Part 6

Seuraavana aamuna oli Montague John S. Pricen puheilla tämän Wall kadun toimistossa. Hän otti tarjouksen vastaan ja iltapäivällä kävi hän William E. Davenantin lakiasiain toimistossa. Siellä häntä tervehti Harry Curtiss innokkaasti sanoen: "Olipa hauska, että tulitte tähän juttuun mukaan; meille tulee vähän yhteistä työtä."

Davenantin toimiston neuvotteluhuoneessa istuivat Ryder, Price, Montague, Curtiss ja Davenant. Tämä oli Mailmankaupungin parhaiten palkattuja trusti-lakimiehiä. Hän oli laiha mies, jonka vaatteet roikkuivat kuin variksenpelätin. Toinen hartia oli toista ylempänä ja kapeat, hermostuneet kasvot olivat aina eteenpäin urkkimassa. Tarkat silmät kertoivat levähtämättömäin aivojen työtä. Hänen arveltiin ansaitsevan neljännesmiljonan vuodessa ja hän kehui, ettei hänen neuvojaan noudattaneen rahojen tekijän koskaan tarvinnut niistä luopua.

Omituinen vastakohta edelliselle oli Price, joka näytti hyvin puetulta nyrkkeilijältä. Hänen kasvonsa olivat lihavan pyöreät, mutta alaleuan liian lihan alta näkyi rautatahtoisen miehen leuka. Oli helppo uskoa, että Price oli tapellen tiensä avannut. Hän puhui terävästi ja leikkasi lyhyesti asian ytimen kuin kirurgin veitsellä.

Ensi asiana oli Montaguen Etelänmatka. Ei ollut tarpeen ostaa enempää sen rautatien osakkeita, sillä jos he saisivat uudet osakkeet, oli heillä haluamansa hallinta käsissään. Montaguen piti vain puhutella tuttuja osakkeenomistajia ja kertoa saaneensa joitakin Pohjoisen kapitalisteja harrastamaan heidän rataansa, ja kustantavat he korjaukset ehdolla, että heidän johtokuntansa valitaan. Price esitti sen ehdokkaat: "Montague, Curtiss, Ryder ja hän itse sekä kolme miestä, jotka olivat ennenkin olleet mukana". Kahteen paikkaan sai Montague hommata vaikutusvaltaisimmat osakkeenomistajat. "Se tekee miellyttävän vaikutuksen", sanoi Price, "ja onhan meillä enemmistö."

Oli hyväksyttävä miljonan dollarin obligatsionilaina, jonka Gotham Trust Yhtiö toimittaa; sekä uusi osakesarja, kaksikymmentätuhatta, jotka tarjottiin nykyisille osakkeenomistajille 50 sentillä dollaria kohti. Montaguen piti laittaa niin, että hänen ystävänsä ostavat, mitä edellisiltä jää. Hänen piti pitää tuuma salassa; samoin osakkaiden nimet. Price selitti, että oli tarkotus saada käsiin edellisiä maanmittauksia koskevat paperit ja silloin oli lähdettävä otaksumasta, että nykyinen radan hallinto on kiero.

Seuraava kysymys koski radan lupakirjaa. "Kun minä toimitan lupakirjan rautatielle", sanoi Price, "niin saan sellaisen, joka oikeuttaa minut tekemään mitä tahansa hammastikkutehtaasta ilmapurjehdukseen asti. Mutta Northern Missisippi radan rakentajahupsut saivat luvan rakentaa radan Atkinista Opalaan, ei muuta. Siellä ollessanne, hra Montague, voitte hommata sen läpi eduskunnassa."

Montague mietti hetken, sanoi sitten: "En luule voivani paljoa vaikuttaa eduskuntaan."

"All right", sanoi Price ilkeästi, "me hommaamme vaikutusvälineet."

