Part 7
Montagueen Gamble näkyi erikoisesti kiintyneen syistä, jotka itse kai tiesi. Aterian jälkeen hän taas tuli tämän luo sanoen: "Kuulin Ollielta, että olette ensi kertaa täällä."
Montague myönsi ja Gamble sanoi: "No sittenhän pitää näyttää teille kaupunkia. Minulla on autoni täällä."
Ja hän vei Montaguen suureen punaseen matkavaunuun, jossa oli erikoinen, matala istuin sen omistajaa varten. Istuutuessaan sanoi hän: "Komea paikka tämä?"
"Hauska pistäytyä."
"Samat sanat. Minusta on hauskempi olla kesällä sellaisessa paikassa, missä saa riisua takkinsa. Ja olut on samppanjaa parempaa kuumalla."
Kun Montague ei vastannut, jatkoi Gamble:
"Hitonmoinen joukko keikareita. Huvittelevat tekemällä pilaa minusta. Väliin suututtaa, mutta sitten ajattelee, ettei väliä."
Montague oli kysyä, miksi hän sitten oli tullut tänne, mutta ei välittänyt. Auto kulki komeata tietä ja Gamble näytteli palatseja jutellen niiden omistajista omaan tapaansa.
"Katsokaas tuota keltasta tiilitaloa. Se on Allis'in, rautatieherran. Kolme vuosikymmentä sitten oli hänellä Pittsburgissa yhdet lastenvaunut kolmea lasta varten ja itse hän niitä lykkäili. Lainaili silloin rahaa minulta, mutta katsoo nyt toisaanne, kun vastaan sattuu. Oli teräsasioissa kuusi, kahdeksan vuotta sitten. Myi pois, kun terästrustia hommattiin. Oletteko kuullut?"
"Enpä ole."
"Jos olette rupeamassa tappelemaan teräsjoukon kanssa, niin on hyvä tietää. Tunnetteko Jim Staggin?"
"Wall kadun miehen, nimeltä vain."
"Hänen viime huvituksensa oli pitää nyrkkitappelut hienossa New Yorkin hotellissa. Neekeri pukkasi toisen läpi suuren peilin. Stagg tulee villiltä Länneltä ja hänellä on temput, jotka nostavat tukan pystyyn. Joku aika sitten hän ahdisti pörssissä Tennessee Southernia ja valtasi sen, ja vanha Waterman sanoo ottaneensa sen häneltä pois, kun hän ei sitä kuitenkaan olisi osannut hoitaa. Se oli bluffia vain, sillä Waterman käyttää häntä apurinaan. -- No niin, tuossa kahdeksan vuotta sitten oli Staggilla hallussaan suuri terästehdas Lännellä. Allisilla oli Indianassa tehdas, joka häiritsi heidän liikettään. Kerran oli Stagg joukkoineen hummannut monta päivää ja eräänä yönä kun tuli Allis'ista puhe, sanoi hän: 'ostetaan koko roska'. Ja he tilasivat ylimääräisen junan ja kuorman samppanjaa ja lennättivät Indianaan. Tulivat kello 4 aamulla Allisin portaille, soittivat ja jyskivät, kunnes lakeija tuli avaamaan."
"Onko Allis kotona?" kysyi Stagg, ja ennenkuin toinen ennätti vastata, työntyi koko sakki sisään ja Stagg mylvi yläkerran portailla kuin härkä: "Allis, tulehan alas!"
Puolkuoliaaksi säikähtyneenä tuli toinen yöpuvussaan ovelle.
"Me tahdomme ostaa tehtaat", sanoi Stagg.
"Minun tehtaani", änkytti Allis.
"Heti paikalla ja käteisellä. Maksetaan viissataa tuhatta."
"Mutta ne maksavat minulle kakstoistasataatuhatta."
"No me maksamme sen sitten. Maksamme, piru vie viisitoistasataatuhatta."
"En myy", sanoi Allis.
"Maksamme kaksi miljoonaa", ulvoi Stagg.
"Varmasti?" kysyi Allis korviaan uskomatta.
