että uusi tappelu oli juuri käynnissä; Hegan ja Wyman toistensa kurkussa. Heidän täytyi tapella riitansa loppuun, vaikka sitten täytyisi kaataa kansakunnan tukipylväät toistensa päähän.
Joka päivä sai Montague uusia näytteitä siitä, miten nämä miehet taisteluissaan menettelivät. Seuraavana aamuna tapasi hän hotellin parvekkeella luutnantti Longin.
"Oletteko kuullut mitään Gamblesta nykyisin?"
"Hän on perheensä helmassa taas. Väsyi tähän touhuun."
"Hyvä toveri, se Gamble", sanoi Montague.
"Ei hän kaunis ole, mutta sydän paikallaan", vastasi luutnantti.
Hetken mietittyään sanoi Montague: "Lähetittekö te ne öljyn määrittelyt?"
"Totta kai. Ja ne olivat mainiot. Hallitus pitää minua öljyjen tuntijana. Oli se onni minulle." Ja hetken mietittyään jatkoi luutnantti: "Mutta ajatelkaa kun siitä öljykontrahdista on jo juttuja."
"Tosiaanko?"
"Ihan. Ajattelin jo kirjottaa siitä pääkortteeriin. Kolme kertaa on minua ahdistettu."
"Vai niin."
"Niin, muuan poikanen pääsi tuttavakseni ja sitten kahden jäätyämme alkoi puhella, kuinka oli kuullut joltain tuttavalta Washingtonista, että minua oli käsketty laatia öljyhankintaa varten ehdot; ja että hänellä oli joitakin öljy-ystäviä, jotka voisivat antaa ohjeita. Viittasipa vielä, että siitä voisi olla minulle hyötyä. Aatelkaas."
"Voin käsittää, kuinka vastenmielistä se oli teille."
"Se panee miehen ajattelemaan. Meikäläiset väliin elävät yli varojensa ja silloin on vaara likellä. Minä saatan sietää petosta politiikassa ja liike-elämässä, mutta jos sitä yrittää tulla armeijaan ja laivastoon, nousee luontoni raivoon."
Montague ei osannut sanoa mitään. Luutnantti jatkoi: "Gamble sanoi teidän taistelevan Terästrustia vastaan. Onko niin?"
"Oli, -- olen nyt erilläni siitä."
"Tulin vain ajatelleeksi Terästrustia siksi, kun meillä laivastossa on siitä tuntemusta."
"Sitä en olisi uskonut", sanoi Montague.
"Kysykää keltä tahansa meikäläiseltä. Se haava ei tahdo parata. Tarkotan panssarilevypetoksia."
"Tosiaankin", sanoi Montague, jolla oli mielessään paljon teräskuninkaiden syntejä, mutta tämä oli unohtunut.
"Tiedän sen siitä", sanoi toinen, "kun isäni kuului tarkastuskomiteaan silloin, viisitoista vuotta sitten. Olen tarkka siinä suhteessa, sillä silloiset seikat aiheuttivat isäni kuoleman. Oudolta tuntuu laivastomiehestä. Meille sanotaan, että laivat tulevat menemään Tyynelle merelle, ja että niistä riippuu kansakuntamme turvallisuus. Ja niiden lahot panssarit valmisti Harrison kiskoen neli-, viisikertaisen hinnan. Tunnen yhden tapauksen, se koskee 'Oregonia'. Veljeni palvelee sillä. Espanjan sodan aikana oli se ylpeytemme. Sen johtotornissa on paikattuja kohtia ja jos siihen luoti sattuu, särkyy se kuin lasi."
"Voiko sen nähdä?"
"Ei ulkopuolelta. Päällystä on näet niin tasaseksi silattu, ettei erotusta huomaakaan."
"Mutta mistä te sitten tiedätte?"