Nyt puhui Davenant: "Emmeköhän voisi ajaa asiaa läpi Northern Missisippiä mainitsematta. Jos teräsherrat saavat vainun tästä, alkavat he rettelöidä, ja kuvernööri on heidän miehiään. On saatava laki, joka oikeuttaa minkä tahansa liikenneyhtiön, jolla on niin ja niin vanha lupakirja, jatkamaan rataansa määräehdoilla. Minä voin sen kirjoittaa."

"Hyvä on", sanoi Price.

Niin käytiin asiat läpi kohta kohdalta. Price esitti lyhyesti Montaguen tehtävät. Kaksi viikkoa oli yhtiökokoukseen ja oli hänen lähdettävä seuraavana päivänä.

Kokouksen jälkeen kysäsi Montague junassa Harry Curtiss'ilta: "Mitä sanoi Davenant siitä kuvernööristä?"

"En tiedä paljon siitä asiasta, mutta siellä on ollut jotain agitatsionia rautateitä vastaan ja Waterman teräsherroineen pani Hannis'in kuvernöörin paikalle tyhjäntoimittajaksi."

"Merkillistä", sanoi Montague, "kuvernööri Hannis oli isäni ystäviä ja hienoimpia miehiä, mitä tunnen."

"Epäilemättä. Ne panevatkin virkoihin niitä hienoja vanhoja herroja. Hän tietenkään ei itse aavista, mitä hänellä teetetään. Tiedättehän, että senaattori Harmon on valtionne oikea valtias."

"Olen kuullut sanottavan", sanoi Montague, "mutten ole välittänyt --"

"Välittäisitte, jos olisitte minun saappaissani. Olen ollut Watermanin rautatieasioissa Etelässä ja sain kerran pari viedä sanomia Harmonille. New Yorkissa tästä pelistä voi selvän saada."

"Ei se ole miellyttävää peliä."

"En ole minä sen sääntöjä laatinut", sanoi Curtiss. "Ymmärrän tunteenne. Niin minunkin kävi, kun tulin opistosta pää täynnä siveysopin sääntöjä. Jouduin New York ja Hudson radan lakitoimistoon. Siellä oli vahingonkorvausjuttu. Päämieheni Corbin antoi minulle paperit ja listan, jossa oli valtion ylituomarien nimet. 'Vie juttu jonkun punasella merkityn osastoon', sanoi hän, 'ne ovat meidän tuomareitamme. Ajatelkaas! Minä viaton kuin keväinen kananpoika'."

"Mutta eikö tuollainen lopulta paljastu?" kysyi Montague.

"Kuka todistaa!"

"Mutta jos sama tuomari aina ratkaisee rautatien eduksi --"

"Jättäkää se asia tuomarin huoleksi. Väliin hän ratkaisee rautatietä vastaan, mutta siten, että ylioikeus kumoo, ja silloin käräjöitsijä on jo kyllästynyt ja heittää sikseen. Tai käy näin: minä esitin yksitoista väitettä, jotka kaikki tuomari kumosi; mutta hän antoi valamiehille ohjeet minun hyväkseni. Ylioikeuksissa nähdään nyt tuomarin antaneen kaikki mahdolliset edut hävinneelle puolelle, ja kun siellä ei ole todistajia, antavat ne päätöksen pysyä. Monta on keinoa."

"Eipä siinä näy oikeudelle paljoa tilaa jäävän."

"Hitto vie", huudahti Curtiss. "Jos olisitte ollut näissä asioissa niin kauan kuin minä ja nähnyt ne veijarit, jotka yrittävät rosvota rautateitä, ette puhuisi oikeudesta. Niitä on ihmisiä, jotka eivät muuta tee, kuin keräilevät juttuja rautateitä vastaan ja hankkivat todistajia."

Montague istui hetken aatoksissaan. "Kuvernööri Hannis!" mutisi hän. "En ymmärrä."