"Tulkaa alas, niin minä kirjotan shekin", sanoi Stagg. Ja niin ne raahasivat hänet alas ja ostivat koko laitoksen. Sitten ottivat he esille samppanjat ja Alliskin alkoi käydä iloiseksi. Hän sanoi:
"Yksi paha puoli tässä on. Tuo Jones'in tehdas tuolla Harristownissa saa alennusta rautateiltä ja myy halvemmalla kuin me."
"Piru vieköön", sanoi Stagg, "me ostamme senkin."
"Ja niin he", jatkoi Gamble juttuaan, "kiipesivät taas erikoisjunaansa, pääsivät Harristowniin kello 6 a. ja ostivat toisen laitoksen. Ja siitä se lähti. Eipä ollut moista huvia ennen heilläkään ollut. Stagg lienee juuri silloin käärinyt Wall kadulla kymmenen kakstoista miljoonaa ja osti sillä kaikella terästehtaita -- ja maksoi jokaisesta moninkertaisen hinnan."
Gamble vannoi ja kertoi edelleen: "Tämä on Staggin omaa juttua ja on siinä tinkimisen varaa. Hän vakuuttaa, ettei hän tiennyt Dan Watermanin laatineen tällaisen suunnitelman, mutta siinä hän valehtelee. Pittsburgin Harrison uhkasi rakentaa omat ratansa ja ottaa pois liikenteen Watermanin teiltä, jolloin Watermanilla ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa hänen tehtaansa kolminkertaisesta hinnasta. Hän otti samalla Staggin ostamat tehtaat. Tämä oli maksanut kaksin-, kolminkertaiset hinnat, Waterman maksoi hänelle vielä enemmän niistä ja lopuksi maksatti Amerikan kansalla ne moninkertaisesti."
Gamble pysähtyi ja lyhyttä lihavaa kättään heilauttaen sanoi: "Niin ne rahat tehtiin. Ihan naurattaa. Joka liikkeen pääoma oli jo kirjoitettu ylettömän suureksi; pelkäänpä, ettei kahta sataa miljoonaa rehellistä rahaa pantu terästrustin omaisuuteen, mutta pääoman ne kirjottivat miljardiksi ja ovat sen sitten korottaneet puoleentoista. Perustajat tekivät satoja miljoonia ja yleisosakkeiden ostajat havaitsivat niiden hinnan tipahtavan kuuteenkin. He antoivat Harrisonille 400 miljonan dollarin kiinnitykset ja nyt tämä ihmettelee, miksei saa kuolla köyhänä."
Gamblen auto kulki juuri ohi erään klubin, kun hän äkkiä antoi pysähdysmerkin ja huusi nuorelle meriupseerille: "Halloo, Billy. Mitä kuuluu. Saanko esittää: hra Montague ja ystäväni luutnantti Long, insinöörejä. Mihin menette?"
"En erikoisesti mihinkään."
"Tulkaa mukaan. Näyttelen juuri hra Montaguelle kaupunkia."
Ja heidän jatkaessa kolmisin matkaansa sanoi Gamble: "Luutnantti tulee juuri Brooklynista. Siellä pidettiin hauskaa, vai mitä Billy? Mitä viimeksi teitte?"
"Vankasti työtä. Tutkin --"
"Täällä Newportissa", nauroi Gamble.
"Helppoa meille työläisille, joita ei tarvita tansseissa. -- Muuten haeskelin juuri teitä. Tarvitsen apua."
"Minulta?"
"Niin. Sain juuri hallitukselta toimeksi laatia koneöljyn ostoehdot."
"Mutta enhän minä tunne koneöljyä."
"Yhtä paljon kuin minäkin. Jos olette kerran ollut öljyalalla, voitte antaa vihjauksia."
Gamble mietti hetken. "Ehkäpä voisin koettaa. Mutta sopiiko? Itse olen tosin irti liikkeestä, mutta ystäväni voisivat tehdä tarjouksia."