"Siitä, että isälläni oli koko niiden levyjen kehitys paperilla ja tekijäin nimetkin. Hänellä oli muitakin todistuksia ja tiedän, kellä ne nyt ovat. Hallitus näet vaati, että kukin levy oli käsiteltävä määrätyllä tavalla ja esitettävä siitä paperit. Mutta kun se prosessi oli kallis ja satoja levyjä tuli huonoja, niin tohtoroivat Ingham ja Davidson konttorissa niitä tehdasraportteja -- siitä saivat rahat, joita nyt tuhlailevat näyttelijättäriin. Mutta he eivät aina hävittäneet alkuperäisiä raportteja ja joku toimitti ne hallituksen tietoon."
"Kuulostaa miltei uskomattomalta", huudahti Montague.
"Ottakaa esim. 'Oregonin' levy H 619. Kun se oli joutunut koeteltavien joukkoon Indian Headilla, niin vietiin se yöllä salaa takasin tehtaaseen, jossa sitä muokattiin niin että kesti kokeen."
"Mitä asialle sitten tehtiin?"
"Ei mitään. Hallitus ei voinut laskea oikeita tietoja julkisuuteen, mutta laivastomiehet tiesivät. Ja minä sanon, että se minun isäni tappoi."
"Mutta eikö ketään rangaistu?"
"Asiaa tutki lautakunta, joka määräsi hallitukselle tulevaksi n. 600,000 dollarin korvauksen. Täällä on juuri mies, joka tietäisi koko jutun -- tuossahan hän onkin. Halloo, Bates, tulkaahan tänne."
"Oh, Bates 'Expressistä'."
"Tekin tunnette hänet. Halloo, Bates, oletteko ruvennut toimittamaan seurapiiriuutisia?"
"Haastatteluita haeskelen. Päivää, Montague. Hauska tavata."
"Tulkaa joukkoon", sanoi luutnantti. "Minä tässä juuri kerroin herra Montaguelle niistä panssarilevypetoksista. Sanoin että te tunnette hallituksen tarkastusjutun. Bates tulee Pittsburgista, tiedättehän?"
"Tiedän", vastasi Montague.
"Se oli ensimäinen sanomalehtijuttuni", sanoi Bates. "Tietysti Pittsburgin lehdet eivät julaisseet tosiasioita, mutta minun tiedossani ne ovat. Myöhemmin tutustuin lakimieheen, jonka oli suoritettava salainen tutkimus; ja joka kerran kun luen lehdistä, että vanha Harrison on lahjoittanut rahoja jollekin kirjastolle, kuohahtaa vereni."
"Minusta tuntuu väliin, että jos joku oikein kertoisi sen jutun Amerikan kansalle, niin se lurjus ajettaisiin maasta pois."
"Ette te sitä hänen syykseen saisi", sanoi Bates. "Hän on liian ovela. On aina lykännyt tihutyönsä toisten niskoille. Sen suuren lakonkin aikana hän karkasi ja jätti vastuun William Robertsille; ja kun juttu oli ohi, tuli hän hymyillen takasin."
"Ja lahjoi hallituksen, että jäi rankaisematta", lisäsi luutnantti myrkyllisesti.
Montague kysyi: "Mikä se juttu on?"
"Sen jutun tuntee Bates'in lakimiesystävä. Silloinen upseerikomitea tuomitsi hallitukselle tulevaksi korvausta 600,000 dollaria, mutta juttu vedottiin Yhdysvaltain presidenttiin ja hän myi laivaston."
"Myi?" huudahti Montague.
Upseeri kohautti olkapäitään: "Niin minä sitä nimittäisin. Eräänä päivänä näet Harrison piti puheen presidentin tullipolitiikan puolesta ja seuraavana päivänä sai lakimies sanan, että korvausta alennetaan 75 prosenttia."
"Ja sitten", lisäsi Bates, "tuli William Roberts Pittsburgista ja osti demokraattipuolueen ja niin ei maa saanut korvausta eikä tullialennuksia. Ja muutamia vuosia myöhemmin myi Harrison laitoksensa Terästrustille ja Amerikan kansa on kiinnitetty hänelle 400 miljonasta."