"Kysykää Davenantilta. Ehkei asia olekaan niin paha kuin oletan. Davenantilla on oma käsityksensä kuvernööreistä. Joitakin vuosia sitten oli hän Albanyssä hankkimassa allekirjotusta erääseen lakiin. Kuvernööri jätti hänet hetkeksi toimistoonsa ja hän näki tämän laatikossa viisikymmentä uutta tuhannen dollarin seteliä kuoressa. Hän pani sen taskuunsa, ja kun kuvernööri palattuaan vielä kieltäytyi, otti hän kuoren esille ja sanoi: tässä on, jos kirjotatte; jos ette, näytän minä sanomalehtimiehille ja kerron jotain niistä. -- Silloin kalpeni kuvernööri ja siinä paikassa kirjotti nimensä lain alle. Ymmärrätte, miksi Davenantilla on omat ajatuksensa kuvernööreistä."

"Sitä kai Price tarkotti sanoessaan, että hän hankkii vaikutusvälineet."

"Sitä juuri."

"En oikein pidä suunnitelmasta."

Nuori mies kohautti olkapäitään. "Minkäs teet? Valtiolliset puoluekoneistomme ja viralliset toimipaikkamme ovat pikkumiesten ja lahjusrenkien käsissä. Ja mitä niiltä haluat, maksa, kuten muussakin liikehommassa. Niinkuin nyt tässä asiassa. Me haluamme rakentaa rautatien. Tärkeä homma. Mutta me saisimme juosta eduskuntain portaita viisikymmentä vuotta saamatta lupakirjaa, jos emme rasvaisi, ja mitä tekisi Terästrusti sillaikaa?"

"Mutta mihin johtaa tällainen?"

"En tiedä. Luulen, että jonain päivänä on liikemiesten käytävä käsiksi politiikkaan ja hoidettava valtion asioita liikeperiaatteiden mukaan."

"Tuo kuulostaa yksinkertaiselta, mutta eikö se merkitsisi tasavaltaisten laitostemme kukistusta?"

"Siltä näyttää. Mutta mitä muuta voi tehdä?"

Kun vastausta ei kuulunut, kysyi Curtiss uudelleen: "Onko tiedossanne parannuskeinoa?"

"Ei", sanoi Montague, "mutta, koetan ajatella. Sen sanon, että tasavalta on minulle kalliimpi kuin business, johon vasta olen astumassa. Ja jos ristiriita tulee, saa liike-elämä väistyä."

"Hyvä on. Mutta älkää puhuko siitä Davenantille."

"Miksei?"

"Hän on vanhoillinen demokraatti ja pitää juhlapuheita. -- Tässä on minun asemani. Hyvästi."

XII.

Epäilyksistään huolimatta matkusti Montague kotipuoleensa ja toimitti asian, niinkuin sovittu oli. Northern Missisipin osakkaat pitivät häntä voittoisana sankarina. Hän puhui hra Leen, serkkunsa ja parin kolmen vanhan ystävän kanssa ja ne hyväksyivät uudet johtokunnan ehdokkaat. Kaikki harrastivat he radan parantamista.

Uudesta lupakirjasta ei hänen tarvinnut huolehtia. Davenant laati sen ja ilmoitti, että senaattori Harmonin veljenpoika vie sen läpi huomiota herättämättä. Montague sai tietää niin tapahtuneen ja kuvernöörin allekirjottaneen.

Ja sitten tuli yhtiökokous. Hän edusti Ryderiä ja Priceä ja esitti näiden listan hra Carterin, radan presidentin, suureksi hämmästykseksi, sillä tämä oli vanha perheystävä. Uusi johtokunta sai lähes 3/4 äänet ja uusi osakesarja hyväksyttiin samoin. Kun kukaan entisistä osakkeista ei ottanut uusia, tilasi Montague ne Ryderille ja Pricelle ja maksoi ne shekillä. Uutinen herätti huomiota siellä maalla ja New Yorkissakin, jossa radan osakkeet nousivat. Harry Curtiss kirjotti Montaguelle, että tämä sai nyt varoa teräsherroja. Näitä hän ei pelännyt, mutta ikävä oli kohtaus, kun vanha Carter tuli hänen luokseen, ojensi vapisevan käden ja sanoi:

"Allan. Olen ollut viisitoista vuotta radan presidenttinä ja sitä uskollisesti palvellut. Ja nyt -- mitä tämä merkitsee? Mitä --"

Montague puristi huulensa yhteen ja sanoi: "Ikävä kyllä en voi ilmoittaa edustamaini herrain suunnitelmia."