"Ystävänne saavat yrittää muiden mukana", sanoi luutnantti. "Ystävä olen minäkin. Kuinka hitolla minä tietäisin öljyasioita."
"No, voinhan minä yrittää panna paperille, mitä tiedän hyvän öljyn ominaisuuksista. Voitte käyttää niitä, mitä sopii."
"All right", sanoi luutnantti mielissään.
"Mutta siitä ei saa puhua."
"Luottakaa minuun", sanoi toinen ja he jatkoivat matkaansa. Puolta tuntia myöhemmin pysäytti Gamble kenraali Prenticen ovelle, Montague sanoi hyvästit ja meni sisään. Kenraali tuli vastaan huudahtaen:
"Halloo, Allan. Missä olet ollut?"
"Katsellut seutua hieman."
"Täällä on mies, johon kannattaa tutustua. Wall kadun paraita sanomalehtimiehiä, 'Expressin' raha-asiain toimittaja."
Montaguelle esitettiin kookas nuorehko mies, joka äskettäin oli ollut pesäpallopelin johtajia.
"No, Bates, mitäs nyt hommailette?" kysyi kenraali.
"Koetan saada selville Grant ja Ward'in vararikon tosisyyt. Te kai tunnette."
"Jotain tiedänkin, mutten voi kertoa -- julkisuutta varten. Yksityisesti kyllä."
"Ei, sitten koetan itse saada selville."
"Vain minuako tapaamaan tulitte Newportiin?" sanoi kenraali.
"En aivan. Aion puhutella Wymania hänen ratansa uusista bondeista. Mitä ajattelette markkinoista?"
"Huonolta näyttää", sanoi kenraali. "On aika pienentää purjeita."
Sitten sanoi Bates Montaguelle: "Näin kai teidät äsken James Gamblen seurassa?"
"Kyllä. Tunnetteko hänet?"
"Bates tuntee kaikki", sanoi kenraali.
"Tunnen Gamblen sattumalta varsin hyvin", sanoi Bates. "Veljeni on hänen konttorissaan Pittsburgissa. Mitä luulette hänen tekevän New Yorkissa?"
"Mailmaa katsomassa sanoi olevansa", selitti Montague. "Ei ole mitään hommaa, kun on myynyt liikkeensä."
"Myynyt? Mitä tarkotatte?"
"Mitäkö? Trustihan on ostanut häneltä kaikki."
Toinen tuijotti häneen:
"Kuinka te tuollaista uskotte?"
"Hän sanoi itse."
"Vai niin. Sitten on hän apajilla."
"Eikö hän sitten olekaan myynyt?"
"Enpä tiedä", sanoi Bates. "Ei ainakaan toissapäivänä ollut myynyt. Veljeni kirjotti, että hän koettaa juuri saada suurta öljykontrahtia hallitukselta. Siitä tulisi viiden vuoden hyvät kaupat."
Montague ei sanonut mitään. Mutta hän ajatteli. Kokemus oli terottanut hänen huomiokykyään. Ja kun Bates'in mentyä Oliver ja Alice tulivat sisään, vei hän veljensä sivuun kysyen: "Paljoko sinä saat siitä öljykontrahdista?"
Toinen tuijotti häneen. "Mitä hittoa. Kertoiko hän sinulle?"
"Vähän kuulin, loput arvasin."
Oliver katsoi häneen huolekkaasti: "Allan, saat pitää suusi siitä asiasta."
"Kaipa sen teen. Eihän se kuulu minulle."
Äkkiä hymyili Oliver sanoen: "Hyvä vainukoira, vai mitä?"
"Näyttää olevan."
"Kuusi kuukautta se on sitä hommannut. Hiljaa vain. Veikeimpiä juttuja, mistä olen kuullut."
"Mutta mistä hän tietää, että upseerien on laadittava hankintaehdot?"
"Helppo juttu. Ostivat Washingtonin konttoreista nimet. Gamblen yhtiö on juuri lujilla. Trusti ahdistaa. Mutta ukkopa keksi keinon."
"Mutta mitä hyötyä on siitä, että hän kirjottaa hankintaehdot?"