Bates nojautui tuolinsa selkänojaa vasten. "Eipä ole tämä juuri hauskaa sunnuntaijuttelua. Mutta sitä ei voi unohtaa. -- Naiset tuhlaavat rahat pukuihin ja timantteihin ja miehet repivät maan kappaleiksi kootakseen ne. Ja kansa sanoo, että joutilaat rikkaat vahingoittavat vain itseään. Mutta minä sanon, että ne levittävät turmelusta kaikkialle. Uskotteko sen, herra Montague?"
"Uskon."
"Katsokaa nyt näitä Uuden Englannin kaupunkeja. Kellä täällä on ollut tarmoa, ne on menneet Lännelle, ja jälellä olevilla ei ole leukaluita ollenkaan. Ja mihin tahansa tämä huvittelujoukko tulee, niin miehistä se tekee majatalon pitäjiä ja lakeijoja, tytöistä tarjoilijattaria ja prostitueerattuja."
"Oppivat ottamaan juomarahoja", sanoi luutnantti.
"Kaikki on suurkaupunkilaisten ostettavissa. Poliittisesti ei ole Yhdysvalloissa turmeltuneempaa pesää kuin tämä Rhode Island -- ja se on paljon sanottu. Ääniä saa ostaa kuin sillejä, eikä ole edes pienintäkään puhdistuspuuhaa käynnissä, ei toivoakaan."
"Te puhutte katkerasti", sanoi Montague.
"Minä olen katkera", selitti Bates. "Mutta se ei purkaudu usein. Me lehtimiehet tunnemme pelin. Me olemme kulissien takana ja näemme, mitä sahajauhoja nukkien sisällä on. Meidän on tässä liejussa työskenneltävä, mutta minä vakuutan, että monet meistä eivät pidä siitä. Mutta mitä voimme me."
Hän kohautti olkapäitään. "Minä laadin tosia tarinoita, mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ei lehteni niitä julkaise."
"Luulisi teidän lähtevän", sanoi toinen hiljaa.
"Mitä parempaa voisin tehdä? Minun tiedossani ovat tosiasiat; ja väliin tulee räjähdys, jolloin saan näyttää ne. Ajattelen kun niitä edes toisinaan esittelee kansalle, ne toki vihdoinkin tekevät jotain. Kerran tulee mies, jolla on omaatuntoa ja ääntä ja jota ei osteta. Ettekö luule niin, hra Montague?"
"Kyllä. Niin on tapahtuva."
XVII.
Kesä kului. Elokuun lopulla tuli Alice Newportista ostoksille, ennen kuin menisi Prenticen huvilaan Adirondackin vuorilla. Täällä huvitteli seurapiiri taas erilailla. Heillä oli hienot palatsit erämaassa ja elettiin siellä muka maalaiselämää, johon kuului kaikki sivistysylellisyydet. Sitä varten tarvittiin erikoinen pukuvarasto, koirannahkasaappaat ja vuoristohameet -- kaikki värikästä ja kallista. Rva Vivie Pattonista kerrottiin, että kun hänen miehensä moitti hänen pukulaskujaan ja kehotti häntä pukeutumaan yksinkertaisesti, oli rva sanonut: "Hyvä, minä tilaan heti sarjan yksinkertaisia pukuja."
Alice oli yhden illan kotona ja tarinoi serkkunsa kanssa. "Allan", sanoi hän, "minusta tuntuu kuin aikoisi Harry Curtis kosia minua."
"Olen epäillyt sitä", sanoi Montague hymyillen.
"Harry pelkää, että sinä et pidä hänestä; onko se totta?"
"Ei aivan."
"En ymmärrä. Katsotko, että minun ei pitäisi ottaa häntä."
Montague katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Oletko päättänyt ottaa hänet?"
"En voi sanoa päättäneeni."
"Jos olet, ei tietysti maksa puhua."
"Kerro mitä teidän kesken on tapahtunut", huudahti tyttö.
"Hän vain menetteli liikeasioissa tavalla, jota minä en hyväksy. Toiset tekevät samoin -- se on hänen puolustuksensa."
"Hänen on ansaittava elantonsa", sanoi Alice.
"Tiedän. Ja jos hän menee naimisiin, on hänen ansaittava enemmän, painuttava syvemmälle huijaukseen."