"Saanko ymmärtää, että minun on lähdettävä?"

"Olen pahoillani, mutta minulla ei ole lupa puhua asiasta nyt."

Paria päivää myöhemmin sai Montague sähköteitse Priceltä käskyn mennä Rivertoniin, jossa Missisippi Teräsyhtiön laitos oli, keskustelemaan sen johtajan kanssa. Hän oli ollut siellä nuorempana, mutta nyt hämmästyi hän nähdessään siellä tapahtuneen kehityksen. Yhtiöllä oli nyt kaksi korkeaa Bessemer-sulattoa, joissa yötä päivää kuohui sula metalli. Kaupungin länsipuolen hökkelit olivat hävitetyt ja niiden tilalla pitkä koki-uunien rivi, kaksi korkeaa ratakiskotehdasta ja peltitehdas, joista kohosi tuomiopäivän melske. Joka taholla tupruavia savutorvia, ristiin rastiin ratoja ja hehkuvaa sularautaa, jota silmä tuskin sieti katsoa. Uudessa konttorirakennuksessa sanottiin hänelle:

"Hra Andrews tulee klo 2. Haluatteko odottaa hänen konttorissaan?"

"Haluaisin katsella tehtaita, jos se käy päinsä", sanoi Montague, sai seuralaisen ja kulki läpi laitosten.

Mielenkiintoista oli nähdä yhtiön omaisuus todellisuudessa. Wall kadun mukavissa toimistoissa istuen ja paperipaloja hoidellen helposti unohtaa olevansa tekemisissä tosiasiain ja ihmiskohtalojen kanssa. Mutta Montaguenhan piti nyt johtaa rautatietä, ostaa oikeita vaunuja ja käsitellä todellista rautaa ja terästä; ja hän halusi pitää nämä tosiasiat mielessään.

Oli heinäkuu ja pilvettömältä taivaalta paahtoi troopillinen aurinko. Rauta ja teräs hehkuivat kuumaa ja kolintuhka, jolla he astuivat, miltei kipinöi. Sulattohuoneitten ovillakaan Montague ei sietänyt olla edes silmiään varjostaen. Mutta niissä helveteissä raatoi satoja nokisia miehiä, yläruumiit paljaina ja hikeä virtana valuttaen.

Ja hän ihmetteli pitkiä sulatusuunirivejä ja niistä loistavaa sulan teräksen hehkua. Täällä työskentelevien miesten niskaan oli yhtä mittaa kaadettava sankomäärin vettä ja he joivat kannuttain olutta päivässä. Hän kulki läpi kiskolaitosten, jossa hehkuvat harkot menivät suurten valssien väliin litistyen ja pusertuen ja tullen toiselta puolen ulos pitkinä tulikäärmeinä. Ja loppupäässä niitä aseteltiin riviin jähtymään. Niitä katsellessaan tuli Montaguen mieleen, että juuri noita kiskoja oli Wyman tilannut, josta se suuri meteli oli syntynyt Terästrustin leirissä.

Hän kävi levytehtaassa, jossa jättiläisvasarat möykyttivät ja monen tuuman paksuisia teräslevyjä leikeltiin kuin juustopaloja. Näky huimasi ja kauhisti. Hänen päänsä päällä kulki hirveitä kranoja ja koneet pitivät helvetillistä melua. Hän ihmetteli ihmettelemästä päästyäänkin, kuinka ihmiset voivat tehdä työtä moisessa melskeessä, vieläpä ilman nähtävää vaaran tietoisuutta.