"Niitä on viisi upseeria", kertoi Oliver. "Ja hän on saartanut jokaisen. Ne ovat kaikki nyt hänen ystäviään ja auttavat. Viideltä taholta siis menee Washingtoniin ehdotelmat. Ne ovat kaikki erilaiset, vain yksi kohta on kaikissa sama. Katsohan, Gamblen yhtiöllä on erikoista öljyä -- en muista tarkoin yksityiskohtia. Se erikoisaine ei tee sitä öljyä huonommaksi eikä paremmaksi, mutta muuta sellaista ei ole koko mailmassa. Ja nyt -- mitä ehtoja muuten pannaankaan, se yksi on niiden joukossa ainakin; ja vain yksi yhtiö mailmassa voi sitä hankkia. Tietysti se määrää hinnan ja saa viiden vuoden kontrahdin."
"Ymmärrän. Ja paljoko sinä saat?"
"Sain aluksi kymmenen tuhatta ja lisäksi viisi prosenttia ensi vuoden voitosta. Gamble sanoo, ettei tarjous voi mennä alle puolen miljoonan, joten kannattaa olla mukana." Oliver hihitti: "Hän menee kotiinsa huomena, joten minun tehtäväni on täytetty. En kai näe häntä enää -- ennenkuin hänen nelikertaisessa hinnassa olevat tyttärensä kelpaavat markkinoille!"
XIV.
Montague palasi New Yorkiin ja kävi työhönsä käsiksi. Vaali, jossa hänen oli määrä tulla radan presidentiksi, oli tapahtuva vasta kuukauden kuluttua. Mutta silti oli työtä kyllin. Hänen tuli tietysti palata elämään Missisippiin ja oli hänen siis päätettävä asiansa New Yorkissa. Myös tahtoi hän tutustua rautatieasioihin. Kenraali Prentice esitti hänelle erään ylimaanradan presidentin ja hän sai tutkia tämän konttorikoneistoa. Hän kävi myös Etelässä katsomassa maanmittarien työtä.
Price jatkoi valmistelujaan radan haltuunsa ottamiseksi panematta huomiota vanhalle hallinnolle. Eräänä päivänä esitti hän Montaguelle hra Haskinsin, tulevan varapresidentin. Tämä oli ollut Tennessee Southernin johtaja ja tunsi rautatieasiat. Montague voi luottaa häneen.
Haskins oli pieni, jäntevä mies, jolla oli sisukas luonne ja ilkeä kieli. Häneltä Montague kuuli monta ihmeellistä rautatieasiaa. Sai tietää mm. että rakennuskuluihin kuuluivat lahjukset, joilla paikallishallituksilta saatiin lupa viedä rata läpi kylien ja kaupunkien. Millään muulla keinolla ei kukaan ajatellutkaan sellaista lupaa saatavan. Montague ei pitänyt keinosta, mutta ei sanonut mitään. Sitten oli ostettava kiskot Missisippi Teräsyhtiöltä ja maksettava korkea hinta. Radan sihteerille ja rahastonhoitajalle oli maksettava ylettömät palkat, ne kun olivat Pricen sukulaisia. Huippuna oli se, kun Haskins näytti hänelle insinöörien arviot ja omansa, jotka nousivat koko joukon yli Montaguen laskujen. Hän sanoi: "Noissa kohdin olisi saatava edullisemmat ehdot."
"Niin pitäisi, mutta kun ne menevät Hill Yhtiölle --"
"Mutta mehän ilmoitamme julkisen tarjouksen."
"Niinpä kyllä, mutta ne sen saavat."
"Tarkotatteko, ettemme anna vähimmän tarjoovalle?"
"Niin pelkään."
"Onko Price sanonut?"
"On."
"Mikä on sitten Hill yhtiö?"
"Se on Pricen oma", hymyili Haskins.
"Pricen!" ihmetteli Montague.
"Hänen veljenpoikansa on sen presidentti."
"Uusi yhtiö?"
"Tätä varten muodostettu."