"Mutta mitä teki hän sitten?" kysyi Alice huolestuneena. Montague kertoi hänelle jutun.
"Mutta, Allan, en minä ymmärrä, mitä siinä on niin pahaa. Eivätkö Ryder ja Price omista sitä rataa?"
"Omistavat osan ja toiset toisen osan."
"Ne toiset saavat pitää hyvänään, kun kerran rupeavat tällaisten miesten kanssa tekemisiin", selitti tyttö.
"Et ymmärrä liikeasioita etkä tätä tapausta. Curtis valittiin johtokuntaan -- hän otti vastaan luottamustoimen."
"Jos ei hän olisi siihen ruvennut, olisi Price pannut jonkun toisen. Vaikken ymmärräkään näitä asioita, mutta ei minusta ole oikein moittia nuorta miestä, jonka on raivattava tiensä, siitä että hän tekee mitä kaikki muutkin. Tietysti sinä tiedät omat asiasi, mutta minusta tuntuu kuin sinä aina etsisit tuollaisia turhantarkkuuksia."
Montague hymyili surumielisesti. "Tuo kuulostaa hyvin siltä, mitä hänkin sanoi, Alice. Luulenpa että olet sittenkin päättänyt ottaa hänet."
Alice lähti Oliverin seurassa, joka meni Bertie Stuyvesantin matkittuun ritarilinnaan. Betty Wyman oli myös siellä ja Oliver aikoi olla koko kuukauden. Mutta kolme päivää myöhemmin sai Montague häneltä sähkösanoman, että olisi kotona määräaikana. Hän arvasi asian ja teki päätöksensä. Kun veli tuli sisään, sanoi hän: "Joko tuli taas?"
"Jo."
"Taas -- varma asia."
"Varma. Tuletko mukaan?"
Montague pudisti päätään. "Yksi riitti minulle."
"Ethän tarkota totta."
"Kyllä."
"Mutta sehän on hullua. Asia on ihan varma."
"En epäile sitä. Mutta minulle riittää Wall kadun peli. Olen nähnyt sitä kyllin, Oliver, ja se inhottaa minua."
"Etkö pitänyt sitä rahaa tarpeellisena?" kysyi Oliver ivallisesti.
"Kyllä minä osaan käyttää, mitä olen saanut."
"Ja kun se on mennyt?"
"Hankin lisää tavalla, josta pidän enemmän."
"Oma asiasi. Mutta minä hankin taas pienen kasan."
He ajoivat yhdessä alakaupungille. Montague kysyi: "Mistä on tietosi kotoisin?"
"Samasta lähteestä."
"Ylimaanrata taas?"
"Ei, toista nyt. Missisippi Teräsyhtiö."
"Mitä?" Montague tuijotti häneen.
"Niin, mikäs on?"
"Etkö tiedä minun suhteistani Northern Missisippi rataan?"
"Kyllä, mutta mitä se tähän kuuluu?" kysyi Oliver.
"Tämän tempun on järjestänyt Price - hän omistaa Missisippi Teräsyhtiön."
"Niin, olin unohtanut". Oliverin seuravelvollisuudet saattoivat hänet unohtamaan veljensä asiat.
"Allan", lisäsi hän nopeasti, "et saa puhua siitä."
"Ei kuulu minulle enää, olen erilläni. Mutta tietysti on hauska kuulla. Osakehuijausko se on?"
"Alas menevät."
"Se on kai Terästrusti", kuiskasi Montague kuin itsekseen.
"Luultavasti ei, minun tietoni on siltä taholta."
"Yrittäisivätkö ne murtaa Pricen?"
"En tiedä. Luulen että ne voisivat, jos tahtoisivat."
"Mutta hänellä on osakkeiden enemmistö. Eivät voi ottaa pois noin vaan."
"Eivät, jos ne ovat hänen kaapissaan. Mutta jos hänellä on velkoja ja sitoumuksia. Jos jokin pankki on niitä osakkeita vastaan lainannut hänelle rahaa -- mitäs sitten?"