Montaguen katse kierti paikasta toiseen; äkkiä se pysähtyi sävähtäen. Toisella puolen tehdasta oli suuri akseli, joka pyöritti valtavia valsseja. Se oli korkealla ilmassa ja pyöri villiä vauhtia. Montague näki miehen asettavan tikapuut tämän akselin varaan ja lähtevän ylös öljykannu kädessään.

Hän kosketti oppaansa käsivarteen huutaen: "Eikö tuo ole vaarallista."

"Se on ohjeissa kielletty, mutta ne tekevät vaan."

Mutta vastaus muuttuikin samalla kauhun kiljahdukseksi ja Montague seisoi jähmettyneenä. Kuin taika-iskulla oli mies kadonnut, portaat kaatuivat ja akselin ympärillä näkyi jotain epämääräistä. Kukaan muu ei näkynyt tuota huomaavan ja Montaguen opas lennätti, äkkiä väistäen hehkukuuman levyn, konehuoneeseen. Vajaan minuutin tuijotti Montague näkyä ja tuo epämääräinen alkoi hahmottua akselin ympäri kieppuvaksi mieheksi. Ja sitten kone pysähtyi ja miehet nostivat portaan lähtien irrottamaan ruumista, mutta Montague ei kestänyt enää katsoa sitä; hän meni ulos.

Hän meni tehdasalueen toiselle puolen, istuutui erään rakennuksen varjoon miettien, että sellainen oli mailman meno. Mutta keskeymättä jatkui tehtaiden melske. Hetken kuluttua kantoi neljä miestä kankaalla peitettyjä paareja, joista tippui verta, mutta miesten kasvot eivät ilmaisseet mitään erikoista. Ja kulkiessaan ohi levypajan näki hän sen olevan entisessä käynnissä ja portilla näki hän työnjohtajan ottavan ulkopuolella seisovasta miesjoukosta yhden työhön.

Hän palasi johtajan toimistoon ja tapasi hra Andrews'in joka oli juuri tullut. Tuulen henki puhalsi läpi konttorin, mutta tuo lihava herra istui takki ja liivi riisuttuina ja löyhyttäen kasvojaan palmunlehtiviuhkalla.

"Päivää, hra Montague", sanoi hän. "Istukaa. Oletteko mokomaa kuumaa nähnyt."

"Näin juuri tapaturman tuolla tehtaissa."

"Ikävä se. Mutta terästä ei voi tehdä tapaturmitta. Toissa päivänä oli sulatossa räjähdys, joka tappoi kahdeksan. Ulkolaisia, 'hunkeiksi' sanovat niitä."

Sitten Andrews painoi nappia ja sanoi sihteerilleen: "Tuokaapas ne kartat", sekä alkoi Montaguen hämmästykseksi näytellä hänelle Northern Missisippin alkuperäisiä maamittauskarttoja.

"Antoiko hra Carter ne teille?" kysyi Montague, mutta toinen hymyili kuivasti sanoessaan:

"Ne on meillä. Ja nyt te panette omat mittarinne liikkeelle ja niiden raportit tulevat näyttämään hieman toisenlaisilta."

Seuraavana päivänä tulivat ohjeet Priceltä ja pantuaan asiat tolalle lähti hän New Yorkiin.

Hän saapui sinne perjantai-iltana. Alice oli lähtenyt Prenticein luo ja Oliverkin oli Newportissa. Rva Prenticelta oli kutsu hänellekin, ja kun Pricekin oli poissa kaupungista, lähti hän aikaisin lauantaina.

Montague oli päässyt seurapiiriin talvella eikä hän ollut vielä nähnyt näiden kesänviettoa. Kun seurapiirin naiset olivat lopettaneet talvikauden päivällis- ja tanssi-kutsujen kiertokulun, olivat he hyvin hermostuneita ja Newportissa piti koottaman uusia voimia. Se oli vanhanaikuinen Uuden Englannin pikkukaupunki, likellä Long Islandin salmea ja seurapiirin taikasauvan kosketus oli muuttanut sen mailmankuuluksi ja kalliiksi kesänviettopaikaksi. Maa maksoi dollarin neliöjalalta ja "majasta" sai maksaa kymmenen tuhatta kuussa.