"Mitä se tuottaa?"
"Ei mitään. Se vain hankkii."
"Sen kautta siis Price aikoo ryöstää Northern Missisippin osakkaita."
"Voitte antaa sille minkä nimen haluatte, mutta olisi paras, ettette tekisi sitä Pricen kuullen."
"Kiitos", sanoi Montague lopettaen kohtauksen.
Päivän hän otti ajatusaikaa, sillä hänen tapansa ei ollut toimia ensi mielijohteen mukaan. Hän huomasi ajan tulleen puhua, mutta hän halusi olla varma asiastaan. Mentyään illalliselle klubiin näki hän majuri Venablen istuvan isossa matkatuolissa lukusalissa.
"Hyvää iltaa, majuri. Saanko kysellä teiltä hieman?"
"Valmis palvelukseenne."
"Oletteko kuullut rautatien presidentin muodostavan yhtiön myydäkseen tarpeita omalle radalleen?"
Majuri hymyili myrkyllisesti. "Kyllä", sanoi hän.
"Onko se yleistä?"
"Ei niin yleistä kuin luulisi. Radan presidentti ei tavallisesti ole niin arvokas herra, että hän saisi tehdä sellaista. Ison radan presidentti kyllä on."
"Niin kai."
"Niin oli Higginsillä tapana menetellä. Hän kulki pitämässä puheita pyhäkouluissa ja oli niitä miehiä, joita lehdet kehuvat mallikansalaisiksi. Hänen veljensä ja lankonsa ja serkkunsa ja koko suku oli yhteishommissa myyden tarpeita rautateille. Joka vuosi ilmoitti rata paperihankinnan. Se oli miljoonan arvoinen ja palstamäärin oli tarkkoja ohjeita. Mutta siellä lomassa oli ehto, että papereissa piti olla määrätty vesimerkki -- ja sellainen oli yhden Higginsin yhtiön patentti. Sillä ei kyllä ollut yhtään tehdasta, joten se teetti muilla. Kuollessaan jätti Higgins 80 miljonaa, vaikka lehdet puhuivat vain 'muutamista'. Sellaista voi tapahtua Philadelphiassa."
Montague mietti hetken. "Mutta en ymmärrä", sanoi hän, "miksi ne tässä tapauksessa niin tekevät; hehän omistavat miltei kaikki osakkeet."
"He tietysti verottavat rataa niin paljon kuin ennättävät, ennenkuin yleisö huomaa; ja pelaavat osakkeilla. Sama juttu Brooklynin raitioteillä. Minkä epätasasemmin voittoa tulee, sen vilkkaammin vaihtavat osakkeet omistajia."
"Mutta tässä on kysymys rakennettavasta radasta, johon he sijoittavat rahaa."
"Niin", sanoi majuri, "täten he maksattavat sen rahan takaisin itselleen ja osakkeet jäävät vielä heille. Kaikki mitä sitten tulee, on puhdasta voittoa. Ja jos eduskunta haluaa tutkia asiaa, näyttävät he kirjoista, kuinka paljon he ovat panneet lisärakennuksiin. Jos rahteja sitten alennetaan, vie se voitto-osingot ja sehän olisi pakkoluovutusta."
Ja veitikkamaisesti silmää iskien lisäsi hän: "Te sanotte, että he sijoittavat rahaa yritykseen. Oletteko varma siitä? Tavallisesti tulevat rahat bondivälityksen kautta pankeista. Oletteko ajatellut sitä?"
"En tosiaankaan", sanoi Montague.
"Wall kadulla on harvoja, jotka tällaiseen käyttävät omaa rahaansa. Wymanin radat esim. pitävät kassassa 30 miljonaa, joilla hän pelaa pörssissä. Ja voittonsa hän sijottaa kaupunkien lainapapereihin yli maan. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän. Huonoa peliä pienille osakkeenomistajille."