Montague oli nyt jännityksessä. Hän kulki veljensä mukana tämän ottaessa rahaa pankista ja antaessa pörssivälittäjälle määräyksen myydä Missisippi Teräsyhtiön osakkeita. Mutta sitten hänen piti mennä oikeuteen, jossa kului useita tunteja. Ulos tullessaan meni hän lähimmän osaketaulun luo ja näki Missisippi Teräsyhtiön osakkeiden laskeneen lähes 20 pistettä aamullisesta hinnastaan! Nuo numerot kertoivat hänelle voitoista ja häviöistä. Oliver oli tehnyt killinkinsä. Mutta miten oli Pricen ja Ryderin laita? Pricen osakkeet olivat pantatut Gotham Trustiin. Missä asemassa se oli? Ja missä Northern Missisippi?
Iltapäivän lehdet olivat täynnä hälytystietoja. Missisippi Teräsyhtiön pohja oli tipahtanut, sanottiin. Yhtiön kerrottiin ryhtyneen laajennuspuuhiin ja sen virkailijain keinotelleen. Väitettiin, että vararikko oli edessä ja että Terästrusti ottaa sen haltuunsa. Mutta tämän taholta selitettiin juttu perättömäksi. Kaikki oli tullut kuin salama selkeältä taivaalta. Montaguesta se oli hämmästyttävä ja pelottava. Hän oli itse irti, mutta tuntui kuin olisi takaa maa auennut. Tällä kertaa hän pelastui. Aukenisiko se ensi kertaa hänen altaan! Pricen ja Ryderin hän luuli sortuneen. Mutta kaipa ne olivat myrskyn aavistaneet. Kohtaus meni ohi huhuineen. Mutta Missisippi Teräs-osakkeet eivät nousseet ja Northern Missisippikin oli laskenut 8-10 pistettä.
Rahamaailmassa oli tila jännittynyt. Epävarmuutta oli ilmassa. Useita kertoja kesän kuluessa oli ollut osakepaniikki ja rahavaltiaat ennustelivat tuhoa pöytäpuheissaan. Pulan syistä vain ei oltu selvillä. Jotkut väittivät sen johtuvan presidentin puheista, joissa oli hyökkäilty suuria rahaetuja vastaan. Toiset väittivät pääomaa olevan vähän, ja viittasivat sotien, maanjäristysten ja tulipalojen hävityksiin. Kolmannet puhuivat käteistä rahaa olevan vähän. Joku radikaali väitti osakemyllerryksiä keinotekoisiksi, mutta sille selitykselle naurettiin. Montaguestakin tuntui mielettömältä ajatus, että olisi sellaisia rahaherroja, jotka voisivat ja ilkenisivät tuottaa turmiota liike-elämälle. Mutta majuri Venable nauroi hänelle ja nimitti puolen tusinaa miehiä -- Waterman, Duval ja Wyman joukossa -- joiden hallussa oli 90 prosenttia Mailmankaupungin pankeista. Niiden hallussa oli kaikki kolme suurta vakuutusyhtiötä, joilla 4-500 miljoonaa dollaria; yhdellä heistä suuri ylimaanrata, jolla oli 20-30 miljoonaa käytettävänä huijauksiin.
"Jos kaksi kolme noista päättäisi", selitti majuri, "voisivat he ajaa maan vararikkoon päivässä. Jos he joitakin osakkeita haluavat, tipauttavat he niiden hinnan mihin tahtovat."
"Kuinka ne sen saisivat aikaan?"
"Montakin on keinoa. Huomaatte, että viime suuri rysäys alkoi sillä, että rahaa oli vähän. Jos nuo miehet nyt vetäisivät rahan pankkeihin ja päättäisivät pitää sen siellä, ja heidän vakuutusyhtiönsä olisivat samassa juonessa, niin kuvitelkaa, mikä rahan kysyntä ja paperien tarjonta siitä syntyisi. Ja kun on niin hermostunut yleisö kuin meidän, ja äärimmilleen kiristetty krediitti ja kaikki kietoutuneet yhteen -- niin ettekö näe mahdollisuuksia?"
"Se on kuin leikkiä dynamiitilla."