Käytännössä oli vanhat puheenparret, mutta kun sai kutsun tulla "nurmikkokahville", olikin siellä ruukkukasveja satamäärin ja ilotulituksia ja kalliita pukuja jalokivineen. "Piknikki" Gooseberry niemellä merkitsi suuria telttoja ja samettimattoja, livreepukuisia lakeijoita ja kaikkia Viidennen Avenuen palatsi-mukavuuksia. Vaunuajuri sinne maksoi viisi dollaria eikä kävellen sopinut saapua, vaikka oli tultava vain kulman takaa.

Mitä merkillisimmän vaikutuksen teki Montagueen saapuminen Missisippin teräsmyllyistä suoraan Newportiin. Mailmankaupungissa oli hän jo kuullut satumaisista hinnoista puhuttavan, mutta ne summat olivat olleet hänelle pelkkiä numeroita. Nyt ne olivat saaneet hahmopiirteitä hänen nähdessään, mistä ne tulivat ja missä kaikki tämä loisto luotiin. Ja jokaista ylellisyysloiston ilmausta katsoessaan ajatteli hän niitä miehiä, jotka raatoivat sulattojen hirvittävässä kuumuudessa.

Tuossa oli Wymanin palatsi, jonka pihan perkaus oli maksanut puolen miljonaa; kahdella mantereella oli kuuluisa sen ympärysmuuri, koska se oli maksanut satatuhatta dollaria. Ja Wymanille teräskiskoja valmistaen ne orjat siellä tehtaissa ahertivat!

Eldridge Devonsin linna oli tuossa. Sen kasvihuone oli maksanut sataviisikymmentä tuhatta ja tuotti vain talon tarpeet. Tuon tulpaanipuun kuljetus viisikymmentä mailia oli maksanut tuhat dollaria. Ja Montague oli nähnyt, miten terästä tehtiin yhtä Devonsin hotellia varten!

Ja tässä oli Wallingin "kolmen miljonan palatsi erämaassa", kuten rva Alden oli sitä kuvannut. Montague oli lukenut, että sen eteisessä oli pompeijilainen marmorisilaus, joka maksoi seitsemänkymmentäviisi tuhatta. Ja Wallingit olivat rautatiekuninkaita, jotka kuljettivat Missisipin terästä!

Ja hänen ajatuksensa siirtyivät toisten tehtaiden orjiin, miehiin, naisiin ja pikku lapsiin, jotka oli ahdettu työpajoihin ja kaivoksiin puskemaan työtä näille, jotka täällä ylellisyydessä pöyhkeilivät. Kaikilta tahoilta olivat nämä tulleet miljonineen, jotka olivat kootut kaikenlaatuisesta työstä. Tässä oli Johnsonin valkea marmoripalatsi, jonka seinät, katot ja lattiat olivat tehdyt Ranskassa; sen aidat ja portit, lukot ja saranatkin olivat kuuluisien taiteilijain erikoispiirrosten mukaan valmistetut. Johnsonit olivat rautatie- ja kivihiiliherroja, jotka hirveällä kädellä hallitsivat West Virginian valtiota. Sen oikeuslaitokset ja eduskunta olivat vain Johnsonin konttorin haaraosastoja, ja Montague tiesi tämän yhtiön omistavan kaivoskyliä, jotka olivat kuin varustettuja linnoituksia; nyljetyt kaivosmiehet eivät voineet ostaa mitään, ei maitotippaakaan muualta kuin yhtiön kaupasta eikä seudun lääkäritkään passitta päässeet portista sisään.

Ja täällä asuivat Warfieldit, joiden rikkaus tuli suurista osastokaupoista, missä nuoret tytöt työskentelivät puolella kolmatta dollarilla viikon ja jatkoivat tulojaan prostitutsionilla hengissä pysyäkseen. Tänä kesänä pääsi Warfieldin tytär seurapiiriin, ja tuota esittelyä varten rakennettiin kolmenkymmenen tuhannen tanssisali -- joka revittiin seuraavana päivänä!