"Huonoa peliä yleensä pikkuväelle. Minun nuoruudessani voi huoletta sijottaa pienet säästönsä johonkin liikkeeseen, josta sai rehellisen osingon. Mutta nyt on isosilla valta ja ne ovat ahneet. Ei mikään loukkaa heitä niinkuin se, että pikku väkikin saisi liikevoitosta osinkoja, ja niin ne riistetään kaikin keinoin. Viikon niistä voisi tarinoida. Otetaanpas esim. saippuatehtailija. Hän havaitsee, että heitä on liikaa ja ehdottaa yhtymistä. Pääoma on jo toivossa kirjotettu kaksinkertaiseen arvoonsa. Mutta se uusi yhtiö painattaa osakkeita sen kuvitellunkin omaisuuden kolminkertaisesta arvosta. Sitten levitetään hurjia huhuja tämän uuden saippuatrustin mainioista voitoista. Osakkeet menevät yleisölle sanotaan 80:sta. Voi myydä kaikki osakkeensa ja yhä hallita yhtiötä. Yleisö on järjestymättömänä avuton. Sitten kulkee levottomuutta herättäviä huhuja ja yhtiön johtokunta selittää, ettei vielä voidakaan voittoja jakaa. Osakkaat suuttuvat ja yrittävät järjestää vastarintaa, mutta perustaja ajaa omat ehdokkaansa ajoissa läpi. Tai jos osakkeet ovat kylliksi alenneet arvossa, ostaa hän enemmistön takasin. Sitten yleisölle kerrotaan, että uutta rahaa on sijotettu liikkeeseen, ja että on valittu rehellinen hallinto. Toivo herää taas. Liike panee uusia osakkeita liikkeelle ja ostaa lisää tehtaita. Rahan sijottajat ostavat osakkeet. Pari kolme vuotta voi näin pelata ja vain pieni Wall kadun sakki voi ymmärtää pelin."
Hetkeksi pysähdyttyään jatkoi majuri hymyillen: "Kas, kaikkialta ympäri maan tulvii raha tänne. Sadot kypsyvät, tehtaat ja kaivokset käyvät ja rahat hakevat sijotuspaikkaa. Mikä esim. olisi luotettavampi sijoituspaikka kuin New Yorkin raitiotiet? Ehdoton monopoli ja liike yhä vilkastuu. Varmat voitot. Ja kaupaksi käyvät niin osakkeet kuin bondi-obligatsionit. Nyt järjestävät politiikot hankintayhtiöitä; se on heidän palkkionsa lupakirjoista. Pelin johtajat hallitsevat, heillä on pikatykki yleisön nuolia vastaan. Liitossa ollen saavat ilmaiset lupakirjat ja maksattavat niistä yhtiöillä miljonia. Ovat myyneet lupakirjoja, joita ei ole, ja rautateitä, joita ei ole rakennettukaan. Lisärakennuksista maksetaan nelin, viisin kerroin eikä niitä edes suoritetakaan. Ovat siten maksattaneet itselleen kolmisenkymmentä miljoonaa ja osakasparat ihmettelevät, miksei tule voitto-osinkoja."
Ja vielä kertoi majuri: "Suurimmat rahalähteet ovat kuitenkin vakuutusyhtiöt ja pankit. Suurimmat voittonne te menetätte, jos ette perusta omia pankkeja bondejanne välittämään. Kuulin tässä jutun miehestä, joka tuotti sähkötarpeita. Hän kehuu olevansa rehellinen liikemies, jolla ei ole mitään tekemistä Wall kadulla. Hänen ystävänsä halusi laajentaa liikettä ja pani liikkeelle jonkun sadan tuhannen edestä bondeja. Tarjosi ne 90:stä Luottovakuutusyhtiölle. Sieltä vastattiin, ettei nyt osteta bondeja ja neuvottiin Kansallistrustiyhtiöön. Siellä tarjottiin papereista 80. Täytyi tyytyä. Mutta trustiyhtiö työnsi ne vakuutusyhtiölle täydestä 100:n arvosta. Tällaista peliä varten on puolen tusinaa vakuutusyhtiöitä New Yorkissa. Ymmärrättekö?"
"Kyllä."
"Onko jokin trustiyhtiö rautatiehommanne takana?"
"On", sanoi Montague ja majuri kohautti olkapäitään.
"Siinäpä se", sanoi hän. "Pian havaitaan arvioitu summa riittämättömäksi. Insinöörien laskut ovat muka alhaiset ja lisää bondeja kaupataan. Presidenttinne yhtiö saa uuden kontrahdin. Ja sitten hän perustaa tehtaita ja saa radaltanne salaisia alennuksia, s.o. kulettaa tuotteensa ilmaiseksi; tai perustaa vaunuyhtiön ja rata saa maksaa hänen vaunujensa kuljettamisesta. Tai hänellä on jo ehkä teollisuushommia ja rata on vain sivuseikka."
Majuri pysähtyi ja nähdessään Montaguen ällistyksen kysyi: "Mikäs on?"
"Hyvä Jumala! Tiedättekö, mistä radasta minä puhun?"
Majuri nauroi pakahtuakseen.
"Minä todella luulin", sanoi Montague. "Asia on sellainen."
"Voi hyvä ystävä", sanoi majuri pyyhkien silmiään. "Muistui mieleeni juttu piirisyyttäjän sitroonista. Oletteko kuullut sitä?"
"En."
"Se oli muutamia vuosia sitten käydyn ikävän reformitaistelun iloisin kohta. Nuori uudistusintoilija kertoi kuulijoilleen, miten kaupungin virkailija voi tehdä epärehellisesti rahaa. Hän puhui: Olettakaamme, että te olette hedelmäin tarkastaja ja New Yorkissa on vähän sitroonia. Kaksi laivaa on tulossa ja toinen pääsee perille vuorokautta ennen. Nyt vaatii laki huolellista tarkastusta. Jos olette tarkka, vie se enemmän kuin vuorokauden ja omistaja menettää hyvänlaisesti. Nyt tarjoaa hän teille tuhannen, pari, ja te ette avaa ainoatakaan laatikkoa. -- Syyttäjän ehdokas piti tällaisen puheen ja lehdet julkaisivat sen. Sinä päivänä tapasi hän vanhan tuttavansa, hedelmäin tarkastajan, joka sanoi: kuka piru on sinulle ilmaissut sen hedelmäjutun?"
* * * * *
Seuraavana aamuna oli Montague Pricen konttorissa. Hän sanoi:
"Herra Price. Neuvotellessani herra Haskinsin kanssa on tullut esille seikka, josta minun täytyy kysyä teidän ohjettanne."
"Antakaa kuulua."
"Herra Haskins sanoi minulle, että Hill yhtiö on etuoikeutettu kontrahteihin nähden."
Hra Pricen kasvoille tuli julma ilme hänen sanoessaan vain: "Entäs sitten?"
"Onko herra Haskins oikeassa?"
"On."
"Hän kertoi myös, että teillä on osaa yhtiössä. Onko totta?"
"Totta."
"Onko sekin totta, että yhtiö vain välittää?"
"On."
"Herra Price. Alustavissa keskusteluissa sanoitte te haluavanne miestä, joka johtaa rataa rehellisesti. Tämä ei näy sopivan siihen."
Montague odotti kiukkuista vastausta, mutia toinen hillitsi itsensä ja sanoi: "Te ette tunne rautatieasioita. Tällä yhtiöllä on etuisuuksia; se voi hankkia paremmilla ehdoilla --"
"Voiko se ostaa edullisemmin kuin rautatie itse."
"Joissakin tapauksissa", sanoi Price.
"Sellaisissa tapauksissa sen tietysti on saatava tilaus. Mutta herra Haskins antoi ymmärtää, että meidän oli maksettava sille korkeammat hinnat. Minä haluan, että tämä seikka on selvä meidän kesken. Kun minä olen Northern Missisippi radan presidenttinä, ostetaan kaikki rehellisen kilpailun perusteella. Se joka hankkii alhaisimmalla hinnalla meidän tarvitessamme tavaraa, saa tilauksen. Toivon, että ymmärsitte mitä tarkotan?"