Tuolla kukkulalla oli Mayerien, kivihiilikuninkaiden linna. Montague muisti sen nuoren miehen, joka oli keksinyt automaattisen kolivaa'an, mutta oli majuri Venable viitannut, ettei sitä otettu käytäntöön, koska kolitrusti käytti vajaita mittoja; minkä Montague oli havainnut todeksi ja tapahtui se vielä vanhan Mayerin ohjeitten mukaan. Ja täällä elivät he kaikkein suljetuimpaan seurapiiriin kuuluen!

Niin saattoi täällä ajella katuja pitkin ja ajatella noiden palatsien omistajia -- öljy-, teräs-, rautatie- ja kaivoskuninkaita. Täällä oli kauneutta ja loistoa, samettinurmia ja ihmekukkia ja loppumatonta huvittelua. Kaukana tuntui olevan kaupustelu ja köyhyys ja raadanta ja kuolema. Mutta Montague muisteli sitä akselissa kieppuvaa lihakasaa ja verta tippuvia paareja.

Hän sattui tapaamaan Alicen ystävineen ajelulla ja he menivät kylpyrantaan, jonka ylhäisö oli itselleen aitauttanut. Siellä otti Alicen haltuunsa Reggie Mann, joka ei uskaltanut uida peläten näyttää ohuita sääriään, vaan katseli arvostelevin silmin kilpailijansa Harry Percyn lihaksia. Tämä oli neljänkymmenen ijässä oleva kotiljonginjohtaja, joka katselijain huviksi piti vedessäkin monokkelia silmässään.

He aterioivat Kasinolla ja menivät sitten purjehtimaan Prenticen uudella kilpajahdilla. Siihen aikaan oli Newportin satamassa höyry- ja purjejahteja kolmenkymmenen miljoonan arvosta ja komea oli se näky. Aikaisin he palasivat, sillä Alice oli lupautunut klo 6:lta ajelulle ja puku oli muutettava sitä ennen. Ja taas oli uusi puku oleva yllä klo 8, päivällisillä. Montague huomasi, että noin viisi kuusi kertaa päivässä muutettiin täällä pukua.

Kaikki hänen New Yorkin tuttavansa olivat täällä loistossaan: nti Yvette Simpkins, jolla oli neljäkymmentä arkkua uusia parisilaisia pukuja; rva Alden, joka oli juuri perustanut naisten peliklubin; rva Winnie Duval, joka uhkasi "yksinkertaistuttaa" Newportin elämän; rva Vivie Patton, jonka mies oli tehnyt itsemurhan saadakseen vaimonsa erilleen tämän kreivistä. Samana iltana oli rva Landis'in odotetut tanssit. Näiden palatsiin kuuluivat mitä hienoimmat tallit, joihin hevoset johdettiin. Ruokapöytiä oli viisi, kussakin kymmenen vierasta. Keskisalissa oli suuri kukkakatos ja muita erikoisia kukkavärinäytteitä.

Aamunkoittoon tanssittiin; mentiinpä sitten tenniskentällekin. Ja seuraavana päivänä he nousivat kymmeneltä lähtien kauppoja kiertelemään. Sellaista oli seurapiirin "lepo" talven töistä!

Illallisen jälkeen joutui Montague pitämään seuraa rva Caroline Smythelle, joka oli esittänyt hänelle kissansa ja koiransa. Hän oli nyt innostanut rva Winnien taisteluun vivisektsionia vastaan. Nyt osotti hän Montaguelle viereistä tietä kertoen, kuinka Landisit olivat sen sulkeneet lahjoen koko kaupungin valtuuston. Sitä pitkin oli näet ajanut matkailijaomnibus, jonka ajajalla oli tapana pysäyttää hevosensa tähän ja ruoskallaan osottaen sanoa:

"Tässä, naiset ja herrat, on Landisin linna ja tuossa on Jonesin. Kerran hra Smith kyllästyi vaimoonsa ja hra Jones omaansa ja he vaihtoivat, ja nyt asuu rva Smith Jonesin talossa ja rva Jones Smithillä. Hei hevoset!"