"Täysin", vastasi Price ja Montague lähti.
XV.
Montague palasi työhönsä, mutta masentunein mielin. Hän näki ettei rautatien presidentin toimi ollut mikään laiskanvirka. Mutta aavistuksistaan huolimatta oli hän varustaumaton siihen, mitä tuli. Seuraavana aamuna soitti nuori Curtiss haluten tavata häntä. Tuli Montaguen luo kiihtyneenä.
"Montague", sanoi hän, "minulla on tärkeää puhuttavaa. Mutta se voi maksaa tulevaisuuteni; siksi lupaatteko, ettette koskaan anna vihjaustakaan siitä, että minä olen puhunut teille."
"Lupaan", sanoi Montague. "Mikäs on?"
"Price puhui eilen telefoonissa Davenantille sanoen, ettei teistä tule radan presidenttiä."
Montague katsahti häneen vakavana. Toinen jatkoi: "Siksi tulee Haskins. Davenant ilmoitti minulle, joka kuuluu johtokuntaan."
"Vai niin", kuiskasi Montague.
"Tiedättekö syyn?" kysyi Curtiss.
"Kyllä. Se on pitkä juttu. En ruvennut huijaukseen osalliseksi."
"Koskeeko se Hill yhtiötä?"
"Koskee."
"No sen takiako te heititte käsistänne?"
"En ole mitään heittänyt, mutta Price tahtoo päästä minusta."
"Mutta mies, tämähän on hullua."
Montague katsoi häneen: "Haluaisitteko, että sitä suvaitsisin?"
"Rakas ystävä, minulla on itselläni sen yhtiön osakkeita."
Montague ei osannut sanoa mitään.
"Luulitteko ryhtyneenne johonkin hyväntekeväisyysyritykseen?" kysyi Curtiss, mutta pidättyi nähdessään toisen kasvoilla tuskan ilmeen. Sanoi sitten: "Ymmärrän kyllä tunteenne, mutta me elämme käytännön mailmassa. Ei rautatietä hoideta niinkuin orpokotia. Turhaa sellaisesta syystä luopua hommasta."
Montague jäykistyi ja sanoi lujasti: "Minä vakuutan teille, että minä en ole vielä luopunut."
"Mitäs teette?"
"Taistelen."
"Te olette avuton. Rata on Pricen ja Ryderin."
"Te kuulutte johtokuntaan ja tiedätte, millä lupauksilla uusi johtokunta saatiin valituksi. Äänestättekö Haskinsia presidentiksi?"
"Mutta tiedättehän, ettei minulla ole siinä asiassa minkäänlaista valtaa. Olen saanut osakkeeni Priceltä. Turmelisin koko tulevaisuuteni, jos häntä vastustaisin."
"Toisin sanoen", lausui Montague, "te olette vain nukke, joka myytte nimenne ja luonteenne kourallisesta osakkeita. Te otatte vastaan luottamustoimen ja petätte luottamuksen."
Toisen piirteet kovenivat. Hän sanoi: "Jos katsotte asiaa noin --"
"En katso, se on niin."
"Unohdatte että niillä on minuttakin enemmistö."
"Mutta eihän se puolusta vääryyttä."
Curtiss nousi. "Ikävä että otatte asian näin. Tarkotin parastanne."
"Siitä olen kiitollinen. Ja älkää olko huolissanne. Ei kukaan saa koskaan tietää minun saaneen huomautuksen."
Puolen tuntia asteli Montague yksin konttorissaan. Sitten saneli hän pikakirjurilleen kirjeen serkulleen Lee'lle ja muille osakkeenomistajille, joiden äänet oli houkutellut. Hän selitti seikkoja esiintyneen, joiden takia ei voi ruveta radan presidentiksi. Sanoi myös eroavansa johtokunnasta, jossa ei voi estää sellaista, mitä ei hyväksy. Esitti sitten heille toimintasuunnitelman pyytäen sähköteitse vastausta. Kahden päivän kuluttua oli hänellä kaikkien suostumus.