XIII.

Alice oli liikkeellä ajoissa ennättääkseen kirkkoon Harry Curtissin kanssa, mutta Montague, joka todella tahtoi levätä, nukkui myöhempään. Noustuaan tapasi hän kadulla rva De Qraffenriedin, joka kutsui hänet lunchille. Hän meni ja tapasi nelisenkymmentä henkeä, jotka olivat yhtä tilapäisesti kutsutut. Siellä oli myös hänen veljensä Ollie ja -- hänen suureksi hämmästyksekseen tämän ystävä Gamble. Moitteettomassa pursipuvussa näytti tämä lihakas aika koomilliselta. Tavallisella tunkeilevaisuudellaan tervehti hän Montaguea: "Mitä kuuluu. Olenpa kuullut teistä sitte viime tapaaman."

"Mitä olette kuullut?"

"Että olette tekemisissä Missisippi Teräsyhtiön kanssa."

"Tavallaan."

"Olkaa varuillanne -- ne ovat liukasta väkeä. Liukkaampia kuin trustiherrat." Ja silmäänsä vilauttaen lisäsi hän: "Minä tapaan sanoa, että öljyalalla on kahta lajia lurjuksia; ne jotka voivat luottaa toisiinsa, ovat trustissa; ja ne joihin pirukaan ei voi luottaa, ovat riippumattomat. Tiedän, sillä kuuluin jälkimäisiin."

Gamble nauroi makeasti sukkeluudelleen. Samalla pysäytti hän erään herran sanoen: "Hei, kapteeni Gill, saanko esittää teille herra Montaguen, Oliverin veljen." Ja hän jätti heidät juttelemaan.

Kapteeni Henry Gill oli päällikkönä laivalla, joita hallitus lähetti Newportiin ilmeisesti vain iloa ylentämään. Hän oli mainio tanssija ja naisten suosikki. Keskustelun aluksi kysyi kapteeni: "Onko herra Gamble vanha tuttavanne?"

"Olen tavannut hänet kerran veljeni seurassa."

"Ollie näyttää olevan ukon suosiossa. Minä", lisäsi hän selittäen, "tapasin hänet Brooklynissa, jossa hän oli laivaveistämön upseerien hyvä tuttava. Liikkeestään vetäytyneitä miljoneereja ei aivan usein tipu heidän tielleen."

"Ei kai", hymyili Montague. "Mutta hämmästyin minä tavatessani hänet täällä."

"Te tapaatte hänet taivaassa," sanoi toinen nauraen, "jos hän päätti sinne päästä. Hän on hyväntahtoinen mies, mutta joka luulee, ettei Gamble tiedä mitä tahtoo, erehtyy pahasti."

Montague muisteli tätä lausetta aterialla, jossa istui hra Gamblea vastapäätä. Vivie Patton pommitti häntä laihoilla sukkeluuksilla ja hän nauroi iloisesti. Montaguelle oli tämä arvoitus. Totta kyllä että mies oli rikas ja tuhlasi rahaa kuin vettä, mutta eihän tässä joukossa ollut rahan puutetta. Montague ihmetteli, oliko Gamble täällä toisten jalkain pyyhkeenä, sillä tuon nousukkaan ja noiden perinnöllisten miljonäärien ero oli silmiinpistävä. Hän oli kuin öljyn perikuva, löntteröinen ja epämiellyttävä; muissa oli öljy jo jalostettu hienoksi hajuvedeksi. Mutta jotenkin tuntui hän heistä kaikkein inhimillisimmältä. Hän oli kyllä itsekäs ja harrasti itseään, mutta hän harrasti myös muita, kun sen sijaan rva De Graffenriedin seurapiirin kesken pidettiin alhaison merkkinä, jos harrasti mitään.